taaksepäin satulassaan, nosti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja
laukasi. Ennenkuin pamaus oli meidän korviimme ennättänyt, oli ampuja
jo kääntynyt oikeaan asentoonsa; mutta samassa kuului myöskin villien
hurjia huutoja ja kuolonkarjuntaa.
"Katsomatta sen tarkemmin taakseen laukauksensa seurausta, rupesi
ratsastaja jälleen kivääriään täyttämään. Hänen ei ollut tarviskaan
sitä nähdä, sillä hän ei liikkeistään päättäen näyttänyt olevan mies,
joka turhaan ampuisi.
"Tällainen ampuminen nelistävän hevosen selästä, varma kuolema
takaapäin uhkaamassa, ei tosiaan ole joka miehen tehtävä, mutta eipä
sen tekijä näyttänyt olevankaan mikään tavallinen mies, joka menettäisi
malttinsa, olipa tilaisuus kuinka uhkaavainen tahansa.
"Me olimme puusta katsellen suurimmalla jännityksellä seuranneet tätä
hurjaa näytelmää; mutta kun huomasimme, että vainottu yhä läheni meidän
olopaikkaamme, päätimme me rientää hänen avuksensa, ja sen tähden me
laskeusimme alas ylhäisestä asemastamme ja varustauduimme valmiiksi
sekaantumaan tappeluun niin pian kuin taistelijat olisivat lähellemme
ennättäneet.
"Ampuessaan tuon kuolemaa tuottavan laukauksensa, oli yksinäinen
pakenija vielä noin englanninpenikulman päässä meistä, mutta niin
joutuin hän täytti kiväärinsä uudelleen, että ennenkuin puoli tuota
matkaa oli kulunut, oli hän jo valmis lähettämään toisen tervehdyksen
vainoojilleen. Sillä taasen hän kääntyi satulassaan, ja yhtä vakavasti
kuin ensi kerrallakin, hän tähtäsi ja ampui. Mutta tällä kerralla
olivat intiaanit huomanneet hänen liikkeensä, ja ennenkuin hän ennätti
kiväärinsä laukaista, olivat he laskeutuneet riippumaan hevosensa
toiselle puolelle, piiloutuen siten ratsunsa suojaan, niin että näytti
siltä, kuin heidän hevosensa olisivat irrallaan suoraa suuntaansa
pitäen eteenpäin laukanneet.
"Mutta laukaus paukahti kumminkin, ja näkyi se olevan intiaaneille yhtä
turmiollinen kuin ensimmäinenkin, sillä luoti sattui hevoseen, joka
samassa silmänräpäyksessä kamalan äänen päästettyään kompastui nurin
niskoin, sysäten punaisen ratsastajansa kymmenkunnan jalan päähän
maahan, josta ei sekään enään noussut.
"Hämmästyneinä olimme seuranneet tuota suurenmoista näytelmää. Vihdoin
sanoin minä tovereilleni, nähtyäni tuon viimeisen kohtauksen:
"'En tahdo miehen nimeä kantaa, jos en tuota tunne. Se on Pandy Ellis
itse, paras ratsastaja, ampuja ja metsästäjä, aron soturi ja
intiaani-taistelija, mitä näillä tienoilla löytyy'.
"'Olisin tuntenut tuon miehen, vaikka en olisi häntä koskaan ennen
nähnyt, sillä ei ikipäivinä toinen kuolevainen olisi voinut noin
suurenmoista ampumataitoa osoittaa', arveli Dave.
"'Mutta katsokaapas, toverit', jatkoi Dave. 'Eikö tuo ole sentään koko
verraton urho!' Sillä hypättyämme hevostemme selkään kiiruhtaaksemme
hänelle apuun, kun olimme hänet tunteneet, huomasimme, että hän nyt
pudotti kiväärinsä, käänsi hevosensa kohti vainoojiansa, ja sitten,
istuen liikkumattomana kuin patsas, revolveri kummassakin kädessään,
odotti vakavana ja pelkäämättä koko raivoisata joukkoa. Se oli selvään
Pandy Ellis, sen me nyt näimme, eikä hän eläessään vielä milloinkaan
liene tuommoisessa pinteessä ollut.
"Hänen hevosensa oli ihan nääntymäisillään. Mutta kumminkin oli tuo
jalo ratsu valmis ryntäämään eteenpäin, vaikka varmaan ei se olisi enää
penikulmaa etemmäksi jaksanut.
