omituiselta mielestäni; mutta kun olin saanut kylliksi tämän
sumukaupungin iloista ja elämästä, niin kokosin tavarani ja hyppäsin
hakijani kanssa ajurin vaunuun; toisilla vaunuilla tuotiin kirstuni ja
muita tarpeitani, ja sitä menoa huristettiin väkirikkaita sumuisia
katuja myöten Viktoria-tokalle, jossa laiva Sunderland jo oli täydessä
lähdön puuhassa.
"Odottakaa hiukkasen", huusi saattajani ja hyppäsi laivaan edellä.
Kistuni, säkkini ja makuuvaatteeni seurasivat jäljessä, ja minä
hyppäsin viimeisenä laivaan, kun se jo oli laiturista irrallaan. Sitten
seurasin saattajaani kapteenin kajuttaan, piirsin nimeni laivan
nimikirjaan ja välikirjan alle. Minä olin jälleen merimies ja sain
palkkaa neljä puntaa kuukaudelta.
Saattajani poistui laivasta luotsin mukana, saatuaan minulta puoli
puntaa vaivoistaan ja "pikaisesta toimituksestaan", ja minä olin siis
taasen matkalla kohti uusia, outoja kohtaloita ja taivaanvaltakunnan
keltanaamoja katsomaan. Kapteeni William Bullard oli viidenkymmenen
vuotias, iso ja roteva, leveähartiainen, erittäin siivoja hiljainen
skotlantilainen vanhan-ajan mies, joka ei miehiltään liikoja vaatinut,
ja piti meillä tavallisen hyvän ja sääntöjen mukaisen ruoan.
Ensimmäinen perämies Chevalier oli myös noita tavallisia hyvänsävyisiä
miehiä, ranskalainen syntymäperältään, enkä hänenkään huuliltaan
milloinkaan kuullut raakaa taikka loukkaavaa sanaa, silloin kun hän
miehistölle määräyksiänsä jakeli.
Toinen perämies Robert Hamilton oli nuori poika, ensi reissua
perämiehen virassa, välistä hiukan tuittupäinen, mutta josta ei kukaan
mitään välittänyt; ylimalkaan oli hänkin hyvä mies ja englantilainen
syntyään.
Keulassa eli skansissa oli meitä kymmenen matruusia, nimittäin kaksi
irlantilaista, Jimy Breaker ja Pady Smother, yksi skotlantilainen, jota
tavallisesti Skotyksi nimitettiin, yksi norjalainen, Ivar Madsen, kolme
englantilaista, Charley Dayly, Johny Millan ja Sam Witue, sekä lopuksi
kolme suomalaista, Kalle Berggren, Johan Wilson ja allekirjoittanut.
Puuseppä oli tanskalainen, K. Knudsen nimeltään ja kokki J. Wallentin
englantilainen; siis neljätoista henkeä koko laivan miehistöä.
Harvoin löytynee miehistöä, joka niin hyvin sopii keskenään, kuin
Sunderland laivan miehistö. Yhdestäkään heistä ei voi moitittavaa
arvostelua antaa; päinvastoin koko tuon puolentoista vuoden ajan elimme
oikein veljellisessä sovussa, paitse yhtä pientä kahakkaa, joka
väärinkäsityksestä syntyi Brasiliassa Bahian satamassa ja josta
jäljempänä kerron.
Kiinasen mennessämme poikkesimme myös Afrikan eteläisimmällä niemellä
sijaitsevan Kapin kaupunkiin, eikä koko matkalla tapahtunut mitään
erityistä, jota kannattaisi mainita. Kaikki kävi niin säännöllisesti,
ett'ei yksi päivä ollut toistaan kummempi. Ilmat olivat kauniit ja
tavallista tasaisemmat; mainittavia myrskyjä ei meillä ollut. Sanalla
sanoen, parkkilaiva Sunderland oli noita harvoja hyvän onnen ja
suotuisan ilman laivoja. Oltuamme sata kolmekymmentäviisi vuorokautta
matkalla saavuimme kaikinpuolin onnellisesti perille Pekingin satamaan
taivaanvaltakuntaan.
