läheisyydessä. Katseltuani muutamia päiviä kaupunkia ja huviteltuani
yhdellä ja toisella tavalla, rupesi taasen joutilaisuus käymään
kyllästyttäväksi. Mutta kun meriliike ei kentiesi vielä pariin
kuukauteen alkaisi, päätin ruveta johonkin työntekoon harjoitellakseni
itseäni merielämän varalle.
Olin siten raudankantajana sataman rautamakasiineissa neljä päivää.
Mutta kun se toimi rupesi käymään liian raskaaksi, menin köydenpunojan
työhön, johon ammattiin jo merimiehenä olin vähän tottunut. Sekin
kyllästytti minua muutaman päivän kuluessa. Sitten olin laivavarvissa
yhdessä ja toisessa toimessa. Kaiket illat olin aina ahkerasti hienona
herrasmiehenä kaupungin hienoimmissa huveissa, suureksi ihmeeksi
työtovereilleni ja työnantajieni hämmästykseksi.
Eräänä päivänä luin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa haluttiin erääsen
suurempaan liikkeesen maalarin-oppilasta, joka jo olisi tähän ammattiin
perehtynyt. Ilmoitus minua miellytti, ja kun olin maalaustaidon
ihailija sekä sitä ammattia muutaman viikon harjoittanutkin erään
sukulaiseni luona Waasassa ja sitäpaitse kulutellut kotona
lastenkammarissa useampia maalilaatikoita tuhrien paperille taloja ja
tanhuoita, kyliä ja kaupunkeja, niin päätin koettaa onneani silläkin
alalla ja lisätä tälläkin taitojani merielämän varalle. Sillä sitäpä
taitoa merimieheltä usein laivassa kysytään, milloin tervatolpon
ääressä, milloin taasen muissa hienommissa töissä.
Pari tuntia sen jälkeen olin matkalla maalari Sjöströmille tarjokkaana
avoinna olevaan paikkaan. Sain toimen ilman mitään vastusta. Kontrahti
tehtiin kahdeksi vuodeksi. Ehdot olivat 200 kruunun palkka vuodelta ja
vapaa ylöspito, ja oppiajan kuluttua pääsisin kisälliksi.
Siinä ammatissa olin kaksi kuukautta, jolla ajalla saavutin
isäntäväkeni täydellisen suosion ja kanssapalvelijaini täydellisen
vihan ja kateuden.
Isäntäväkeni, joka ennen pitkää puheistani ja käytöksestäni pian
huomasi suomalaisen sällikokelaan nutun alla piilevän hiukan
säätyhenkilöä, kutsui minut ensin pyhinä perheensä yhteiseen
päivällispöytään, ja lopulta, kun huomasivat, että en ollenkaan
oudostellut hienompaakaan seuraelämää, sain kaikki ateriat syödä
"sisällä", kunnes viimein olin ikäänkuin luonnollinen perheenjäsen.
Eräänä pyhäpäivänä yhdyin kaupungilla kävellessäni muutamien
meripoikain kanssa jossakin huvipaikassa. Kun minulla sattui olemaan
lihavampi kukkaro kuin heillä, esitin itseni heille virkaveljenä, ja
vahvistaakseni tuttavuuttamme rupesin heille laittamaan merimiesten
ilahdusaineita. Siitä tuli lopulta meidän välimme niin hyväksi, että
vanhin joukosta lupasi toimittaa minulle alamatruusin paikan samaan
laivaan, mihin hekin viikon kuluttua tulisivat ottamaan pestin.
Ennen eroamistamme illalla olimme asian varmuuden vuoksi jo käyneet
kapteenin luona, joten olin taasen merielämään vihitty.
Kolme päivää sen jälkeen illalla myöhään pidin työtovereilleni pienet
läksijäiskekkerit, ja kun he kuulivat, että aijoin kadota teille
tietymättömille, muille maille merten taa, ihastuivat he siitä niin,
että miehissä auttoivat minut tavaroineni piha-aidan ylitse, portit kun
siihen aikaan vuorokaudesta olivat lukitut ja isäntäväki olisi
vehkeemme tyhjäksi tehnyt lain voimalla, kun ei olisi näin ominlupaista
muutosta suvainnut.
Ei maalarinsälliä, ei mestaria eikä taiteilijaa minusta siis tullut;
mutta olinhan saanut kokea, mitenkä sällin silmillä maailmaa
katsellaan.
