nimisellä kuunarilla matkalla New Yorkiin ja sieltä sisävesiä
Georgetowniin, New Haveniin, Onibeckiin, Montreaaliin, Albanyyn ynnä
moniin muihin jokien varsilla oleviin kaupunkeihin. Välin oli meillä
lastina puutavaroita, välin hedelmiä, maissia, riisiä y.m. Se oli
alinomaista lastin ottamista ja jättämistä; mutta laivan miehistön ei
koskaan tarvinnut lastin ottamisessa eikä purkamisessa töihin
osallisiksi käydä.
Ensimmäisen vuorokauden kuluttua tultuamme ulapalle avasin miss Sallyn
kirjeen. Siellä oli sadan dollarin seteli, hänen muotokuvansa sekä
muutamia riviä kirjoitusta, jossa hän lausui minulle kiitollisuuttansa.
Tässä laivassa vietimme todellakin oikein hyviä päiviä. Meitä oli siinä
vain neljä matruusia sekä kapteeni ja perämies kajutassa. Laiva oli
kapteenin oma. Ateriat olivat herkullisimmat, mitä tämmöisissä
aluksissa on, sillä me söimme aina kajutassa samassa pöydässä kapteenin
ja perämiehen kanssa.
Laivan kokki oli kapteenin vävy ja oikein todellinen yankee, eikä
hänestäkään voi muuta kuin hyvää sanoa. Siinä elettiin juuri kuin olisi
oltu kaikin saman perheen väkeä. Mutta eihän samaa hyvää ainaisesti
piisaa.
Oltuani kuusi kuukautta tässä laivassa, lopetti kapteeni merimatkansa,
sillä hän oli ijällinen mies ja antautui kotilieden ääressä viettämään
maanmiehen herttaista, rauhallista elämää, jommoista ainoastaan se voi
viettää, joka on luonut itselleen ja perheelleen murheettoman
toimeentulon sekä täyttänyt velvollisuutensa tunnollisesti Jumalaa ja
ihmisiä kohtaan.
Hänen sijaansa tuli hänen nuorempi veljensä, joka muutti olot laivassa
siihen määrään, että kun New Yorkista palattiin Charlestowniin,
muutimme siellä koko skansin miehistö pois etsimään toista alusta
toisilla vesillä. Pääsyynä minun muuttooni tästä laivasta oli kuitenkin
se, että seuraava matka olisi ollut Charlestownista Savannaan, johon
luonnollisista syistä en ollenkaan halunnut mennä.
Charlestownissa oltuani viikon päivät otin erään kunnaritoverini kanssa
pestin muutamaan rekatti-laivaan, joka oli matkalla Liverpooliin ja
sieltä takaisin New Yorkiin. Mutta siinäkö minä jouduin vasta oikeaan
ryöväriluolaan!
Matka Englantiin meni jotenkin mukiin. Mutta siellä karkasi kuusi
parhainta miestä laivasta. Siinä oli muuten väkeä kaikenkaltaisista
kansoista. Kapteeni oli amerikalais-irlantilainen, ensimmäinen perämies
oli mexicolainen, toinen perämies saksalainen, kokki ranskalainen;
matruuseista oli yksi italialainen, kaksi kreikkalaista, yksi
turkkilainen, kolme englantilaista, yksi norjalainen, yksi
ruotsalainen, kaksi tanskalaista sekä yksi, nimittäin minä,
suomalainen, kaksi neekeriä, kaksi spanialaista, yksi portugalilainen
ja vielä kuusi miestä, joiden kansallisuuden perille en päässyt. Meitä
oli yhteensä kaksikymmentäneljä miestä keulassa.
Siinä oli, niinkuin jokainen hyvin arvaa, useinkin semmoinen kielten
sekasotku, että tuskin enään mitään kieltä selvään puhuttiin ja
ymmärrettiin.
Niinkuin jo mainitsin, meni matka Englantiin jota kuinkin, jos ei oteta
lukuun tuon tuostakin tapahtuneita pieniä kahakoita, joissa ei pieniä
verivammojakaan puuttunut.
Omistusoikeus oli tällä laivalla niin kurjalla kannalla, että,
kumminkin mitä minuun tulee, en koko matkalla kertaakaan uskaltanut
riisua vaatteita yltäni levolle mennessä, vielä vähemmän uskalsin
laskea luotani valmiiksi ladattua revolveriani tahi muita
puolustusaseita.
