sanottuani sydämelliset kiitokset ja jäähyväiset vierasvaraiselle
kauppiaalle.
Kun pääsin taasen taipaleelle, en pitänyt laisinkaan kiirettä.
Käveltyäni sen päivän melkein loppupuoleen, pistäysin metsään ja
seurasin pientä, hyvin vähän käytettyä polkua, toivoen saavani ampua
jonkun metsän-otuksen, sillä olihan minulla nyt pyssy. Olin kotona
Suomessa, ollessani maalla veljeni luona kauppa-apulaisena, ahkerasti
harjoitellut metsästäjän ammattia, niin etten ollut aivan
ensikertalainen pyssyä pidellessäni.
Pian sainkin koettaa pyssyni kelpaavaisuutta ja omaa kykyäni, sillä
ennen pimeän tuloa ilman metsäkoirain apua ammuin pari metsälintua. Ne
minä heti sen jälkeen panin paistumaan tulelle, jonka erään kallion
syrjään metsässä sytytin.
Huomaamattani olin joutunut niin kauvas metsään, etten enää sinä
päivänä löytänyt maantietä, jota minun olisi pitänyt seurata. Sain siis
senkin yön viettää metsässä muutamassa suuressa puussa, joka oli ontelo
sisältä. Semmoisia vanhoja jättiläispuita tapaa tiheään Amerikan
aarniometsissä. Tämäkin mainittu puu oli niin suuri, että helposti
kaksi minun kokoista miestä olisi sen onteloon mahtunut.
Sen yön nukuin niin rauhallisesti kuin kotona vuoteellani, ei mikään
minua häirinnyt, sillä susien ulvontaan ja schakaalien rääkymisiin olin
jo niin tottunut, etten niistä enää mitään välittänyt.
Aamulla herätessäni oli aurinko jo kauvan ollut nousneena. Hätäisen
aamiaisen syötyäni lähdin kävelemään siihen suuntaan, missä otaksuin
maantien olevan. Mutta kun noin kuuden tunnin verran olin harhaillut
metsässä, tulin odottamattani äärettömän suurelle aavikolle. Niin
pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi vain paljasta tasankoa, jossa ei
yhtäkään puuta kasvanut. Miehen mittaista heinää siinä vain aaltoili
monia penikulmia; miellyttävä kukkien tuoksu hyväili hajuaistimiani, ja
silmäni ihailivat tuota kirjavata väriloistoa, jonka tuhatväriset kukat
levittivät hämmästyneen katseeni eteen.
Mutta tuonne ei ollut hyvä jalkamiehen matkalle lähteä; vaikka kovin
mieleni sinne halusi. Jos olisi minulla ollut hevonen ja paikkakuntaa
tunteva toveri, niin olisinpa lähtenyt koettamaan, miltä olisi tuntunut
ratsastaminen tuommoisen kukka- ja heinämeren halki.
Äkkiä kuulin heinikosta pientä ratinaa, joka hiljalleen tuntui minua
lähenevän. Ja ennen kuin olin ehtinyt vetäytyä piiloon, ilmaantui
sieltä kolme rotevaa neekeriä, jotka minut huumattuansa heti
suuntasivat askeleensa minua kohden.
Heti pälkähti päähäni ajatus, että siinä ne nyt olivat edessäni
merimiesmajan isännän kätyrit, jotka hän on lähettänyt minua etsimään
ja vangitsemaan. Kavahdin siis jaloitteni, nostin heti kiväärin
poskelleni ja huusin hätäisesti:
"Seis neekerit, oletteko ystäviä vai vihollisia?"
Neekerit heti seisahtuivat ja näyttivät kelpo tavalla hämmästyneen
tuonlaisesta oudosta tervehdyksestä. Sitten he remahtivat leveään
nauruun ja kehoittivat minua laskemaan alas kiväärini, lisäten
vakuuttavalla äänellä: "Neekerit, täällä, herrani, aina ovat valkean
miehen ystäviä".
Sen kuultuani minä heti laskin alas kiväärini ja istahdin jälleen
nurmelle, johon neekeritkin heittäysivät vähän matkan päähän minusta.
Rupesimme sitten keskustelemaan. Minä panin tupakkaa piippuuni ja
tarjosin sitä heillekin, kehoittaen heitä leikkaamaan poltettavaa
piippuihinsa. Pian sitten tuprusivat piippumme; mutta loppuja lehtiäni
en saanut heiltä takaisin, vaikka niitä vielä olisi ollut jäljellä
runsaasti viisi tahi kuusi piipullista.