Näin olin siis taasen merellä Martha nimisellä laivalla, joka oli
lastattuna puulastilla ja matkalla Hulliin Englantiin. Pääsimme ilman
vastuksia perille neljä viikkoa kestäneen purjehdusajan kuluttua.
Siellä laiva myytiin, ja me saimme joka mies palkan kouraamme sekä
määräyksen seurata päällikkökuntamme mukana takaisin Ruotsiin.
Määrättynä päivänä ja hetkenä olimme kaikki valmiina lähtöön eräällä
Ruotsiin menevällä höyrylaivalla. Tavaramme, merimiehen kirstut ja
säkit, välttämättömät kamssumme, olivat laivassa. Koko Martha-laivan
miehistö oli kokoontuneena peräkannella, iloisesti viuhtoen kirjavilla
nenäliinoillaan, jätellen hyvästi ikävöiviä ja hymyileviä Albionin
neitosia.
Lopulta annettiin laskea laivan köydet irti laiturin paaluista ja vetää
rantaporras laivaan. Samassa kun kapteenin komentosanat kaikuivat,
olivat Martha-laivan puuseppä ja minä hypänneet laivasta laiturille. Me
heitimme köydet irti, sysäsimme rantaportaan laivaan, hurrasimme
muutaman kerran lähteville tovereillemme, hyppäsimme sitten katettuun,
sitä varten tilattuun ajurin vaunun ja poistuimme sitten täyttä laukkaa
laiturin läheisyydestä ensin pienoiselle kadulle, ja tuskin oli vielä
huomattukaan meidän pakoamme, kun olimme jo kadonneet laivan näkyvistä,
matkarahat taskussa ja kirstumme sekä säkkimme poismenevässä laivassa.
Mutta nepä olivatkin täytettynä vanhoilla, arvottomilla purjeen
palasilla y.m. roskalla.
Annoimme ajurimme ennen tehdyn sopimuksen mukaan viedä meidät muutaman
englanninpeninkulman päässä olevaan kylään, jossa viivyimme siksi,
kunnes takaa-ajon vaara oli ohitse. Siellä maksoimme ajurimme ja
lähetimme hänet pois, äänettömäksi lahjottuna, ja niin vietimme viikon
päivät suloista, raitista ja virkistävää maa-elämää hyvin hupaisen
kylän nuorison keskuudessa.
Saatuamme tarpeeksi maalaishuvituksista, palasimme jälleen kaupunkiin,
ja ihailtuamme siellä kaikkia, mitä uutta oli silmäimme edessä,
erosimme toisistamme. Minä otin pestin erääsen Rostokin laivaan, joka
oli lastattu kivihiilillä ja oli menevä Ruotsiin Söderhamniin. Siellä
kolme viikkoa viivyttyämme, purjettuamme kivihiilet ja otettuamme
lauta- ja lankkulastin vietäväksi Liverpooliin, lähdimme taasen
paluumatkalle Englantiin, monta hauskaa ja iloista iltaa vietettyämme
iloisten, ystävällisten ja vieraanvaraisten Söderhamnilaisten seurassa.
Liverpooliin päästyämme erosin taas siitä laivasta, sillä se vuoti niin
surkeasti, että taukoomatta yötä päivää saimme myötäänsä pumputa, jos
vaan vähänkin tuuli kävi. Laiva olikin jo 24 vuotta vanha, joten ihme
kyllä oli, että se vielä koossa pysyi.
Muuta mainittavaa ei siitä kolmen kuukauden olosta tällä saksalaisella
laivalla ole, kuin etten koko ajalla kuullut muuta kun puhdasta
saksankieltä, sillä ei yksikään muu kuin kapteeni osannut
englanninkieltä. Ruoka oli niin maailman mainiota, että semmoista
harvoin laivassa tapaa. Elämä oli niin rauhallista, etten koskaan sen
jälkeen ole niin siivoa miehistö missään laivassa tavannut. Olimme 8
miestä keulassa eli skansissa, kokki siihen luettuna, kapteeni ja
perämies peräpuolella, eli yhteensä 10 miestä laivassa. Kapteeni oli
todellinen gentlemanni, eikä perämiestäkään moittia voinut. Jos vain
laiva olisi ollut vähänkään parempi, niin en olisi siitä äkkiä eronnut;
monesti olen sitäkin katunut, että siitä sittenkään erosin.
