Kollegi-assessori Kovalev heräsi jotensakin varhain ja päästi
huuliltaan äänen örrr!... jonka hän aina teki herätessään, voimatta
itsekään selittää minkätähden. Hän nousi istualleen, käski tuoda
itselleen pienen, pöydällä seisovan peilin. Hän tahtoi katsoa näpykkää,
joka eilisiltana oli noussut hänen nenälleen; mutta suurimmaksi
kummastuksekseen huomaa hän, että nenän sijalla on ihan tasainen
paikka! Säikähtyneenä käski Kovalev tuoda itselleen vettä ja hieroi
pyyhinliinalla silmiänsä: "totta tosiaan, ei ole nenää laisinkaan!"
Hän rupesi hapuroimaan käsillään tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän
nähnyt unta; näyttää siltä, kuin hän todellakin olisi valveilla!
Kollegi-assessori hyppäsi vuoteeltaan, kaappasi kädellään -- ei ole
nenää!... Hän käski heti paikalla tuoda vaatteensa ja läksi
kiireimmiten ylipoliisimestarille.
Sillä välin täytyy puhua hiukan Kovalev'ista, jotta lukija voisi nähdä,
mitä lajia tämä kollegi-assessori oikeastaan oli. KoIlegi-assessoreja,
jotka tiedoillaan tämän arvonimen hankkivat, ei saa laisinkaan verrata
niihin kollegi-assessoreihin, jotta siksi tulivat Kaukasossa. Nämät
ovat kaksi aivan eri lajia. Oppineet kollegi-assessorit... Tämä
Venäjä on kumminkin sellainen kummallinen maa, että jos sanot
jotain yhdestä kollegi-assessorista, niin kaikki kollegi-assessorit
Riiasta Kamtschatkaan saakka ottavat sen itseensä; se tietääkin
kaikista nimityksistä ja arvonimistä. Kovalev oli kaukaasialainen
kollegi-assessori. Hänellä oli tämä arvonimi ollut vasta kaksi vuotta;
sentähden hän ei voinut sitä hetkeksikään unhottaa; mutta lisätäkseen
kiitollisuuden tunnetta itseensä, hän ei koskaan kollegi-assessoriksi
itseään nimittänyt, vaan aina majuriksi.
"Kuuleppas eukkoseni", puhui hän tavallisesti kohdatessaan kadulla
muijan, jolla maniskoja oli kaupan, "tuleppas luokseni kotiini;
asuntoni on Sadovoi-kadun varrella, kysy vaan: asuuko täällä majuri
Kovalev, niin sinulle näyttää sen kuka tahansa." Jos hän taas kohtasi
jonkun kaunottaren, niin antoi hän sen lisäksi salaisen viittauksen,
lisäten: "Kysy vaan, kaunokaiseni, majuri Kovalev'in kortteeria."
Tämänpä tähden mekin rupeamme tästä lähtien tätä kollegi-assessoria
majuriksi nimittämään.
Majuri Kovalev'illa oli tapana kävellä joka päivä Nevskin prospektilla.
Hänen maniskansa kaulus oli aina erinomaisen puhdas ja kiiltävät.
Poskiparrat olivat hänellä semmoiset, jommoisia nytkin saa nähdä
läänin- ja piirikunnanmaamittareilla, arkkitekteillä ja rykmentin
lääkäreillä, samoin kaikellaisilla virkamiehillä ja ylimalkaan kaikilla
miehillä, joilla on pulleat punaset posket ja jotka erittäin hyvin
pelaavat "bostonia"; nämä poskiparrat menevät poskien keskitse
suoraan nenään asti, Majurilla riippui kellon perissä suuri tukku
karneooli-sinettejä, vaakunoita ja semmoisia, joihin oli piirretty:
keskiviikko, tuorstai, maanantai y.m. Majuri Kovalev oli tullut
Pietariin asioille, suoraan sanoen -- etsimään itselleen sopivata
paikkaa: jos onnistuisi niin vaikkapa virkaatoimittavan kuvernörin,
joll'ei -- tuomarin virkaa, jossain näkyvämmässä piirikunnassa. Eipä
majurilla ollut mitään naimisiin menoakaan vastaan, mutta ainoastaan
sillä ehdolla, että morsianta seuraisi kolme sataa tuhatta ruplaa
myötäjäisiä. Tästäpä lukija voi itse päättää mimmoinen oli tämän
majurin tila, kun hän huomasi jotensakin kovan ja säännöllisen nenänsä
sijassa tasaisen, sileän syvennyksen.
