etteivät kontrahdit Amerikassa aina pidä paikkaansa. Olimme joutuneet
melkein orjiksi.
Yösijaksi saimme heinäladon, jossa pelkät heinät olivat
makuuvaatteinamme. Ravinnoksemme emme saaneet muuta kuin juurikaspuuroa
ja riisileipää, kolmasti päivässä, ja juomaksi ainoastaan kirkasta
lähdevettä, välistä hiukan maidolla harmaaksi seoitettuna.
Maatilan ulkopuolelle eli vuokraajan silmänkantamaa etemmäs emme
koskaan saaneet poistua, ja yöt olimme aina suljettuina lukon taakse,
tahi olimme talon suurten newfoundlandilaisten koirain vartioimina,
eivätkä ne antaneet hevillä itseään lahjoa.
Lauvantai-iltoina, tahi ainoastaan silloin, kun tilanomistajan pojat
tulivat sinne pyhäänsä viettämään, pääsimme joelle heidän seurassaan
pyytämään krapuja ja simpukoita, joita usein veneen lastin saimme
yhtenä yönä. Ne pyyntiyöt olivatkin meille ainoat juhlahetket sen
viiden viikon aikana, minkä siellä olimme.
Raskaaksi ja yksitoikkoiseksi rupesikin lopulta olomme siellä
tuntumaan, kun olimme vallan eroitettuina muusta maailmasta. Työtä
saimme tehdä aamusta varhain iltaan myöhään otsamme hiessä ja huonolla,
heikolla ruoalla. Minkäänmoisia maanviljelyskoneita ei tässä talossa
käytetty enempää kuin entisinä aikoina tavallisessa suomalaisessa
maatalossa. Lannankin saimme käsin murentaa ja levitellä
peltosaroille sen mukaan kuin vuokraaja kynti ja muokkasi peltoa yhden
hevosen vetämällä auralla.
Lopulta tuon alituisen katsannon alla oleminen rupesi meitä niin
harmittamaan, että päätimme miehissä karata tästä orjuudestamme, kävi
sitten miten tahansa.
Eräänä iltana, säntilleen viisi viikkoa orjina oltuamme, päätimme
vapauttaa itsemme. Iltaruoalta päästyämme otimme heinäladostamme
mukaamme ne vähät tavaramme, mitä meillä vielä oli, pujahdimme metsään
ja aloimme juosta minkä jalkamme kannattivat, tietämättä mitään
erityistä matkansuuntaa. Olimme päättäneet elää vaikka metsäsisseinä
ennenkuin hyvällä palaisimme takaisin Brandin maatilalle.
Harhailtuamme metsässä kaksi vuorokautta, elättäen itsiämme mitä
mistäkin suuhun kelpaavata löysimme; sillä lähipaikoilla emme
uskaltaneet näyttäytyä ihmisten ilmoilla, koska pelkäsimme meitä
takaa-ajettavan.
Olimme illan suussa kolmantena päivänä lähdöstämme tehneet metsään
pienen tulen, jossa paistelimme muutamia hanhenpoikia iltaruoaksi,
varmaan luullen olevamme hyvinkin syvässä metsässä. Silloin yht'äkkiä
aterioidessamme kuulimme rattaiden ratinaa, ja heti sen jälkeen
ilmaantui eteemme tuttavamme merimiesmajan isäntä ja tilanomistaja
Brand poliisimiehen ja suuren verikoiran seuraamana. Kullakin heistä
oli vielä miekka vyöllä ja kädessä revolverit, joitten välähtelevät
piiput kaikessa ystävyydessä olivat meihin päin käännettyinä sen
varaksi, että haluaisimme vastarintaa tehdä.
Huomattuamme, että vastarinta olisi ollut turhaa, aseettomat kun
olimme, jatkoimme kylmäverisesti aloitettua aterioitsemistamme, ja
johtajamme, saksalainen Siemens, kysäsi:
"Mitä herrat etsivät?"
Tämmöistä kylmäverisyyttä eivät takaa-ajajamme olleet osanneet meidän
puoleltamme aavistaa. Siinä he sitten ensin vaihtoivat muutamia
pikaisia, hämmästystä ilmaisevia katseita toistensa kanssa, ennenkuin
vastasivat. Mutta heti sen jälkeen astui poliisimies askeleen meitä
lähemmäs, revolveri meitä kohden ojennettuna, ja kysyi:
"Minkä tähden te olette karkuun lähteneet? Minä vangitsen teidät,
viedäkseni takaisin sinne, mistä olette karanneet; sillä tehdyn
kontrahdin mukaan te olette pakoitetut siellä olemaan, kunnes vuotenne
on lopussa".