Mutta sitten, kun paluumatkalle käännyttiin taas Amerikaan, silloin
vasta alkoi elämä moinen, että sitä tuskin kuvata voi.
Ensinnäkin ruvettiin meitä kiusaamaan huonolla ruoalla siihen määrään,
että lukija tuskin voi sitä todeksi uskoa.
Aloitan leivästä. Se oli niin homehtunutta, että se oli kokonaan
viheriäisen kalvon peitossa ja niin täynnä puolen tuuman mittaisia ja
pienempiä toukkia, että yhdestä ainoasta semmoisesta korpusta, joita
kolme saatiin päivässä, voi noita kutsumattomia vieraita pöytään
kopistamalla saada esille kokonaisen ruokalusikallisen. Liha ja läski
oikein kihisi niitä, ja hernerokkaa syömään ruvetessa sai niitä
lusikalla päältäpäin kuoria kuin kermaa.
Kahvi ja tee oli niin laihaa, ettei niitä outo millään keinoa voinut
likaisesta vedestä erottaa. Voi oli mitä surkeimman kaltaista, juuri
kuin härskiintynyttä saapasrasvaa. Sokuria saatiin tuskin nimeksi.
Muita ravintoaineita ei juuri annettu, ja näitäkin, mitä annettiin, oli
perin riittämättömästi.
Tästä huonosta ja niukasta ravinnosta tietysti ensimmäiset kahakat
alkoivat. Parempaa kyllä oli, mutta nämä varat olivat joskus vuosien
kuluessa unohtuneet ruokavarastoon, ja tämän vanhan kassan kapteini nyt
tahtoi sekaisella seurakunnallaan syöttää, ennenkuin muihin nuorempiin
ruoka-aineisiin käsiksi käytiin. Muutamia päiviä nälkää kärsittyämme
päätimme miehissä erään kerran päivällisellä ollessamme kantaa koko
miehistöä varten laitetun aterian kapteenin tarkastettavaksi.
Tukevimmat miehet valittiin rokkakattilaa ja matoja kihisevää
liha-astiata takakannelle kantamaan. Sinne tultuamme ei kapteeni
eikä perämiehet tahtoneet tulla suojistaan meidän asiaamme
kuulemaan. Vihdoin heidät saatiin esille.
Merimiesvanhin esitti asiamme päälliköille, selvittäen mahdottomaksi
elää tämmöisellä kurjalla ravinnolla. Mutta kapteeni vastasi
röyhkeästi:
"Se on teille, sen riivattu koirajoukko, liiaksikin hyvä; ette
ansaitsisi semmoistakaan! Laputtakaa tiehenne ja jättäkää minut
rauhaan, taikka..."
Enempää ei hän kerinnyt sanoa, ennenkuin koko matoinen rokkakeitos
loiskahti hänelle vasten silmiä peittäen hänet kiireestä kantapäähän
saakka, ikäänkuin hän olisi hypännyt rokka-sammioon. Matoiset lihat
sitä vastaan tulivat perämiesten osaksi, jotka eivät ensi
hämmästyksessä osanneet edes pakoon pötkiä.
Mutta kun kapteeni sai suunsa, sieramensa ja silmänsä auki, silloinkos
vasta meteli alkoi.
Perämiesten seuraamana hän ryntäsi kuin raivostunut jalopeura,
revolveri toisessa ja pitkä intiaanein taistelupuukko toisessa
kädessään, ja rupesi ampumaan ja lyömään molemmin puolin, minkä vaan
kerkesi. Perämiehet puolestaan säestivät samalla tavoin.
Mutta siunatkoon sentään sitä meteliä, mikä nyt aluksessa alkoi!
Useammalla meistäkin oli revolverit, joita käsikähmässä kumminkaan
tuskin voimme käyttää. Lopulta eräs joukosta tempaisi rautaisen tangon,
jolla hän iski kapteenin pyörryksiin, ja veri purskahti hänen päästään.
