virtaavan veren kokoontua suuhuni, tuhrin sillä kasvoni ihan punaiseksi
ja makasin sitten vallan liikkumattomana, välin päästäen ilmoille
surkeita valitus-ääniä ikään kuin kuoleman tuskissa oleva ainakin.
Pian saavutinkin tempullani toivotut seuraukset. Miehistö kokoontui
ympärilleni huutaen, että nyt oli tapahtunut murha, johon kapteeni oli
syypää. Pian oli kapteenikin vieressäni kauheasti pelästyneenä
katsellen, kuinka veri virtasi nenästäni ja verinen vaahto pursui
suustani.
Kiiruusti käskettyään miehet kantamaan minut omaan suojaani, riensi hän
kajuttaansa hakemaan lääkkeitä, joilla mahdollisesti voisi minut
virkistää ja saada minut jälleen henkiin.
Hiljaa, varovasti minut kannettiin suojaani, laskettiin vuoteelleni ja
koitettiin jos joitain keinoja saadakseen minut virkoomaan. Mutta
koetukset näyttivät kaikki turhaan raukeevan. Vihdoin saapui
kapteenikin tuoden mukanaan etikkaa, kölninvettä ynnä muita hajuvesiä
sekä pullollisen viiniä ja Hollannin viinaa.
Hajuvesiä haistatettiin, etikalla hierottiin ohimoitani vuoroon viinan
ja kölninveden kanssa, mutta turhaan. Verinen vaahto vain aina pursui
suustani. Lopulta keksi kapteeni keinon. Hän rupesi pullon suusta
kaatamaan viiniä suuhuni, ja se oli onnellinen, tepsivä keksintö!
Kuolevainen rupesi nielemään, verinen vaahto loppui suusta ja
tointuneen huulet vetäysivät rauhalliseen hymyyn. Kuta enemmän viiniä
valui alas kurkustani, sitä levollisemmaksi tulin; puistutukset
taukosivat, nyrkit aukesivat, ja vihdoin aukesivat silmänikin. Kasvoni
pyyhittiin hajuvedellä kostetulla pyyhinliinalla, ja kaikki kauheat
jäljet poistettiin.
Kapteeni päästi riemun huudahduksen nähdessään että silmäni avasin, ja
rukoili minulta anteeksi, että hän oli minua niin pahoin lyönyt, ja
lupasi minulle maksaa palkkioksi mitä hyvänsä tahtoisin, jos jäisin
eloon. Mutta minä en voinut puhua; huuleni liikkuivat, mutta ääntä en
saanut kurkustani; loin vain hämmästystä ilmaisevan katseen ympärilleni
ja pöydällä olevaan viinipulloon ja ummistin taasen silmäni. Rintani
rupesi taasen huokumaan ja hengitys kävi vaivalloisesti. Kapteenille
tuli taasen tuska. Hän sieppasi viinipullon käteensä ja tyhjensi puolet
sen sisällöstä kurkkuuni. Siitä taasen silmäni aukesivat; täydellä
tajulla ojensin käteni kapteenille ja nyökkäsin päätäni anteeksiannon
merkiksi. Sitten hengitykseni kävi tasaisemmaksi ja vihdoin lausuin
heikolla juopuneen äänellä: "Jättäkää minut rauhaan, nyt ei minua
vaivaa enään mikään; antakaa minun nukkua!"
Ummistin silmäni, ja sitten vasta toden teolla en tiennyt mistään
mitään; nukuin sitten viinin ja viinan vaikutuksesta useampia tunteja.
Olin koko tepposen näytellyt niin todenmukaisessa muodossa, ettei
yksikään tovereista paremmin kuin kapteenikaan laisinkaan voinut
aavistaa, että se oli teeskentelyä alusta loppuun saakka, vaikka
vaivoin huuliani ja kieltäni purren sain nauruni pidätetyksi, niinkuin
sitten myöhemmin oikeuden edessäkin valan ehdolla siitä tapauksesta
todistettiin, josta etempänä tarkemmin.
