Huhtikuun 25 päivänä oli Pietarissa harvinaisen kummallinen tapaus.
Kotonaan Vosnesenskoi kadun varrella heräsi eräänä aamuna jokseenkin
varhain kuuman leivän hajusta parturi Ivan Jakovlevits (hänen
sukunimensä on unohtunut); eipä katutaulussakaan ole muuta kuin
saippualeukaisen hevosmiehen kuva ynnä kirjoitus: "myöskin lasketaan
verta". Kohotettuaan hiukan päätään huomasi hän, että hänen kahville
harras vaimonsa -- arvoisa rouva -- otti juuri uunista paistuneita
leipiä.
"Tänään en minä, Praskovja Osipovna, huoli kahvista laisinkaan", sanoi
Ivan Jakovlevits. "Minun mieleni tekee sen sijaan kuumaa leipää sipulin
kanssa." (Se on: Ivan Jakovlevits olisi kyllä tahtonut molempia, mutta
hän tiesi, että oli aivan mahdoton vaatia kahta asiaa yht'aikaa, sillä
Praskovja Osipovna ei voinut laisinkaan semmoista kärsiä.)
"Antaa hänen hullun syödä leipää; eipä minulle sitä tarvis ole",
ajatteli vaimo itsekseen, "jääpihän minulle kahvia sen enemmän", ja
heitti yhden leivän pöydälle.
Säädyllisyyden vuoksi veti Ivan Jakovlevits, paitasillaan kun oli,
hännystakin ylleen ja istahdettuaan pöydän ääreen, riputti leivälle
suoloja, toi kaksi sipulin pumppua, otti veitsen käteensä ja rupesi
totisen näköisenä leikkaamaan leipää. Jaettuaan leivän kahteen
puoliskoon, katsahtaa hän sen keskustaa -- ja kummastuksekseen huomaa
jotain valkeata. Ivan Jakovlevits kaivoi vähän veitsen kärjellä, koetti
sormellaan: "Sitkeätä!" sanot hän itsekseen. "Mitähän tuo lienee?" Hän
pisti sormensa, veti ulos -- nenä! -- -- Ivan Jakovlevits laski
kätensä, hieroi silmiään, koetti uudestaan: "nenä, totta tosiaan!"
Näyttipä se tutultakin. Kauhu ilmaantui Ivan Jakovlevitsin kasvoille.
Tämä kauhu ei kumminkaan ollut mitään sen kiukun rinnalla, mikä hänen
vaimonsa valloitti.
"Keltä sinä, peto, nenän olet leikannut?" tiuskasi tämä vimmoissaan.
"Lurjus, juoppo! Mimmoinen rosvo! Johan minä kolmelta ihmiseltä olen
kuullut, että sinä partaa ajellessasi häärit nenän ympärillä tuskin
kärsittävällä ahneudella."
Ivan Jakovlevits ei enää ollut elossa, eikä kuollutkaan. Hän oli
tullut siihen päätökseen, ettei tämä nenä ollut kenenkään muun kuin
kollegi-assessorin Kovalev'in nenä, jonka partaa hän ajeli joka
sunnuntaina ja keskiviikkona.
"Kuules, Praskovja Osipovna! Minä panen tämän nenän rievun sisään ja
asetan tuonne nurkkaan; antaa sen loikoa siellä vähän aikaa. Kyllä minä
sitten sen korjaan."
"En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Minäkö antaisin huoneessa olla
leikatun nenän?... Kuivunut raato! Osaat vaan partaveistä hihnaan
hivuttaa, mutta tulet pian kykenemättömäksi koko virkaasi toimittamaan,
heittiö, kelvoton! Että minä sitten saisin sinun tähtesi oikeudessa
vastata?... Vie pois se täältä, pois! Vie minne tahansa, ett'en minä
tietäisi haisuakaan siitä! Likaturpa, aasi!"
Ivan Jakovlevits seisoi kuin halolla päähän lyötynä. Tuumaili, ajatteli
-- eikä tiennyt mitä ajatella.
"Hiisi sen tietää, miten tässä on käynyt", mutisi hän viimein
kaapaisten kädellään korvantaustaa, "lienenkö minä ollut humalassa, vai
enkö, sitä en totta tosiaan voi varmaan sanoa. Siltä näyttää, että
tässä on jotain tavatonta. Sillä leipä -- siinä ei mitään sen
kummempaa, vaan nenä -- siinäpä arvoitus. En, en käsitä laisinkaan!"
Ivan Jakovlevits vaikeni. Ajatus, että poliisi ehkä löytää häneltä
nenän, todistaa hänet syylliseksi, saattoi miehen aivot sekasin, hänen
silmiinsä haamoitti jo somasti hopealla koristettu kaulus, miekka... ja
hän vapisi kiireestä kantapäähän. Vihdoin viimeinkin sai hän käsiinsä
alusvaatteensa, saappaansa, puki ylleen kaiken tuon "joutavan" ja
Praskovja Osipovnan tuskastuttavien saarnojen saattamana läksi kadulle
riepuun kääritty nenä kourassa.