Molemmat perämiehet olivat saada samanlaiset iskut, mutta pääsivät
viimeisessä hädässä vähissä hengin kajuttaan pakoon, salpasivat ovet ja
rupesivat kajutan ikkunoista meitä pommittamaan revolvereillaan minkä
ennättivät, joten meidän, koko raivostuneen joukon, lopulta täytyi
perääntyä keulaan, monikin verissä päin sekä muutenkin mikä enemmän,
mikä vähemmän loukkaantuneena taistelussa.
Siten päättyi ensimmäinen suurempi kahakka. Mutta se voitto meille
siitä kumminkin tuli, että ruokaa runsaasti ja hyvää siitä päivästä
lähtein saatiin.
Kukaan ei kuolemaan tuottavaa vammaa tällä kertaa sentään vielä saanut,
vaikka ei sekään vallan kaukana muutamilta ollut.
Tämmöisiä kahakoita sattui sitä paitsi usein miehistön omassakin
keskuudessa. Usein aamuisin oli laivankansi niljakas riitatoverien
verestä. Sitä vaan vieläkin ihmettelen, ettei siellä tapahtunut murhia
enempää kuin yksi.
Minä jätän sikseen nuo muut jokapäiväiset suuremmat ja pienemmät
nyrkkitaistelut, joista usein kehittyy verinen mellakka, mihin sekä
päällystö että koko miehistö sekaantui, ja tahdon vaan kertoa
suomalaisen toverini murhasta.
Oli yövahdin muutos kahdentoista aikana. Minä olin ensimmäinen
herätetyistä miehistä, joka menin kannelle, koska oli minun
peränpito-vuoroni. Olin juuri aikeissa mennä laskemaan toisen edellisen
ruorimiehen levolle, kun sysimustan pimeyden lävitse takakannelta päin
kuului kiivaita ääniä; isonmaston latvasta kuului äreitä vastauksia ja
panettelusanoja, jotka kuuluivat olevan ensimmäiselle perämiehelle
viskattuja. Vankka laitatuuli, joka kiidätti laivaamme eteenpäin, esti
minua oikein kuulemasta sananvaihtoa. Mutta kun olin tullut isonmaston
juurelle, välähti tulenleimaus takakannelta, ja sitä seurasi kova
paukkaus. Samassa kuului isonmaston latvasta huudahdus: "Jesus
armahtakoon!" ja heti sen jälkeen pudota mätkähti suomalainen toverini
laivan kannelle, niin että pää meni mäsäksi, aivot purskahtivat ympäri
kantta ja niskaluut musertuivat.
Se minua kauhistutti. Vihan vimmassa aivan raivostuneeksi joutuneena
tempasin revolverin takataskustani ja laskin kolme laukausta pimeyden
lävitse kohti paria hämärää olentoa, jotka seisoivat köysistöä vastaan
nojaten siellä päin, josta olin leimauksen nähnyt. Samassa tuli koko
laivan miehistö kannelle huutaen ja meluten sekä tiedustellen, mikä
taasen oli kysymyksenä. Mutta kun he tulivat isonmaston juurelle, oli
siellä ainoastaan murhattu, murskaksi pudonnut toverini. Sillä kun
minäkin olin ampunut ja luulin huomanneeni toisen noista olennoista
kaatuneen, pelkäsin luotini tehneen kuolettavan vaikutuksen, ja
sentähden piilousin minäkin hetkeksi laivan keittiöön.
Melun kuultuani ilmaannuin sitten toisten joukkoon ja saatuani muka
tiedon, kuka murhattu oli, huudahdin: "Kostakaamme, kostakaamme!
Kapteeni tahi perämies on hänet ampunut; jos jätämme heidät kostamatta,
ampuvat he meidät joka miehen!"
Samalla ryntäsi koko raivostunut miehistö pimeässä laivan peräkantta
kohti huutaen: "Kostoa! Kostoa! Murhatun suomalaisen toverin kostoa!"
