sidoin eväspussini rensselintapaisesti selkääni ja sitten radalle
päästyäni aloin kävellä pitkin kiskoja, käyttäen sauvoja tukinani. Se
oli ensin alun hyvin tukalaa taivaltamista, mutta kova pelko antoi
minulle kestäväisyyttä ja ajoi minua kulkemaan eteenpäin kuin lentäen.
Olin tällä tavoin kulkenut jo noin 20 kilometriä ennen kuin päivä
rupesi valkenemaan. Ja kun en vieläkään uskaltanut näyttäytyä
kellekään, poikkesin metsään lepäämään ja odottamaan yötä, jolloin olin
taasen alkava kulkuani jatkamaan.
Valmistin itselleni pienen risumökin, jonka saatuani valmiiksi asetuin
tyydyttämään kovaa nälkääni ja nauttimaan kultaista vapauttani.
Syötyäni ja juotuani aloin tarkastaa tavaroitani ja aseitani, josko
voisin antautua oikein amerikalaiseksi metsäihmiseksi eli sissiksi.
Revolveripari oli mitä mainiointa laatua, parasta amerikalaista tekoa,
niiden luodit noin sormenpään kokoiset, huippupäiset. Kylläpä näillä
kelpaa itseään puolustaa, jos tarvis tulee, mietiskelin itsekseni.
Tikari oli hienointa ja parhainta tekoa sekin, pituudeltaan oli sen
terä 10 tuumaa, pää kauneilla hopeakoristuksilla varustettuna. Olipahan
siinäkin ase, joka oikein sydäntäni ilahutti; enpä nyt luullut
pelkääväni ensi hädässä. Jospa vielä olisin uskaltanut mennä kylään,
että olisin saanut ostaa hyvän kiväärin, arvelin, niin kyllähän sitten
kelpaisi täällä aarniometsissä elellä.
Tarkastelin sitten lompakkoja. Isännän lompakossa löytyi 80 dollaria,
jotka lompakon keskellä olevista muistilehdistä näin olevan niiden
kahden ruotsalaisen matruusin kuukausipalkat, mitkä hän juuri äsken oli
myönyt. Vastaavina näitä summia toisella vastakkaisella sivulla olivat
seuraavat summat: "19 $ tupakkaa 1 dol. 75 cent. tulitikkuja 25 cent.,
1 lusikka, 1 kahvimuki, voirasia y.m. pieniä tarpeita 2 doll. 50 cent.,
sekä lopuksi makuuvaatteet 1 doll. 50 cent. ja 3 päivän ruoka ja asunto
2 dollaria". Loppusumma, mitä vielä oli jäljellä, oli merkitty
vaivanpalkkion nimellä, s.o. puhdas voitto, mitä merimiesmajan isäntä
oli tästä miehestä hyötynyt.
Toisen miehen tili oli melkein samanlainen. Siis 3 päivästä tuo
veren-imijä oli kahdesta miehestä hyötynyt 64 doll. eli 320 Suomen
markkaa. Sievä tulos kyllä, eikä haitannut, jos minäkin sain osan noita
helposti ansaittuja rahoja.
Samassa taskukirjassa näin myös muun muassa tilin, jonka mukaan hän
oli tilanomistaja Brandilta kantanut siltä ajalta, minkä me hänen
tilallansa maantöissä olimme, 50 cent. päivältä mieheltä, eli yhteensä
75 doll. eli 375 Suomen markkaa.
Nämä nähtyäni rauhoittui omatuntoni vallan levolliseksi. Kyllä oli mies
meistä hyötynyt. Omia rahojani, sekä toverieni että omalla hiellä
tienatuitahan olin ottanutkin.
Olin ensin päättänyt hävittää lompakot; mutta nämä nähtyäni päätin
pitää ne tallella vastaisen varaksi todistajina noita rosvoja vastaan,
jos itse kiinni joutuisin.
Runnarin lompakossa oli vain parikymmentä dollaria pientä rahaa ynnä
sieviä tilejä, jotka osoittivat, ettei hänkään ollut välikappaleita
valinnut, kun rahoja oli tienattavissa ollut.
Tupakat ja piiput, merimiehelle tärkeimmät tarpeet, löysin myös
runnarin taskuista.