Taasen viivyin pari viikkoa Liverpoolissa, kunnes lompakko jälleen oli
ehtinyt tyhjentyä. Sitten otin jälleen pestin erääsen kivihiili-laivaan
eli niin kutsuttuun koljariin, joka kulki vain rannikkoa. Siinä
maksettiin hyvää palkkaa. Minun tultuani oli laivan koko miehistö,
paitsi kapteenia, pelkkiä suomalaisia nuoria miehiä.
Siinä emme jaksaneet olla enemmän kuin 6 viikkoa, jolla ajalla kävimme
Exmouthin, Plymouthin ja Portsmouthin satamissa. Se oli alinomaista
purkamista ja lastaamista. Kun kolme tahi neljä päivää olimme merellä,
saavuimme jälleen satamaan ja niin vuoroin kuljettiin hiililastilla ja
toisen painolastilla.
Tultuamme vihdoin Cardiffiin etelä-Englannissa, pyysimme joka mies
päästä irti laivasta, tuosta alinomaisesta kivihiilen tuoksusta ja
liasta. Siellä vietimme joulujuhlaa; mutta eipä joulu joululta tuntunut
siellä, sillä kaipauksella ajattelin kotimaatani ja niitä herttaisia
joulujuhlia, joita olin saanut viettää onnellisessa lapsuuden kodissa
sekä sitten myöhemmin muitten omaisteni seurassa mieronteille
joutuneena.
Mutta eihän merimiehelle usein sitä iloa elämässään tulekaan, että
voisi omaistensa seurassa viettää juhliaan. Sillä niinhän se on, kuin
kuulin erään merimiehen ikävissään hyräilevän:
"Merimies kuin vesilintu
Ystävistään erillänsä
Ikävissään huokaelee,
Omaa kultaans' ikävöipi,
Sillä meren myrskysäissä
Hyökylaineen vaahtopäissä
Merimiesi yksinäinen
Ainoon ilon, hyvin löytää;
Eipä meripoikaa lainehilla
Kukaan armahda, ei armahda!
Josma sulle, kurja merimies,
Kuvaella voisin ties:
Sinä olet häilyvä
Meren lainehilla,
Sun on tiesi onneton,
Ja meri hautasi!"
Joulunpyhät vietettyämme Cardiffissa, otimme me kolme koljaripoikaa
pestin erääsen suureen kolmikerroksiseen höyrylaivaan, joka meni
Amerikaan Savanna-nimiseen merikaupunkiin.
Se oli aika jättiläislaiva. Miehistöä oli 22 lämmittäjää, neljä
koneenkäyttäjää, 30 matruusia, 6 täkkipoikaa, eli kokkien, kapteenin,
3 perämiehen ja ruorimestarin kanssa yhteensä 69 miestä.
Höyrylaivan nimi oli Bremen. Se oli lastattu kivihiilellä ja oli sen
määrä palata Bremenhaveniin Saksan maalla puuvillalastissa.
Matka Atlannin yli kesti 15 vuorokautta. Kaikki kävi säännöllisesti.
Matkalla ei juuri merimies-työtä eikä taitoa kysytty. Alinomaa, niin
pitkät kuin päivät olivat, pestiin, laahattiin ja maalattiin
taukoamatta, niinkuin olisi jossakin pesulaitoksessa oltu.
Minun maalaritaitoni oli nyt ihan tarpeesen, sillä sen nojalla sain
koko matkan olla jonkunmoisena mestarina maalaustöissä sekä itse
valmistaa hienommat työt.
Savanna on hyvin vilkasliikkeinen satamakaupunki. Sadottaisin
puuvillalasteja vuodessa lähetetään sieltä kaikkiin maailman ääriin.
Vilkkaan laivaliikkeen tähden maksetaan siellä myös suuria palkkoja
merimiehille. Tavalliset matruusit saivat kuussa 200 Sm. Seurauksena
onkin ollut tavaton runnariliikkeen kukoistus siellä. Miehiä karkaa
laivoista siellä kuin hiiriä, parempain palkkain toivossa, runnarien
viekoittelemina tietysti.
