"Sen tähden mies ratsunsa selässä vetäsi kiväärin hanan ylös, kääntyi

taaksepäin satulassaan, nosti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja

laukasi. Ennenkuin pamaus oli meidän korviimme ennättänyt, oli ampuja

jo kääntynyt oikeaan asentoonsa; mutta samassa kuului myöskin villien

hurjia huutoja ja kuolonkarjuntaa.

"Katsomatta sen tarkemmin taakseen laukauksensa seurausta, rupesi

ratsastaja jälleen kivääriään täyttämään. Hänen ei ollut tarviskaan

sitä nähdä, sillä hän ei liikkeistään päättäen näyttänyt olevan mies,

joka turhaan ampuisi.

"Tällainen ampuminen nelistävän hevosen selästä, varma kuolema

takaapäin uhkaamassa, ei tosiaan ole joka miehen tehtävä, mutta eipä

sen tekijä näyttänyt olevankaan mikään tavallinen mies, joka menettäisi

malttinsa, olipa tilaisuus kuinka uhkaavainen tahansa.

"Me olimme puusta katsellen suurimmalla jännityksellä seuranneet tätä

hurjaa näytelmää; mutta kun huomasimme, että vainottu yhä läheni meidän

olopaikkaamme, päätimme me rientää hänen avuksensa, ja sen tähden me

laskeusimme alas ylhäisestä asemastamme ja varustauduimme valmiiksi

sekaantumaan tappeluun niin pian kuin taistelijat olisivat lähellemme

ennättäneet.

"Ampuessaan tuon kuolemaa tuottavan laukauksensa, oli yksinäinen

pakenija vielä noin englanninpenikulman päässä meistä, mutta niin

joutuin hän täytti kiväärinsä uudelleen, että ennenkuin puoli tuota

matkaa oli kulunut, oli hän jo valmis lähettämään toisen tervehdyksen

vainoojilleen. Sillä taasen hän kääntyi satulassaan, ja yhtä vakavasti

kuin ensi kerrallakin, hän tähtäsi ja ampui. Mutta tällä kerralla

olivat intiaanit huomanneet hänen liikkeensä, ja ennenkuin hän ennätti

kiväärinsä laukaista, olivat he laskeutuneet riippumaan hevosensa

toiselle puolelle, piiloutuen siten ratsunsa suojaan, niin että näytti

siltä, kuin heidän hevosensa olisivat irrallaan suoraa suuntaansa

pitäen eteenpäin laukanneet.

"Mutta laukaus paukahti kumminkin, ja näkyi se olevan intiaaneille yhtä

turmiollinen kuin ensimmäinenkin, sillä luoti sattui hevoseen, joka

samassa silmänräpäyksessä kamalan äänen päästettyään kompastui nurin

niskoin, sysäten punaisen ratsastajansa kymmenkunnan jalan päähän

maahan, josta ei sekään enään noussut.

"Hämmästyneinä olimme seuranneet tuota suurenmoista näytelmää. Vihdoin

sanoin minä tovereilleni, nähtyäni tuon viimeisen kohtauksen:

"'En tahdo miehen nimeä kantaa, jos en tuota tunne. Se on Pandy Ellis

itse, paras ratsastaja, ampuja ja metsästäjä, aron soturi ja

intiaani-taistelija, mitä näillä tienoilla löytyy'.

"'Olisin tuntenut tuon miehen, vaikka en olisi häntä koskaan ennen

nähnyt, sillä ei ikipäivinä toinen kuolevainen olisi voinut noin

suurenmoista ampumataitoa osoittaa', arveli Dave.