Tultuamme ruorimiehen luo, emme nähneet jälkeäkään kapteenista,
perämiehistä tahi heidän tavallisista apulaisistaan, kokista ja
kajuttavahdista. Ruorimieheltä sitten saimme tietä kaikki. Hän kertoi
sekaperäisellä kreikansekaisella englanninkielellä seuraavaan tapaan:
Hän oli seisonut ruorissa ja odottanut levolle pääsevänsä, sillä hänen
päänsä oli kovin kipeä. Hän oli nähnyt perämiehen ajavan suomalaista
isoonmastoon jotakin muuttamaan purjeiden asennossa. Suomalainen ei
ollut tahtonut sinne mennä, vaan oli sanonut perämiestä hulluksi
Irlannin piruksi. Perämies oli lyönyt häntä korvalle, ja sitten oli
suomalainen mennyt. Perämies oli luvannut hänet ampua niin pian kuin
hän alas tulee tai lyödä pään halki. Suomalainen oli haukkunut häntä
kaikiksi, mitä vaan oli ymmärtänyt. Viimein oli perämieheltä maltti
loppunut, ja hän oli ampunut. Suomalainen oli heti pudonnut kannelle ja
siihen jäänyt. Mutta samassa oli kuulunut muutamia laukauksia lisäksi.
Kapteeni oli parkaissut ja kaatunut, perämies kirkaissut ja kironnut ja
viskannut revolverinsa mereen. Sitten kokki ja toinen perämies olivat
korjanneet molemmat haavoittuneet kajuttaan ja lukinneet ovet.
Minä astuin nyt ruoriin ja laskin kreikkalaisen levolle. Miehistö
rauhoittui kuultuaan, että kosto oli noita murhamiehiä kohdannut, ja
kaikki ihmettelivät, kuka oli murhatun puolesta kostanut. He poistuivat
keulaan, korjaten murhatun toverin pois päivän aikana mereen
haudattavaksi.
Hauskaa oli kuulla niitä monenmoisia hullunkurisia arveluita, joita
lausuttiin toverini kostajasta. Muutamat arvelivat, että murhatun oma
henki oli iskenyt kyntensä murhaajiin liitäessään ruumiista pois.
Toiset taas arvelivat, että Meri-Jupitteri itse oli suomalaisen
noituudenhengen kehoittamana kostotyön toimittanut. Huhu tiesi kertoa,
etteivät ne olleetkaan tavallisia kuulia, jotka oli kiskottu sekä
kapteenin olkapäästä että perämiehen kyljestä j.n.e.
Minua ei kukaan osannut epäilläkään, koska minä vasta olin viimeiseksi
näyttämölle ilmaantunut. Päivän valjettua tehtiin "protokolla"
murhatyöstä sekä tarkka selvitys murhatun ruumiissa havaituista
haavoista. Luoti oli tunkeutunut pohkeesen josta se noin tuuman
syvyydestä kaivettiin talletettavaksi protokollan mukana. Protokollan
tekijäksi ja säilyttäjäksi sekä kanteen nostajaksi valittiin minut.
Itse vamma ei siis olisi ollut kuolettava, vaan oli kuolema tullut
siitä, että tämä luoti oli vainajata niin säikähdyttänyt, että hän
putosi mastosta.
Liitettyäni protokollaan myös kreikkalaisen ruorimiehen tuoreen
todistuksen, piirsi jokainen mies nimensä sen alle todistaen sen
oikeaksi ja tarjoutuen vaadittaessa valallisesti sen todeksi
vahvistamaan.
Toimitimme sitten murhatulle toverillemme viimeisen palveluksen. Me
neuloimme hänet omaan pitkään merimiessäkkiinsä, johon jalkapuoleen
pantiin painoksi noin kolme leiviskää rautaa, että se pohjaan painuisi
ja pääsisi Ahtolan linnan saleihin rauhaan. Sitten siunasimme sen ja
viskasimme, toisten ampuessa kunnialaukauksia revolvereillaan,
viimeiseen lepokammioonsa, kosteaan hautaansa, ja niin oli taasen
poistettuna jäljet siitäkin kamalasta murhenäytelmästä, joka
valitettavasti ei siihen aikaan ollut perin harvinainen, sillä eipä
ollut sivistyksen valo vielä pääsnyt suuresti vaikuttamaan hurjissa
Neptuunon palvelijoissa.
Kapteenia ja perämiestä emme nähneet toimissaan ennenkuin pari päivää
ennen New Yorkin satamaan tuloamme. Toinen perämies ja kokki olivat
johtoa pitämässä, milloin sitä tarvittiin, ja varpaista hampaisiin
saakka olivat he aina aseilla varustettuina.