Ikäänkuin onnettomuudeksi ei näkynyt kadulla yhtään vosikkaa ja hänen
täytyi, kietouduttuansa päällysnuttuunsa, peitettyään kasvonsa
liinalla, mennä jalkasin, teeskennellen, että hänen nenänsä vuosi
verta. "Mutta jospa se näytti vaan minusta siltä; ei se voi olla
mahdollista, että nenä omin päinsä katoaisi", ajatteli hän, astuen
tahallaan kahvilaan katsoakseen peiliin. Onneksi ei kahvilassa ollut
ketään; pojat lakasivat lattioita ja asettelivat tuoleja paikoilleen;
muutamat kantoivat silmät unisina tarjottimilla kuumia piirakoita;
pöydillä ja tuoleilla levisivät siellä täällä eiliset kahvilla valetut
sanomalehdet. "No Jumalan kiitos, ei ole ketään", mutisi Kovalev,
"nytpä saapi tarkastella". Hän meni peläten peilin luo ja katsahti:
"Piru vieköön, tämä on hävytöntä", lausui hän sylkäisten; "vaikkapa
edes jotain olisi nenän sijalla, vaan kun siinä ei ole mitään!"
Harmistuneena huulta purren läksi hän kahvilasta ja päätti vasten
tavallisuutta olla keneenkään katsomatta ja kellekään hymyilemättä.
Äkkiä jäi hän aivan kuin naulatuksi seisomaan erään talon ovelle; hänen
kasvoissaan liikkui selittämätön asia: käytävän eteen seisattuivat
umpivaunut; ovi aukeni ja ulos hyppäsi kyyryselkäinen herra
virkanutussa ja juoksi rappuja ylös. Kuinka suuri Kovalevin kauhu ja
hämmästys oli, kun hän hoksasi, että tuo oli -- juuri hänen nenänsä!
Tämän tavattoman seikan tähden huomasi hän silmänsä pimenevän; päättipä
kumminkin, vavisten niinkuin haavanlehti, odottaa, käyköön sitten miten
tahansa, kunnes tuo palaisi vaunuihinsa. Parin minutin päästä nenä
todella palasikin. Hänellä oli yllä kullalla koristettu,
pystykauluksinen virkatakki, jalassa säämyskäiset roimahousut, miekka
vyöllä. Töyhtöhatusta oli helppo huomata, että hänellä oli
valtioneuvoksen arvo. Kaikesta saattoi päättää, että hän aikoi juuri
aamutervehdykselle. Hän katseli kummallekin puolelle, huudahti
ajurille: "Annas tänne!" astui vaunuihin ja läksi.
Onneton Kovalev oli vähällä menettää järkensä. Hän ei tiennyt mitä
hänen oli ajatteleminenkaan moisen tapauksen johdosta. Mitenkä se
totta tosiaan olikaan mahdollista, että nenä, joka eilen vielä oli
hänellä tuossa poskien välissä, ei voinut ajaa, eikä kävellä, nyt oli
saanut virkatakin yllensä! Hän juoksi vaunujen jälestä, jotka onneksi
eivät vierineetkään kauas, vaan seisattuivat Gostinnoi dvor'in eteen
[oikeastaan vieraspiha; suuri ryhmä makasiineja ja kauppapuoteja].
Hän juoksi sinne, tunkeutui läpi joukon kerjääjä-ämmiä, joitten
kasvot olivat peitetyt hunnuilla, mihin vaan silmiä varten oli
kaksi aukkoa jätetty, tuon joukon, jota hän ennen niin kovasti
oli pilkannut. Kansaa ei ollut paljo. Kovalev huomasi olevansa
niin suuresti hämmennyksissään, ett'ei hän kyennyt vakavasti
aprikoimaankaan, ja etsi silmillään tuota herraa joka taholta.
Vihdoin äkkäsi hän hänen seisovan erään puodin edessä. Nenän kasvot
olivat kokonaan pystykauluksen takana piilossa, ja hän katseli syviin
ajatuksiin vaipuneena jotakin esinettä.
"Kuinkahan minä lähenisin häntä?" arveli Kovalev. "Kaikesta --
virkanutusta, hatusta -- näkyy, että hän on valtioneuvos. Piru ties
miten tässä on tehtävä!"
Hän alkoi yskiä hänen takanaan; mutta nenä ei vaan muuttanut
hetkeksikään asentoansa.
"Armollinen herra", sanoi Kovalev sisällisesti pakoittaen itseään
rohkeuteen, "armollinen herra..."
"Mitä tahdotte?" sanoi nenä kääntyen.
"Minua kummastuttaa, armollinen herra... minusta näyttää. Teidän
pitäisi tietää oma paikkanne. Ja nyt minä löydän teidät... missä?...
Ajatelkaahan..."
"Suokaa anteeksi, minä en käsitä mistä te puhutte", lausui nenä.
"Selittäkää asianne!"
"Mitenkä minä hänelle selittäisin!" ajatteli Kovalev ja, rohkaisten
itsensä, alkoi: "Tosin kyllä, minä... muuten, minä olen majuri.