Siitä hetkestä lähtein ei kapteeni eikä perämies enään uskaltaneet
minuun koskea, sillä minä olin uhannut viedä heidät oikeuteen
vastaamaan ihmisrääkkäyksestä, niin pian kuin Sundsvalliin
palattaisiin.
Kun sitten ensikerran menin ruoriin, tuli kapteeni puheilleni, tarjosi
minulle ryyppyjä ja hedelmiä sekä 100 kruunua sovintoja, jos en vaatisi
häntä lailliseen edesvastaukseen. Viinikulaukset ja hedelmät otin,
mutta en rahaa; vakuutin vain, etten olisi tapauksesta millänikään, jos
vain vastaisuudessa saisin olla rauhassa rääkkäyksistä, johon ehtooni
ukko ilolla suostui.
Ruorivuoroni loputtua antoi hän minulle pari pulloa viinaa ja 2 naulaa
sokuria sekä käski minun tarjoamaan miehistölle grogia. Minä otin
lahjat ja poistuin kiittäen ja partaani naureskellen.
Kolme päivää tämän tapauksen jälkeen saavuimme Hollannin eli
Alankomaitten rannikolle. Tavallisesti näkee muualla maan kajastavan
useampien meripenikulmien päähän; mutta rannikko täällä, eli oikeastaan
maa, näkyy sitten vasta, kun laiva tulee ihan lähelle; sillä merenpinta
on useampia jalkoja korkeammalla kuin maan pinta, jonka tähden mahtavat
jättiläissulut estävät merivettä peittämästä laajat rantaseudut.
Alankomaat ovat hyvin viljeltyä ja tiheään asuttua maakuntaa. Sen
viljavat ja kauniit, hyvin hoidetut vainiot ja puutarhat oikein
hämmästyttävät ja viehätyttävät ensikertalaista katselijaa.
Satamassa purjimme puolet pelkkalastiamme. Kolme päivää siinä oltuamme
hinattiin laivaamme eteenpäin pitkin kanavaa. Hevoset kävelivät kanavan
molemmilla rannoilla ja vetivät laivaamme lukemattomien sulkujen
lävitse sisämaahan päin. Koko matkan juoksi jäljessämme pitkin kanavan
varsia suuret poika- ja tyttölaumat, joilla oli jaloissaan kömpelöt,
pystykärkiset puukengät ja jotka huusivat herkeämättä: "antakaa leipää,
antakaa leipää!"
Kuusi tuntia kesti tämmöistä kulkua, kunnes saavuimme erääsen pienen,
vilkasliikkeisen maakylän satamaan. Koko matkan olimme kulkeneet
kauniitten, viehättävien kylien, puutarhojen ja viheriöitsevien peltojen
keskitse. En ikänä ole niin viehättävien, lumoavien seutujen lävitse
kulkenut vesitietä, kuin tällä matkallani Alankomaissa.
Siellä viivyimme taasen 10 vuorokautta, kunnes saimme lastin purjetuksi
ja lähdimme painolastilla paluumatkalle jälleen Sundsvalliin.
Joka ikinen ilta Hollannissa pääsin maissa käymään ilman mitään
vaikeutta; olin näet tuon tapaturmakohtauksen jälkeen päässyt julman
kapteenin suosikiksi, näennäisesti vaan, en toki todellisesti.
Olin jo kerinnyt merimieselämään ja sen iloihin ja huvituksiin niin
perehtyä, että joka ilta käytin hyväkseni vapauttani hurjimmalla,
hillitsemättömimmällä tavalla. Ja kyllä Hollannissa tarjoutuukin
merimiehelle huvia ja iloa, siellä kun hienompi sukupuoli on niin
viehättävätä, etenkin kun se käy vaatetettuna omituisiin, sieviin
kansallispukuihinsa ja kahisevaan silkkiin ja pitseihin.