Pyydettyäni niitä takaisin, arveli rotevin heistä, että ne olivat
parempaan tarpeesen heillä.
Tuosta minä vähän närkästyin, mutta en ollut olevinani millänikään,
aloinhan vain pitää miehiä tarkemmin silmällä, ajattelin itsekseni,
etteivät tainneet vallan parhaita ystäviäni ollakaan.
Hetken aikaa tupakoituamme, alkoivat he kysellä, mitä miehiä olin ja
mitä varten tänne tullut.
Vastasin tulleeni New Brunswickistä, josta muka olin kotoisin, Dick
Jackson nimeltäni, ja aikomukseni oli täällä metsästää ja odottaa
neljää muuta "vanhaa metsästäjää", jotka parin päivän kuluttua täällä
yhtyisivät seuraani.
Tämä näytti tarpeeksi olevan selvitetty neekereille, jotka sen jälkeen
pyysivät minua tulemaan heille päivällistä syömään; sanoivat eilen
ampuneensa puhvelihärän, jonka paistia nyt muka piti maisteltaman.
Mitään pahaa aavistamatta lupasin seurata heidän pyyntöänsä ja
ilmoitin, että minulla itselläni oli siihen lisäksi tarvittavat
ruokaryypyt. Samalla otin esille whiskypullon, jonka edellisenä päivänä
olin Jesupin kylästä ostanut.
Otin siitä ensin itse aimo kulauksen rohkeuttani lisätäkseni ja
tarjosin sen sitten mustille tovereillenikin, jotka suuresti mielissään
sen ottivat. Melkein tyhjänä sain sen heiltä takaisin, mutta lohdutin
itseäni ja heitä sillä, että oli se mukana vielä toinenkin.
Sitten noustiin ja lähdettiin. Käveltyämme vähän matkaa metsänrinnettä,
rupesivat toverini käymään kovin rohkeiksi, varmaankin ryypyn
vaikutuksesta. Yksi heistä jo halusi tarkastella lähemmin pyssyäni,
jota varten hän jo ojensi kätensä sitä ottaakseen. Minä sen yrityksen
heti keskeytin, sillä minä seisahdin, tempasin revolverini esille ja
lupasin ampua, jos eivät antaisi tavaroitteni olla rauhassa.
Siitä oli minulle tulla kamala seuraus, sillä samalla kolmas
veitikoista astui muutaman askeleen takaperin ja veti esiin pitkän
puukon, jolla hän juuri aikoi minua takaapäin iskeä. Minä huomasin
kumminkin hänen liikkeensä aikanaan ja laskin revolveristani luodin
hänen otsaansa, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa täyttää.
Neekeriparka sai äkkinäisen lopun ja kaatui hengetönnä maahan.
Mutta tästä hänen kaksi toveriansa vimmastuivat niin, että he yht'aikaa
vetivät esille puukkonsa, peräytyivät muutaman askeleen, nostivat
aseensa ilmaan ja aikoivat minua viskata. Kun minä tiesin, että nämä
mustat miehet ovat tämmöiseen veitsenviskaamiseen hyvin tottuneita,
niin että he harvoin viskaavat maalinsa ohitse, niin en viivytellyt
minäkään revolverieni käyttämistä. Minulla oli revolveri kummassakin
kädessä, ja niillä minä lävistin toisen niin, että hän heti kaatui,
mutta toinen luoti meni maalinsa ohitse, ja samassa suhahti veitsi,
pyyhkäisten hatun päästäni. Ruudinsavun haihduttua näin pelastuneen
neekerin täyttä laukkaa loikkaavan metsää kohti, jättäen kuolleet
toverinsa veriinsä taistelutantereelle.
Vimmastuneena tuommoisesta konnamaisuudesta laskin kivääristäni vielä
luodin pakenevan jälkeen, mutta mitään vaikutusta ei se kumminkaan
näyttänyt pakenevaan tekevän.
Mieleni kävi kovin ikäväksi, sillä tuommoinen kohtaus ja neekerien
surma ei ollut laisinkaan mieleeni; mutta itseäni puolustaakseni tuon
kaiken olin tehnyt, saivat siis syyttää itseänsä. Tämä oli minun
ainoana lohdutuksenani.