"'Mutta katsokaapas, toverit', jatkoi Dave. 'Eikö tuo ole sentään koko

verraton urho!' Sillä hypättyämme hevostemme selkään kiiruhtaaksemme

hänelle apuun, kun olimme hänet tunteneet, huomasimme, että hän nyt

pudotti kiväärinsä, käänsi hevosensa kohti vainoojiansa, ja sitten,

istuen liikkumattomana kuin patsas, revolveri kummassakin kädessään,

odotti vakavana ja pelkäämättä koko raivoisata joukkoa. Se oli selvään

Pandy Ellis, sen me nyt näimme, eikä hän eläessään vielä milloinkaan

liene tuommoisessa pinteessä ollut.

"Hänen hevosensa oli ihan nääntymäisillään. Mutta kumminkin oli tuo

jalo ratsu valmis ryntäämään eteenpäin, vaikka varmaan ei se olisi enää

penikulmaa etemmäksi jaksanut.

"Ainoastaan kaksitoista laukausta hänellä oli ollut aseissaan ja 22

vihollista vastustettavana. Se näytti todella, että hän, Pandy Ellis,

oli päättänyt kuolla tai voittaa. Intiaanit olivat lähenemässä häntä jo

muutamien kymmenien kyynärien päässä, mutta huomattuaan, etteivät he

alkaisi rynnäkköä ennenkuin pääjoukko kerkeisi perille, päätti Pandy

alkaa taistelun.

"Molemmat revolverit alkoivat paukkua, ja punanahkoja syöksyi

hevoistensa selästä maahan hengetönnä. Heidän toverinsa näyttivät taasen

aikovan piiloutua hevostensa taakse, mutta he tiesivät myös, että jos

he niin tekisivät, voisi Pandy jälleen lähteä pakoon. Sen tähden he

korottivat kauhean sotahuudon ja riensivät eteenpäin auttaakseen

etummaisia tovereitaan ja pelottaakseen yksinäistä ratsastajaa,

ikäänkuin huudot ja kiljunat peljättäisivät Pandy Ellis'iä. Vanha

soturi ei tästä mitään välittänyt; hän tähtäsi vaan jälleen molemmilla

revolvereillaan, joita hän niin hyvin tiesi käsitellä.

"Kun intiaanit olivat jo tulleet huomaamaan, miten erinomaisen tarkasti

heidän vastustajansa tähtäsi, alkoivat he eteenpäin rynnätessään

heilutella itseään sivulta toiselle ja huiskia käsiään, kirkuen minkä

voivat, saadakseen häntä pelotetuksi. Mutta Pandy pysyi yhtä vakavana

ja tähtäsi vastustajainsa vehkeistä huolimatta. Hän laukasi jälleen

molemmat revolverinsa, jotka lauloivat taas kuolonvirttä intiaaneille

ja kyntivät tiensä läpi kahden punaihoisen soturin rinnan.

"Mutta nyt olivatkin jo kaikki intiaanit kerinneet perille, ja

ennenkuin Pandy olisi ennättänyt aseistaan ampua kaikki laukauksensa,

olisivat he jo tuota pikaa ratsastaneet nurin hänen uupuneen hevosensa

ja poljettaneet hänet itse puolivillien ratsujensa jalkoihin.

"'Nyt emme', jatkoi Bolly Wherrit, 'enään voineet seistä paikoillamme

katselijoina, vaan kohotimme äkkiä kiväärit poskellemme ja tähtäsimme

kukin miestämme'.

"Melkein yhtä haavaa paukahtivat meidän kolmen kiväärit, samalla kuin

Pandykin viimeisen kerran laukasi molemmat revolverinsa, ja tästä

yhteislaukauksesta oli semmoinen seuraus, että viisi intiaanisoturia

pyörähti alas ratsujensa selästä, saatuansa luodit lävitsensä.

"Koko hurja joukko pysähtyi äkkiä paikalleen edessämme arolla,

ikäänkuin patsaiksi muuttuneina, kuultuaan tuon kolminkertaisen

paukauksen. Mutta meitä huvitti nähdä, miten kumpikin taisteleva puolue

joutui hämilleen tästä meidän sekaantumisestamme heidän taisteluunsa,

sillä heille kummallekin se näytti yhtä odottamattomalta.