Otettuani viinikulauksen näin tyydyttävien tarkastuksieni tulosten
päälle, katsastin revolverit, asetin ne pääni alle ja paneuduin
levolle ensikerran seikkailijana Amerikan aarniometsässä, onnellisena
kuin häkistä päässyt lintu, ja nukuin vaaroista huoletonna iltapäivään
saakka, niin että herätessäni jo alkoi hämärtää.
Syötyäni vahvan illallisen mukana olevista eväistäni, kokosin tavarani
ja aloin taasen varovaisesti kulkea rautatietä pitkin; mutta pian jo
rohkenin pimeämmän tultua ruveta vapaammin liikkumaan.
Suurenlaista ja jylhää on luonto Amerikan aarniometsissä. Mutta näillä
seuduin olletikin oli luonto hyvin samankaltainen kuin Suomen metsät ja
jylhät hongikot. Täällä oli metsä ja koko maanlaatu sekä puut samaa
luontoa kuin Suomessa; eroituksena vaan oli se, että täällä kaikki
esiintyy jättiläismuodoissa.
Jo alkoi hiukan peloittaa pimeällä yöllä yksin kulkea. Ensi yönä en
kumminkaan kerinnyt ajatella muuta, kuin että vain saisin välimatkan
vainoojieni ja itseni välillä niin pitkäksi kuin mahdollista oli; mutta
kun nyt jo pelko takaa-ajajista oli vähän laimentunut, alkoivat
kaikkinaisten metsäpetojen ja yölintujen äänet yksinäisen matkamiehen
tottumattomiin korviin kuulua ja rohkeutta koko lailla järkytellä.
Alkoi sentään lähetä loppuansa sekin yö, niin ettei mitään mainittavaa
tapahtunut. Mutta aamupuoleen, kun jo päivä rupesi koittamaan,
ilmaantui radalle eteeni pari schakaalia, jotka ensin arasti minua
katseltuaan pötkivät hiljakseen metsään.
Huomattuani, että tässä oli sopiva tilaisuus revolveriani koetella ja
ampumataitoani kehittää, tähtäsin ja laukasin noin parinkymmenen
askeleen päästä toista otusta ja heti sen jälkeen toistakin. Seuraus
oli niin mainio, että toinen niistä rumasti ulvoen pyörähti alas radan
penkereeltä; mutta toinen syöksyi aika vauhtia metsään, arvatenkin
aivan vahingoittumatonna.
Olin juuri lähtemäisilläni liikkeelle, kun huomasin toisen schakaalin,
arvattavasti äsköisen toverin, tulevan metsästä ja alkavan nuuskia
kaatunutta toveriaan. Nähtyään veren, päästi se ilkiän huudon, jota
voisi verrata melkein kalalokin rääkkynään; erotuksena oli kuitenkin
se, että tämä ääni kuului paljon petomaisemmalta. Sen jälkeen se rupesi
nuolemaan haavasta vuotavaa verta ja sitten raatelemaan kuollutta
toveriaan.
Hetken tätä katseltuani, hiivin revolveri kädessäni lähemmäksi tuota
raatelevaa schakaalia. Kun otus minut huomasi, alkoi se raastaa raatoa
mukanaan metsään erinomaisella vimmalla. Mutta kun se oli liian raskas
taakka, liikkui se hitaasti; mutta ei se kumminkaan rahtinut jättää
saalistaan. Lopulta kun se huomasi, että minä vain lähenin, näytti se
jo minulle pitkiä teräviä hampaitaan, veripunaista kieltään ja kiiluvia
pieniä silmiään.
Uskaltamatta kovin lähelle mennä, laukasin revolverini kahdentoista
askeleen päästä suoraan pedon kitaan, jonka oudon tervehdyksen jälkeen
se rääkkyen hypähti pystyyn ja kellahti sitten selälleen, töppöset
taivasta kohti.
Kun yökautinen marssiminen tämän tapahtumaa jälkeen ei tuntunut
erittäin minua väsyttävän, kun aamuilma oli erittäin herttaista ja
luonto sillä paikkakunnalla erinomaisen kaunista ja suurenmoista, ja
kun ihmisasuntoja ei missään näkynyt, jatkoin kävelyäni, ihaillen
luontoa ja nauttien ensikerran elämässäni oikein täydellistä, rajatonta
vapautta suuren avaran luonnon helmassa.
Auringon noustua korkeammalle rupesivat yön rasitukset, auringon helle
ja kova nälkä minua jo liiaksi väsyttämään.