"Me emme voi olla siellä emmekä tehdä työtä niin huonolla ruoalla",
vastasi esimiehemme. "Me emme ole kontrahissa sopineet orjiksi
rupeamaan, sillä me olemme vapaita miehiä. Meitä on kohdeltu huonommin
kuin eläimiä, niin kuin pahanilkisimpiä rangaistusvankeja. Emme ole
saaneet merimiesmajan isännältä makuuvaatteitammekaan, vaan olemme
saaneet koko ajan levätä kuin eläimet liassa ja pahnoissa. Meiltä on
pienimmätkin vapaudet riistetyt, ja sentään olemme muka vapaassa
Amerikassa. Me emme jaksa siellä päivääkään työntekoa, vaikka meidät
paikalla ampuisitte tahi tappaisitte nälkään. Me tahdomme merille
jälleen, vaikka saisimme siellä puoli vuotta ilmaiseksi palvella.
Olemme valmiit seuraamaan herroja, mutta Savannaan eikä orjuuteen, se
on meidän peruuttamaton päätöksemme. Emme lähteneet karkuun, vaan
aikomuksemme oli tulla Savannaan merimiesmajan isännän luo, mutta
eksyimme metsään, kun emme tunteneet tietä. Olemme siis iloiset, että
lopultakin olemme joutuneet ihmisten pariin, ja toivomme pääsevämme
vapaiksi, kun nyt olette kuulleet mielipiteemme".
Merimiesmajan isäntä oli mielissään Siemensin puheesta, kun hän kuuli,
että luotimme häneen niin rajattomasti. Hetken kuiskailtuaan toisten
kanssa, lähestyi hän meitä ja lupasi, että pääsisimme takaisin hänen
huostaansa, mutta nuhteli meitä siitä, ettemme olleet muka
tilanomistajalle tahi hänelle valittaneet tyytymättömyyttämme silloin,
kun he olivat siellä käyneet meitä katsomassa. Itse Brand ei juuri
meille muuta mitään puhunut, kun ettei hän millään muotoa tahtonut
meitä väkisin pakoittaa tilallaan olemaan, vaan lupasi luopua
oikeuksistaan. Ja niin päättyi tämä ensimmäinen matkani Amerikan
metsissä.
Siitä lähdettiin heti suoraan Savannaan, jonne viiden tunnin marssin
jälkeen pääsimme ja olimme taasen pitkän ja ravitsevan ruokapöydän
ääressä, jossa annoimme ruoan ja grogin luistaa nälkäisiin ja janoisiin
kurkkuihimme; sillä viisi viikkoa olimmekin jo saaneet elää paljaalla
juurikaspuurolla ja levitellä kuivia lannankokkareita pellolle sekä
kuokkia, kaivaa ja istuttaa potaatteja ja juurikoita.
Muutamia päiviä Savannassa oltuamme tuli asuntoomme muuan nuorukainen,
joka oli syntynyt suomalaisista vanhemmista Liverpoolissa Englannissa
ja kantoi Chaleyn nimeä. Hän oli karannut eräästä norjalaisesta
laivasta. Poloinen ei ollut saanut mitään vaatteita mukaansa, jos
hänellä niitä lienee enempää ollutkaan, kuin ne, mitä hänellä oli
yllään, nimittäin repaleiset housut, punaisen ja mustan raidollinen
merimiehen paita; risainen, purjevaatteesta tehty lakki sekä jaloissaan
jonkunmoiset muodottomat, varrettomat saappaat ilman sukkia.
Minä, joka olin ollut talossa ennen runnarina, arvelin nytkin voivani
pyytämättä ryhtyä samaan toimeen. Otin siis poikasen suojelukseeni ja
rupesin toimimaan hänen hyväkseen.
Menin aluksi tarkastamaan isännän vaatevarastoa, josta otin hatun,
nutun, paidan, housut, sukat ja saappaat, ja annoin pojan pukea ne
ylleen. Sitten menin hänen mukanaan erääsen tanskalaiseen laivaan
kapteenin puheille. Kuultuamme että laiva oli menevä Köpenhaminaan,
pyysin kapteenilta, että saisimme seurata mukana, samalla esittäen,
että olimme joutuneet merimiesmajan isännän uhreiksi, joten saisimme
muutaman päivän olosta hänen luonaan tehdä pari, kolme kuukautta
ilmaiseksi työtä hänen hyväkseen.