Minuunkin, samoin kuin kohteen suomalaiseen toveriini, tarttui tuo
Amerikan karkurirutto. Käytyämme maissa useampina ehtoina sekä
tutustuttuamme sikäläisiin oloihin, päätimme jättää tuon saksalaisen
"pyykki-laivan" sekä kokea onneamme tässä luvatussa maassa.
Kuljetettuamme hiljalleen joka ilta vaatteitamme ja tavaroitamme
mukanamme niin tarkoin kuin voimme ja kiusattuamme rahaa kapteenilta
niin paljon kuin olimme saamassa, jäimme eräänä iltana, kolme päivää
ennen laivan lähtöä, kokonaan laivaan palaamatta. Minä jouduin asumaan
erääsen irlantilaiseen merimiesmajaan, jossa tulin oikein omin silmin
näkemään, kuinka merimies-parkoja Amerikassa kohdellaan..
Olin ollut talossa noin viikon verran, kun isäntä rupesi tarjoomaan
minulle runnarin tointa, se on, hän halusi saada minut hyvää palkkiota
vastaan kätyrikseen, koska minä osasin useampaa kieltä sekä muutoin
näytin hänen mielestään sopivaksi tuohon toimeen, jossa useinkin
vaaditaan uhkarohkeata ja pikaista päättäväisyyttä.
Minä, joka aina olen ollut taipuvainen kaikenmoisiin seikkailuihin,
myönnyin tuohonkin ja hyväksyin tarjouksen, saadakseni kokea sitäkin
elinkeinoa ja ehkä, ajattelin, voisin samalla jonkun kansalaiseni
pelastaa turmion käsistä. Ehdoista sovittuamme ryhdyin heti uuteen
toimeeni.
Seuraavana päivänä tilattiin isännältäni erääsen englantilaiseen
frekattilaivaan kymmenen matruusia. Kysymyksessä oleva laiva oli ensin
menevä Lontoosen ja sitten Australiaan Melbourneen. Nyt sattui
kumminkin niin, ettei ollut varastossa muuta kuin nuoria poikia,
ainoastaan 2 matruusia. Siis oli kaikin mokomin hankittava vanhempia
miehiä, koska tässä olivat suuret summat tiedossa.
Asiasta keskusteltuamme tulimme siihen päätökseen, että minä menisin
erääsen norjalaiseen laivaan päivällistunnilla, houkuttelisin miehiä
karkaamaan sekä ilmoittaisin heille, että saisivat 40 dol. palkkaa, sen
sijaan kun heillä siinä laivassa oli vain 14, 16 ja 20 dollaria.
Minä menin sopimuksen mukaan ja sain asiat mainiosti luonnistumaan.
Minä kirjoitin miesten nimet ja tuntomerkit kirjaani, annoin heille
käsirahaa muutaman dollarin mieheen ja noin sivumennen annoin heidän
ymmärtää, että he olivat nyt pakoitetut tulemaan, jos tahtoivat välttää
merimiesmajan isännän salaisia väijyjiä, jotka eivät säästäisi
revolveriaan sanansasyöjiä kohdatessaan. Sillä välin tapahtui niinkin,
että joku otti kyllä käsirahaa eikä kumminkaan seurannut runnaria.
Usein sattui todellakin niin, että semmoinen mies armotta kaikessa
salaisuudessa ammutaan.
Yöllä noin kahden ajassa lähdin taas liikkeelle ja otin 6 neekeriä
avukseni. Isäntäni antoi heille kullekin pitkäpiippuiset revolverit ja
pamput aseiksi, joita hän käski säälimättä käyttämään tarpeen tullessa.
Minulla itselläni oli kaksi revolveria ja tikari sekä suuripartainen ja
paksutukkainen naamari, tehdäkseni itseni tuntemattomaksi. Otimme
hevosen, valjastettuna isojen tavaravankkurien eteen ja kaksi muuta
hevosta, jotka olivat valjastetut kahden katetun ajopelin eteen miehiä
varten, ja niin lähdimme matkalle.
Tultuamme norjalaiselle laivalle, menin miesteni kanssa laivaan ja
kysyin ensin vartijana olevalta matruusilta, tahtoiko hän seurata minua
maihin yllämainituilla ehdoilla. Hetken mietittyään suostui hän
kauppaan. Minä asetin sitten neljä miestä vahtiin kajutan läheisyyteen
sen vuoksi, jos päällikkökunta sattuisi heräämään. Samalla käskin
miesten välttää tappelua, niin kauvan kuin mahdollista oli, ja koettaa
vain pysyttää heitä sisällä salpaamalla ovet.