Poikkesin taasen metsään, ja syötyäni täällä erämaassa oivan aterian jo
melkein loppumaisillaan olevista eväistäni, laadin sitten itselleni
sammalista ja lehdistä vuoteen suuren, tuuhean tammen juurelle,
ajatellen itsekseni, että kait hätä keinon taas silloin keksii, kun
eväät loppumaan rupeavat.
Iltapäivällä herätessäni tunsin äärettömän painon rinnallani; luulin
vallan tukehtuvani, samalla kun käteni tapasi jotakin kylmää ja
niljakasta. Silmäni avattuani huomasin kauhukseni, että äärettömän
suuri musta käärme oli vieressäni kiemurassa ja heittänyt kauhean
pyrstönsä rinnalleni, ja siihen olin kädelläni koskenut.
Veri melkein jähmettyi suonissani. En kyennyt jäsentänikään
järkähdyttämään. Ensi hämmästyksessäni tapailin tikaria oikealla
kädelläni, joka oli vapaa. Mutta vähän toinnuttuani muistin joskus
kuulleeni, ettei käärme muka vahingoita ketään, jos ei sitä ärsytetä.
Makasin siis ihan liikkumatonna, kykenemättä tekemään mitään
ratkaisevaa pelastuakseni tuon jättiläisen alta, vaikka sen paino minua
rasitti yhtä paljon kuin pelkokin. Nähtävästi lepäsi käärmekin.
Pieninkin liikahdus minun puoleltani olisi kentiesi saattanut sen
herättää, ja silmänräpäyksessä olisi se kietounut ympärilleni ja
likistänyt minut kuoliaaksi, taikka iskenyt minuun myrkylliset
hampaansa, ja niin olisin pian, kauheat tuskat kärsittyäni,
muodottomana, pöhöttyneenä ruumiina.
Lopulta en voinut enään tuota tuskaa kestää. Kävi miten kävi, ajattelin
itsekseni, täytyy koittaa pelastua. Rupesin hiljalleen hinaamaan
itseäni ulommaksi käärmeenkiemurasta, pitäen tarkalta silmällä,
alkaisiko käärmekin liikkua.
Hiljaa ja vaivaloisesti kävi liikkeeni. Mutta ilokseni huomasin, ettei
hirviö siitä näyttänyt välittävän. Vihdoin onnistuin pääsemään
tukalasta asemastani. Heti kavahdin pystyyn, korjasin hätäisesti
matkatavarani ja lähdin laputtamaan käpälämäkeen, kiittäen onneani,
että olin niin helpolla tästä kamalasta pälkähästä päässyt.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ajattelin kääntyä takaisin ja kostaa
tuolle hirviölle sen matkaansaattaman peljästykseni. Mutta lopulta
päätin, etten antautuisi taisteluun tuommoisen otuksen kanssa, josta
oli niin vähän toivoa saada voittoa tahi kunniaa, ja jätin siis sikseen
koko tuuman.
Kolmannen päivän matkalla oltuani uskalsin ruveta jo nopeammin päivällä
liikkumaan ja yöllä lepäämään. Mutta lopulta huomasin kumminkin
edullisemmaksi yöllä kulkemisen, erittäinkin sentähden, että päivällä
oli paahtavan kuuma ja ettei metsänpetoja tarvinnut päivällä maatessaan
niin paljon pelätä kuin öisin. Lopultakin päätin siis pitää entistä
tapaani, kunnes pääsisin asutuille paikkakunnille.
Neljäntenä vuorokautena olin jo vallan ilman ruokaa. Metsänriistaa
olisi kyllä ollut, mutta revolverit eivät niitten ampumiseen olleet
kelvolliset. Kiihtymistään kiihtyi haluni päästä kiväärin eli pyssyn
omistajaksi. Tupakkapiippu sai monta kertaa olla ainoana nälkäisen
vatsan kohtuullisten vaatimusten tyydyttäjänä; sillä eipä ollut leipää
erämaassa saatavana. Rautatie kulki ihan läpi erämaiden, ja asemat
olivat monta penikulmaa etäällä toisistaan. Pari semmoista olin kyllä
jo sivuuttanut; mutta en ollut mitenkään rohjennut niitä lähestyä, kun
oli syytä pelätä, että olisivat sähköteitse tahi sanomalehdistä saaneet
tiedon paostani. Tämä kyllä oli turhaa pelkoa, sillä vallan toisille
teille olivat takaa-ajajani eksyneet, niin kuin sittemmin sain tietää;
mutta eipähän sitä kukaan minulle silloin ilmoittamaan tullut.