Tuo viimeinen kamala yöllinen tapahtuma oli vaikuttanut niin syvän
hiljaisuuden koko miehistön keskuudessa, että kaikki olivat kuin jonkun
salaisen, kamalan tuomion alaisia. Kaikki liikkuivat hiljaan, ääneti,
pelonalaisina, ikäänkuin aaveiden tahi manalan henkien keskellä.
Vihdoin koitti se päivä, jona New Yorkin kaupungin piirteet
ilmaantuivat silmiemme eteen.
Jokainen mies oli puettuna juhlavaatteisin satamaan saapuessamme.
Laivan kiinnitettyämme rantaan, jätimme loput työt toisten
selvitettäviksi ja menimme maihin, lukittuamme skansin ovet.
"Mihin?" kysyi karkea ääni joukosta. "Prefektin luo!" kuului vastaus
kuin yhdestä suusta useammalla äänen-murteella.
Hiljalleen, äänettä, juhlallisina kuljimme läpi väkijoukkojen prefektin
asunnolle, kaksikymmentäkolme miestä kaikenlaisia kansalaisia yhdessä
joukossa. Perille päästyämme tuli kaksi tovereista minun kanssani
prefektin vastaanotto-huoneesen protokollaa viemään; muut miehet
pysähtyivät eteiseen.
Prefekti sattui olemaan kotona ja otti vastaan protokollamme, jonka
loppuun olin liittänyt anomuksen, että syytetyt, kapteeni ja perämies,
vangittaisiin suomalaisen toverini murhasta. En huoli tässä heidän
nimiänsä mainita, koska emme saaneet suomalaisenkaan alkueräistä nimeä
ja hänen syntymäpaikkaansa tietoomme; enkä juuri muusta olisi tietänyt
hänen kansallisuuttaankaan kuin siitä, että usein haastelimme
keskenämme suomea. Sillä kun kyselin hänen kotiperäänsä, ei hän ollut
sitä tuntevinansa; mutta viipurilaista murretta hän puhui. Hänen
nimensä oli laivan kirjoihin merkittynä "Hannes Waldgrove".
Prefekti kutsui toisetkin miehet sisälle ja kysyi, oliko tämä
syytöskirja todenperäinen, johon kaikki myöntävästi vastasivat.
Sitten meidät vietiin isoon sivuhuoneesen, jossa saimme noin tunnin
ajan odotella. Sen jälkeen meidät kutsuttiin taas sisään, ja silloin
oli jo kapteeni perämiehineen ja kokkineen siellä. Korkean pöydän
ääressä istui kaksitoistamiehinen valamiehistö, jonka kuullen heti
ruvettiin asiata tutkimaan.
Lopputuloksena oli se, että kapteeni joutui kolmeksi kuukaudeksi kovaan
vankeuteen, ja perämies tuomittiin hirtettäväksi tahallisesta murhasta.
Hän oli samassa oikeudessa ollut jo kerran ennenkin syytettynä
kaksoismurhasta merellä, mutta pätevien todistusten puutteessa oli
hänet kumminkin laskettu vapauteen. Kuka heitä oli murhan tapahduttua
ampunut, se jäi salaisuudeksi, ja se vielä lujensi miehistössä sitä
kummallista vakaumusta, että joku ylönluonnollinen kostaja oli sen työn
tehnyt.
Kun meiltä sitten kysyttiin, vieläkö tahtoisimme seurata Black
Demon'issa merelle, niin kieltäysi joka mies ilman poikkeusta, sillä
laiva oli niin perinpohjin nimensä [Black Demon on suomeksi Musta
paholainen] mukaisen maineen saavuttanut, ettei siihen omalla vapaalla
suostumuksellaan hurjinkaan merimies mielellään mennyt.
New Yorkissa siis erosin tuosta kirjavasta, hurjasta seurasta, jonka
kaltaista en ennen enkä jälkeen merellä ole tavannut. Vielä yhtenä
todistuksena sen vallattomuudesta olkoon tässä kerrottuna, miten
vähäsen oli Black Demon'in silloisella miehistöllä käsitystä
omistusoikeuden pyhyydestä. Laivassa pidettiin nimittäin kaikki tavara
omistajan vastaväitteistä huolimatta, niin yhteisenä, että kaikki, mitä
esim. minulla oli vaatteita, erämaan retkeltäni jätteinä aseita sekä
myöhemmin hankittua yhtä ja toista tavaraa, oli niin tyystin toverien
keskuuteen hajonnut, etten saanut pelastetuksi muuta kuin sen, mitä
päälläni olin voinut säilyttää, paitse kivääriäni, jonka jo olin myynyt
ennenkuin laivaan tulin.