Menimme sitten matruusien tykö heidän suojaansa, jossa he jo olivat
valmiit lähtöä varten. Minä käskin joka miehen ottaa saappaat
jaloistaan, ettei suotta häirittäisi päällikkökunnan unta ja koska
siinä tapauksessa, että heräisivät, olisimme pakoitetut käyttämään
väkivaltaa, jota muutoin kernaasti halusimme välttää niin kauvan kuin
mahdollista olisi.
Neekerit, joita ei vartijoiksi tarvittu, saivat kiireesti auttaa
miesten tavaroita vankkureille. Minä itse seisoin rantaportaan päässä
katsomassa, ettei kukaan luvattomille asioille poistunut. Pian
olimmekin noin puolen tunnin kuluessa valmiit, ja matruusit, kaikki 10
kappaletta ajopelissä. Mutta juuri kun teimme lähtöä, kuului kajutan
läheisyydestä revolverin laukaus.
Minä kiiruhdin ajureita henkensä uhalla joutumaan pois saaliinemme, kun
samassa yksi neekereistä ryntäsi luokseni verisenä. Häntä oli kajutan
ikkunasta isketty puukolla hartioihin, johon iskuun hän oli vastannut
revolverin laukauksella, eikä hän tiennyt sanoa, oliko luoti kehenkään
sattunut. Mutta samassa oli toisesta ovesta, jota hän ei ollut ennen
huomannut, hiipinyt jättiläisen kaltainen mies, revolveri kourassa.
Tätä hän ei kumminkaan kerinnyt laukaista, ennenkuin toinen neekereistä
oli pampullaan iskenyt tulijaa niin, että mies kaatui; ja sitten he
kaikki neljä olivat lähteneet käpälämäkeen, koska he olivat huomanneet,
että me olimme kuorminemme valmiit lähtemään liikkeelle.
Emme olleet siis vallan ilman kahakkaa selvinneet ensimmäisestä
seikkailusta. Syyttäkööt itseään, arvelin, miks'eivät sievästi pysyneet
paikoillaan vain.
Me riensimme aika vauhtia pois laivalta iloisina siitä, että olimme
niinkin helpolla päässeet. Takaa-ajoa ei kuulunut sen enempää, eikä
olisi hyvä ollutkaan meitä lähestyä, sillä me olimme nyt herroja, eikä
poliisi halunnut koskaan sekaantua näihin toimiin, sillä heille olisi
siitä ollut pelkkää vahinkoa eikä mitään hyötyä.
Taloon tultuamme oli miehille "whiskyt valmiina". Siitä saivat he
nauttia niin paljon kuin halusivat, sillä eihän heillä monta tuntia
ollut aikaa kestäillä, kun laivan, johon he olivat määrätyt, piti jo
seuraavana aamuna lähteä. "Antaa miesten vaan iloita niin paljon kuin
kerkiävät, kyllä toista kuuluu, kun he pöhnästään selkiävät", arveli
isäntäni.
Tarkastettuamme haavoitetun neekerin hartioita, huomasimme, ettei haava
ollut syvä eikä hengelle vaarallinen. Sidoimme haavan, ja miehelle
annettiin hyvä grogi, jonka jälkeen hän sai mennä levolle.
Samana yönä menin vielä erääsen saksalaiseen höyrylaivaan, josta
otimme 16 mieltä. Mutta siellä jouduimme kahakkaan, jossa sain
hyvänpäiväisesti selkääni. Pian olisin voinut joutua hyvinkin ahtaalle,
mutta yksi neekereistäni pelasti minut antamalla vastustajalleni
paljaalla nyrkillään otsaan semmoisen pomauksen, että hän romahti
seljälleen ja jäi siihen vaikeroimaan. Toisen vastustajani kanssa tulin
itse toimeen pamppuni avulla, ja jäi hänkin laivan kannelle pitkälleen.
Vielä laivasta päästyämme ja kun jo tavarakuormamme oli liikkeellä,
täytyi meidän kääntää parin rotevan saksalaisen töppöset taivasta
kohti, kun he olivat liian rohkeita ja mielivät meitä revolvereillaan
tervehdellä. Lopulta pääsimme kumminkin onnellisesti kotiin. Mutta
muutamaan päivään en halunnut sen kahakan jäljeltä liiaksi liikutella
jäseniäni.