Hän tahtoi pistää sen jonnekkin kenenkään huomaamatta: joko portin
patsaan juurelle tahi jollain tapaa muka vahingossa pudottaa sen
kadulle, samalla suikahtaen itse syrjäkadulle. Kaikeksi onnettomuudeksi
sattui vastaan tulemaan joku tuttava, kysellen: "Minne menet?" tahi
"Kenen partaa näin varhain ajelemaan?" niin ett'ei Ivan Jakovlevits
mitenkään saanut sopivaa hetkeä. Jopa hän kerran pudottikin nenän
maahan, mutta kaukaa jo osoitti eräs vartija kepillään hänelle,
älähtäen: "Nosta ylös, sinä pudotit jotain!" ja Ivan Jakovlevitsin
täytyi kuin täytyikin nostaa nenä maasta ja pistää uudestaan taskuunsa.
Hän vaipui yhä suurempaan epätoivoon, koska ihmisiä rupesi yhä enemmän
vilisemään kadulla sen mukaan kuin makasinit ja puodit avattiin.
Hän päätti mennä Iisakin sillalle tuumaellen eikö hänen sieltä
onnistuisi jollakin viekkaudella pudottaa se Nevaan... Mutta
ansaitsenpa moitetta siitä, etten tähän saakka ole virkkanut mitään
Ivan Jakovlevitsista, tuosta monessa suhteessa arvoisasta miehestä.
Ivan Jakovlevits oli, niinkuin kaikki jollaiset venäläiset
käsityöläiset, kauhea juoppo, ja vaikka hän ajelikin joka päivä muitten
leukoja, oli hänen omansa aina ajelematonna. Hännystakki oli hänellä
(Ivan Jakovlevits ei pitänyt koskaan yllään päällystakkia) kirjava,
toisin sanoen se kyllä oli musta, mutta täynnä tummankeltaisia ja
harmaita pilkkuja; kaulus kiiltävä; vaan kolmen napin sijalla rippuivat
ainoastaan rihmat. Ivan Jakovlevits oli oikea syynikkiläinen, ja kuu
kollegi-assessori Kovalev tapansa mukaan partaa ajeltaessa hänelle
sanoi: "Sinun kätesi, Ivan Jakovlevits, haisahtavat jollekin!" niin
Ivan Jakovlevits vastasi kysymykseen: "Millepä ne haisahtaisivat?" "En
tiedä, veikkonen, mutta haisevatpa vaan", sanoi kollegi-assessori, ja
Ivan Jakovlevits, nuuskaa otettuaan, saippuoitti häneltä palkaksi tästä
leuan ja ylähuulen, korvantaustan ja leuanaluksen, sanalla sanoen --
mistä häntä vaan halutti.
Olipa tämä arvoisa porvari jo Iisakin sillalla. Hän katsahti ensin
ympärilleen, kumartui käsipuun ylitse muka tirkistääkseen sillan alle
tokko siellä paljo kaloja uiskenteli, ja pudotti varovasti rievun nenän
kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin kymmenen puntaa olisi harteilta
vierähtänyt: Ivan Jakovlevits oikein naurahti. Sen sijaan, että olisi
virkamiesten leukoja mennyt ajelemaan, käänsi hän askeleensa
laitokseen, jonka oven päällä oli sanat: "Syötävää ja teetä",
pyytääkseen lasillisen totia, kun hän äkkiä hoksasi sillan päässä
seisovan, ylevän näköisen kvartaalin-tarkastajan [korkeampi
poliisivirkamies] leveine poskipartoineen, kolmikulmaisine hattuineen
ja miekkoineen. Hän jähmettyi; samassa tarkastaja viittasi hänelle
sormellaan ja lausui: "Tuleppas tänne, ystäväni!"
Ivan Jakovlevits tunsi puvun ja, otettuaan jo kauempana patalakin
päästään, astui varovasti hänen luokseen lausuen: "Olkaa terveenä,
teidän ylhäisyytenne!"
"Oi, ei tässä ole puhe, veikkonen, ylhäisyydestä -- sanoppas, mitä sinä
teit tuolla sillalla?"
"Jumal'avita, herra, kävin partoja ajelemassa ja katsahdin vaan,
juokseeko virta kovasti."
"Valehtelet, valehtelet! Etpä sillä pääse. Vastaappas vaan."
"Minä olen valmis ajelemaan teidän armollisuutenne partaa kahdesti,
vaikkapa kolmesti viikossa vastustelematta", vastasi Ivan Jakovlevits.
"Äläppäs nyt, veikkonen! Ne ovat loruja vaan. Minulla on kolme
parranajajaa ennestään, ja pitävätpä sitä suurena kunnianaankin. Mutta
sanoppas nyt vaan, mitä sinä siellä teit?"
Ivan Jakovlevits vaaleni... Tähän haihtui kokonaan tapausten juoksu
hämärään, eikä ole mitään tietoa siitä, kuinka sitten kävi.