En ole maapalloa kiertäessään missään matkoillani nähnyt sekä
tavoiltaan että luonteeltaan niin omituista kansaa kuin kiinalaiset
ovat. Ensinnäkin oli huomiota herättävää heidän vedellä kelluvat
asuntonsa, joita sekä tilan että varojen puutteessa olivat rakentaneet
jokaiseen sopukkaan niin hyvin satamissa kuin jokien rannoilla.
Erinomaisen vähällä he ylimalkaan tulevat toimeen, joten he voivat
erittäin halvasta valmistaa kaikenmoisia sieviä kaluja käsiteollisuuden
alalla, jossa he ovatkin aika mestareita.
Mutta jätän sen aiheen muitten käsiteltäväksi, ja tahdon tässä kertoa
joitakuita pieniä tapauksia, joita meidän täällä ollessamme tapahtui ja
jotka ehkä voivat lukijata huvittaa.
Olin koko matkan Englannista Kiinasen saakka kulkenut toverieni
keskuudessa englantilaisena, sillä minä olin niin hyvin perehtynyt
englanninkieleen, ettei kansallisuuteni tullut ilmi, joka seikka minua
suuresti monta kertaa huvitti.
Oltuamme satamassa muutamia päivä, tuli eräänä iltana maissa ollessamme
puhe eri kansallisuuksista. Siinä muun muassa eräs englantilainen
toverimme lausui, että ulkomaalaiset, erittäinkin suomalaiset, eivät
ikinä voi oppia puhtaasti englanninkieltä puhumaan; sillä niin pian
kuin he alkavat puhumaan, niin tarkka kuulija heti voi sanoa, mihin
kansallisuuteen he kuuluvat. Puhuja vakuutti itse puolestaan sen aina
voineensa tehdä milloinkaan erehtymättä, mutta erittäin suomalaisiin
katsoen.
Tuon kerskauksen kuultuani vetäysi suun väkisinkin ivanhymyyn
kysyessäni, voiko hän sanoa, mitä kansalaisuutta minä olin.
Tuosta kysymyksestä hän tuli näennäisesti hämilleen, kun minua aina
tähän asti oli Sunderland-laivassa nimitetty Liverpoolin Dick'iksi,
joten ei kenenkään päähän ollut koskaan pälkähtänyt, että minä olisin
mikään muu kuin englantilainen tahi Irlannista Englantiin muuttanut
mies. Mutta kun ilmoitin olevani suomalainen, niin otaksuivat toverini,
muiden mukana tuo taitava kielentuntijakin, sen pelkäksi pilanteoksi.
Mutta kun nyt puhuttelin suomalaisia tovereitani ensi kerran puhtaalla
suomenkielellä, niin oli hämmästys yleinen, ja sittenkin väittivät
muut, paitse suomalaiset toverini, että puhuttelin heitä puhtaalla
italiankielellä. Monesti ennenkin ja jälkeenpäin, kun englantilaisten
seurassa laulelin Suomeni sointuvaa kieltä, on sitä luultu
italiankieleksi, jona sitä on ihailtu.
Siitä lähtein me kolme suomalaista poikaa olimme niinkuin kolme
veljestä, jotka emme kansallisuuttamme hävenneet.
Erottuamme toisista tovereista, jatkoimme kolmisin kävelyämme lähellä
olevaan puistoon, jossa poikkesimme muutamaan kiinalais-ravintolaan
veljenmaljoja tyhjentämään.
Siellä tulimme kait vielä muitakin maljoja tyhjentäneiksi, koska sieltä
palattuamme olimme erittäin hilpeällä mielellä ja etsimme jotakin muuta
huvitusta, jota pian löysimmekin.
Vähän matkan päässä ravintolasta makasi nurmikolla, selin toisiansa
vastaan, pari oikein pitkäpalmikkoista taivaanvaltakunnan poikaa,
nähtävästi hekin veljenmaljojen vaikutuksesta väsyneinä. Heidän
puvuistaan huomasimme, etteivät he olleet tavallisia työ-djongeja, ja
sentähden minulle pälkähti päähän näyttää tovereilleni kappale
"kiinalaista ilveilyä".
Hiljaa hiipien lähestyimme makaavia keltanaamoja, otin varovaisesti
molemmat palmikot käteeni ja solmisin nukkuvain päät niin liki toisiansa
kuin mahdollista oli, vetäen palmikot oikein lujaan merimies-solmuun.