Tämmöisiä yöllisiä kohtauksia oli minulla sittemmin useampia. Kerran
marssitutin keskellä päivääkin eräästä laivasta koko miehistön maihin,
eikä kapteeni perämiehineen uskaltaneet sanallakaan vastustaa, kun
näkivät nuttuni alta kaksi suurta revolveriani ynnä muita aseita.
Seuraavan päivän iltana menin isäntäni kanssa englantilaiseen
rekattilaivaan. Mukanamme oli ne kymmenen miestä, jotka kapteeni oli
isännältäni tilannut ja jotka nyt olivat kaikki tavallisen iloisella
mielellä kestitsemisistämme. Me menimme kajuttaan kapteenin tykö.
Miehet hyväksyttiin, kirjoitettiin laivan kirjoihin ja saivat luvatun
40 doll. palkkaa, ja siitä he olivat ylenmäärin iloisia.
Miehet saivat tavaransa kaikki laivaan sekä lisäksi pari naulaa
tupakkaa, muutamia lootia tulitikkuja ja kimpun savipiippuja sekä
muutamia ruoka- ja kahviastioita mieheen. Sitä vastaan sai isäntäni
joka miehen ensimmäisen kuun palkasta ennakkokuitin, jolla hän sai
nostaa rahat kolme vuorokautta sen jälkeen kuin laiva oli lähtenyt.
Lausuttuamme jäähyväiset miehillemme, jätin heille vielä isäntäni
käskystä pari kannun pulloa ilolientä, sillä olimmehan tehneet mainion
kaupan, jommoista harvoin saadaan toimeen yhtenä päivänä; sillä noista
10 miespoloisesta, jotka eivät olleet talossa viipyneet täyttä
vuorokautta, oli hän saanut yhteensä kokonaista 400 dollaria.
Muutaman päivän kuluttua rohkenin uudelleen mennä samaan norjalaiseen
laivaan, tietysti nyt ilman naamaria, kysymään kohteliaasti laivan
kapteenilta, eikö olisi miehiä tarvis; olin tällä kerralla tarjokkaana
esiintyvinäni.
Kapteeni oli vimmoissaan ja kiroili niitä tulimmaisia amerikalaisia
runnareita, jotka olivat vieneet koko hänen miehistönsä, paitsi paria,
kolmea poikaa, miehistön, jonka vertaista ei hän koskaan enään voisi
saada. Kertoi vielä saaneensa itsekin roistoilta suuren läven päähänsä,
surmatessaan kaksi mustaa pirua, jotka hän sanoi sitten mereen
heittäneensä (siinä hän tietysti omiaan laverteli; tiesinhän itse asian
paremmin). Perämieheltä olivat paholaiset ampuneet oikean kämmenen
puhki, kun hän oli iskenyt kuoliaaksi kolmannen noista mustista
peikoista (taasen liioiteltua. Jos olisi arvannut, kenenkä kanssa hän
puheli, niin olisi tainnut ukko toista nuottia laulaa).
Vihdoin hän suostui kuulemaan minun ehdotustani, ja me sovimme, että
minä ynnä viisi muuta miestä saisimme pestin seuraavana päivänä, sillä
hän oli jo hankkinut kaksi miestä saman päivän aamuna.
Minä kerroin, että meitä oli toveruksia, jotka halusimme päästä irti
eräästä merimiesmajasta, johon meidät oli vietelty päivää ennen
laivamme lähtöä ja jossa olimme olleet suljettuina, kunnes laivamme oli
kerinnyt poistua, sekä että runnarit olivat tietämättämme tuoneet
perästäpäin tavaramme maihin jollakin keinolla, jota en voinut
selittää, sillä minä en muka ymmärtänyt, että merimiehiä näin
kohdeltiin.
Kapteeni, joka uskoi todeksi jokaisen sanan puheestani ja sääli minua
tovereineni, lupasi meille paikat laivassaan sekä hieroi käsiään
mielihyvästä, kun hän nyt voi kostaa runnarille, vaikkapa ei samalle,
niin kumminkin hänen virkaveljelleen. Hän kertoi olevansa valmis
lähtemään jo seuraavana aamuna päivän valjetessa pakoveden aikana sekä
lisäsi, että parempi olisi kirjoittaa meidät laivaan, ettei meidän
tarvitseisi peljätä laivakonttoorissa tapaavamme merimiesmajan isäntää.