"Kaatuneitten tovereittensa kuolonkirkunat sekä nämä odottamattomat

apulaiset vakuuttivat kyllin selvästi intiaaneille, että pako nyt oli

parasta. Sen tähden he äkkiä käänsivät hevosensa ympäri ja alkoivat

ilman järjestystä rientää takaperin minkä suinkin voivat hevosiltaan

irti saada.

"Pandy Ellis lähetti vielä pari laukausta heidän jälkeensä ja kääntyi

sitten sinne päin, missä aavisti ystäviä olevan, sillä ainoastaan

niiden hän tiesi käyttävän pitkiä lännen kiväärejä.

"Mutta lähestyessämme häntä ja päästyämme hänen sivulleen, huomasimme

hänen taas sangen vakavana täyttävän revolverejaan, ikäänkuin ei mitään

erinomaista olisi tapahtunut.

"Minä tervehdin häntä ja sanoin: 'Juuri oikealla aikaa, Pandy, taisimme

apuusi joutua; olisi kait voinut tilasi sangen ahtaaksi muuten käydä'.

"'Oikeassa olet, veikko Bolly', vastasi hän, 'olen hyvin kiitollinen

teille, toverit, avustanne'. Samalla hän puristi minua kädestä niin

rajusti, että luulin luitten taittuvan, ja minulla oli täysi työ salata

tuskaani, jota hänen harras tervehdyksensä minulle tuotti.

"'Hellitä, velikulta, en minä ole rautamies', täytyi minun hänen

sydämelliseen tervehdykseensä huudahtaa. 'Tämä on Dave Bunker,

toverini, yhtä hyvä poika kuin joku toinenkin, joka arolla kykenee

kivääriä käyttämään ja tämä' -- mutta nyt vasta huomasimme, että kolmas

toverimme, Nick Jack, oli poissa. Kun sitten hetken aikaa silmäilimme

ympärillemme, häntä etsien, tuli hänen ratsunsa hirnuen ilman

isäntäänsä meitä kohti sieltä päin, mihin intiaanit olivat paenneet.

"Me käänsimme kiireesti hevosemme sinne päin, mistä irtain hevonen oli

tullut, ja annoimme niiden täyttä laukkaa joutua eteenpäin, voidaksemme

joko pelastaa Nick Jack'in, jos hän olisi vangiksi joutunut, tahi

kostaa hänen kuolemansa, jos hän ei enään elävien joukossa olisi.

Muutaman minuutin ratsastettuamme tulimme pian huomaamaan, kuinka

onnettoman toverimme oli käynyt.

"Nick Jack makasi arolla, rinta intiaanien nuolen lävistämänä, skalpi

riistettynä. Lähellä häntä lepäsi yksi intiaani, pää halaistuna Nick

Jack'in tomahawkilla.

"Intiaanit olivat jo sillä välin pääsneet niin etäälle, että sillä

kerralla näytti olevan turhaa ryhtyä heitä takaa-ajamaan. Päätimme siis

jättää koston toistaiseksi, ja juuri nyt olemme tällä tärkeällä

matkalla, kun olemme kylliksi levänneet ja itseämme vahvistaneet".

"No, mitenkä Nick Jack'in niin onnettomasti kävi?" kysäsin minä, kun

Bolly Wherrit oli lopettanut tämän kertomuksensa.

"Sitä en voi muulla tavalla selvittää, vastasi hän, kuin että hän, joka

oli erinomaisen äkkipikainen ja pelkäämätön ja vielä päälliseksi vihasi

sydämmensä pohjasta näitä intiaaneja, koska hänen isänsä, veljensä ja

ainoa siskonsa olivat joutuneet heidän uhreikseen, oli vimmastuneena ja

meihin luottaen uskaltanut yksinänsä lähteä heidän jälkeensä eikä

malttanut palata, ennen kuin oli ylivoiman käsissä. Sillä me emme

olleet huomanneet hänen lähtöänsä, kun siinä olimme joutuneet

pakinoihin Pandy Ellis'in kanssa.