Viimein keksin suuren pähkinäpuun, josta kokosin pähkinöitä moneksi
päiväkseni; vettä oli kyllä saatavana, mitä parhainta, kirkasta
lähdevettä.
Viidentenä yönä matkalla ollessani olin taasen hätää kärsimässä.
Metsäeläinten kiljunaa ja ääniä kuului jos jonkinlaisia läpi yön;
vilaukselta näin niitä useamman kaltaisia. Minun täytyi, pelottaakseni
niitä kimppuuni ryntäämästä. virittää itselleni tulisoihtu, jota
heiluttelin ilmassa ikävää taivalta kulkiessani. Oi, jospa olisi ollut
edes toveri, jonka kanssa olisi saanut ajatuksiaan vaihtaa, niin
olisihan se ollut kumminkin hupaisempaa; sillä tätä loppumatonta
erämaata kulkiessa alkoi jo mieli käydä apeaksi.
Lopulta sammui tulisoihtuni enkä rohjennut enään mennä metsään uusia
aineksia etsimään. Rupesin jo melkein toivomaan, etten koko matkalle
olisi lähtenytkään.
Päättelin jo siinä, että niin pian kuin ensi asemalle pääsen, odotan
siellä ensiksi tulevaa junaa ja ajan karahutan rautateitse
Brunswickiin. Mutta onneksi en sentään sitä tehnyt, sillä siinä
tapauksessa olisin voinut helposti kadottaa hankalasti saavutetun
vapauteni, sen mukaan kuin sitten jäljestäpäin sain kuulla.
Mitä enemmän aamu läheni, sitä rohkeammiksi tulivat metsänpedot; niitä
juosta vilisti radan ylitse tuon tuostakin, mennessään minua
tarkastellen. Muutamia kertoja niitä jo ammuinkin, mutta en voinut
pimeässä nähdä, osasinko ainoaankaan. Se hyöty siitä kumminkin oli,
että pamaukset vähäksi aikaa peloittivat niitä lähelleni tulemasta.
Luulin jo vähää ennen päivänkoittoa selvinneeni yön kauhuista ja aijoin
juuri kiivetä radan lähellä olevaan jättiläistammeen lepäämään; sillä
siitä lähtein, kun heräsin kamalan makuutoverin, käärmeen, vierestä, en
juuri mielelläni pannut levolle metsään ilman erinomaisia varokeinoja.
Silloin kuulin metsästä taas kamalien schakaalien huutoa eli rääkkynää.
Äänet lähenivät minua kohden. Niistä päättäen oli petoja useampia
kymmeniä samassa joukossa.
Samassa kuin juuri aijoin hypätä puuhun noita haudankaivajia pakoon,
suhahti metsästä esiin hirvenvasikka, joka näkyi olevan haavoitettu ja
jota schakaalit vainosivat. Vasikka parka näkyi olevan ihan
nääntymäisillään; mutta huomattuaan minut, pysähtyi se ja loi suurista,
kauneista silmistään minuun niin surullisen, rukoilevan katseen, että
minun oikein sääliksi kävi eläinraukan kohtalo.
Schakaaliparven rääkkynä läheni lähenemistään sitä pientä aukeata
paikkaa, missä minä olin. Hirvi parka putosi polvilleen koettaessaan
tehdä useampia onnistumattomia yrityksiä pakoon päästäkseen. Sen rinta
näkyi olevan revitty ja oikea takajalka sääriluun yläpuolelta
katkenneena riippuvan.
Nyt olivat schakaalit jo vallan lähellä; yksi jo oli näkyvissä. Hirvi
taasen loi minuun niin rukoilevan katseen, ikään kuin olisi pyytänyt:
"auta nyt, velikulta, tahi lopeta tuskani, ennen kuin nuo raatelijat
pääsevät kimppuuni".
Kun huomasin, etten muutoin voinut tuota kaunista eläintä auttaa, vedin
molemmat revolverini vireille ja laskin yhtä haavaa kaksi laukausta
suoraan sen sydäntä kohti.
Hirvi tietysti samassa kaatui, ja ennenkuin se silmänsä ummisti, luulin
huomanneeni sen suurissa, kauneissa silmissä katseen, joka sisälsi
kiitollisuutta minua kohtaan siitä, että olin sen tuskat lopettanut.