Kapteenia oli ensin ihan mahdoton saada myöntymään esitykseeni, sillä
hänellä oli jo täysi miehistö; mutta siinä hänen kanssaan hetken
pakinoittuani, sain kumminkin hänen vihdoin suostumaan sillä ehdolla,
että jo seuraavana yönä, jolloin laiva olisi valmis lähtemään,
piiloutuisimme johonkin varmaan paikkaan laivassa ja saisimme sitten
seurata ensi satamaan ilman palkkaa ja tehdä työtä ruokamme edestä.
Siihen suostuimmekin ilolla. Minä lähdin kortteeriimme takaisin,
toverini Chaley jäi laivaan ja sekaantui heti miehistöön, hänellä kun
ei ollut edes vakinaista kortteeriakaan kaupungissa. Kotiin tultuani
rupesin vehkeilemään kistusta vaatteitani ja tavaroitani vähitellen
laivaan.
Olin aluksi rupeavinani vaatteitani pesemään, sillä pihassa oli
nimenomaan merimiehiä varten laitettu pesupaikka pienen katoksen alla.
Sitten rupesin kantamaan muka vaatteitani tuuleentumaan, joten voisin
niitä sitten tavalla tai toisella lennättää laivaan.
Sinä iltana pestessäni ja miettiessäni, miten voisin tavarani paraiten
saada muutetuksi, tuli eräs göteborgilainen Ruotsinmaan poika, jonka
kanssa olin solminnut ystävyyden liiton jo ennenkuin menin
maanviljelystöihin. Hän rupesi hetken yhtä ja toista pakinoituaan
esittämään, että eiköhän ruvettaisi koittamaan omilla passeilla lähteä
tästä talosta merille.
Minä en ensin ollut kuulevinanikaan hänen esitystään, mutta kun hän
lopulta rupesi oikein kiihkeästi asiatansa kehittämään, antausin
lopulta hänen pauloihinsa ja ilmaisin hänelle mielipiteeni sekä keinot,
mihin jo olin ryhtynyt.
Siitäkös hän riemastui, niin ettei tahtonut muka voida iloaan pidättää.
Pyynnöstäni hän sitten palkkasi neekeripojan, joka salateitä alkoi
kantaa sekä hänen että minun tavaroitani laivaan, jossa jo
ennenmainittu Chaley otti ne vastaan ja piilotti vastaisen varaksi.
Kun sitten olimme molemmat saaneet laivaan kaikki tavaramme, mitä
mahdollista oli, odotimme tyynesti iltaa, jolloin iltaruoan syötyämme
itsekin lähtisimme laivaan.
Göteborgilaisella sattui olemaan muutamia dollareja rahaa. Me
ilmoitimme isännällemme, että menisimme muka teaatteriin ja tulisimme
ehkä myöhemmin kotiin. Sitä vastaan ei hänellä ollut mitään sanomista.
Me siis läksimme, niin kuin luulin, talosta viimeisen kerran.
Mutta mitenkäs kävi? Oltuamme teaatterissa, lähdimme hyvässä tuuterissa
laivaan, jossa jo vitjoja ja köysiä ruvettiin lähtöä varten
asettelemaan. Me sulkeuduimme piilopaikkaan, johon Chaley oli varmuuden
vuoksi jo edeltä päin piiloutunut, ja iloitsimme kaikki kolme siitä,
että oli osattu merimiesmajan isäntää tällä kertaa kelpo tavalla
nenästä vetää.
Mutta me olimme myöneet karhun nahan, ennenkuin karhu itse oli ammuttu.
Emme olleet osanneet aavistaakaan, että meillä oli Juutas kolmantena.
Oltuamme piilopaikassamme jo hyvän aikaa ja ihmeteltyämme syytä,
miks'ei laiva jo rupeaisi liikkeelle lähtemään, rupesi göteborgilainen
muka voimaan sangen huonosti, jonka tähden hänen täytyi lähteä hiukan
raitista ilmaa hengittämään.