Sitten juoksin taasen toverieni luokse, jonka jälkeen rupesimme miehissä
viskelemään nukkuvia pienillä kivillä ja soralla, että olisimme saaneet
heidät hereille.
Pian he rupesivatkin hiekkasateesta heräämään; mutta kun he yrittivät
nousta, niin siinä vasta jupakka syntyi. Kumpainenkin luuli, että
naapuri riippui hänen tukassaan. Kun eivät he mitenkään päässeet
erilleen, rupesivat he huitomaan toisiaan ympäri korvia, huutaen ja
mölisten kuin hurjistuneet pedot. Vihdoin tuli tuohon mellakkaan
lisäksi muutamia toisia kiinalaisia tovereita, jotka asian huomattuaan
heti kirvoittivat riitatoverit toisistaan.
Tämä hullunkurinen näytelmä rupesi meitä naurattamaan sitä enemmän,
kuta hurjemmaksi puskevien palmikkopäitten raivo nousi, ja meitä
nauratti niin sydämellisesti, että emme voineet paikoiltamme liikkua.
Ihmeellistä vaan oli, ettei kummankaan palmikko tässä hälläkässä
lähtenyt juurineen irti.
Kun taistelijat pääsivät irti, olivat he niin raivostuneet, että olivat
ryntäämäisillään toistensa kimppuun uudelleen; mutta kun he huomasivat
meidät läheisyydessään ihan nauruun pakahtumaisillamme, kääntyi heidän
raivonsa meitä kohtaan, sillä nyt he arvasivat, että me olimme syypäät
koko kahakkaan.
Ennenkuin kerkesimme oikein tointua hämmästyksestämme, oli koko
kiinalaisparvi, joka oli lisääntynyt pariinkymmeneen, tullut meidän
kimppuumme, tukkanuotan vetäjät etupäässä. Nyt tuli meille toinen
leikki eteen. Onneksi olimme boksaustaidossa perehtyneitä, joten
iskimme nyrkeillämme keltanaamoja silmien väliin ja korvan juureen,
niin että he sinkoilivat kuin kummipallot joka suunnalle; mutta heitä
tuli yhä vaan lisää toisten sijaan, niin että näytti siltä, kuin ei
vastustajista ikinä loppua tulisi. Lopulta piiritti meitä niin iso
räyhäävä lauma, että tuskin voimme piirissämme liikkua. Kiviä rupesi
ilmassa singahtelemaan ja puukkoja välähtelemään; monta iskua olimme jo
saaneet, mutta eivät vastustajamme kuitenkaan uskaltaneet tunkeutua
niin lähelle, että olisivat meihin saakka puukoillaan ulottuneet. Kun
näimme, ettemme enään paljain käsin mitään voineet ja vaatteemmekin jo
olivat päältämme ihan repaleiksi revityt, huudahti kolmas toverini,
jossa vaasalainen veri rupesi kiehumaan: "aseet esille, pojat,
rynnistäkäämme lävitse ja rientäkäämme laivaan, jos tästä hengissä
vielä selviämme!"
Samassa toinen tovereistani, jättiläisvoimainen, kooltaan kolme
kyynärää kolme tuumaa, jouduttuaan vihan vimmaan, joka ei juuri usein
tapahtunut, tempasi erästä laihaa kiinalaista jaloista kiinni ja rupesi
hänellä huitomaan toisia nurin kuin kärpäsiä. Me toiset käytimme muita
aseita, mitä käsiimme saimme, niin tehokkaasti, että eivät
hätyyttäjämme päässeet puukoillansa meitä lähellekään ennen kuin tie
oli auki. Päästyämme piiristä ulos, aloimme laputtaa satamaa kohti,
minkä koipemme kannattivat. Mutta minä olin niin uupunut, että pari
kiinalaispoliisia sai minut kiinni iskemällä nuijallaan minut puoli
tainnuksiin, joten toverieni huomaamatta jouduin heidän kynsiinsä ja
nyt ruvettiin minua raastamaan arestiin, jossa minulle oli valmiina
paljaille jalkapohjille neljäkymmentä raipaniskua. En siis olisi
tarvinnut sen koommin päivänvaloa nähdä, sillä siihen aikaan vielä
olivat kiinalaiset niin vihamielisiä kristityitä eli euroopalaisia
kohtaan, että semmoisesta löylytyksestä ei juuri ollut toivoakaan
hengissä pääsevänsä.