Arvelin kumminkin parhaaksi lähteä itsekin käpälämäkeen niin joutuin
kuin suinkin voin, sillä mahdollista oli, että tuo pakenemaan päässyt
neekeri voi saada apua, ja silloin olisin mennyt mies, jos pääsisivät
vielä kerran kimppuuni.
Otin miesten puukot lisä-aseikseni ja lähdin päinvastaiseen suuntaan,
kuin mihin olin nähnyt eloon jääneen neekerin juoksevan.
Metsään päästyäni täytin pyssyni ynnä revolverini ja levottomana
odotin, mitä tuleman piti. Mutta niin olin vahvasti päättänyt, etten
hengissä heidän käsiinsä antautuisi, jos taistelu vielä tulisikin.
Olin pitkän aikaa uudestaan metsässä harhaillut, ja kun
hämmästyksekseni huomasin taas joutuneeni samoille paikoille, missä
olin viime yöni viettänyt; tuolla tunsin sen ontelon puunkin, jossa
olin levännyt, ja olin taasen aikeessa kiivetä samaan suojaani, kun
luulin kuulevani koiran haukuntaa.
"Hyvä isä!" huudahdin. "Nyt ne tulevat!" En uskaltanut enää mennä
puuhun, sillä siellä olisin helposti tullut kuin kettu satimessa
surmatuksi.
Asetuin puun taakse äänettä odottamaan, pelosta vapisten. Valmistauduin
kuitenkin oikein vankan suomalaisen sitkeydellä tekemään vastarintaa
pelätylle, tuntemattomalle viholliselle, joka yhä tuntui lähenevän.
Kuta lähemmäksi koiranhaukunta tuli, sitä tyynemmäksi ja
välinpitämättömämmäksi kävi mieleni sekä vakavammaksi käteni, jolla
olin valmis laukaisemaan pyssyni ensimmäistä kohden, mikä vihollisena
näkyviini tulisi.
Jo rupesi ritinätä kuulumaan metsästä, ja koiranhaukunta kävi
rajummaksi. Viimein ryntäsi näkyviini suuri verikoira viidakosta, kieli
pitkänä suusta, silmät pyörivänä päässä kuin kaksi tulikekälettä. Se
huomasi jo minut; pari kolme hyppäystä vaan, niin olisin ollut tuon
hullun koiran hampaissa ja auttamattomasti hukassa. Minä tähtäsin
vakavalla kädellä, ja samassa laukesi pyssyni. Verikoira hypähti
ylöspäin julmasti ulisten, rinta luotini lävistämänä, ja muutamia
kertoja potkaistuaan ja ulinatansa jatkettuaan se heitti henkensä
kymmenkunnan askeleen päässä minusta.
Heti pistin uuden latingin kivääriini ja odotin, kunnes muu seurue
tulisi.
Monta silmänräpäystä ei minun tarvinnutkaan vartoa, ennenkuin taasen
kuului risaus, ja samassa kolme pitkää puukkoa kuin keihästä suhahti
ilmassa ja iskeytyi puun runkoon, jonka takana seisoin.
Tuo oli selvää kieltä, taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja samassa
ilmaantui viidakosta esiin musta pää. Taasen pau, ja neekeri, molemmin
käsin tarttuen päähänsä, vaipui sanaa sanomatta, ääntä päästämättä
kuolleena viidakkoon.
Nyt heitin kiväärin käsistäni, ja tartuin molempiin revolvereihini ja
odotin uusia vastustajia.
Pom, kuului viidakosta. Silloin olin saada viimeisen läksytyksen, niin
läheltä meni kuula korvaini ohitse.
Nyt olen hukassa, arvelin, koska heillä on ampuma-aseitakin. Minä
heittäysin maahan pitkälleni ja odottelin siinä, kunnes näkisin heidän
mustat naamansa tulevan esiin viidakosta.
Ja he tulivat, neljä neekeriä, yhdellä vielä savuava pyssy kädessä;
muilla ei näkynyt olevan ampuma-aseita, ainoastaan suuret, nuijamaiset
kirveet oli heillä kädessään.
Hiljaa hiipien he lähenivät puuta, jonka takana minä piileksin. Jo
olivat vain kymmenen askeleen päässä. Minä laskin kolme laukausta
peräkkäin kummastakin revolveristani.