"Ainoastaan kaksitoista laukausta hänellä oli ollut aseissaan ja 22
vihollista vastustettavana. Se näytti todella, että hän, Pandy Ellis,
oli päättänyt kuolla tai voittaa. Intiaanit olivat lähenemässä häntä jo
muutamien kymmenien kyynärien päässä, mutta huomattuaan, etteivät he
alkaisi rynnäkköä ennenkuin pääjoukko kerkeisi perille, päätti Pandy
alkaa taistelun.
"Molemmat revolverit alkoivat paukkua, ja punanahkoja syöksyi
hevoistensa selästä maahan hengetönnä. Heidän toverinsa näyttivät taasen
aikovan piiloutua hevostensa taakse, mutta he tiesivät myös, että jos
he niin tekisivät, voisi Pandy jälleen lähteä pakoon. Sen tähden he
korottivat kauhean sotahuudon ja riensivät eteenpäin auttaakseen
etummaisia tovereitaan ja pelottaakseen yksinäistä ratsastajaa,
ikäänkuin huudot ja kiljunat peljättäisivät Pandy Ellis'iä. Vanha
soturi ei tästä mitään välittänyt; hän tähtäsi vaan jälleen molemmilla
revolvereillaan, joita hän niin hyvin tiesi käsitellä.
"Kun intiaanit olivat jo tulleet huomaamaan, miten erinomaisen tarkasti
heidän vastustajansa tähtäsi, alkoivat he eteenpäin rynnätessään
heilutella itseään sivulta toiselle ja huiskia käsiään, kirkuen minkä
voivat, saadakseen häntä pelotetuksi. Mutta Pandy pysyi yhtä vakavana
ja tähtäsi vastustajainsa vehkeistä huolimatta. Hän laukasi jälleen
molemmat revolverinsa, jotka lauloivat taas kuolonvirttä intiaaneille
ja kyntivät tiensä läpi kahden punaihoisen soturin rinnan.
"Mutta nyt olivatkin jo kaikki intiaanit kerinneet perille, ja
ennenkuin Pandy olisi ennättänyt aseistaan ampua kaikki laukauksensa,
olisivat he jo tuota pikaa ratsastaneet nurin hänen uupuneen hevosensa
ja poljettaneet hänet itse puolivillien ratsujensa jalkoihin.
"'Nyt emme', jatkoi Bolly Wherrit, 'enään voineet seistä paikoillamme
katselijoina, vaan kohotimme äkkiä kiväärit poskellemme ja tähtäsimme
kukin miestämme'.
"Melkein yhtä haavaa paukahtivat meidän kolmen kiväärit, samalla kuin
Pandykin viimeisen kerran laukasi molemmat revolverinsa, ja tästä
yhteislaukauksesta oli semmoinen seuraus, että viisi intiaanisoturia
pyörähti alas ratsujensa selästä, saatuansa luodit lävitsensä.
"Koko hurja joukko pysähtyi äkkiä paikalleen edessämme arolla,
ikäänkuin patsaiksi muuttuneina, kuultuaan tuon kolminkertaisen
paukauksen. Mutta meitä huvitti nähdä, miten kumpikin taisteleva puolue
joutui hämilleen tästä meidän sekaantumisestamme heidän taisteluunsa,
sillä heille kummallekin se näytti yhtä odottamattomalta.
"Kaatuneitten tovereittensa kuolonkirkunat sekä nämä odottamattomat
apulaiset vakuuttivat kyllin selvästi intiaaneille, että pako nyt oli
parasta. Sen tähden he äkkiä käänsivät hevosensa ympäri ja alkoivat
ilman järjestystä rientää takaperin minkä suinkin voivat hevosiltaan
irti saada.
"Pandy Ellis lähetti vielä pari laukausta heidän jälkeensä ja kääntyi
sitten sinne päin, missä aavisti ystäviä olevan, sillä ainoastaan
niiden hän tiesi käyttävän pitkiä lännen kiväärejä.
"Mutta lähestyessämme häntä ja päästyämme hänen sivulleen, huomasimme
hänen taas sangen vakavana täyttävän revolverejaan, ikäänkuin ei mitään
erinomaista olisi tapahtunut.
"Minä tervehdin häntä ja sanoin: 'Juuri oikealla aikaa, Pandy, taisimme
apuusi joutua; olisi kait voinut tilasi sangen ahtaaksi muuten käydä'.