Minä seurasin heitä levollisesti ja päättelin itsekseni, että vaikka
eivät toveritkaan apuuni joutuisi, ennenkuin arestihuoneen portille
pääsen, niin kyllä kahden kiinalaisen käsistä yksinkin selviän, kun
vaan saan ensin hetkisen puhaltaa.
Kuljimme eteenpäin hiljakseen räyhäävän parven seuraamana; mutta kukaan
ei tullut avuksi poliisille minua vartioimaan, ja kun minä kuljin
siivosti, eivät he näyttäneet apua tarvitsevankaan. Kun rupesimme
lopulta lähestymään päämaaliamme ja väkijoukkokin rupesi vähenemään,
näkyivät taluttajani tulevan yhä huolettomammiksi. Silloin riuhtasin
itseni irti, tempasin kiväärin poliisin käsistä, heilutin sitä ympäri
muutamia kertoja niin voimakkaasti, että taluttajani kirposivat
tuonnemmaksi selälleen, töppöset taivasta kohti, ja sitten aloin
laukata takaisin henkeni edestä. Pian oli minulla taasen joukko
meluavia kiinalaisia kintereilläni; mutta minä olin kumminkin
ennättänyt jo niin paljon heidän edellensä, että ensimmäisen seuraajani
ja minun välillä oli pian noin kolmekymmentä askelta.
Ohjasin juoksuni satamaa kohti yli kaikenmoisten esteitten. Vainoojani
rupesivat yhä enemmän jäämään; mutta kolme eri kertaa olin joutua
sivultapäin tulleitten käsiin, he kun huudoista huomasivat, että minut
olisi ollut kiinni-otettava.
Onnellisesti heistä kaikista kumminkin selvisin, niin että lopulta
pääsin satamalaiturille. Siinä tuli kahdenkymmenen miehen suuruinen
merimiesjoukko vastani, aikoen lähteä minua pelastamaan vinosilmien
käsistä, maksoi sitten mitä tahansa.
Mutta siinä olinkin jo niin uupunut, että syöksyin kasvoilleni maahan,
josta minut sitten kannettiin laivaan. Saatuani hiukan virvokkeita,
toinnuin pian jälleen entiselleni.
Riisuessani päältäni takkia, joka oli ollut vallan uusi, paksuinta
lajia ja toista kertaa ylläni, huomasin sen olevan niin repaleisena ja
täynnä reikiä, ettei siitä olisi saanut monenkaan tuuman kokoista
eheätä paikkaa.
Seuraavana päivänä oli laivassa ankara tarkastus, sillä muutamat
kahakassa olleet kiinalaiset vakuuttivat hyvin tuntevansa syylliset,
joita nyt lain koviin kouriin etsittiin. Mutta kun me olimme jo illalla
kertoneet asiamme kelpo kapteenillemme, kätkettiin meidät visusti sekä
hankittiin sijaamme miehiä, jotka nimiimme laivakirjan mukaan
huudettaessa vastasivat puolestamme, ja siihen se jupakka loppui. Mutta
kyllä me siitä lähtien saimme olla varovaiset maissa käydessämme,
ettemme tulleet tunnetuiksi ja joutuneet noitten viekkaiden julmurien
käsiin.
Eräällä päivällistunnilla satamassa maatessamme kertoi Jimy Breaker,
että hän oli kymmenen vuotta takaperin Kiinassa ollessaan muutaman
toverinsa kanssa eräästä rikkaan kiinalaisen haudasta saanut niin
paljon kultaa, että hän oli sillä elänyt iloisesti neljä vuotta
työpäivää tekemättä.
Kiinalaisilla, näette, on semmoinen tapa, että kuta rikkaampi joku on
ja kuta parempaa tilaa hän toisessa maailmassa haluaa, sitä enemmän
kultaa ja hopeaa pannaan hänen mukaansa hautaan. Köyhillä usein ei ole
varaa panna vainajille enempää kuin muutama kupariraha, ja sen arvoisen
paikan he siis saavat yläilmoissa itselleen.