Selvittyäni Black Demonista ja sen miehistöstä, päätin kumminkin taasen
joksikin ajaksi erota merimies-elämästä. Minä asetuin New Yorkiin erään
suomalaisen luo majaa pitämään, ja hän sitten erään tuttavansa avulla
toimitti minulle paikan muutamaan laivakonttooriin. Mutta päivää ennen
kuin astuin siihen toimeeni, jouduin pieneen seikkailuun, jota en voi
sivumennen olla kertomatta.
Olin käynyt majataloni isännän asialla pankissa pienenlaista rahasummaa
nostamassa. Paluumatkalla jouduin parin suomea, ruotsia ja
englanninkieltä puhuvan nuoren naisen kanssa tuttavuuteen, ja kun he
olivat kansalaisiani, muuttui tuttavuutemme heti niin sydämelliseksi,
että he pyysivät minua poikkeamaan S:t Perry street nimiselle kadulle,
jonka varrella sanoivat asuvansa.
Kutsua noudattaen seurasin uusia ystävättäriäni heidän kotiinsa,
aavistamatta mitään vaaraa.
Tultuamme heidän sievään, melkein ylöllistä komeutta osoittavaan
asumukseensa ja vastattuani kaikenmoisiin kysymyksiin kotomaasta, joita
kysymyksiä tuli tulvaamalla, he kun kertoivat kahdeksan vuotta jo
olleensa rakkaasta Suomesta poissa, tarjottiin minulle leivoksia ynnä
muuta. Mutta heti herätti minussa jonkinmoista epäilystä ystävättäriäni
kohtaan se tapa, miten niitä tarjottiin. Leivokset laskettiin pöydälle
ja viinilasit, toisessa huoneessa täytettyinä, tuotiin myös
tarjottimella samalle pöydälle, josta molemmat ystävättäreni ottivat
ensin lasinsa ja leivoksensa ennenkuin minä kerkesin pöytää
lähestyäkään.
Kilistellessämme laseja ja maistellessamme viiniä, jatkaen iloista
keskustelua, tunsin minä jonkunmoista vastenmielistä makua sekä
leivoksissani että viinissäni. Kauvan ei tarvinnut odottaa, ennenkuin
jo huomasin pelkoni toteutuvan, sillä minua rupesi äärettömästi
raukasemaan. Silloin välähti mieleeni, että olin joutunut salaiseen
paheiden pesään, joita New Yorkissa on niin runsaasti, ja etteivät
ystävättäreni olleetkaan rehellisiä naisia, vaan kauheimman
pahuudenruhtinaan kätyreitä.
Minä ryntäsin ovelle. Se oli lukittu. Kiiruhdin toisen huoneen ovelle,
mutta sekin oli lukittu. Nyt selveni vaarallinen tilani kaikessa
kauheudessaan eteeni. Minä tempasin povestani revolverin toiseen
käteeni ja tikarin toiseen ja uhkasin heidät surmata, jos eivät heti
laskisi minua ulos, sillä minä tunsin pääni nopeasti käyvän yhä
raskaammaksi, ja jalkanikin jo alkoivat horjua.
Tuskin olin uhkaukseni lausunut, ennenkuin suloiset ystävättäreni,
kauniit kansalaisettareni molemmat muuttuivat raivohengettäriksi, sillä
samassa oli minulla revolverilla varustettu kiusanhenki eli
murhanenkeli edessäni, toinen takanani.
Hetket olivat tärkeät, pikaiset tuumat kalliit. Nopeasti kuin salaman
välähdys hyppäsin minä pöydälle, iskin akkunan rikki ja hyppäsin
kadulle, sillä huoneet olivat alimmassa kerroksessa. Kuulin kyllä
hypätessäni revolverin laukauksen, ilkeätä naurua ja äkäistä
kirkumista, mutta onneksi en loukannut itseäni eikä heidänkään luotinsa
minuun sattuneet.