"'Oikeassa olet, veikko Bolly', vastasi hän, 'olen hyvin kiitollinen
teille, toverit, avustanne'. Samalla hän puristi minua kädestä niin
rajusti, että luulin luitten taittuvan, ja minulla oli täysi työ salata
tuskaani, jota hänen harras tervehdyksensä minulle tuotti.
"'Hellitä, velikulta, en minä ole rautamies', täytyi minun hänen
sydämelliseen tervehdykseensä huudahtaa. 'Tämä on Dave Bunker,
toverini, yhtä hyvä poika kuin joku toinenkin, joka arolla kykenee
kivääriä käyttämään ja tämä' -- mutta nyt vasta huomasimme, että kolmas
toverimme, Nick Jack, oli poissa. Kun sitten hetken aikaa silmäilimme
ympärillemme, häntä etsien, tuli hänen ratsunsa hirnuen ilman
isäntäänsä meitä kohti sieltä päin, mihin intiaanit olivat paenneet.
"Me käänsimme kiireesti hevosemme sinne päin, mistä irtain hevonen oli
tullut, ja annoimme niiden täyttä laukkaa joutua eteenpäin, voidaksemme
joko pelastaa Nick Jack'in, jos hän olisi vangiksi joutunut, tahi
kostaa hänen kuolemansa, jos hän ei enään elävien joukossa olisi.
Muutaman minuutin ratsastettuamme tulimme pian huomaamaan, kuinka
onnettoman toverimme oli käynyt.
"Nick Jack makasi arolla, rinta intiaanien nuolen lävistämänä, skalpi
riistettynä. Lähellä häntä lepäsi yksi intiaani, pää halaistuna Nick
Jack'in tomahawkilla.
"Intiaanit olivat jo sillä välin pääsneet niin etäälle, että sillä
kerralla näytti olevan turhaa ryhtyä heitä takaa-ajamaan. Päätimme siis
jättää koston toistaiseksi, ja juuri nyt olemme tällä tärkeällä
matkalla, kun olemme kylliksi levänneet ja itseämme vahvistaneet".
"No, mitenkä Nick Jack'in niin onnettomasti kävi?" kysäsin minä, kun
Bolly Wherrit oli lopettanut tämän kertomuksensa.
"Sitä en voi muulla tavalla selvittää, vastasi hän, kuin että hän, joka
oli erinomaisen äkkipikainen ja pelkäämätön ja vielä päälliseksi vihasi
sydämmensä pohjasta näitä intiaaneja, koska hänen isänsä, veljensä ja
ainoa siskonsa olivat joutuneet heidän uhreikseen, oli vimmastuneena ja
meihin luottaen uskaltanut yksinänsä lähteä heidän jälkeensä eikä
malttanut palata, ennen kuin oli ylivoiman käsissä. Sillä me emme
olleet huomanneet hänen lähtöänsä, kun siinä olimme joutuneet
pakinoihin Pandy Ellis'in kanssa.
"Hänen hevosensa oli meihin niin kiintynyt", lisäsi hän, "ettei se
meistä eronnut. Sentähden aioimme jättää sen ravintolan isännän haltuun
toistaiseksi, kunnes olisimme sitä tarvinneet tahi ostajan saatuamme
myyneet, taikka kentiesi antaneet vainajan omaisille, jos heitä olisi
jossakin tavattu. Mutta nyt se oli sinulle hyvään tarpeesen, ja ratsu
pääsi vanhaan totuttuun ammattiin jälleen".
Tämä kertomus oli jo kyllin omansa minulle osoittamaan, että olin
kentiesi liian kevytmielisesti antautunut vaarallisiin seikkailuihin,
jotka olivat vallan ulkopuolella minun toimialaani. Mutta samassa
arvelin, että varovaisesti menetellen tuollaisten toverien seurassa ei
juuri erinomaista hätää luulisi tulevan. Päätin siis kumminkin kerran
saada omin silmin nähdä ja mahdollisuuden mukaan ottaa osaa taisteluun
intiaaneja vastaan Amerikan aavoilla aroilla.
Olimme jo ratsastaneet pitkät matkat, kun Pandy Ellis äkkiä laskeusi
hevosensa selästä ja alkoi tutkia muutamia jälkiä, joissa minun
tottumaton silmäni ei voinut mitään erityistä huomata. Toverit
laskeusivat myös maahan, ja yhdessä he tutkivat näitä jälkiä. Viimein
Pandy Ellis kysäsi:
"Mitäs sanotte, toverit; mitä nämät merkit tietävät?"
