laiturilla erotti. Lisäksi alkoi oikein rankka sade, niin etten olisi
luullut kenenkään viitsivän koiraansakaan ulos lähettää. Kaduin
katkerasti, sateessa pitkin laivankantta kävellen, että olin tuohon
toimeen lainkaan ryhtynyt, sillä enhän nyt voinut nähdä ja kuulla,
vaikka puolet paaleista vietäisiin. Läpimärkänä menin laivan kyökkiin
lämmitystä särpimään; mutta siellä juuri kahvia juodessani kuulin ulkoa
outoa ääntä, ikäänkuin olisi pumpulipakka veneesen pudotettu. Heti
hyökkäsin laiturille, vanha tuttu revolverini kädessäni.
Ja totta tosiaankin, jo pudottivat mustat varkaat toisen pakan
laiturilta veneesen. Kolme olentoa hyppäsi jäljessä veneesen, ja sitten
lähdettiin soutamaan.
Nyt ei tässä pelko auta, arvelin itsekseni ja astuin lähelle laiturin
reunaa, asetuin pystyssä olevan pakan taakse seisomaan ja huudahdin:
"Seis taikka ammun!" Mutta he alkoivat sitä rajummin soutaa, joten
minun ei auttanut muu kuin pimeän päin tähdätä ja ampua perätysten
kaksi laukausta. Kolmatta en kerinnyt vielä lähettää, sillä samassa
tuli minua kohti kaksi laukausta perättäin; toinen luoti kuului
singahtavan pumpulipakan rautaiseen vyöhön, mutta toinen meni hattuni
laen lävitse, minua itseäni vahingoittamatta. Siitä huolimatta laukasin
jälleen kolme laukausta, piiloittaen tällä kerralla itseni paremmin
pumpulipakan taakse. Nyt tuli vaan yksi laukaus vastaukseksi, ja se
lensi liian ylös. Mutta kun minä vielä viimeisen laukauksen ammuin,
niin ei enään kuulunut hiiskaustakaan varkaitten veneestä. Kiireesti
pistin uudet patruunat revolveriini ja arvelin lähteä apua hakemaan.
Mutta samassa tuli laivoista muita vartijoita lyhtyinensä, ja pauketta
kuultuaan tuli siihen vielä lisäksi pari poliisiakin, jotka rupesivat
tiedustelemaan, mitä ampumaharjoituksia niin sydänyöllä pidettiin.
Kerrottuani asian, lähdimme rantaan katsomaan, ja pian huomattiinkin
veneen kelluvan vähän matkan päässä vedessä, airot ulkona, mutta niitä
ei kukaan käyttänyt.
Soudettuamme veneen luoksi, näimme siellä kolme puuvillapakkaa ja kaksi
kuolemaisillaan olevaa neekeriä; kolmas oli syössyt mereen ja paennut,
huomattuaan ettei tässä muu auttanut. Toinen haavoitetuista kuoli pian
sen jälkeen, mutta toinen näytti rupeavan toipumaan, sillä kuula oli
häntä koskenut ainoastaan olkapäähän.
Pumpulit olivat pelastetut, mutta minun sadehattuni ei enää vettä
pitänyt, jonka tähden kapteeni seuraavana päivänä antoi minulle 5
dollaria uuden ostamista varten.
Ennenkuin kerkisimme New Orleansista lähtemään, vei Ahtola saaliikseen
meiltä laivan puusepän, tanskalaisen K. Knudsenin. Hän oli päivällisen
jälkeen mennyt telineille laivan takimmaista lastausporttia tukkimaan
ja tiivistämään, ja siinä toimessaan hän oli tuntemattomalla tavalla
joutunut mereen; työkalut ja hattu vaan löydettiin, itse miestä ei
mistään. Vainaja oli kaikin tavoin kelpo mies. Rauha vainajaa sielulle!
Seitsemän viikkoa New Orleansissa tepasteltuamme pääsimme viimeinkin
lähtemään täydellä puuvillalastilla. Glasgowiin tulimme onnellisesti 90
vuorokautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä miehistö sai
palkkansa ja me hajaannuimme kukin eri suunnillemme, niinkuin akanat
tuuleen, oltuamme yhdessä kahdeksantoista kuukautta.
Minä jäin Glasgowiin ja jouduin sitten niihin kohtaloihin, jotka jo
tätä ennen olen kertonut kirjassani, "Merimiehen matkamuistelmia ynnä
haaksirikko," ja joita ei minun tässä siis sovi uudelleen kertoella.
Lausun siis hyväntahtoiselle lukijakunnalleni, joka on jaksanut minua
seurata näillä monivaiheisilla retkilläni maalla ja merellä,
sydämmellisimmät jäähyväiset siksi, kunnes ehkä vielä tavataan minun
uudella alallani, nimittäin rautatiellä ja "Konduktöörin havainnoissa."
End of Project Gutenberg's Merimiehen matkamuistelmia II, by Aukusti Högman