Päätimme tuon kertomuksen johdosta ensimmäisen sopivan tilaisuuden
tultua kolmisin mennä hautausmaalle katsomaan, olisiko tässä asiassa
mitään perää. Ostimme itsellemme kiinalaisten työmiesten puvut,
hankimme valetukan palmikoineen, rasvasimme kasvomme keltaisiksi
öljyllä, jota siellä päin paljon käytetään, ja lähdimme sitten
täydellisinä kiinalaisina matkaamme heti päivällisen jälleen.
Tultuamme eräälle hyvin kauniille hautausmaalle, johon ainoastaan
rikkaita haudattiin, toimitettiin siellä juuri parhaillaan hautausta.
Ruumis pantiin kallioon hakattuun hautaan, suuret rahapussit pään alle
ja rinnalle sekä ruokia monenmoisia. Kun saattajat sitten olivat
monenmoisia hyvästijättö- ynnä muita temppuja toimittaneet, lukittiin
hauta ja jätettiin mies sitä vartioitsemaan. Me vetäydyimme takaisin
huomiota herättämättä ja päätimme käyttää hyväksemme saamiamme tietoja.
Seuraavana yönä menimme ne kolme suomalaista Jimyn johtamina ottamaan
osaamme noista hyödyttömistä, hautaan kätketyistä aarteista. Olimme
pukeutuneet jälleen kiinalaisiksi ja varustaneet itsemme tarpeellisilla
aseilla. Mutta ennenkuin uskalsimme noita kalman kammioita lähestyä,
täytyi meidän ensin rohkaista itseämme muutamilla whiskyryypyillä,
joista johtajamme, englantilainen Jimy, tuli liiankin rohkeaksi.
Noin puoliyön aikana pääsimme vahdin luo kenenkään huomaamatta.
Herätettyämme hänet, uhkasimme häntä revolvereilla, selittäen
merkeillämme, että jos hän avaisi haudan, saisi hän elää, muutoin olisi
hän kuoleman oma.
Kiinalainen lankesi polvilleen pelosta ja puhua soperteli jotain, mutta
emmehän me sitä ymmärtäneet. Lopulta täytyi hänen avata hauta, jonne
Jimy heti toisen toverin seuraamana astui, ja pian he palasivat
takaisin, kultapussit kummallakin kädessä.
Mutta juuri kun pääsimme kiviaidan luo, jonka ylitse olimme matkan
lyhemmyyden vuoksi oikaisseet, rupesi meitä kohden tulta tuiskumaan
useista pyssyistä. Meitä tämä rupesi niin kammottamaan ja
pelottamaan, että tarkemmin ottamatta selvää ampujista tahi heidän
luvustaan, säikähtyneinä lähdimme pakenemaan minkä kerkisimme,
pudottaen saaliimme sinne heidän hyödykseen. Tieto siitä, että olimme
häirinneet vainajien rauhaa, vaikutti kait sen, että luulimme tässä
ylönluonnollisten olentojen rangaistuksen alaisiksi joutuneemme.
Ainoastaan pienen pussin oli Jimy sattunut haudassa pistämään
taskuunsa, ja sen olimme saaneet onneksemme tällä omituisella retkellä.
Siitä tuli noin 20 shillinkiä eli 35 Suomen markkaa mieheen, kun sen
sisällys tasan jaettiin retkellä olleiden kesken. Huonosti olivat siis
unelmamme toteutuneet, mutta emme enää koittaneet toista kertaa
tunkeutua kuolleiden kaupunkiin rikkauksia anastamaan.
Kolme viikkoa vielä viivyttyämme lähdimme Brasiliaan, tuntematta
pienintäkään kaipausta jättäissämme tämän taivaanvaltakunnan
epämiellyttävine kansoineen; ja mitä erittäin minuun tulee, muistelen
aina kammolla koko eloani siellä.
Oltuamme 169 vuorokautta matkalla tulimme Brasiliaan, Bahian
satamakaupunkiin, josta en voi sanoa juuri mitään, sillä siellä
ollessamme raivosi kaupungissa keltakuume, jonka tähden emme saaneet
lupaa mennä maihin. Ainoastaan yhden kerran pääsimme me kolme
suomalaista ja irlantilainen Pady kapteenia soutamaan, ja näitä
muutamia tuntia, jotka hän asioillaan viipyi, käytimme hyväksemme niin
paljon kuin voimme.