"Hänen hevosensa oli meihin niin kiintynyt", lisäsi hän, "ettei se

meistä eronnut. Sentähden aioimme jättää sen ravintolan isännän haltuun

toistaiseksi, kunnes olisimme sitä tarvinneet tahi ostajan saatuamme

myyneet, taikka kentiesi antaneet vainajan omaisille, jos heitä olisi

jossakin tavattu. Mutta nyt se oli sinulle hyvään tarpeesen, ja ratsu

pääsi vanhaan totuttuun ammattiin jälleen".

Tämä kertomus oli jo kyllin omansa minulle osoittamaan, että olin

kentiesi liian kevytmielisesti antautunut vaarallisiin seikkailuihin,

jotka olivat vallan ulkopuolella minun toimialaani. Mutta samassa

arvelin, että varovaisesti menetellen tuollaisten toverien seurassa ei

juuri erinomaista hätää luulisi tulevan. Päätin siis kumminkin kerran

saada omin silmin nähdä ja mahdollisuuden mukaan ottaa osaa taisteluun

intiaaneja vastaan Amerikan aavoilla aroilla.

Olimme jo ratsastaneet pitkät matkat, kun Pandy Ellis äkkiä laskeusi

hevosensa selästä ja alkoi tutkia muutamia jälkiä, joissa minun

tottumaton silmäni ei voinut mitään erityistä huomata. Toverit

laskeusivat myös maahan, ja yhdessä he tutkivat näitä jälkiä. Viimein

Pandy Ellis kysäsi:

"Mitäs sanotte, toverit; mitä nämät merkit tietävät?"

"Ne ovat varmaan intiaanein jälkiä ja lisäksi aivan tuoreita; mitäs

tehdään nyt, Pandy Ellis?" kysäsi Bolly Wherrit vastaan.

"Mitäs muuta", vastasi Pandy, "kuin koitamme saavuttaa heitä; sillä

minä huomaan, että joukossa on ainoastaan muutamia intiaaneja.

Luultavasti tästä on kulkenut joku rosvojoukko, joka mahdollisesti on

taasen ihmisiäkin saaliikseen vienyt, sillä tässä, katsokaas tässä,

mitä tämä on? Tässä on naisen vaatteenrepaleita ja tuossa tyhjä

revolverin patruuna, kaikki selviä merkkejä siitä, että tässä on oltu

luvattomilla retkillä".

Pandy Ellis ei tuntunut olevan monisanainen, mutta sitä vastaan

pikainen päätöksissään, sillä samassa tuokiossa oli hän jo hevosensa

selässä ja kehoitti meitä seuraamaan hänen esimerkkiään. Sitten

seuraavassa silmänräpäyksessä annettiin jo hevosten nelistää täyttä

laukkaa jälkiä myöten eteenpäin.

Tuommoinen vauhti oli minulle vähän outoa; mutta täytyihän seurata

esimerkkiä, kun kerta olin antaunut Pandyn seuraan, eikä olisi ollut

turvallista yksikseen tämmöisillä seuduilla jälkeenkään jäädä.

Ratsastettuamme tuota huimaa vauhtia noin puoleen päivään saakka eli

noin neljä tuntia vähääkään hellittämättä, tulimme lähelle erästä

pienehköä metsää, jossa oli poriseva lähde ja hyvää ruohoa hevosille.