Seuraus oli kauhea. Kaksi kaatui heti; molempia oli rintaan luoti
käynyt. Kolmas sai luodin sääreensä, jota pidellen ja ulisten se seurasi
vahingoittumatta jäänyttä toveriansa. Molemmat he kiirehtivät pakoon,
minkä jalat kannattivat, enkä heistä sen jälkeen mitään kuullut. Eikä
minuakaan haluttanut enää kauemmin tällä kamalalla paikalla viivytellä.
Kauhun valtaamana minä heti kiiruhdin tästä vaarallisesta metsästä.
Lähtiessäni kiskasin puunrungosta yhden keihäsveitsen; toiset olivat
siihen niin syvään iskeytyneet, etten niitä hädissäni siitä irti
saanut.
Ison aikaa istuin sitten jonkun matkan päässä taistelupaikalta ja
levähdin. Vahvistaakseni liikutuksesta vapisevaa ja kiihtynyttä
hermostoani, otin pari naukkua whiskypullostani ja pureskelin kuivattua
hirvenlihaa, jota vielä oli hyvä joukko jäljellä, vaikka olin
sitä kauppiaallekin Jesupin kylässä antanut. Sitten riensin
kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin. Viimein monta kierrosta tehtyäni
pääsin taas maantielle ja aloin rientää aimo vauhtia läpi yön
Brunswickiä kohden.
Aamulla päivän koittaessa tulin erään talon kohdalle, jonka huomasin
olevan ravintolan. Pihalla seisoi täysissä tamineissaan viisi ratsua,
joita yksi metsästäjä, kiireestä kantapäähän asti varustettuna, näkyi
vahtivan.
Nähtyään minut, remahti hän nauramaan ja kysyi, mikä merimiesryöväri
minä olin.
Huolimatta miehen ivasta, selitin lyhykäisesti tilani sekä
minkälaisissa seikkailuissa olin ollut. Sen jäljestä mies rupesi
katsomaan minua toisenlaisilla silmillä.
Kysyin sitten, mitä miehiä hän oli ja mihin matkalla. Hän vastasi
olevansa aavikkosoturi sekä erään kuuluisan aavikkopäällikön, Pandy
Ellis'in, seuralainen.
Tämän nimen kuultuani menin heti huoneesen, nähdäkseni tuon niin
kuuluisan intiaanien kauhun, jonka vertaista sankaria ei Mexikon eikä
koko Amerikan aarniometsissä ja aavikoilla siihen aikaan toista
löytynyt.
Olisipas minullakin ratsu, niin tekisin seuraa noille miehille, arvelin
itsekseni huoneesen mennessäni, niin saisinpa ehkä tehdä lähempää
tuttavuutta noitten punanahkaistenkin kanssa.
Ravintolahuoneesen tultuani huomasin erään pöydän ääressä kolme
metsästäjää eli noita n.k. kaukaisen lännen avosotureita. He olivat
juuri lähtemäisillään, sillä paraallaan he pudistelivat ravintolan
isännän kättä hyvästijätöksi.
Jos mieli saada näitä seurata, ajattelin itsekseni, täytynee
kursailematta astua esiin ja ilmoittaa halunsa. Lähestyin siis vanhinta
heistä, jonka otaksuin tuoksi kuuluisaksi Pandy Ellis'iksi, ja kysyin,
voisinko päästä heille seuralaiseksi, jos he nimittäin olivat
partioretkelle menossa.
Kaikki kolme miestä kääntyivät puoleeni ja loivat minuun katseen, joka
ei juuri hyväksyväiseltä näyttänyt, ja mies, jota pyynnölläni oli
puhutellut, vastasi:
"Ei, poikaseni, et sinä ole tottunut semmoisiin matkan vaivoihin ja
vaaroihin, joita meidän on aina kestettävä. Mutta mistä tulet ja mitä
olet miehiäsi, kun niin rohkeasti tarjoudut Pandy Ellis'in
seuralaiseksi? Olet päältäsi merimies!"
Pyysin häntä tovereineen viivähtämään vielä hetkisen ja kallistamaan
kanssani lasin virkistävää nestettä, niin kertoisin hänelle muutamia
matkaseikkailujani, joista hän ehkä voisi päättää, kelpaisinko hänen
seuralaisekseen vai en.
Siihen se suostuivat, vaikka luulin huomanneeni toisten osoittavan
vastenmielisyyttä; mutta Pandyn viittauksesta hekin istuivat siivosti
pöydän ääreen.