Myönnättehän, etten minä mitenkään saata ilman nenää olla. Joku
tuommoinen kaupittelija-akka, joka Vosnesenskoi-sillan luona
puhdistettuja appelsiineja myypi, voi kyllä istua nenätönnä; mutta kun
ottaa huomioon, että... sitä paitsi, ollessani tuttava useissa
paikoissa naisten kanssa: Tschehtirev'in, valtaneuvoksen rouvan, ja
muitten.... Päättäkää itse... minä en tiedä armollinen herra (tämän
sanottuaan Kovalev kohotti hartioitaan) suokaa anteeksi... jos tämä
soveltuu velvollisuuden ja kunnian lakeihin... Te voitte itse
ymmärtää..."
"En totta tosiaan ymmärrä sanaakaan", vastasi nenä. "Selittäkää
paremmin."
"Armollinen herra", sanoi Kovalev, muistaen oman arvonsa, "minä en
tiedä kuinka minä ymmärtäisin teidän sananne. Tässä on, luullakseni,
koko asia aivan selvä... Vai tahdotteko te...? Olettehan te -- minun
oma nenäni!"
Nenä katsahti majuriin, ja hänen kulmansa rypistyivät.
"Te erehdytte, arvoisa herra: minä olen aivan erityinen henkilö. Muuten
meidän välillämme ei voi olla mitään lähempää yhteyttä. Teidän
virkaatekevän nuttunne napeista päättäen kuulutte te aivan toiseen
säätyyn." Tämän sanottuaan käänsi nenä selkänsä.
Kovalev hämmentyi kokonaan tietämättä mitä tehdä ja mitä ajatellakaan.
Silloinpa kuului miellyttävä naisvaatteiden sohina: lähestyi ijäkäs
nainen, kiireestä kantapäähän pitseillä koristettu, ja hänen perässään
solakka neitonen erittäin miellyttävästi pukeutunut valkeihin
varrenmukaisiin vaatteisin, päässä keltanen hattu, keveä kuin voileipä.
Heidän taakseen seisattui, nuuskarasiaansa avaten, pitkä heitukka
pitkine poskipartoineen, kaulassa koko tusina kauluksia.
Kovalev astui lähemmäs, veti esiin maniskansa patisti-kauluksen,
korjasi kiiltävissä perissä rippuvat sinetit ja hymy huulilla vilkuen
kummallekin puolelle, käänsi koko huomionsa tuohon hentoon naiseen,
joka keväisen kukan keveydellä nyykäytteli päätään ja vei otsalleen
valkean, melkein läpinäkyvän kätensä. Hymy Kovalev'in kasvoissa
tuli yhä suuremmaksi, kun hän hatun alta näki ympyriäisen loistavan
valkean leuan ja osan poskea kevään ensiruusun varjostamana; mutta
äkkiä hypähti hän taaksepäin ikäänkuin olisi polttanut itsensä.
Hänelle johtui mieleen, ettei hänellä nenän sijalla ollut mitään, ja
kyyneleet vierivät hänen silmistään. Hän kääntyi heti toisaalle,
sanoakseen tuolle herralle virkatakissa, että hän vaan oli tekeytynyt
valtioneuvokseksi, ettei hän ollut muu, kuin lurjus ja hunsvotti, ja
ettei hän ollut mikään muu kuin hänen oma nenänsä... Mutta nenää ei
enää löytynytkään; hän ennätti ajaa tiehensä, varmaankin jollekin
aamutervehdykselle.
Tämä saattoi Kovalev'in epätoivoon. Hän läksi takasin ja seisattui
hetkeksi pylväsrivin alle huolellisesti katsellen joka taholle, eikö
sattuisi jostain nenä tulemaan. Hän muisti aivan hyvin, että sillä oli
töyhtöhattu päässä, kullalla ommeltu virkatakki yllä, mutta hänen
päällysnuttuaan ei hän muistanut huomanneensa, ei hänen vaunujensa
väriä, ei hevosta, eikä edes sitäkään, oliko hänellä vaunujen takana
lakeija, ja millaisessa puvussa. Sitä paitsi kulki vaunuja niin paljo
edestakasin ja semmoisella vauhdilla, että oli vaikea eroittaa niitä
toisistaankin; vaikkapa hän sitten olisi merkinnytkin jonkun niistä, ei
hänellä ollut mitään keinoa saada niitä seisattumaan. Päivä oli ihana
ja lämmin. Nevskillä pilveili ihmisiä; naisia kihisi, niinkuin
vesipisaroita kukkasruiskun hanikasta. Poliisikamarin kohdalta aina
Anitschkin'in sillalle saakka. Tuossapa tulee hänen tuttavansa
hovineuvoskin, jota hän överstiksi nimitti, erittäinkin jos syrjäläisiä
sattui läsnä olemaan. Tuollapa Jarjigin, sekin hänen hyvä ystävänsä,
joka bostonia pelatessa aina menetti kun kahdeksan henkeä oli osaa
ottamassa. Kah! toinen majuri, joka Kaukasossa assessoriksi oli tullut,
viittilöipi häntä kädellään luokseen.