Tähän asetuimme lepäämään, syöttämään ja juottamaan hevosiamme ja

itsekin aterioimaan. Siinä myös huomasimme, että takaa-ajettavamme

intiaanitkin olivat siinä leiriä pitäneet vähää ennen meitä. Lisäksi

huomasimme, tahi oikeammin toverini huomasivat, semmoistenkin kenkien

jälkiä, joita valkoihoiset sillä paikkakunnalla pitävät; toiset olivat

pienemmät, joko lapsen tahi naisen jäljet, ja toiset suuremmat eli

miehen jäljet. Sen tähden Pandy määräsi, että ainoastaan puolentoista

tunnin lepoaika suotaisiin.

Minä toivoin pääseväni läheisempään tuttavuuteen toverieni kanssa ja

tarjosin runsaista eväsvaroistani heillekin kylmää lintua, kuivaa

hirvenlihaa ja whiskyä y.m., mitä kiireessäni olin saanut ravintolasta,

ja näkyivät nämä lahjavarani, sekä syötävät että juotavat, heitä hyvin

miellyttävän ja meitä uskollisiksi tovereiksi erinomaisesti liittävän.

Minun onnekseni siinä sitten hiukan maisteltiin ruoan alle ja päälle,

jota tehdessä Pandy Ellis kysäsi, mitä minä pidin ratsastuksesta ja

pian ehkä tapahtuvasta taistelusta.

Minä myönsin olevani ihastunut siihen, mitä tähän saakka olin nähnyt ja

kuullut; mutta mitä tulevaan taisteluun tuli, siitä en osannut muuta

sanoa, kuin että toivoin pian päästävän käsiksi noihin intiaanilaisiin

ihmis-rosvoihin.

"Vaiti, vaiti; ei toki noin tulisesti, poikaseni", vastasi tuohon

Pandy. "Ei taida olla leikintekoa heidän kanssaan taisteleminen. Ole

vaan varuillasi, nuori mies, ettet vain anna intosi pettää itseäsi;

pysy vain taistelussa rinnallani, jos voit; mutta varo tunkeumasta

'vanhan miehen' edelle, ettet joudu satimeen".

Kiittäen neuvosta ja varoituksista, kokosin ruokien ja juomien tähteet

matkareppuuni, ja virkistettyämme vielä itseämme raikkaalla

lähdevedellä, lähdimme taasen liikkeelle, kiirehtien eteenpäin

samanlaista tulista vauhtia kuin tähänkin asti.

Iltapuolella, vähää ennen auringon laskua, huomasimme edellämme kaukana

etelässäpäin kahdeksan ratsastajaa hiljalleen eteenpäin pyrkivän, ja

näytti siltä, että näiden hevoset olivat hyvin väsyneitä, koska me

pääsimme yhä lähemmäksi heitä. Viimein huomasimme, että ne todella

olivat intiaaneja. Kuudella näkyi olevan aseet, mutta kaksi heidän

keskellään näytti olevan ilman sekä toisten vartioimina. Navakka tuuli

tuli siltä suunnalta, mihin he ratsastivat, ja se esti hevostemme

kavionkopsetta sinne kuulumasta. Me koimme ratsastaa niin, että pieni

metsäinen seutu esti meitä heille näkymästä, vaikka me, jotka olimme

heidät jo niin selvästi näkyviimme saaneet, voimme yhäti harvassa

kasvavien puiden välitse heidän matkaansa ja liikkeitänsä silmällä

pitää.

Nyt laskeusivat he alas ratsujensa selästä aavistamatta, että

vihollinen oli heitä niin lähellä; mutta joskus intiaanitkin pettyvät.

Me annoimme ratsujemme puhaltaa hetkisen aikaa, voidaksemme sitten

voimakkaammin tehdä ryntäyksemme heidän päällensä. Me tarkastimme

aseemme ja täytimme valmiiksi kaikki tuliluikkumme, voidaksemme niitä

viivyttelemättä käyttää ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

Pandy Ellis antoi määräyksen, että meidän piti mahdollisuuden mukaan

ampua heiltä hevoset, etteivät pääsisi pakoon. Sitten ryntäisimme

revolvereinemme intiaanein kimppuun ja armotta ampuisimme jokainen

miehemme. "Mutta pidä varasi", lausui Pandy minuun kääntyen, "ett'et

ammu harhaan etkä myös pelastettavia".