"Ne ovat varmaan intiaanein jälkiä ja lisäksi aivan tuoreita; mitäs
tehdään nyt, Pandy Ellis?" kysäsi Bolly Wherrit vastaan.
"Mitäs muuta", vastasi Pandy, "kuin koitamme saavuttaa heitä; sillä
minä huomaan, että joukossa on ainoastaan muutamia intiaaneja.
Luultavasti tästä on kulkenut joku rosvojoukko, joka mahdollisesti on
taasen ihmisiäkin saaliikseen vienyt, sillä tässä, katsokaas tässä,
mitä tämä on? Tässä on naisen vaatteenrepaleita ja tuossa tyhjä
revolverin patruuna, kaikki selviä merkkejä siitä, että tässä on oltu
luvattomilla retkillä".
Pandy Ellis ei tuntunut olevan monisanainen, mutta sitä vastaan
pikainen päätöksissään, sillä samassa tuokiossa oli hän jo hevosensa
selässä ja kehoitti meitä seuraamaan hänen esimerkkiään. Sitten
seuraavassa silmänräpäyksessä annettiin jo hevosten nelistää täyttä
laukkaa jälkiä myöten eteenpäin.
Tuommoinen vauhti oli minulle vähän outoa; mutta täytyihän seurata
esimerkkiä, kun kerta olin antaunut Pandyn seuraan, eikä olisi ollut
turvallista yksikseen tämmöisillä seuduilla jälkeenkään jäädä.
Ratsastettuamme tuota huimaa vauhtia noin puoleen päivään saakka eli
noin neljä tuntia vähääkään hellittämättä, tulimme lähelle erästä
pienehköä metsää, jossa oli poriseva lähde ja hyvää ruohoa hevosille.
Tähän asetuimme lepäämään, syöttämään ja juottamaan hevosiamme ja
itsekin aterioimaan. Siinä myös huomasimme, että takaa-ajettavamme
intiaanitkin olivat siinä leiriä pitäneet vähää ennen meitä. Lisäksi
huomasimme, tahi oikeammin toverini huomasivat, semmoistenkin kenkien
jälkiä, joita valkoihoiset sillä paikkakunnalla pitävät; toiset olivat
pienemmät, joko lapsen tahi naisen jäljet, ja toiset suuremmat eli
miehen jäljet. Sen tähden Pandy määräsi, että ainoastaan puolentoista
tunnin lepoaika suotaisiin.
Minä toivoin pääseväni läheisempään tuttavuuteen toverieni kanssa ja
tarjosin runsaista eväsvaroistani heillekin kylmää lintua, kuivaa
hirvenlihaa ja whiskyä y.m., mitä kiireessäni olin saanut ravintolasta,
ja näkyivät nämä lahjavarani, sekä syötävät että juotavat, heitä hyvin
miellyttävän ja meitä uskollisiksi tovereiksi erinomaisesti liittävän.
Minun onnekseni siinä sitten hiukan maisteltiin ruoan alle ja päälle,
jota tehdessä Pandy Ellis kysäsi, mitä minä pidin ratsastuksesta ja
pian ehkä tapahtuvasta taistelusta.
Minä myönsin olevani ihastunut siihen, mitä tähän saakka olin nähnyt ja
kuullut; mutta mitä tulevaan taisteluun tuli, siitä en osannut muuta
sanoa, kuin että toivoin pian päästävän käsiksi noihin intiaanilaisiin
ihmis-rosvoihin.
"Vaiti, vaiti; ei toki noin tulisesti, poikaseni", vastasi tuohon
Pandy. "Ei taida olla leikintekoa heidän kanssaan taisteleminen. Ole
vaan varuillasi, nuori mies, ettet vain anna intosi pettää itseäsi;
pysy vain taistelussa rinnallani, jos voit; mutta varo tunkeumasta
'vanhan miehen' edelle, ettet joudu satimeen".
Kiittäen neuvosta ja varoituksista, kokosin ruokien ja juomien tähteet
matkareppuuni, ja virkistettyämme vielä itseämme raikkaalla
lähdevedellä, lähdimme taasen liikkeelle, kiirehtien eteenpäin
samanlaista tulista vauhtia kuin tähänkin asti.