Monta minuuttia hänen lähdöstään ei ollut vielä ennättänyt kulua,
ennenkuin rantalaiturilta kuului korviimme yht'äkkiä läpitunkeva kimeä
vihellys. Pian sen jälkeen kuulimme outoa kolinata ja kiivaita ääniä
laivan kannelta, eikä aikaakaan, niin jo näimme piilopaikkaamme
johtavan aukon suulla kolme härjänsilmä-lyhtyä [Eräs laji lyhtyjä,
joiden sivut ovat muuten pimeitä, vaan yhdellä puolella pyöreä mykiö,
joka käännetään sitä paikkaa kohden, mitä valaista tahdotaan. Semmoisia
on tavallisesti poliisimiehillä, joiden täytyy valonsa salata, silloin
kun ei sitä tarvita.], merimiesmajan isännän partaisen naaman sekä
kolme kirkasta, pitkää revolverinpiippua, jotka kaikessa ystävyydessä
olivat meitä kohti käännetyt. Samalla ilmoitettiin meille yhtä
ystävällisesti, että mitä pikemmin, sitä parempi, kömpisimme
piilopaikoistamme esille.
Vastustus olisi ollut turhaa, ja pako oli mahdoton. Ei siis muu
auttanut, kuin hampaita kiristellen, häpeissään kuin koira, häntä
jalkojen välissä, ryömiä ulos ja antautua julmistuneen merimiesmajan
isännän armoille.
Selitykset eivät asiata parantaneet, sillä aikomuksemme oli siksi
selvä, ja syyn, miten oli pakomme huomattu, arvasimme heti, kun näimme
Juutaksen yhden poliisin avulla kantavan piilopaikastamme tavaroitamme
rannalla oleviin vaunuihin.
Tuo heittiö oli aikanaan ilmoittanut vehkeemme, ja ollaksensa varma
saaliistaan, antautunut muka meidän seuralaiseksemme.
Me vannoimme Chaleyn kanssa petturille veristä kostoa, joka pantaisiin
toimeen niin pian kuin meille tilaisuutta siihen tulisi, ja kiukusta
pakahtumaisillamme seurasimme vangitsijoitamme.
Samassa laivakin lähti, ja huomattuaan meidät keksityiksi, osasi
kapteeni teeskennellä niin todellista hämmästystä ja kiukkua meitä ja
miehistöä kohtaan siitä, että tämmöistä kunnottomuutta oli muka
saattanut hänen laivassansa tapahtua, ettei hauen lähtöänsä
yritettykään estää.
Merimiesmajaan tultuamme, riistettiin minulta vaatteet melkein
viimeisiin saakka, ja minut vietiin kolmanteen kerrokseen erääsen
pieneen kulmahuoneesen, kunniotettiin muutamilla korvapuusteilla ja
teljettiin sinne runnarin vartioitavaksi, kunnes ilmaantuisi sopiva
tilaisuus, jotta minut voitaisiin pitemmälle merimatkalle lähettää.
Chaley, jolla oli erinomaisen hyvät puheenlahjat ja tunsi hyvin maan
asetukset ja tavat, oli juuri pulasta selkenemäisillään ja irti
pääsemäisillään, kun hänen onnettomuudekseen sattui paikalle tulemaan
isännän vanhin poika, joka huomasi, että karkurilla oli yllään puku
aina päästä kantapäihin saakka hänelle kuuluvasta yksityisestä
vaatevarastosta. Mutta kun Chaley kiven kovaan väitti, että hän oli ne
eräältä merimieheltä ostanut ja lupasi sen todeksi näyttää, jos
lähtisivät hänen seurassaan miestä etsimään, niin läksi Jimy, isännän
poika, ja toinen poliiseista hänen mukanaan.
Kun he olivat vähän matkaa kävelleet, tuli heidän poiketa sillalle,
joka vei kanavan ylitse toiseen kaupunginosaan. Sillalle päästyään
riuhtasi Chaley yht'äkkiä itsensä irti, poukahti sitten käsipuun yli
kanavaan ja oli kadonnut.
Jimy ja poliisi tietysti etsivät pakolaista voimiensa ja tarmonsa
takaa, mutta mahdotonta oli häntä löytää, ja niin he luulivat hänen
joutuneen krokotiilien ruoaksi, joita eläimiä vesissä niillä paikoin
runsaasti liikkuu.
Pari vuotta jälkeenpäin tapasin hänet sitten Meksikon lähellä New
Orleanssissa eräässä sirkuksessa klovnina. Hän oli sitä ammattia jo
ennenkin harjoittanut.