Saatuamme tilatut lasit mustaa portteria, aloin kertoa kokemuksiani ja
niitä vaaroja, joita minun oli ollut kestettävä. Ja nämä kertomukseni
miellyttivät uusia tovereitani niin paljon, että he suostuivat minut
ottamaan mukaan partioretkelleen.
Koska viides hevonen oli ilman omistajaa, lupasi Pandy lainata sen
minulle toistaiseksi, ja jos näkisi minun hevosta ansaitsevan ja
kelvolliseksi heitä seuraamaan, niin saisin sen ilmaiseksi pitää
omanani, jos ei sille laillista omistajaa mistään ilmaantuisi.
Saatuani ravintolan isännältä ostaa kannukset, joita hänellä sattui
muutama pari vanhoissa säästöissään olemaan, kiinnitin ne saappaisiini,
ja niin noustiin ilman pitkiä puheita ratsujen selkään ja lähdettiin
hiljaista juoksua ratsastamaan kohti uusia seikkailuja, joiden oikeasta
laadusta minulla ei aavistustakaan ollut.
Minun täytyy tunnustaa, että en ollut mikään tottunut ratsumies, vaikka
pikkupoikana kyllä olin kotimaassani hevosen selässä nelistä
laskettanut. Mutta kaikkeen ihminen tottuu, kun vaan todellista halua
on.
Mutta ratsastettuani muutamia tunteja huomasin sentään, että hevonen ja
minä aloimme jota kuinkin tottua toisiimme, vaikka ensin alusta tuntui
siltä, kuin tuon tuostakin olisin saanut tehdä tuttavuutta hevosen
kavioitten kanssa; sillä niin vaikeata oli minun pysytteleidä sen
selkäpuolella. Mutta kun edellä ratsastaa semmoinen mies, kuin mitä
minulla tässä oli esikuvanani, niin eipä häpeänkään tähden tahdo
oppiaikaansa liian pitkäksi venyttää.
Pandy Ellis oli ijältään noin viidenkymmenen vanha. Mutta vaikka hänen
hiuksensa jo alkoivatkin muuttua raudanharmaiksi, ei hän liene
milloinkaan näyttänyt voimakkaammalta ja taisteluihin valmiimmalta kuin
silloin, kun minä häntä seurasin.
Hän näkyi olevan rajattoman väkevä sekä notkea ja vikkelä liikkeissään
kuin pantteri. Sen lisäksi oli hän niin tutustunut prairie-elämään,
ettei toista hänen vertaistaan siinä löytynyt, joten hän, tuo vanha
soturi, jo paljaalla nimellään oli kaikkien rosvojen ja intiaanien
kauhu. Ei kukaan voinut vetää vertoja hänelle ampumataidossa; mutta
hänen kaltaisensa miehet ovatkin näillä aroilla saaneet kasvatuksensa
hevosen selässä, kivääri kädessä, ja sen johdosta he ovat mitä
mainioimpia tarkka-ampujia.
Pandy oli myös aikoinaan ollut useampia vuosia säännöllisessä
sotaväessä tarkka-ampujapataljoonassa ja sen jälkeen usein ohjaamassa
matkustajia halki arojen edestakaisin uudisasutusten välillä.
Hän oli lavealta tunnettu, sillä hän oli tuttava melkein jokaiselle
arosoturille ja metsästäjälle lännessä, aina pohjoisen Punaisenjoen
seuduilta Rio Grandeen saakka Mexikossa, eikä löytynyt näiden joukosta
sitä miestä, joka ei kernaasti olisi seurannut mukana niille retkille,
missä Pandy oli johtajana.
Vyöllään oli hänellä kaksi revolveria, hieno tomahawk (eräs näillä
paikoin yleiseen käytetty intiaanien ase) sekä suunnattoman suuri
puukko, jonka tähden hän oli saanut intiaaneilta lisänimen
"Raskas-puukko" (Heavy knife).
Kuinka kauan Pandy Ellis lienee aroilla liikkunut, sitä ei kukaan
varmaan tiennyt, sillä nekin, jotka olivat jo monet vuodet häntä
tunteneet, sanoivat hänen aina esiintyneen samanlaisena miehenä, aina
muuttumattomana.