Samassa oli schakaaliparvikin näkyvissä. Mutta peljästyneenä tuosta
kaksoislaukauksen jyrähdyksestä, pysähtyivät pedot hetkeksi. Tätä
tapausta minä käytin hyväkseni, astuin hirven päälle, ulotuin siitä
tammen alimpaan oksaan kiinni ja hyppäsin ylös puuhun, jossa sitten
olin turvassa kaikilta pedoilta.
Liiaksi varhain en ollut turvapaikkaani ehtinytkään, sillä pedot olivat
haistaneet verta, ja samassa ne, niin kuin raatelevaiset pedot ainakin,
hyökkäsivät hirvi parkani kimppuun.
Mutta minäkin olin saanut erinomaisen turvapaikan sekä sopivan aseman,
mistä mainiosti voin hätyyttää tuota raatelevaa parvea. Ja kun olin
ollut ilman ruokaa jo tarpeekseni ja otaksuin itselläni olevan
etuoikeuden tuohon lihavaan hirvenpaistiin, päätin minä ampua jokaisen,
kuka vaan hirveen hampaansa iski.
Hätäisesti luoden silmäyksen tuohon vimmaiseen parveen, huomasin siinä
useampia susiakin schakaalien joukossa, arviolta noin kolmeenkymmeneen
kaikkiaan. Mutta ei minulla sentään hätää ollut, koska minulla oli
toista sataa patruunaa. Ei siis muuta kuin sota ja verityö alkuun vaan.
Melkein joka laukaus kaatoi yhden, enkä minä puolestani laukauksia
säästellyt, sillä olihan minulla kaksi revolveria, niin että jos toinen
rupeisi liiaksi kuumenemaan, olisi toinen heti käsiin otettavana, ja
sillä tavalla voisin jatkaa pommitustani, kunnes jokainen peto olisi
kellistynyt.
Susia ja schakaaleja kaatui sekaisin, ja lopulta oli hirvi vallan
niitten peitossa. Mutta sitä rajummiksi tulivat raatelijat, kuta
enemmän ne verta näkivät ja saivat sitä maistaa.
Lopulta rupesivat ne raivoissaan kuolleita tovereitansa raatelemaan,
pitäen kaiken aikaa mitä kamalinta melua, ulvontaa ja rääkkinää.
Kuolleita kumppaleitaan annoin heidän kyllä rauhassa raadella, mutta
niin pian kuin joku heistä yritti hirveni kimppuun, kellahti se heti
luotini lävistämänä taistelutantereelle ja jäi siihen.
Tunnin verran tuota sotaa leikiteltyämme, huomasi eräs suuri
pörrökarvainen susi minut puun alimmalla oksalla istuessani; samalla se
päästi kovan, julman ulvahduksen, hyppäsi kahdelle jalalleen puuta
vastaan ja verinen kita ammollaan, yritti se ulottua minuun hampaansa
iskeä. Mutta eihän siitä yrityksestä mitään tullut, vaan samassa se sai
lyijypalan kurkkuunsa minun valmiiksi varustetusta tuliputkestani, ja
siinä se sitten pari kertaa huudahti vov, vov, ja heittäysi kellelleen
eikä enään liikahtanut.
Väsyttämään ja hirvittämään alkoi minua jo ruveta tämä loppumaton,
verinen näytelmä, jota jatkui asuntonani olevan puun juurella. Olisin
mielelläni laskeunut alas ja ottanut hirven valmistaakseni siitä kelpo
aterian; mutta nuo ahnaat kilpailijani eivät hevin minulle oikeutta
tunnustaneet. Täytyi siis vielä uudelleen ladata molemmat revolverini,
joilla sitten yhä edelleen napahuttelin yhden pedon toisensa jäljestä.
Viimein aurinkokin alkoi näyttää itseään taivaan rannalla metsän
lävitse, ja niin valkeneva päivä karkoitti loput sudet ja schakaalit
tappotantereelta metsään.
Nyt pääsin vihdoin laskeutumaan puusta; mutta kyllä siinä oli verta ja
raatoja. Vielä siinä oli joukossa useampiakin, jotka eivät olleet
oikein kuolleet; niitä täytyi vielä tikarilla lävistellä, ennen kuin
lakkasivat leukojaan levittelemästä.
Kun sain hirven hinatuksi tältä veriseltä tappotantereelta, nyljin sen.