Spanian kieli on siellä pääkielenä, ja orjuus oli vielä silloin
yleinen, jonka merkkinä oli melkein jokaisen neekerinaisen tai -miehen
kaulassa rautainen tai kuparinen tahi hopeinen rengas, joka oli
juotettu kiinni ja johon oli merkittynä orjan omistajan nimi.
Käydessämme muutamassa ravintolassa merimiehen tavalla vähän
lystäilemässä, näimme siellä muitten kaunottarien joukossa erään ihmeen
ihanan mulattitytön, johon jokainen niin mielistyi, että hänen tähtensä
tuli meidän keskemme kova riita. Kun eivät toverini osanneet lainkaan
hänen kanssaan jutella, ja minä vaan yksinäni hänelle joitakuita sanoja
sopertelin, kävivät suomalaiset toverini niin rajuiksi, että me,
luultavasti myös viinin vaikutuksesta, rupesimme käsikähmään, jota
jatkettiin vielä laivassakin, mutta jonka jälkeen taasen oltiin paraita
ystäviä niinkuin ennenkin.
Sitten oli matkamme New Orleansiin, jonne tulimme 35 vuorokautta
kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä vietimme monta iloista hetkeä.
Siellä tapasin erään Brännlund nimisen entisen vaasalaisen
maalarinsällin, joka oli päässyt pumpulinlastaajain päälliköksi ja sai
palkkaa 5 dollaria (25 Smk.) päivältään. Hänestä oli tullut erittäin
hieno herrasmies, vaikka hän oli kotopuolessaan ollut kunnoton mies.
Siellä tapasin myös Savannassa saamiani tuttavia, ensinnäkin Chaleyn,
joka eräänä iltana sirkuksessa, kesken temppujaan, hypähti minun
viereeni istumaan ja puristi kättäni, niinkuin ainakin vanhan hyvän
tuttavan, Hän kuiskasi minulle korvaan, että tulisin hänen loosiinsa,
jossa saataisiin puhella yhtä ja toista.
Häneltä sain sitten kuulla, että meidän Savannan aikainen juuttaammekin
oli samassa kaupungissa, ja kertoi hän parin toverinsa kanssa häntä jo
kelpo lailla pehmittäneensä siitä, että hän meitä oli Savannassa niin
tunnottomasti petkuttanut.
Omasta itsestään hän kertoi, että hän kanavaan hypättyänsä oli
sukeltanut ensin useita syliä ja sillä aikaa, kun hänen vartijansa
olivat häntä etsineet toiselta suunnalta, oli hän kiivennyt pienen
uimahuoneen takaa maalle ja juossut piiloon, jossa hän oli sitten
ollut, kunnes näki etsijäin menevän pois. Pimeän tultua oli hän
hiipinyt laivarantaan ja kätkeytynyt muutamaan kuunariin, joka oli sinä
samana yönä lähtenyt New Orleansiin. Vasta laivan ulapalle tultua oli
hän ilmaantunut kokille, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä ystävä.
Tältä hän sitten sai ruokaa ja makuupaikan hänen hytissään, kunnes
tulivat New Orleansiin, jonne päästyänsä hän oli ruvennut klovniksi
sikäläiseen sirkukseen, koska siellä sattui olemaan semmoinen paikka
avoinna edellisen kuoleman tähden. Tätä tointa kertoi hän jo ennen
harjoittaneensa kahdeksan vuotta ja paljon siitä pitävänsä, vaikka
välin teki mieli raitista meri-ilmaa nauttimaan.
Siitä illasta lähtein olin joka ilta sirkus Mexicossa vapaana
katsojana; välin olin myös mukana milloin missäkin roolissa, ja niillä
ajoilla pääsin erään sievän näyttelijättären tuttavuuteen, niin että
oikein kaiholla hänestä sitten erosin laivamme lähtiessä, eikä paljoa
puuttunut etten yhtynyt minäkin sirkukseen tämän tähtöseni vuoksi.
Muutamana pyhänä satuin Chaleyn kanssa menemään muutamaan
kylpypaikkaan, ja siellä tapasin Savannalaisen juutaksemme.