"Piru vieköön!" mutisi Kovalev. "Vosikka hoi! Ajappas suoraan
poliisimestarille!"
Kovalev istuutui troskaan ja yhtämittaa huudahteli ajajalle: "Anna
luisua!"
"Onko poliisimestari kotona?" kysyi hän, astuttuaan etehiseen.
"Ei ole, herra", vastasi ovenvartija, "vast'ikään läksi hän kotoa."
"Sepä kaunista!"
"Niin", lisäsi ovenvartija, "ei siitä paljon aikaa ole, mutta mennythän
vaan onpi; jospa olisitte hiukkasta ennen tulleet, niin olisitte ehkä
tavanneet hänet kotona."
Ottamatta vaatetta kasvoiltaan, astui Kovalev takasin vosikalle ja
huudahti epätoivon äänellä: "Anna mennä!"
"Minne?" sanoi vosikka.
"Suoraan eteenpäin."
"Mitenkä suoraan eteenpäin? Tässä on käännös oikeaan tahi vasempaan?"
Tuo kysymys seisotti Kovalev'in ja pakoitti hänet taas ajattelemaan.
Oikeastaan olisi hänen nyt pitänyt muitta mutkitta kysyä neuvoa
järjestys-toimistosta, ei suinkaan sentähden, eikä sillä on
suoranaista tekemistä poliisin kanssa, vaan siitä syystä, että
sen toimet saattoivat olla paljoa nopeampia kuin muitten; suoraa
ajattelemattomuutta olisi ollut mennä etsimään korvausta sen paikan
esimiehiltä, jossa nenä näkyi palvelevan, sillä nenän omista sanoista
oli helppo päättää, ett'ei sille miehelle mikään pyhää ollut ja että
hän siellä voi valehdella samoin kuin hän valehteli vakuuttaessaan,
ett'ei hän ollut häntä koskaan nähnytkään.
Jopa Kovalev oli käskeä ajamaan järjestys-toimistoon, kun hänelle
johtui mieleen, että tuo lurjus, ilkiö, joka ensi kerran kohdatessa
käyttäytyi niin hävyttömällä tavalla, voisi käyttää aikaa hyödykseen ja
suilahtaa kaupungista -- ja silloin tulisivat kaikki etsimiset turhiksi
tahi kestäisivät -- Jumala sen estäköön -- ehkä kokonaisen kuukauden.
Vihdoin näytti ikäänkuin itse taivas olisi tullut hänelle avuksi. Hän
päätti lähteä suoraan sanomalehti-toimistoon ja ajoissa ilmoittaa hänen
ominaisuutensa, että kuka tahansa, joka nenän kohtaisi, heti paikalla
voisi hänet hänelle toimittaa, taikka ainakin ilmaista missä nenä
oleskeli. Niinpä hän nyt, tämän päätettyään, käski vosikan ajaa
sanomalehti-toimistoon, koko matkan yhtä mittaa kolhien häntä
nyrkillään selkään ja äännähdellen: "Pikemmin lurjus, pikemmin
tolvana!"
"Voi teitä, herra!" sanoi vosikka ravistaen päätään ja lyöden
ohjaksilla hevostaan, jolla oli yhtä pitkä karva kuin katurakilla.
Ruoska seisattui viimein ja Kovalev juoksi hengästyneenä pieneen
vastaanotto-huoneesen, jossa harmaapäinen virkamies, vanha hännystakki
yllä, silmälasit silmillä, istui pöydän takana ja kynä hampaissa luki
vasta tuotuja vaskitahoja. "Kuka täällä ottaa ilmoituksia vastaan",
huusi Kovalev, "hyvää huomenta!"
"Terve tullut", sanoi virkamies kohottaen hetkeksi silmänsä ja laskien
ne takasin vieretysten asetettuihin vaskiraharöykkiöihin.
"Minä tahdon painattaa..."
"Sallikaa, pyydän hiukan odottamaan", lausui virkamies, kirjoittaen
yhdellä kädellään numeroja paperille ja muuttaen vasemman käden
sormilla helmilaudassa kaksi helmeä vasemmalle. Lakeija nauhuksineen ja
puvussa, josta voi päättää hänen palvelevan jossain ylimysperheessä,
seisoi kirje kädessä pöydän luona ja rupesi näyttämään omaa
arvostelukykyään lausuen:
"Uskotteko, herra, ett'ei koira maksa kahdeksaa riunaa [10 kopekkaa],
se on minä en siitä maksaisi kahdeksaa rossaa [1/2 kopekkaa], mutta
kreivitär, Jumal'aut', rakastaa sitä -- senpätähden se, joka sen
löytää, saa sata ruplaa! Totta tosiaan, niin aivan kuin me tässä, ovat
ihmisten maut erilaiset; jos kerran olet koirien ihailija, niin pidäkin
jo jahtikoiraa tahi villuria; älä sääli viittä sataa, anna tuhat, että
sitten koira todellakin olisi hyvä."