Mutta minulle alkoi kurja elämä. Syömään tahi muille yhtä tähdellisille
asioille mennessäni oli aina vartija jäljessäni. Merimiesmajan piirin
ulkopuolelle en päässyt, enkä saanut edes puhellakaan muiden ihmisten
kanssa. Juutastakaan en enään nähnyt. Olin siis mitä surkein vanki enkä
osannut aavistaakaan, mikä kohtalo minulle lopuksi tulisi. Minä
koettelin olla hyvin levollinen kumminkin ja vaivasin herkeämättä
aivojani, keksiäkseni jonkun mahdollisen neuvon, minkä avulla tästä
kurjasta tilasta nahkani pelastaisin.
Kaikki toverini siitä laivasta, jossa olin Amerikaan tullut, oli jo
myöty ja lähetetty pitkille merimatkoille, niin että minä olin
viimeinen, joka vielä maissa olin.
Pari ruotsalaista matruusia, jotka olivat vietellyt laivoistaan ja
jotka eivät vielä koskaan olleet ulkolaisissa laivoissa purjehtineet
eivätkä ennen Amerikassa käyneet, lähetettiin merille heti, kun he
olivat pari päivää maissa olleet. Heistä kummastakin merimiesmajan
isäntä hyötyi 40 doll. Heiltä olin saanut kuulla, että neljän päivän
kuluttua minunkin oli lähdettävä pitkälle merimatkalle.
He olivat sen kuulleet runnarilta. Minut piti sen mukaan juotettaman
kelpo humalaan ja sitten vietävän laivaan juuri silloin, kun se olisi
lähtemäisillään. Kolmen kuukauden etuanti-kuitin kuului isäntäni jo
saaneen minun nahastani.
Nyt siis piti ryhtyä pakokeinojen toimeenpanemiseen, kävi sitten miten
tahansa. Hyväksi aluksi olin minä sairastuvinani sangen ankaraan
tautiin, jotta siten saisin vartijat hetkeksikään kintereiltäni
luopumaan. Sitten odottelin voihkien ja valitellen sopivata
pakotilaisuutta.
Pian semmoinen tulikin. Päivää ennen kun minut piti laivaan vietämän,
menin, vaikka olinkin kipeänä, tavallisuuden mukaan illalliselle,
sitten kun muut olivat lopettaneet. Siitä minun teeskennelty tautini
ärtyi aivan kauheaksi, ja sentähden minä pyysin neljännespullon
konjakkia eli whiskyä ja otin siitä aika kulauksia, sen mukaan, minkä
muka kipeä mies voi. Juuri vähää ennen, kun minun piti arestihuoneesen
lähtemän, sekaantui samalla kohdalla kadulla pari kolme matruusia,
jotka olivat ystäviäni, parin neekerin kanssa tappeluun, niinkuin olin
saanut asiamiesteni kautta heidän kanssaan sovituksi, vaikka olinkin
tarkan valvonnan alaisena. Vartijani ynnä muut läsnäolevat riensivät
sinne mikä katselemaan, kuka auttamaan, juuri niinkuin olin edeltäpäin
arvannutkin. Nyt, jos koskaan, ajattelin, on koetettava laputtaa
tieheni.
Juoksin ovelle pyrkiäkseni sieltä pihalle. Mutta samassa huomasin, että
isännän huoneen ovi oli auki. Siellä maata retkotti merimiesmajan
isäntä sohvallaan, nähtävästi tiedotonna whiskyn vaikutuksesta.
Pöydällä hänen vieressään oli sama revolveri, jota hän jo pari kertaa
ennen oli minua kohtaan ojennellut; sen vieressä oli patroonasäiliö ja
lompakko.
Uusi uhkarohkea päätös oli samalla kypsynyt aivoissani. Minä hiivin
hiljaa kuni hiiri huoneesen ja olin pian pöydän ääressä. Yhdellä
sivalluksella olivat lompakko, revolveri ja patroonasäiliö
merimiespaitani povessa. Kyllä minua kauhistutti, kun ukko röhkäsi ja
kääntyi toiselle kyljellensä. Mutta samassa tuokiossa minä poistuin ja
riensin huoneeseni, jossa piilotin saaliini uunin väliin ja paneuduin
maata.
Tyhjennettyäni whiskypulloni odotin, mitä oli tapahtuva. Jos
huomaisivat tekoni, jos sen keksisivät ennen aamua, niin olisin
mennyttä miestä.