Mitä muuten hänen muotoonsa tulee, oli hänellä kapeat, laihat kasvot,
alapuoli parran peittämänä. Se osa kasvoista, mikä oli näkyvissä, oli
niin ruskeata, ettei se juuri paljon eronnut punanahkaisten väristä. Ja
lienee hän tämän värin kasvoillensa saanut alinomaisesta arolla
asustamisestaan.
Mutta vaikka hänen ulkomuotonsa ei ollutkaan viehättävän näköinen,
piili hänen pukinnahkaisen metsästäjänuttunsa alla kumminkin jalo
sydän, hellä kuin naisen ja kumminkin rohkea kuin jalopeuran.
Hänen vertaistaan hellyydessä ja taidossa haavoittuneiden toverien
hoidossa lienee ollut mahdoton löytää. Mutta kun taisteluun jouduttiin,
oli Pandy itse aina etupäässä, missä vaan vaara oli tarjolla ja missä
taistelu hurjimmillaan riehui.
Hän ratsasti pikimustalla orilla, johon hän oli rajattomasti mieltynyt
ja joka oli hänen monesti vaarasta ehjänä kantanut. Satula, jossa hän
istui, oli hienoa tekoa, ja sen hän oli saanut lahjaksi erään urotyönsä
palkkioksi arolla. Hänellä oli aina satulan koukussa silmukalla
varustettu heittoköysi, jota viskaamaan hän oli mainion tarkka,
niinkuin hänestä kertoivat toverit, jotka hänet hyvin tunsivat.
Toinen tovereista oli Bolly Wherrit nimeltään. Hänen kanssaan oli Pandy
ollut ystävyydessä monta vuotta, jonka ajan kuluessa he olivat yhdessä
monet kerrat taistelleet intiaaneja vastaan.
Kolmas oli nimeltään Dave Bunker, jota Pandy ei ollut ennen tuntenut,
mutta oli hänkin, samoinkuin Bolly Wherrit, taitava arosoturi.
Neljäs toveri oli vasta alkava, muutaman kuukauden Dave Bunkerin
seuralaisena arolla ollut. Hänestä ei paljon muuta voinut sanoa, kuin
että hän oli hyvin umpimielinen, välin ivallinen, pienikasvuinen, noin
30 vuoden ikäinen, mutta voimakas kuin karhu ja taisteluun päästyään
hurja ja pelkäämätön kuin intiaani.
Kun vielä lisään, että hevonen, jolla minä ratsastin, pulska, ruskea
karvaltaan, oli ollut erään Nick Jack nimisen miehen, joka oli
taistelussa intiaaneja vastaan edellisenä päivänä kaatunut, niin luulen
riittävästi koko seurueen kuvanneeni.
Eteenpäin ratsastaessamme kertoili minulle Bolly Wherrit muun muassa,
kuinka he olivat Pandy Ellis'in kanssa taistelussa yhteen joutuneet.
Samassa tilaisuudessa oli heidän kolmas toverinsa tuhmanrohkeassa
innossaan joutunut intiaanein saaliiksi. Tästä kertomuksesta lukija
paremmin voi tutustua Pandy Ellis'in taistelutaitoon ja rohkeuteen,
jonka tähden sen tähän lainaan.
"Olimme", tähän suuntaan hän sitä kertoi, "kaikki kolme illalla
sitoneet hevosemme erään pienen luolan suulle, jossa oli aikomuksemme
viettää yömme ja jonka edustalla oli rehevätä ruohoa hevosille ja
kirkas lähde. Olimme jo useamman päivän olleet metsästämässä, joten
olimme nyt matkalla aron poikki New Brunswickiin.
"Oli puolen yön aika, kun heräsin. Tulet, jotka olimme tehneet luolan
edustalle petoeläinten pelotukseksi, olivat sammumaisillaan. Kuu
valaisi kirkkaalla valollaan aron ympäristöineen.
"Äkkiä hevoseni kohotti päätänsä ja pörhisti korviaan, sillä se näkyi
jotain tarkasti kuuntelevan. Korskahtaen lähestyy se luolaa, josta heti
huomasin, että joku vaara nyt oli lähellä. Hypättyäni jaloilleni
herätin samassa molemmat toverini.
"'Mikäs on hätänä, Bolly?' kysäsivät molemmat toverini äkkiä, nousten
pystyyn.
"'En tiedä, toverit, vielä; mutta joku kumma on täällä läheisyydessä,
muutoin Nell (se oli hevosen nimi) ei olisi minua herättänyt.