Arvoisa virkamies kuunteli tuota arvokkaalla katsannolla, samalla aikaa
laskien lukua, montako kirjainta tuodussa lipussa oli. Huoneen seiniä
vasten seisoi kaupittelija: ämmiä ja dvornikkoja [talonvahti
kaupungissa] laput kourissa. Yksi sisälsi että palvelukseen päästetään
uljas kuski; toisessa -- vähän käytetyt vaunut, tuodut Parisista vuonna
1814; siellä kaksi palvelusta, henkiorja, 19-vuotias pesutyöyön
tottunut ja muihinkin toimiin kykenevä tyttö; käytettäväksi kelpaava
troska ilman toista notkurautaa; nuori, tulinen, harmaa, 17-vuotias
hevonen; Lontoosta tuotuja vereksiä nauriin ja retisan siemeniä; huvila
kaikkine mukavuuksineen: kaksi pilttoota hevosia varten ja paikka,
johon sopii istuttaa kaunis koivu- tahi tammi-metsä; siellä oli
ilmoitus niille, jotka haluavat ostaa vanhoja saappaanpohjia,
kehoituksella tulemaan huutokauppaan kello 8:sta 3:een aamua.
Huone, jossa tämä kirjava seura oli, ei suinkaan suuri ollut ja ilma
siinä oli hirveän raskas; kollegi-assessori Kovalev ei kumminkaan
voinut hajua tuntea, kun hänen kasvonsa peitossa olivat ja itse nenä
siihen aikaan, Jumal'ties, missä lienee ollutkaan.
"Hyvä herra, sallikaa minun kysyä... minulla on erittäin tärkeä asia",
sanoi hän viimein tuskastuen odotukseen.
"Heti paikalla, heti paikalla! Kaksi ruplaa neljäkymmentäkolme
kopekkaa! Kohta, kohta! Rupla kuusikymmentäneljä kopekkaa", jutteli
harmaasilmäinen herra, viskoen akoille ja dvornikoille vasten silmiä
heidän lappunsa: "Mitä teille on tarvis?" sanoi hän viimein kääntyen
Kovalev'iin.
"Minä pyydän...", sanoi Kovalev, "tapahtui hävyttömyys eli ilkityö --
minä en ole saanut tähän saakka selville. Minä pyydän vaan teitä
julkaisemaan, että se, joka toimittaa minulle tämän lurjuksen, saa
kohtuullisen palkkion."
"Sallikaa minun kysyä, mikä on nimenne?"
"Miksikä nimeäni? En minä sitä voi ilmaista. Minulla on paljo tuttavia.
Tschehtirev, valtioneuvoksen rouva, Palageja Grigorjevna Podtotschin,
staapiupseerin rouva... Annas kun saavat tietää, Jumala varjelkoon! Te
voitte vaan kirjoittaa kollegi-assessori tahi vielä paremmin: mies,
jolla on majurin arvo."
"No onko tuo karkulainen teidän henkiorjanne?"
"Mikä henkiorja! Eihän tuo mikään niin suuri ilkityö olisikaan! Minulla
pakeni -- nenä..."
"Hm! kummallinen nimi! Ja suurenko summan tuo Nenä teiltä varasti?"
"Nenä, se on... älkää te luulko... Nenä, minun oma nenäni katosi, eikä
ole mitään tietoa, minne. Itse piru tahtoi tehdä pilaa kanssani."
"Mitenkä se katosi? Minä en voi ymmärtää!"
"En minä tiedä sanoa, mitenkä. Pääasia on, että hän nyt ajelee pitkin
kaupunkia ja nimittää itseään valtioneuvokseksi. Ja siitä syystä pyydän
teitä ilmoittamaan, että se, joka hänet kiinni saa, toimittakoon mitä
pikemmin suoraa tietä luokseni. Todellakin, voitte itse päättää, kuinka
minä voin olla ilman niin tärkeätä ruumiin osaa. Ei se ole mikään
pikkuvarvas jalassa, jonka voi saappaasen piilottaa -- eikä kukaan
huomaa, vaikkei sitä löydykään. Minä olen joka tuorstaina valtioneuvos
Tschehtirev'in luona; Podtotschin, Palageja Grigorjevna,
staapi-upseerin rouva ja hänen erittäin soma tyttärensä ovat myöskin
hyviä tuttavia, ja ajatelkaa kuinka minä nyt voin... Enhän minä voi
heille näyttäytyäkään."