Iltapuolella, vähää ennen auringon laskua, huomasimme edellämme kaukana
etelässäpäin kahdeksan ratsastajaa hiljalleen eteenpäin pyrkivän, ja
näytti siltä, että näiden hevoset olivat hyvin väsyneitä, koska me
pääsimme yhä lähemmäksi heitä. Viimein huomasimme, että ne todella
olivat intiaaneja. Kuudella näkyi olevan aseet, mutta kaksi heidän
keskellään näytti olevan ilman sekä toisten vartioimina. Navakka tuuli
tuli siltä suunnalta, mihin he ratsastivat, ja se esti hevostemme
kavionkopsetta sinne kuulumasta. Me koimme ratsastaa niin, että pieni
metsäinen seutu esti meitä heille näkymästä, vaikka me, jotka olimme
heidät jo niin selvästi näkyviimme saaneet, voimme yhäti harvassa
kasvavien puiden välitse heidän matkaansa ja liikkeitänsä silmällä
pitää.
Nyt laskeusivat he alas ratsujensa selästä aavistamatta, että
vihollinen oli heitä niin lähellä; mutta joskus intiaanitkin pettyvät.
Me annoimme ratsujemme puhaltaa hetkisen aikaa, voidaksemme sitten
voimakkaammin tehdä ryntäyksemme heidän päällensä. Me tarkastimme
aseemme ja täytimme valmiiksi kaikki tuliluikkumme, voidaksemme niitä
viivyttelemättä käyttää ratkaisevassa silmänräpäyksessä.
Pandy Ellis antoi määräyksen, että meidän piti mahdollisuuden mukaan
ampua heiltä hevoset, etteivät pääsisi pakoon. Sitten ryntäisimme
revolvereinemme intiaanein kimppuun ja armotta ampuisimme jokainen
miehemme. "Mutta pidä varasi", lausui Pandy minuun kääntyen, "ett'et
ammu harhaan etkä myös pelastettavia".
Noin neljännestunnin olimme hevosiamme puhalluttaneet, kun Pandy
viittasi meille, että olisimme valmiit rynnäkköön. Nyt minäkin
huomasin, että intiaanit olivat laskeneet hevosensa ruohoon syömään, ja
olivat he itsekin asettuneet aterioitsemaan. Yöksi heillä ei näkynyt
olevan aikomus jäädä, sillä hevosiansa eivät he olleet riisuneet. Näin
myös, että kaksi valkoihoista oli heidän seurassaan, ja näyttiin heitä
pidettävän valvonnan alaisina.
Kun olimme saaneet viittauksen, ryntäsimme niin kuin tuuliaispää metsän
rinteen takaa intiaanein kimppuun. Vaivoin voin pysyä tovereitteni
mukana tuommoisessa tulisessa lennossa.
Tuskin olivat intiaanit huomanneet meidät, ennen kuin he hyppäsivät
ylös, tarttuivat pitkiin keihäisinsä, ja kauheasti kiljuen syöksyivät
he meitä kohden. Mutta heti sen jälkeen kuului vielä kauheampi kiljuna,
sitten kun me viidestä kivääristämme melkein yhtä haavaa olimme
lähettäneet kuolettavat luotimme, jotka lävistivät villien rinnat. En
ymmärrä, miten minunkin luotini sattui paikalle, vaikka minä en voinut
pysyä niin vakavana kuin tarkan ampujan tulisi olla. Minun täytyi ensin
pysähdyttää hevoseni, ennen kuin osasin tähdätä, sillä minä en osannut
sitä hevosen nelistäessä tehdä, vallankin kun täytyi katsoa, etten
loukkaisi pelastettavia vankeja. Minun ampumani intiaani sai vatsaansa
luodin, joka kohta ei häntä kuolettanut; mutta samassa oli vangittu
nuorukainen siepannut haavoitetulta tomahawkin ja yhdellä lyönnillä
hänen kärsimyksensä lopettanut.
Kuudes intiaani, joka huomasi vaaran suuruuden ja näki vastustamisen
mahdottomuuden, näkyi arvelleen paremmaksi paeta kuin huonosti sotia.
Hän aikoi hypähtää hevosensa selkään ja lennättää pakoon. Mutta
ennenkuin hän oli aikomustaan ennättänyt toimeenpanna, oli Pandy Ellis
sen huomannut ja laskenut revolveristaan kuolettavan laukauksen hänen
päähänsä, ja niin hänenkään ei tarvinnut uskollisista tovereistaan
erota, vaan pääsi heidän kanssaan paremmille metsästysmaille.