Me sovimme asiasta molemmin puolin, ja minä lupasin mennä ilmoittamaan
tovereilleni ynnä vakuutin varmaan tulevamme määrätyllä ajalla.
Minä ilmoitin asian isännälleni sekä käskin hänen tulla puolta tuntia
ennen lähtöämme kahden valekonstaapelin ynnä yhden matruusin seuraamana
muka ottamaan minua tovereineni kiinni. Ja kun kapteeni tietysti ennen
suostuisi antamaan ennakkokuitin joka miehen palkasta kuin viivyttämään
lähtöään, olisimme voittaneet tarkoituksemme.
Tämän tempun toteutimme niin hyvin, että ei mitään vaikeuksia meitä
kohdannut. Mutta minua ei muka merimiesmajan isäntä voinut päästää
rankaisematta, vaan täytyi konstaapelien raastaa minut laivasta maihin.
Mukana oleva matruusi, joka oli halukas lähtemään, sai mennä laivaan
minun sijaani.
Saatuaan taasen ennakkokuitit, poistui isäntäni kohta laivasta, ja pian
sen jälkeen hellitti norjalainenkin köydet ja lähti onnettomasta
Savannan satamasta, varmaankin sydämestään kiroillen minua ja
merimiesmajan isäntää, kun sai asian myöhemmin miehiltä kuulla.
Mutta olkoon tässä kylliksi runnari-toimestani. Kun isäntäni lopulta
rupesi huomaamaan, että minä olin ollut tuon tuostakin avuliaana
maanmiesteni karkaamisiin, niin menetin lopulta hänen luottamuksensa,
ja hän rupesi miettimään, kuinka voisi saada minutkin hyvään hintaan
myödyksi.
Eräänä päivänä tuli muuan farmari (tilanomistaja) isäntäni luo
tiedustelemaan, eikö hänellä olisi keitään semmoisia miehiä, jotka
haluaisivat ruveta maanviljelijöiksi. Siihen olinkin minä sekä kaksi
muuta suomalaista ja kaksi saksalaista halullista, sillä muutteeksi
olimme valmiit koettamaan, miltä tuntuisi ruveta amerikalaiseksi
maanviljelijäksi.
Ilman pitkiä keskusteluja tehtiin semmoinen sopimuskirja, että me viisi
sitouduimme yhden vuoden tekemään palkatta työtä hänen tilallaan,
kaikkea mitä maanviljelyksen talousaskareihin kuuluu, sillä ehdolla,
että me sen ajan loputtua saisimme hänelle kuuluvasta alueesta viljellä
ja muokata maata niin paljon kuin viidessä vuodessa kerkiäisimme viiden
miehen voimilla tehdä, sekä nauttia metsää vapaasti uudisasuntojen
rakentamiseksi. Sitä paitsi saisimme lisäksi tarpeelliset työkalut
käytettäviksemme, eikä näistä mistään tarvitsisi maksaa ennenkuin
viiden vuoden kuluttua, mutta sitten tulisi meidän suorittaa 20 %
korkoa pääomasta; maasta ei meidän kymmeneen vuoteen tarvitseisi maksaa
mitään vuokraa. Sitten saisimme joko ostaa maatilukset puolesta arvosta
perintöoikeudella tai maksaa arentia neljänneksen tuloista. Tämä
arentikontrahti oli kestävä viisikymmentä vuotta, kuitenkin niin, että
perillisillä olisi etuoikeus siihen.
Läksimme sitten pari päivää sen jälkeen maalle isäntämme saattamina ja
olimme hyvin tyytyväisiä muutokseen.
Maatila, jonne tulimme, oli noin 10 engl. penikulman päässä Savannan
kaupungista. Se oli joen rannalla, erittäin kauniilla paikalla.
Omistajana oli eräs entinen saksalainen, Brand nimeltään, joka oli
kolmekymmentä vuotta takaperin tullut siirtolaisena Amerikaan. Hänellä
oli sitä paitse joku virka kaupungissa, joten hän harvoin kerkesi itse
hoitaa maatalouttaan, vaan hoiti sitä eräs hänen vuokraajansa, joka sai
muutaman prosentin maatilan vuotuisesta tulosta sekä vapaan ylöspidon
perheineen.