Virkamies painui syviin ajatuksiin, niinkuin hänen rypistetyistä
huulistaan voi päättää.
"En minä voi antaa tilaa lehdessä tuommoiselle ilmoitukselle", sanoi
hän viimein pitkän vaitiolon jälkeen.
"Kuinka? Mitenkä?"
"Siten -- lehti voi menettää arvonsa. Jos jokainen rupeaa
kirjoittamaan, että häneltä karkasi nenä, niin... Muutenkin jo kuuluu
moitteita siitä, että muka painetaan hullutuksia ja perusteettomia
valheita."
"No, mutta mitenkä tämä asia hullutus on! Ei tässä minusta mitään
semmoista ole."
"Se näyttää vaan siltä, niinkuin ei olisi. Viime viikolla oli
samallainen tapaus: Tulipa tänne eräs virkamies, samoin kuin te nyt,
toi lapun, rahaa rätingin mukaan 2 r. 27 k., ja koko ilmoitus sisälsi,
että oli karannut musta villakoira. Eihän siinä olisi luullut sen
kummempaa olevan. Vaan tästäkös syntyi ivajuttu: villuri olikin
rahaston hoitaja eräästä laitoksesta, jonka nimeä en muista."
"Enhän minä villurista ilmoitusta annakaan, vaan omasta nenästäni, siis
melkein sama, kuin itsestäni."
"En, semmoista ilmoitusta en voi ottaa mitenkään vastaan."
"Mutta kun minulta todella katosi nenä!"
"Jos se katosi, niin on teidän kääntyminen lääkärin puoleen. Sanotaan,
että niitä on semmoisia, jotka voivat asettaa mimmoisen nenän tahansa.
Muuten minä huomaan, että te olette leikkisä mies ja teette mielellänne
seurassa pilaa."
"Minä kiroan teitä, niin totta kuin Jumala on pyhä! Koska tämä niin
pitkälle on mennyt, niin minä näytän teille."
"Älkää vaivatko itseänne!" jatkoi virkamies vetäen nuuskaa sieramiinsa,
"tahikka, joll'ei teille siitä vaivaa ole", lisäsi hän uteliaalla
liikahduksella, "niin kyllähän olisin halukas katsomaan."
Kollegi-assessori otti liinan kasvoiltaan.
"No totta toisen kerran, ihme ja kumma", lausui virkamies, "aivan
tasainen paikka, ihan kuin vastapaistettu kakkara. Niin uskomattoman
tasainen."
"No, rupeatteko nyt väittämään vastaan? Te näette itsekin, ett'ei saata
olla sitä sanomalehdessä julkaisematta. Minä tulen teille erittäin
kiitolliseksi, ja olen iloinen että tämä tapaus on saattanut minulle
onnen tutustua teihin." Niinkuin tuosta näkyy päätti majuri tällä
kertaa käyttää hiukan viekkauttakin.
"Helppohan tuo julaista olisi", sanoi virkamies, "mutta minä en näe
teille siitä mitään hyötyä olevan. Jos tahdotte, niin antakaa
semmoisen, jolla on terävä kynä, kertoa tämä, niinkuin harvinainen
luonnon-ilmiö ainakin, ja painattakaa se 'Pohjan Mehiläiseen' (nyt hän
otti vielä kerran nuuskaa) nuorison hyödyksi (hän pyyhki nenäänsä) tahi
muuten yleisön huviksi."
Kollegi-assessori vaipui täydelliseen toivottomuuteen. Hän käänsi
silmänsä alas sanomalehteen, jossa oli ilmoitus näytännöistä; jopa
hänen kasvonsa olivat valmiit hymyilemään, huomattuaan erään soman
näyttelijättären nimen, ja hänen kätensä meni jo taskuun saadakseen
tietää, oliko hänellä muassa sininen paperiraha [viisi ruplaa], sillä
staapiupseerien piti Kovalevin mielestä istua nojatuolissa; mutta
muisto nenästä pilasi kaikki.
Itse virkamiestäkin näkyi Kovalev'in tukala tila liikuttavan. Tahtoen
huojentaa edes jonkun verran hänen tuskaansa, piti hän sopivana
ilmaista osanottavaisuuttaan muutamilla sanoilla:
"Minun todellakin käy sääliksi, että teille tämmöinen onnettomuus on
tapahtunut. Ettekö tahdo ottaa nuuskaa rohkaistukseksi; tämä parantaa
päänsäryt ja lauhduttaa surulliset ajatukset; moneen muuhunkin tautiin
on tämä hyvää." Sen sanottuaan virkamies tarjosi Kovalev'ille
nuuskarasiasta, näpsästi asetettuaan hienon naisen kuvalla koristetun
kannen sen alle.