Kova pelko ahdisti minua. Olin juuri aikeessa nousta ja viedä saaliini
takaisin, kun runnari tuli. Tarkasteltuaan minua sekä huomattuaan
tyhjän pulloni, luuli hän minun olevan tiedotonna whiskyn
vaikutuksesta, ja semmoista tilaa minä juuri koitin teeskennellä niin
hyvin kuin voin.
Runnari lukitsi ovet ja meni levollisesti nukkumaan, sillä nyt hän
luuli vähimmän olevan syytä pelätä lintusen pakoon lentämistä.
Minä odotin tuskallisesti, kunnes kaikki olisi talossa hiljaa.
Mahdottoman hitaasti kuluivat tunnit. Kello löi 11 ja 12, mutta vielä
oli valpas runnari valveellaan.
Mutta vihdoin hänkin nukkui. Kello löi yksi; runnari kuului hengittävän
raskaasti, rupesi jo vähitellen kuorsaamaankin. Nyt vapauden hetki lyö,
ajattelin itsekseni.
Minä tiesin, että hänellä aina oli taskussaan pullo ja nenäliina.
Nenäliina kostutettiin pullon nesteellä, pidettiin nukkuvan nenän
edessä vähän aikaa ja sitten laskettiin hiljaa kasvoille, ja sen
jälkeen ei ollut nukkuvasta mitään pelkoa pitkiin aikoihin. Niin oli
runnari monta merimiestä pettänyt.
Minä nousin vuoteeltani, lähenin nukkuvata, otin pullon ja nenäliinan
hänen omasta taskustaan hänen vierestään tuolilta, ja nyt hän sai itse
vuoronsa mukaan kokea samaa, minkä hän monta monituista kertaa oli
onnettomille uhreilleen tehnyt.
Minä odotin pelosta vapisevalla sydämellä, mutta hän ei herännyt,
vaipui vaan yhä syvempään uneen, vaipui vaipumistaan.
Hän oli minun kokoiseni mies, ja hänen vaatteensa olivat tuolilla,
mutta minun olivat alakerrassa kirstussani; ne ynnä muut tavarani
olivat kyllä monin kerroin suuremmasta arvosta kuin nämä puoleksi
repaleiset runnarin vaatteet. Mutta ei ollut aikaa arvelemisiin.
"Tehdään vaihtokauppa", arvelin itsekseni.
Tuota pikaa olin täysissä tamineissa; tuossa on tikari, otan sen
mukaani samoin kuin revolverinkin, ehkä kaikki matkalla tarvitaan.
Lompakko putosi povitaskusta, mutta seuratkoon sekin mukana! Tuota
pikaa oli myös saaliini uunin takaa paitani povessa, ja sitten oli
lähdettävä.
Olin jo tarkoin ennen miettinyt, miten ja mistä lävestä luikahtaisin,
jos sattuisin pääsemään. Olin levolle mennessä jättänyt akkunan auki
lähinnä rakennuksen nurkkaa, ja siitä juuri voi ulottua tarttumaan
vesitorveen, joka nurkkaa myöten johtui katolta maahan.
Uskaltaisiko tuommoisen varaan jättäytyä. Mutta mikä auttoi; muuta
pakoneuvoa ei ollut, sillä ovet olivat kaikki lukitut, ja muuten olisi
täytynyt vähintäin kolmen ovien lävitse kulkea, ja jokaisessa huoneessa
oli ihmisiä makaamassa.
Olin jo mennyt niin pitkälle, etten enään voinut peräytyä, vaikka henki
menisi. Menin siis akkunalle ja tartuin vesitorveen. Kyllä vähän
pelotti. Ei katkennut torvi; aloin siis laskeutua sitä myöten alas.
Käsiä kyllä kuumotti, nahka meni läjään, verta alkoi tihkua sormista;
mutta hammasta purren laskeusin, laskeusin yhä alemmaksi, ja niin olin
enää vaan parin sylen päässä maasta. Mutta silloin kumminkin torvi
katkesi, ja minä keikahdin seljälleni pihaan, torvi sylissäni. Aika
romina siitä kyllä syntyi. Mutta kylmäverisyyttä vain ja malttia. Minä
asetin torven seinän nojalle ja juosta hipasin pihassa olevan suuren
oluttynnyrin alle, josta toinen pohja oli poissa, ja sinne piilousin.