Hourupäisen tavalla minä riensin eteenpäin, vaikka tuntui siltä kuin
olisin väkisinkin ollut maahan nukertumaisillani, ja vihdoin pääsin
kortteeriini. Siellä minä uupuneena vaivuin vuoteelle, sillä noiden
vieraanvaraisesti tarjottujen viinilasien ja leivosten vaikutus oli nyt
minut voittanut.
Isäntäni etsi viivyttelemättä lääkärin, jonka rohtojen avulla toinnuin
jälleen kamalasta unestani kymmenen tuntia nukuttuani. Kun sitten
kerroin lääkärille asian kokonaisuudessaan, vakuutti hän minulle, että
jos olisin pohjaan asti lasini juonut, niin en varmaankaan olisi niin
helposti heidän käsistään selvinnyt; nyt sitä vastoin olin pelastanut
sekä rahat että henkeni ja saanut terveellisen opin vastaisuuden
varalle.
Seuraavana päivänä menin vastoin isäntäni varoituksia parin poliisin
kanssa etsimään kaunottariani; mutta ei niistä kukaan ollut mitään
tietävinään. Asunnon kyllä löysimme, mutta linnut olivat pois
lentäneet.
Seuraavana päivänä astuin uuteen toimeeni, jossa olin yhdeksän
kuukautta. Mutta kun siltä ajalta jo itsestään tulisi pieni kirjanen
kaikesta siitä kirjavasta elämästä ynnä niistä monista tapauksista,
joihin jouduin osaa ottamaan, niin jätän tämän jakson toistaiseksi
kertomatta, kunnes saan tilaisuutta sen kokonaisuudessaan erikseen
esitellä.
Lyhykäisesti mainittakoon tässä vaan, että palkkani ensimmäiseltä
kuudelta kuukaudelta viisikymmentä dollaria kuussa ja vapaa ylöspito.
Sitä paitse oli minulla vähintään yhtä paljon sivutuloja. Kolmena
viimeisenä kuukautena sain kuusikymmentä dollaria. Mutta toimeni oli
sitä laatua, että siinä totuin liiaksi hurjaan ja iloiseen elämään,
sillä minun velvollisuuteeni kuului myös tulkkina palvella laivojen
kapteeneja, ja niinkuin tiedetään, ovat he enimmäkseen väkeä, joka ei
nautinnoita eikä iloja karta päästyään pitkiltä yksitoikkoisilta
merimatkoiltaan ihmisten pariin.
Minä huomasin lopulta, etten mitenkään voinut pysyä kohtuuden tiellä,
vaan totuin vähitellen aina enemmän ja enemmän tuohon niin turmelevaan
ravintola-elämään, jossa suuret saaliini hupenivat yhtä nopeasti kuin
ne olivat tulleetkin, vieläpä rupesivat näyttämään vallan
riittämättömiltä. Päätin siis erota, vaikka isäntäni kyllä koko
vastustella.
Minä otin taas pestin erääsen laivaan, joka meni Englantiin Lontooseen,
tuohon hyörivään miljoonakaupunkiin.
Siellä viivyin viikon päivät, katselin tuon jättiläiskaupungin
merkillisyyksiä ja kävin muutamissa huveissa, joita siellä niin
runsaasti on tarjolla. Sitten matkustin rautateitse Liverpooliin, jossa
taas rupesin tuumimaan merille lähtöä.
Tällä kerralla en ottanut laivaan pestiä laivakonttoorista, niinkuin
tavallista on, vaan tämä oli ihan uudenaikainen pestaus; ja sitä varten
varmaankin viihdyin tässä pitemmän ajan kuin missään muussa laivassa.
Olin saman päivän aamuna merimiesmajan paikan-hankkijalle maininnut
haluavani jollekin pitemmälle merimatkalle Kiinasen tahi muualle
sinnepäin. Samalla maksoin kaikki, mitä olin velkaa, joten olisin
valmis lähtemään talosta millä hetkellä hyvänsä.
Ennen puolta päivää tulikin mies tulisella kiireellä luokseni ja
ilmoitti, että eräs parkkilaiva, Sunderland nimeltään, oli lähtevä
tunnin kuluttua pitemmälle matkalle Kiinasen asti ja että siitä puuttui
yksi matruusi, jonka paikan voisin saada, jos tahtoisin, ja lähteä
tämän mukana.