Sitten laitoin hyvän nuotion ja paistoin siinä paraita paloja, jotka
sitten nälkäiselle vatsalleni tuntuivat hyvää paremmilta.
Syötyäni minkä jaksoin, leikkelin vielä hienoja viipaleita, niin paljon
kuin irti sain, ja panin ne paahtavan auringon paisteesen kuivumaan,
että olisi minulla tätä mainiota lihaa seuraaviksikin päiviksi.
Nahankin kuivasin, otin mukaani ja sain siitä sitten myöhemmin 5
dollaria myödessäni.
Kun olin pitkän paaston jälkeen taas päässyt lihapatain ääreen, viivyin
siinä toisen päivän iltaan saakka, levähdellen ja joutilaisuudessa
aikaani kulutellen. Silloin kävin myös uudelleen tappotantereella ja
luin ammutut raadot. Siinä kelletti susia kuusi kappalta ja schakaaleja
kaksikymmentä kolme. Olihan niitä siinä yhdeksi kerraksi! Susilta
leikkasin korvat voidakseni niitä sitten näytellä, kun ihmisten
ilmoille taas pääsisin.
Seuraavana yönä, niin kuin jo mainitsin, lepäsin matkasta väsyneenä
eräässä suunnattoman suuressa tammessa. Minä valmistin sinne oikein
mainion lehtikammion, johon ei olisi tarkinkaan ihmis-silmäys voinut
tunkeutua. Mutta kyllä sen sijaan kuului kamalaa melua äskeiseltä
tappotantereelta, missä metsänpedot pitivät harvinaisen lihavat pidot
surmatuista hirvenvainoojista.
Nyt en enään huolinut tästä alkaen yksinomaan öisin kulkea, sillä minä
uskoin jo olevani siksi etäällä Savannasta, etten luullut tarvitsevani
mitään pelätä. Sitä paitsi olivat ilmat muuttuneet vilpoisemmiksi, niin
ettei päivälläkään kulkeminen käynyt rasittavaksi.
Mutta kyllä ne olivatkin olleet kamalia öitä, joina olin tuon matkan
kulkenut. Vielä säilyy selvänä muistossani eräs yö. Oli pilkkoisen
pimeä, niin ettei omaa kättään edessänsä nähnyt. Tuon tuostakin
kompastuin epätasaisella rautatiellä ratapölkkyihin. Schakaalit ja
sudet ulvoivat; monenmoiset muut lukuisat pedot silloin tällöin vielä
säestivät tätä kamalata musiikkia, niin että kylmät väreet pitkin
ruumistani kulkivat. Lisäksi vielä paloi tulia siellä täällä molemmilla
puolin rataa; lienevätkö olleet yöpyneiden matkustajien nuotioita vai
muitako tulia, laitettuja pelottamaan petoja ihmisasuntojen
läheisyydestä, tahi kaskenkytöjä, siitä en uskaltanut lähteä selvää
ottamaan. Paitsi sitä, että tämmöiset oudot tulet pilkkoisen pimeässä
yksinäiselle pakolaiselle näyttävät kovin kammottavilta, olivat ne
monin paikoin täyttäneet öisen kolean ilman niin pistävällä katkulla,
että vaikeata oli hengittää, etenkin kun täytyi hengästyksiin saakka
matkaani jouduttaa. Silloin jouduin myös kulkemaan leveän joen ylitse
äärettömän pitkää siltaa myöten, joka oli kolmeen kaareen rakennettu ja
niin korkealla, että synkkä pimeys vaan ammotti allani kuin manalan ovi
vaikka kuinka tarkkaan olisin koettanut veden pintaa tirkistellä.
Lopulta kävi kulkeminen ja hengittäminen niin vaikeaksi, että
pysähtyminen oli välttämätön. Siinä näin edessäni lähelläni pienoisen
tulen, ja kun varovaisesti sitä läheltä tarkasteltuani en sen ympärillä
mitään epäiltävää huomannut, heittäysin sen ääreen kasvoilleni maata,
ja ylen väsyneenä nukahdin lopulta siihen.
Kauvanko lienen siinä unta vetänyt, sitä en tiedä; mutta vihdoin
heräsin tuskallisesta unestani tuntien kovaa kipua takaruumiissani.