Noin neljännestunnin olimme hevosiamme puhalluttaneet, kun Pandy

viittasi meille, että olisimme valmiit rynnäkköön. Nyt minäkin

huomasin, että intiaanit olivat laskeneet hevosensa ruohoon syömään, ja

olivat he itsekin asettuneet aterioitsemaan. Yöksi heillä ei näkynyt

olevan aikomus jäädä, sillä hevosiansa eivät he olleet riisuneet. Näin

myös, että kaksi valkoihoista oli heidän seurassaan, ja näyttiin heitä

pidettävän valvonnan alaisina.

Kun olimme saaneet viittauksen, ryntäsimme niin kuin tuuliaispää metsän

rinteen takaa intiaanein kimppuun. Vaivoin voin pysyä tovereitteni

mukana tuommoisessa tulisessa lennossa.

Tuskin olivat intiaanit huomanneet meidät, ennen kuin he hyppäsivät

ylös, tarttuivat pitkiin keihäisinsä, ja kauheasti kiljuen syöksyivät

he meitä kohden. Mutta heti sen jälkeen kuului vielä kauheampi kiljuna,

sitten kun me viidestä kivääristämme melkein yhtä haavaa olimme

lähettäneet kuolettavat luotimme, jotka lävistivät villien rinnat. En

ymmärrä, miten minunkin luotini sattui paikalle, vaikka minä en voinut

pysyä niin vakavana kuin tarkan ampujan tulisi olla. Minun täytyi ensin

pysähdyttää hevoseni, ennen kuin osasin tähdätä, sillä minä en osannut

sitä hevosen nelistäessä tehdä, vallankin kun täytyi katsoa, etten

loukkaisi pelastettavia vankeja. Minun ampumani intiaani sai vatsaansa

luodin, joka kohta ei häntä kuolettanut; mutta samassa oli vangittu

nuorukainen siepannut haavoitetulta tomahawkin ja yhdellä lyönnillä

hänen kärsimyksensä lopettanut.

Kuudes intiaani, joka huomasi vaaran suuruuden ja näki vastustamisen

mahdottomuuden, näkyi arvelleen paremmaksi paeta kuin huonosti sotia.

Hän aikoi hypähtää hevosensa selkään ja lennättää pakoon. Mutta

ennenkuin hän oli aikomustaan ennättänyt toimeenpanna, oli Pandy Ellis

sen huomannut ja laskenut revolveristaan kuolettavan laukauksen hänen

päähänsä, ja niin hänenkään ei tarvinnut uskollisista tovereistaan

erota, vaan pääsi heidän kanssaan paremmille metsästysmaille.

Taistelu oli siis loppunut, eikä meistä kukaan ollut saanut

pienintäkään vammaa. Mutta kyllä minä uskon, että tästä leikistä olisi

voinut vallan toisenlainenkin loppu tulla, jos ei tässä olisi ollut

intiaaneja vastustamassa Pandy Ellis taitavien aron-urhojensa

johtajana.

Intiaanein ja vangittujen hevoset olivat liekaan sidotut, niin etteivät

muut kuin se yksi, jolla viimeinen punanahka yritti paeta, päässeet

käsistämme, vaan saimme me nekin saaliiksemme.