Teeskentelin hänelle ystävyyttä, kerroin seikkailuistani ja kysyin,
mitä Savannassa puuhattiin, kun minä niin tietämättömiin katosin.
Hän kertoi, että minua oli etsitty Brunswickista sekä maanteitse että
meritse, samoin Charlestownista ynnä muualta. 25 dollaria merimiesmajan
isäntä oli luvannut palkkiota sille, joka minut kiinni saisi.
Charlestownin ja Brunswickin kaikille merimiesmajain isännille ynnä
laivakonttooreihin oli minusta annettu tieto ja ilmoitettu varmat
tuntomerkit, että niinpian kuin minne tahansa ilmaantuisin minut kiinni
siepattaisiin. Verikoirien kanssa olivat ensin jonkun matkaa olleet
minun jäljilläni Brunswickiin menevällä tiellä, mutta sitten olivat
jäljet kadonneet. Kovin ihmetteli juutas, kuinka olin pakoon päässyt.
Kun olin saanut kuulla kaikki mitä halusin, vielä senkin, että saman
merimiesmajan isäntä ynnä hänen runnarinsa olivat ammutut, kun
väkipakolla aikoivat riistää miehiä eräästä amerikalaisesta laivasta,
sanoin lyhyesti hänelle, että jos ei Chaley jo olisi hänelle
konnanpalkkaa maksanut, niin olisi hän sen siinä saanut; ainoastaan
maksetun pääoman koroiksi annoin hänelle muutamia töyttäyksiä
lähteissäni, niin että hän jäi pitkälleen kierittelemään.
Paria päivää myöhemmin jouduin sattumalta menemään muutamaan
norjalaiseen laivaan erästä tuttavaani etsimään. Mutta hänen sijastaan
tapasin siellä ne kaksi ruotsalaista matruusia, jotka olivat Savannassa
olleet samassa merimiesmajassa kuin minäkin ja joitten kuukausipalkat
minä olin sen isännältä pelastanut. He olivat kovin iloissaan, kun
minut tapasivat, ja erittäin utelijaat tietämään, kuinka olin lopulta
vankeudestani selvinnyt.
Kerrottuani heille kaikki retkeni siitä päivästä lähtein, eivät he
voineet olla ihmettelemättä, miten olin kaikista noista kolttosista
hengissä ja eheällä nahalla voinut selvitä. Kun sitten tarjosin heille
heidän pelastettuja rahojansa takaisin, arvelivat he, että kyllä minä
ne olin itse hyvin ansainnut, eivätkä millään tahtoneet vastaanottaa.
Mutta kun minä itsepäisesti niitä tyrkytin ja vakuutin, että minä ne
kumminkin olisin joskus merimiesmajan isännälle takaisin lähettänyt,
jos en olisi tavannut heitä, joilta ne suorastaan ryöstetyt olivat,
suostuivat he hetken keskusteltuaan kumpikin ottamaan puolet, mutta
loput tahtoivat he lahjoittaa minulle vaivoistani.
Kun he sitä niin kovin vaativat, otin minä rahat, ja viettääksemme
oikein iloisesti tämän odottamattoman kohtauksemme muistoa, menimme
kolmisin maihin ja pidimme niin suurenmoiset kekkerit, ettei paremmista
apua. Minä olin kunniavieraana pidoissa enkä saanut centiäkään maksaa.
Me otimme lastit puuvilloja viedäksemme Skotlantiin Glasgowiin. Sen
tähden oli niitä rantalaiturilla useita pakkoja, joita emme vielä
olleet kerinneet laivaan saada. Sitä varten oli siinä aina öisin
vartijana yksi matruuseista, joka sitten sai päivät levätä.
Muutamia päiviä ennen kuin saimme laivamme lastiin, pyysi
vartijamatruusi minun pitämään vartijatointa kello 12:teen yöllä, että
hän saisi mennä jonkun toverinsa kutsuihin, ja lupasi hän minulle siitä
ajasta palkkiota 1 dollarin.
Minä en oikein mielelläni tahtonut siihen toimeen ryhtyä, sillä häneltä
olivat neekerivarkaat jo usein yrittäneet niitä viedä, jonka tähden hän
oli niiden tähden ollut pahassa pulassa. Mutta täytyihän kuitenkin
toverini pyyntöön suostua.