Siitä hetkestä saakka tunsin olevani pelastettu; tirkistelin
tapinlävestä, joka sattui olemaan akkunoihin päin, näkyisikö ketään
tulevan. Odotin vähän aikaa, ja minuutit olivat mielestäni tunnin
pituiset.
Ei ketään tullut. Hiivin siis jälleen ulos ja hiljaa pitkin rakennuksen
seinämiä, ja niin pääsin kyökin ovelle, josta pieni salaportti johti
kadulle. En kumminkaan malttanut jättää menemättä kyökkiin hyvästiä
ottamaan neekeri Nellyltä, joka salaisesti oli minun ruoastani pitänyt
huolta, kun olin kipeänä olevinani.
Nelly heräsi minun kyökkiin tullessani. Minä panin sormen suuni päälle,
viittasin tikariini ja revolveriini sekä pyysin häneltä eväitä.
Nelly, joka oli minuun hyvin mielistynyt, pani tuota pikaa pussiseen
pari paistettua hanhea, leipää, pullon viiniä, toisen whiskyä ynnä
muuta, mitä kiireessään kokoon sai ja kehoitti minua menemään hänen
kotiinsa, jossa pari kertaa ennen olimme yhdessä käyneet, ja lupasi
tulla seuraavana päivänä itse jäljessä. Meillä oli nimittäin keskenämme
ennen ollut tehtynä pieniä sopimuksia, joita nyt muka pantaisiin
käytäntöön.
Minä tietysti lupasin täyttää hänen toivonsa, ja niin hän päästi minut
kadulle.
Käveltyäni ensin sovittuun suuntaan, arvelin kumminkin, etten panisi
saavutettua epävarmaa vapauttani alttiiksi turhanpäiväisten
seikkailujen tähden. Päätin siis pyrkiä lähimpään satamaan ja lähteä
merelle niin pian kuin ensimmäinen sopiva tilaisuus ilmaantuisi.
New Brunswick oli tästä 150 Englannin peninkulmaa eteläänpäin. Tiesin
sen olevan vilkasliikkeisen satamakaupungin. Sinne siis kohtalo kulkuni
ohjatkoon, mietin itsekseni, ja sitä kohti suunnistin askeleeni.
En ollut monta kadun risteystä vielä ennättänyt jättää ennen kuin
huomasin pari poliisimiestä tulevan vastaani. Taasen tuli olla
kekseliäs suoriutuakseni hyvällä heistä. Minä heittäysin jälleen
"iloiseksi pojaksi". Kaukaa jo huudahdin heille: "hyvää huomenta" ja
tekeydyin iloiseksi heidät tavattuani. Kerroin sitten että olin ollut
eräässä huvipaikassa toisten meripoikain kanssa ja että sitten olin
heidän seurassaan ollut eräässä laivassa, jossa kokki vielä antoi
minulle hyvät eväät lähtijäisiksi.
Pakinoituani heille kaikellaista, mitä päähän päälähti, tarjosin heille
tupakkaa ja whiskyä, joka ukoille näytti erittäin tervetulleelta
lahjalta ja poisti heistä lopunkin epäilyksen, jos sitä lienee heillä
ollutkaan. Lopuksi kysyin erästä merimiesmajaa, jonka tiesin olevan sen
kadun päässä, ja sanoin siellä majailevani, vaikka nyt muka olin
eksyksissä, kun olin matkallani niin monta mutkaa tehnyt, eikä
päänikään tainnut juuri selvä olla.
Nauraen neuvoivat ukot minulle mainitsemani merimiesmajan, ja
erotessani heistä kuuluivat he nauravan: "Se oli todellakin aika
hulivili".
Päästyäni onnellisesti sen kadun päähän, poikkesin valtamaantielle,
jota hetken kävelin, kunnes jouduin Brunswickiin menevälle rautatielle.
Nyt aloin jo hengittää vapaammin. Mutta kun hyvin arvasin, että
isäntäni oli paneva kaikki voimansa ja kekseliäisyytensä liikkeelle
saadaksensa minut taaskin kiinni, oli suuri varovaisuus tarpeen
minunkin puoleltani. Minun oli varjeltava itseäni ei ainoastaan häneltä
ja hänen kätyreiltään, vaan myös hänen kahdelta julmalta
newfoundlandilaiselta verikoiraltaan, joita hän suurella menestyksellä
ennenkin oli tällaisissa tilaisuuksissa käyttänyt.