Pelastamamme kertoivat, että he olivat veli ja sisar, matkalla

Thomasvillestä Jacksonvilleen ja olivat aamulla lähdettyänsä jo saman

päivän illalla yht'äkkiä joutuneet intiaanein vangeiksi. He eivät

olleet kerinneet tehdä pienintäkään vastarintaa ennenkun olivat saaneet

silmukkaköyden ympärilleen. Molemmat he vakuuttivat, ettei heitä oltu

lainkaan pahasti kohdeltu, sillä he olivat saaneet nuo punanahat

ymmärtämään, että he olivat ihan rauhallisia matkamiehiä. Heidän olisi

kuitenkin ollut pakko seurata intiaaneja leiriin saakka, siltä kaikki

oli heille näyttänyt. Sitäpaitsi oli Budd, se oli nuorukaisen nimi,

huomannut, että indiaanein johtaja, jonka Pandy oli viimeksi ampunut,

oli näyttänyt erinomaisen mielevin silmin katselleen hänen siskoansa,

joka siis mahdollisesti olisi saanut ruveta hänelle vaimon osaa

näyttelemään, kun vaan olisi leiriin päästy.

Koska minua ei kumminkaan oikein miellyttänyt seurata Pandy Ellis'iä ja

hänen tovereitaan noille vaarallisille seikkailuille ja partioretkille,

päätin seurata Jake Budd'ea ja hänen siskoansa, sillä hekin aikoivat

ensin poiketa Brunswickiin ja sitten vasta matkata Jacksonvilleen.

Kun minä ilmoitin tämän päätökseni Pandylle, näytti hän ensin olevan

vähän tyytymätön siihen; mutta heti hän kumminkin toivotti minulle

onnea matkoilleni, lisäten sentään, että hän mieluisasti olisi minut

opettanut aimo aron-taistelijaksi; mutta tarvitsivathan pelastetutkin

muka apuväkeä matkaansa jatkaessaan.

Mitä hevoseen tuli, pyysi Bolly Wherrit, että Jake Budd ottaisi sen

mukaansa sinne ja hoitaisi sitä, kunnes hän itse tulisi sinne ja

lähemmin siitä määräisi, jos ei saisi tietoonsa Nick Jacken omaisia.

Vietettyämme yömme siinä läheisyydessä metsänrinteessä, lausuimme

aamulla varhain jäähyväiset Pandy Ellis'ille ja hänen urhoollisille

tovereilleen. He lähtivät ratsastamaan samaan suuntaan eteenpäin

uusille retkille ja uusiin vaaroihin, minä sitä vastaan Jake Budden ja

hänen kauniin Sally siskonsa kanssa Brunswickia kohti, pois noilta

vaarallisilta aroilta sivistyneitten ihmisten seuraan, meille paremmin

sopiviin oloihin.

Olimme joutuneet niin kauvas asumattomille aroille, että meidän täytyi

viettää seuraavakin yö metsässä, jossa valmistimme yösijamme niin

mukavaksi kuin tällaisissa oloissa oli mahdollista.

Minä olin ensimmäisen päivän kuluessa jo päässyt miss Sallyn ja hänen

veljensä erityiseen suosioon kertomalla heille kaukaisesta kotomaastani

sekä monenmoisista seikkailuista, joita olin kotoa lähdettyäni kokea

saanut.

Monta kertaa päivän kuluessa olin menettää järkeni, kun tuo

amerikalainen kaunotar loi tulisen katseensa minuun; sillä harvoin olen

ollut niin lumoavan kaunottaren seurassa kun Sally Budd oli. Hänellä

oli sysimustat silmät, pienet, paksut, mansikanväriset huulet,

lumivalkeat hampaat, pienet, hyvin valkoiset ja puhtaanväriset kasvot

ja nenä puhtainta kreikkalaista mallia sekä korvat pienet ja rusottavan

punaiset. Hänen hiuksensa varmaan olisivat ulottuneet maahan saakka;

sillä vaikka ne olivat monessa mykkyrässä, ulottuivat ne sentään hänen

vyötäisillensä saakka.

Tuo kaikki teki koko kuvan niin viehättävän näköiseksi, että joka

kerta, kun loin katseeni häneen, veri suonissani tulvi rajusti, niin

että lopulta en enään tiennyt, mihin silmäni kääntäisin. Mutta ehkä

voivun jo liiaksi haaveilujen piiriin, jonka tähden on parasta palata

kertomukseemme.