Tämä typerä teko lopetti Kovalev'in kärsivällisyyden. "Minä en ymmärrä,
kuinka te tässä leikille sijaa löydätte", sanoi hän närkästyen, "ettekö
näe, ett'ei minulla juuri sitä ruumiin osaa ole, jolla nuuskataan? Piru
vieköön teidän nuuskanne. Minä en nyt saata katsoakaan siihen, vaikka
huonon nuuskanne sijaan tarjoisitte itse Rapé-lajia."
Tämän sanottuaan läksi hän tiehensä sanomalehtitoimistosta, kovasti
nyreissään ja käänsi askeleensa kaupungin viskaalin luokse.
Kovalev tuli hänen luokseen juuri kun tämä kohottaen kätensä ylös
venytti itseään ja haukotellen lausui! "Kas nytpä parin tunnin nukahdus
hyvää tekee!"
Eipä ollut siis vaikea nähdä, ett'ei kollegi-assessorin tulo ollut
laisinkaan ajallansa. Viskaali oli kaikkien taiteitten ja käsitöitten
suosija; keisarillisia velkaseteleitä hän toki piti paraina kaikista.
"Kas sekös tavaraa", oli hänellä tapana sanoa, "eipä ole mitään sen
mukavampaa: syödä ei se tahdo, tilaa tarvitsee vähän, taskuun mahtuu
aina, putoaa -- ei mene rikki."
Viskaali otti Kovalev'in hyvin kuivasti vastaan ja sanoi, ett'ei
päivällisen jälkeen ollut aika tutkinnon pitämiseen; itse luonnon jo
määränneen, että syötyä on hiukan nukahtaminen (tästä kollegi-assessori
saattoi nähdä, ett'ei viskaalille olleet tuntemattomia muinaisten
viisaitten lauseparret); ettei kunnon mieheltä nenää paikaltaan
temmata.
Hän ei siis puhunut ollenkaan koristellen lauseitaan, vaan suoraan
vasten silmiä, pitää huomauttaa, että Kovalev et paljoa tarvinnut
suuttuakseen. Hän saattoi antaa anteeksi kaikki, mikä vaan ei koskenut
häntä itseään, mutta ei mitenkään leppynyt, jos loukkaus koski hänen
virkaansa tahi arvoansa. Hänen mielipiteensä oli se, että
näytelmäkappaleissa voisi olla sallittu kaikki, mikä koski
ober-upseerejakin, kun vaan staapi-upseerien annettiin olla rauhassa.
Viskaalin odottamaton käytös saattoi hänet niin suuresti hämille, että
hän päätään ravistaen, arvokkaan näköisenä, kädet hiukan hajallaan sai
ainoastaan sanotuksi: "Myönnän että näin loukkaavien huomautuksienne
jälkeen ei voi mitään lisätä..." ja meni tiehensä.
Hän tuli kotiin, tuskin tuntien jalkoja allaan. Oli jo hämärä.
Surulliselta, hirveän rumalta näytti hänestä hänen kotinsa näitten
epäonnistuneitten puuhien jälkeen. Astuttuaan etehiseen näki hän
nahkasella, tahratulla sohvalla loikovan lakeijansa Ivanin, joka maaten
selällään syljeskeli lakeen ja sattui jokseenkin tarkasti samaan
paikkaan. Tuommoinen ihmisen tyynimielisyys saattoi hänet raivoon ja
hän iski miestä hatullaan vasten kuonoa ärjästen: "Aina sinä, sika,
tyhyyksiin aikaasi kulutat!"
Ivan hypähti nopeasti sijaltaan ja rupesi mitä tulisimmalla kiiruulla
häärien majurin kampsuja riisumaan.
Astuttuaan huoneesen, heittäytyi majuri väsyneenä ja surullisena
kiikkutuoliin. Vähän levähdettyään huudahti hän vihdoin: "Jumalani,
Jumalani! Miksikä tämmöinen onnettomuus? Jospa olisin vaikka jalan tahi
käden menettänyt, sekin olisi parempi; mutta nenätön mies itse hittohan
se on; linnuksi se ei ole lintu, eikä porvariksi porvari: eihän se
kelpaa muuhun kuin ottaa niskasta ja paiskata ikkunasta ulos. Jospahan
se sitten sodassa tahi kaksintaistelussa olisi pois isketty, taikka
olisin sen menettämiseen itse syypää; mutta kun se katosi ilman syyttä
minkäänlaista, katosi aivan ilmaiseksi, tuottamatta minulle
rossaakaan!... Mutta eihän se voi olla mahdollista", lisäsi hän vähän
aprikoituaan, "mahdotonta, että nenä olisi kadonnut, ei, ei se ole
mitenkään mahdollista. Tämä joko on ainoastaan unta tahi muuten vaan
näyttää siltä; ehkäpä minä jollain tavoin join veden sijaan viinan,
jolla minä parran-ajelun jälkeen voitelen leukaani. Ehkä Ivan hullu
siitä ei huolinut ja minä ryyppäsin sen itse."
Tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän ollut juovuksissa, iski majuri
itseään niin kovasti, että hänen täytyi kiljaista. Tämä kipu sai hänen
uskomaan, että hän todellakin oli ja toimi valveilla. Hän läheni
varovasti peiliä ja räpsäytti ensin silmiään ajatellen, että nenä ehkä
ilmestyykin äkkiä omalle paikalleen, mutta hypähti paikalla takasin,
huudahtaen: "Voi tuota ilettävää näköä!"
Tuo oli todellakin selittämätöntä. Jospa olisi kadonnut nappi,
hopealusikka, kello tahi muu sellainen esine -- mutta... kadota, ja
miksi? erittäinkin omassa kortteerissa!... Majuri Kovalev arveli,
harkittuaan kaikki asianhaarat, todenmukaisimmaksi, että syypää tähän
ei ollut kukaan muu, kuin staapi-upseerin rouva Podtotschin, joka
tahtoi että hän ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Hän tosin
mielellään hakkaili tyttöä, mutia vältti viimeistä temppua. Kun rouva
kerran hänelle suoraan ilmaisi, että hän oli suostuvainen antamaan
tyttärensä majurille, keksi tämä kierteleviä kohteliaisuuden osoitteita
lausuen, että hänen täytyi ensin palvella vielä vuotta viisi, ollakseen
tarkalleen neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Ja sentähden tuo rouva
kostaakseen hänelle, varmaankin päätti rumentaa hänen kasvonsa ja sai
tähän toimeen joitakuita noita-ämmiä, sillä ei millään muotoa voinut
otaksua, että nenä olisi leikattu. Eihän kukaan käynyt edes hänen
luonaankaan! parturi Ivan Jakovlevits ajeli hänen partaansa
keskiviikkona ja koko keskiviikon ja koko torstainkin vielä nenä oli
paikallaan -- sen hän muisti ja tiesi aivan varmaan; sitä paitsi olisi
hän tuntenut kipua ja epäilemättä ei haava olisi kasvanut niin pian
kiinni, eikä tullut aivan kakkaran näköiseksi. Hän tuumaili, manaisiko
tuon rouvan laillisesti oikeuteen vai menisikö hänen luokseen ja
näyttäisi hänet suusanallisesti syylliseksi. Hänen aprikoimisensa
keskeytyi valon kautta, joka näkyi kaikista oven raoista ja ilmaisi,
että etehisessä Ivan jo oli kynttelin sytyttänyt. Pian ilmaantui itse
Ivankin, tuoden edessään kyntteliä ja valaisten sillä koko huoneen.
Ensi liikunnollaan näytti Kovalev aikovan temmata liinan, peittääkseen
tuon paikan, jossa eilen vielä nenä oli ollut, ett'ei moinen tyhmä mies
seisattuisi ällistelemään, nähtyään herrassa semmoisen kumman.
Eipä ennättänyt Ivan mennä vielä omaan soppiinsa, kun etehisessä kuului
tuntematon ääni ja sanat: "Täälläkö kollegi-assessori Kovalev asuu?"
"Astukaa sisään; majuri Kovalev on täällä", sanoi Kovalev, hypäten
jaloilleen ja avaten oven.
Sisään astui pulskan näköinen poliisivirkamies, ei juuri valkeat, mutta
eipä mustatkaan poskiparrat hyvin pulskeilla, sama mies, joka
kertomuksen alussa seisoi Iisakin sillan päässä.
"Te olette katsoneet hyväksi kadottaa nenänne?"
"Olen kyllä."
"Se on löydetty nyt!"
"Mitä puhutte?" huudahti majuri Kovalev. Ilo sitoi hänen kielensä. Hän
katsoi tutkistelevin silmin kiireestä kantapäähän edessään seisovaa
tarkastajaa, jonka pulleista huulista ja ympyriäisistä poskista
vapiseva kynttelin valo heijasti. "Millä tavoin?"
"Ihmeellisellä tavalla: hän saatiin kiinni melkein jo tieltä. Hän
istahti vaunuihin mennäkseen Riikaan. Ja passi oli kirjoitettu aikoja
sitten erään virkamiehen nimelle. Ihmeellisin kaikista on se että
minäkin luulin hänet ensin herrasmieheksi. Mutta aivan kuin onneksi
olivat lasisilmät muassani ja minä huomasin, että se olikin nenä. Minä,
näetten, olen likinäköinen; jos te asetutte ihan minun eteeni, näen
sittenkin ainoastaan, että teillä on kasvot, vaan en voi eroittaa
nenää, en partaa, enkä muutakaan: Anoppini, se on, vaimoni äiti, ei näe
liioin mitään."