Taistelu oli siis loppunut, eikä meistä kukaan ollut saanut
pienintäkään vammaa. Mutta kyllä minä uskon, että tästä leikistä olisi
voinut vallan toisenlainenkin loppu tulla, jos ei tässä olisi ollut
intiaaneja vastustamassa Pandy Ellis taitavien aron-urhojensa
johtajana.
Intiaanein ja vangittujen hevoset olivat liekaan sidotut, niin etteivät
muut kuin se yksi, jolla viimeinen punanahka yritti paeta, päässeet
käsistämme, vaan saimme me nekin saaliiksemme.
Pelastamamme kertoivat, että he olivat veli ja sisar, matkalla
Thomasvillestä Jacksonvilleen ja olivat aamulla lähdettyänsä jo saman
päivän illalla yht'äkkiä joutuneet intiaanein vangeiksi. He eivät
olleet kerinneet tehdä pienintäkään vastarintaa ennenkun olivat saaneet
silmukkaköyden ympärilleen. Molemmat he vakuuttivat, ettei heitä oltu
lainkaan pahasti kohdeltu, sillä he olivat saaneet nuo punanahat
ymmärtämään, että he olivat ihan rauhallisia matkamiehiä. Heidän olisi
kuitenkin ollut pakko seurata intiaaneja leiriin saakka, siltä kaikki
oli heille näyttänyt. Sitäpaitsi oli Budd, se oli nuorukaisen nimi,
huomannut, että indiaanein johtaja, jonka Pandy oli viimeksi ampunut,
oli näyttänyt erinomaisen mielevin silmin katselleen hänen siskoansa,
joka siis mahdollisesti olisi saanut ruveta hänelle vaimon osaa
näyttelemään, kun vaan olisi leiriin päästy.
Koska minua ei kumminkaan oikein miellyttänyt seurata Pandy Ellis'iä ja
hänen tovereitaan noille vaarallisille seikkailuille ja partioretkille,
päätin seurata Jake Budd'ea ja hänen siskoansa, sillä hekin aikoivat
ensin poiketa Brunswickiin ja sitten vasta matkata Jacksonvilleen.
Kun minä ilmoitin tämän päätökseni Pandylle, näytti hän ensin olevan
vähän tyytymätön siihen; mutta heti hän kumminkin toivotti minulle
onnea matkoilleni, lisäten sentään, että hän mieluisasti olisi minut
opettanut aimo aron-taistelijaksi; mutta tarvitsivathan pelastetutkin
muka apuväkeä matkaansa jatkaessaan.
Mitä hevoseen tuli, pyysi Bolly Wherrit, että Jake Budd ottaisi sen
mukaansa sinne ja hoitaisi sitä, kunnes hän itse tulisi sinne ja
lähemmin siitä määräisi, jos ei saisi tietoonsa Nick Jacken omaisia.
Vietettyämme yömme siinä läheisyydessä metsänrinteessä, lausuimme
aamulla varhain jäähyväiset Pandy Ellis'ille ja hänen urhoollisille
tovereilleen. He lähtivät ratsastamaan samaan suuntaan eteenpäin
uusille retkille ja uusiin vaaroihin, minä sitä vastaan Jake Budden ja
hänen kauniin Sally siskonsa kanssa Brunswickia kohti, pois noilta
vaarallisilta aroilta sivistyneitten ihmisten seuraan, meille paremmin
sopiviin oloihin.
Olimme joutuneet niin kauvas asumattomille aroille, että meidän täytyi
viettää seuraavakin yö metsässä, jossa valmistimme yösijamme niin
mukavaksi kuin tällaisissa oloissa oli mahdollista.
Minä olin ensimmäisen päivän kuluessa jo päässyt miss Sallyn ja hänen
veljensä erityiseen suosioon kertomalla heille kaukaisesta kotomaastani
sekä monenmoisista seikkailuista, joita olin kotoa lähdettyäni kokea
saanut.
Monta kertaa päivän kuluessa olin menettää järkeni, kun tuo
amerikalainen kaunotar loi tulisen katseensa minuun; sillä harvoin olen
ollut niin lumoavan kaunottaren seurassa kun Sally Budd oli. Hänellä
oli sysimustat silmät, pienet, paksut, mansikanväriset huulet,
lumivalkeat hampaat, pienet, hyvin valkoiset ja puhtaanväriset kasvot
ja nenä puhtainta kreikkalaista mallia sekä korvat pienet ja rusottavan
punaiset. Hänen hiuksensa varmaan olisivat ulottuneet maahan saakka;
sillä vaikka ne olivat monessa mykkyrässä, ulottuivat ne sentään hänen
vyötäisillensä saakka.