Aamulla auringon noustessa lähdimme jälleen matkalle, vietettyämme

yömme rauhallisesti, jos emme ota lukuun tuota susien ja schakaalien

tavallista yökonserttia; mutta paitse sitä eivät vanhat aronsoturit

sano voivansa levollisesti nukkuakaan.

Seuraavan päivän ehtoopuolella saavuimme lopultakin New Brunswickiin.

Minä olin ollut matkalla Savannasta tänne täsmälleen neljäkolmatta

vuorokautta, ja sillä ajalla olin saanut tutustua ihmiselämän

varjopuoliin ja Amerikan erämaiden ja arojen omituiseen elämään

jotenkin tarpeekseni.

Loppupäivän ja seuraavan yön vietin Jake Budd'en ja hänen miellyttävän

siskonsa parissa eräässä New Mexikon-nimisessä hotellissa. Ennen

eroamistamme oli miss Sally Budd useamman kerran lausunut

toivomuksensa, että minä seuraisin heitä Jacksonvilleen, ja siihen

pyyntöön myös Jakekin yhtyi. Mutta minulle alkoi tämmöinen pitkällinen

maa-elämä käydä liian kuivaksi, ja sentähden minä itsepintaisesti

pysyin päätöksessäni lähteä mahdollisimman pian merelle.

Mutta ei tämä ollut viimeinen kerta, jolloin ymmärtämättömästi olen

hyljännyt ulkomailla tehtyjä edullisia tarjouksia; kotomaassani, jossa

näitä ehkä jo olisin ymmärtänyt paremmin hyväkseni käyttää, ei

tämmöisiä ole ollut, Sillä kyllä minä jo silloin ymmärsin, ettei heidän

pyyntönsä ollut vain turhanpäiten tehty, vaan tarkoitettiin sillä minun

tulevaisuuteni onnellisuutta; minä tiesin vielä senkin, että he olivat

paikkakunnan rikkaimpia asukkaita. Mutta miksi herätteleisin jälleen

eloon jo aikoja sitten unhotettuja ikäviä muistoja!

Ennen eroamistamme olin minä jo onnistunut saamaan matruusinpaikan

erääsen parin päivän päästä matkoille lähtevään kolmimastoiseen

kuunariin, joka kuului Amerikan rannikoilla ja sisävesistöillä

risteilevään kauppalaivastoon.

Jäähyväisiä lausuessani näille rakkaiksi käyneille matka-tovereilleni,

pisti lumoava miss Sally pienen suljetun kirjeen käteeni ja pyysi, että

en millään muotoa avaisi sitä ennenkuin olisin päässyt kauvas merelle.

Annettuani sen lupauksen hänelle, loi hän minuun niin huimaavan

katseen, että minä tämän kyyneleiden kostuttaman jäähyväis-silmäyksen

vaikutuksesta olisin peruuttanut lähtö-päätökseni, jos sen vaan miehenä

olisin kehdannut tehdä; vaikka tulisimpaan kahakkaan riivatuimpia

intiaaneja vastaan olisin tuon miellyttävän olennon tähden tällä

hetkellä syöksynyt. Mutta minun oli mahdoton enään peräytyä ja muuttaa

päätöstäni. Siis hyvästi jäi tämäkin muutaman päivän kestänyt suloinen

nuoruuteni unelma!

Annoin siis unhon salaperäiseen vaippaansa kätkeä eronhetkellä

ilmitulleet kiitollisuuden ja kaipuun tunteet ja tuon salaisten

unelmieni enkelin, ja lähdin taas luikumaan merimieselämän

yksitoikkoista ja epätasaista polkua eteenpäin epävakaisilla meren

laineilla.

Merimiehen matkamuistelmia 2 Maalla ja merellä · 第 9 / 12 段