Luullakseni on se tuolla tuulen puolella, sillä nuo riivatut sudet
eivät ole vielä tauonneet ulvomasta; mutta sentäänkin on Nell voinut
kuulla jotain outoa'.
"Lähdettyämme luolasta pääsimme muutamissa sekunneissa metsänrajaan ja
pysähdyimme puiden varjoon. Hetken tarkasteltuamme aroa, jolta raikas
lounaistuuli puhalsi, tulimme vakuutetuiksi, etteivät hevoseni tarkat
korvat olleet pettäneet, sillä sieltäpäin varmaan joku vaara meitä
uhkasi; sillä jos se olisi tullut metsän puolelta, niin varmaan sudet
sen olisivat kuulleet ja tauonneet ulvomasta, jota vastoin ne nyt
meidän liikkeelle lähteissämme jatkoivat tätä kamalaa virttänsä
täydellä voimalla vallan lähellämme metsässä.
"Tuo ulvova joukkokunta oli kumminkin vaivunnut meidän liikkeelle
lähteneen, ja sentähden se kait vähän pelästyneenä pakeni tuonnemmaksi,
samalla hetkeksi herjeten veisuustansa.
"Tämän hetkisen aikaa kestäneen hiljaisuuden vallitessa keksi
tottuneiden miesten korvat äänen, joka saattoi heitä katsomaan toisiaan
ja tarttumaan pitkiin, kuolemaa tuottaviin kivääreihinsä, sillä heidän
korviinsa tunkeutui hyvin tunnettu huuto eli kirkuna.
"Tunsimme äänet Comanche-heimoon kuuluvien intiaanein
takaa-ajohuudoiksi.
"Luolan läheisyydessä kasvoi niin pitkää heinää, ett'emme voineet nähdä
kauaksi arolle. Sentähden minä nousin puuhun, ja esimerkkiäni seuraten
Davekin kiipesi sinne jäljessäni. Sieltä voimme hyvin nähdä avaran aron
poikki, ja samalla olla itse arolta päin tulevilta piilossa.
"Kaukaa lounaisesta päin näkyi pieni intiaanijoukkio tulevan täyttä
vauhtia hevosilla ratsastaen, vainoten yksinäistä ratsastajaa, joka
ohjasi hevostaan suoraan meitä kohden. Tästä heti huomasimme, että
meidän aavistuksemme sittenkin oli todenmukainen ollut.
"Kun vainottu läheni meitä, huomasimme pian, että se oli valkoinen
mies, pukeuneena pukinnahkaisiin vaatteisiin, samoinkuin me itsekin, ja
varustettuna pitkällä lännen kiväärillä.
"Hänen hevosensa näkyi jo olevan väsymäisillään, jota vastoin hänen
punanahkaisten vainoojiensa ratsut vielä täysin voimin laukkasivat
laajaa aroa eteenpäin. Siitä huolimatta näkyi valkoinen mies ohjaavan
väsyvätä ratsuansa erittäin taitavasti ja hyvällä menestyksellä. Mutta
monta virstaa ei se sittenkään olisi enää voinut kestää. Ja kun
mahdotonta olisi kenenkään yksinäisen miehen ollut taistella paria
tusinaa intiaania vastaan, oli päivänselvää, että pakeneva ennen pitkää
olisi joutuva heille vangiksi ja jättävä skalppinsa (päänahkansa)
voittajille. [Kun intiaanit saavat vihollisensa kiinni, nylkevät he
häneltä päänahkan hiuksineen voiton merkiksi ja ripustavat sen
(skalpin) vyöllensä. Kuta useampia näitä on intiaani-soturilla, sitä
mainiompana urhona häntä kunnioitetaan.]
"Valkoihoinen ratsastaja oli siis toivottomassa tilassa, jonka hän
näkyi itsekin hyvin oivaltavan, päättäen siitä, että hän tavan takaa
vilkasi taakseen olkansa yli.
"Vainoojista oli kuusi ratsastajaa edellä pääjoukosta, ja kun vainotun
arvattavasti oli lopulta taisteltava koko joukkoa vastaan, niin olihan
hänellä kylliksi syytä sitä ennen vähentää tämän lukumäärää, niin pian
kuin mahdollista oli, jo ennen kuin hänen hevosensa perin väsyisi.