Tuo kaikki teki koko kuvan niin viehättävän näköiseksi, että joka
kerta, kun loin katseeni häneen, veri suonissani tulvi rajusti, niin
että lopulta en enään tiennyt, mihin silmäni kääntäisin. Mutta ehkä
voivun jo liiaksi haaveilujen piiriin, jonka tähden on parasta palata
kertomukseemme.
Aamulla auringon noustessa lähdimme jälleen matkalle, vietettyämme
yömme rauhallisesti, jos emme ota lukuun tuota susien ja schakaalien
tavallista yökonserttia; mutta paitse sitä eivät vanhat aronsoturit
sano voivansa levollisesti nukkuakaan.
Seuraavan päivän ehtoopuolella saavuimme lopultakin New Brunswickiin.
Minä olin ollut matkalla Savannasta tänne täsmälleen neljäkolmatta
vuorokautta, ja sillä ajalla olin saanut tutustua ihmiselämän
varjopuoliin ja Amerikan erämaiden ja arojen omituiseen elämään
jotenkin tarpeekseni.
Loppupäivän ja seuraavan yön vietin Jake Budd'en ja hänen miellyttävän
siskonsa parissa eräässä New Mexikon-nimisessä hotellissa. Ennen
eroamistamme oli miss Sally Budd useamman kerran lausunut
toivomuksensa, että minä seuraisin heitä Jacksonvilleen, ja siihen
pyyntöön myös Jakekin yhtyi. Mutta minulle alkoi tämmöinen pitkällinen
maa-elämä käydä liian kuivaksi, ja sentähden minä itsepintaisesti
pysyin päätöksessäni lähteä mahdollisimman pian merelle.
Mutta ei tämä ollut viimeinen kerta, jolloin ymmärtämättömästi olen
hyljännyt ulkomailla tehtyjä edullisia tarjouksia; kotomaassani, jossa
näitä ehkä jo olisin ymmärtänyt paremmin hyväkseni käyttää, ei
tämmöisiä ole ollut, Sillä kyllä minä jo silloin ymmärsin, ettei heidän
pyyntönsä ollut vain turhanpäiten tehty, vaan tarkoitettiin sillä minun
tulevaisuuteni onnellisuutta; minä tiesin vielä senkin, että he olivat
paikkakunnan rikkaimpia asukkaita. Mutta miksi herätteleisin jälleen
eloon jo aikoja sitten unhotettuja ikäviä muistoja!
Ennen eroamistamme olin minä jo onnistunut saamaan matruusinpaikan
erääsen parin päivän päästä matkoille lähtevään kolmimastoiseen
kuunariin, joka kuului Amerikan rannikoilla ja sisävesistöillä
risteilevään kauppalaivastoon.
Jäähyväisiä lausuessani näille rakkaiksi käyneille matka-tovereilleni,
pisti lumoava miss Sally pienen suljetun kirjeen käteeni ja pyysi, että
en millään muotoa avaisi sitä ennenkuin olisin päässyt kauvas merelle.
Annettuani sen lupauksen hänelle, loi hän minuun niin huimaavan
katseen, että minä tämän kyyneleiden kostuttaman jäähyväis-silmäyksen
vaikutuksesta olisin peruuttanut lähtö-päätökseni, jos sen vaan miehenä
olisin kehdannut tehdä; vaikka tulisimpaan kahakkaan riivatuimpia
intiaaneja vastaan olisin tuon miellyttävän olennon tähden tällä
hetkellä syöksynyt. Mutta minun oli mahdoton enään peräytyä ja muuttaa
päätöstäni. Siis hyvästi jäi tämäkin muutaman päivän kestänyt suloinen
nuoruuteni unelma!
Annoin siis unhon salaperäiseen vaippaansa kätkeä eronhetkellä
ilmitulleet kiitollisuuden ja kaipuun tunteet ja tuon salaisten
unelmieni enkelin, ja lähdin taas luikumaan merimieselämän
yksitoikkoista ja epätasaista polkua eteenpäin epävakaisilla meren
laineilla.