Kavahdin seisaalleni ja luulin ensin saaneeni käärmeen piston; mutta
pian huomasinkin, että housujeni takapuolessa oli tuli, jonka sentään
sain sammumaan heittäytyen istumaan lähellä olevaan kosteikkoon,
saamatta muuta vahinkoa, kuin että olin jo muutenkin repaleisiksi
käyneiden housujeni takapuolen kadottanut.
Hämmästyksestäni toinnuttuani ja lähtöä tehdessäni tulin sen lisäksi
huomaamaan, ettei päähineenikään ollut turmeltumatta säästynyt; sillä
vaikka olin sen päähäni asettanut, seisoa törrötti tukkani muhkeana
töyhtönä sen ulkopuolella, niin että todellakin olin erämaan intiaanin
näköinen.
Mutta eihän tuota auttanut kovin pahoitella; joka leikkiin lähtee,
hänen täytyy se kestää, mietin itsekseni ja aloin taasen tallustella
eteenpäin.
Muutaman tunnin käveltyäni rupesi jo pieni kylä näkymään. Minä
poikkesin siihen ja sain siellä asiani kerrottuani muutamalta
kauppiaalta ostaa uudet housut ja hatun; Varustauduin nyt myös paremmin
eväillä sekä käytännöllisemmällä matkalaukulla.
Tiedusteltuani, kuinka pitkä matka vielä oli Brunswickiin, neuvottiin
minulle juuri kylän läheisyydestä menevä maantie, jota oli ainoastaan
parin päivän jalkamatka "cityyn". He, näet, nimittävät tätäkin
kaupunkipahaa "cityksi", vaikka siksi tavallisesti sanotaan vain
isoimpia kaupunkeja.
Saatuani tarpeeksi tuosta yksinäisestä "vapaasta metsä-elämästä",
päätin valita neuvotun tien, joten pikemmin sekä ilman vaaroja pääsisin
matkani perille.
Pian tulin kauppiaan kanssa hiukan tuttavaksi, sillä hänkin oli
aikoinaan ollut merillä, ja siinä oli jo kylliksi meitä tuttavuuteen
liittämään. Sen perusteella me tyhjensimme pari lasia kelpo olutta ja
juttelimme yhtä ja toista. Muun muassa kysäsin häneltä, oliko näillä
seuduin vielä hiljakkoin intiaaneja liikkeellä näkynyt.
"Onpa kyllä", vastasi hän, ja sitten hän rupesi kertomaan, miten eräs
aavikon taitavin mies, Pandy Ellis nimeltään, oli viidenkymmenen miehen
seuraamana, kaikki kokeneita aavikkometsästäjiä, karkoittanut monta
sataa näitä maakunnan hävittäjiä; muun muassa oli hän parillakymmenellä
näitä miehiä hävittänyt 30 miehisen mexikolaisen rosvojoukon, jonka
päällikkö oli ryöstänyt erään rikkaan, suurisukuisen maanomistajan
ainoan tyttären. Ryöstetyn tytön hän samalla pelasti ja saattoi
kaipaavan isän luo.
Kuultuani hänen kertomiansa juttuja intiaaneista ja rosvoista, rupesi
minua vähän pelottamaan lähteä loppumatkalle yksinäni; kysyin
sentähden, eikä hän tahtoisi maksua vastaan lähteä minua hevosellaan
saattamaan New Brunswickiin.
Siihen ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa, vaikka hänellä muuten ei
ollut mitään matkaa vastaan. Hän neuvoi minua menemään rautateitse, niin
pääsisin muutamassa tunnissa perille; mutta siihen minulla taas ei
ollut halua jo ennen mainituista syistä. Sillä minä tiesin hyvin
senkin, että entinen holhoojani, merimiesmajan isäntä, usein matkusteli
rautateitse Brunswickissa, ja olisipa hän hyvin saattanut olla juuri
nytkin tällä matkalla minua tapaamassa. Halusin siis vielä vähän
matkallani viivytellä, jotta etsimiset ja kuulustelut jo olisivat
silleen rauenneet, ennen kuin minä ihmisten ilmoille ennättäisin.
Päätin siis lopulta, levättyäni ja vahvistettuani itseäni ruoalla ja
juomalla, viimeksimainitulla liiaksikin, lähteä taas matkalle. Ennen
lähtöäni sain myös ostaa kauppiaalta vanhan takaaladattavan kiväärin
ynnä 60 valmista patruunaa kahdenkymmenen dollarin hinnasta.