Monta iloista hetkeä siellä vietettyämme sekä opittuamme yhtä ja toista
tuossa kirjavassa, häärivässä muurahaispesässä, jätimme sinne kaikki
kainaloiset kanamme ynnä muut huvituksemme ja saavuimme taasen
Pohjanmeren levottomalle ulapalle. -- Mutta eihän merimiehellä
yksitoikkoisessa elämässään olisikaan mitään nautintoja, millä
virkistää itseään, jos ei käyttäisi hyväkseen niitä muutamia hetkiä,
mitkä hän pitkien kuukausien kuluttua saapi viettää ihmisten seurassa.
Kun ei hänellä sitten ole omaisia eikä kotoa missään, eikä ketään, kuka
hänestä välittäisi, joutuu hän usein intohimojensa ja hurjan luonteensa
uhriksi. Ja tämä se juuri on, joka merimiehiä saattaa ennenaikaiseen
hautaan, sillä elämä merellä kyllä on omiansa karkaisemaan hänen
ruumistaan alinomaisessa taistelussa mahtavan meren ja luonnonvoimien
kanssa. Tämä taistelu tekee hänen luonteensa ylimieliseksi ja
kuohahtelevaksi, ja tässä siis on tuo merimiesten hurjuuden ja
uhkarohkeuden syy.
Paluumatkalla tapahtui pieni hauska kohtaus, joka on omiaan valaisemaan
merimiehen luonnetta ja hänen elämänsä yksitoikkoisuutta merellä.
Olimme useampia päiviä saaneet heilua Pohjanmerellä ihan tyynellä meren
pinnalla. Ei mikään merimiehelle käy niin ikäväksi, kuin tuommoinen
rasittavan kuuma, tyven ilma, jolloin laiva ei pääse kulkemaan
paikaltaan. Heikko maininki heiluttelee laivaa joka suunnalle; purjeet
riippuvat velttoina, lyöden ja lapsutellen edes ja takaisin; mastot ja
raakapuut narisevat yksitoikkoisesti. Kaikki on niin masentavaisen
hiljaista, että merimies tuskin pysyy hereillä. Tuon tuostakin tuulonen
ikään kuin hengähtää vähän ilmassa, ja silloin koitetaan purjeita aina
asettaa melkein tuntumattoman tuulenhengähdyksen mukaan. Mutta kaikki
turhaan; taasen seuraa sama velttous, sama korvia ja ytimiä vihlova
yksitoikkoinen narina ja purjeiden lapsutus.
Kolmannen päivän iltana tämän samaisen ikävän tyynen kestäessä, oli
minun vuoroni vahdin muuton aikana kello 8 mennä ruoriin. Seisoessani
siinä ja tirkistellessäni vuoroon kompassiin, vuoroon noita veltosti
riippuvia purjeita, olin melkein nukahtaa ruorin pyörän ääressä, kun
kuulin vieressäni kapteenin karhean äänen.
Tämä raju mies, kapteeni Andersen, oli kotoisin Norjasta ja syntynyt
Arendalissa. Hän oli 7 jalkaa pitkä, leveähartiainen, lyhytkaulainen ja
suuripäinen. Hänen kasvoissaan oli kamalan rokon arvet ja väriltään ne
olivat tulipunaiset. Leuka oli leveä, samoin suu, ja nenä tavattoman
suuri, punervan sininen ja käyrä. Sieramet olivat suuret, mutta silmät
pienet, ilkeän näköiset ja viheriän väriset, eivätkä nämä milloinkaan
voineet sekuntia pitemmältä samaan paikkaan katsoa. Kulmakarvat olivat
tuuheat ja otsa matala ja sisäänpainunut, tukka punaisen ruskea, tuuhea
ja takkumainen. Hän oli jotenkin isovatsainen, mutta rinta
sisäänpainunut. Koko tätä merikarhua kannattavat sääret olivat väärät
ja jalat tavattoman suuret, niin että neljätoista tuumaa pitkät anturat
eivät olleet hänelle liiaksi pitkät. Kädet olivat niin mittavat, että
sormenpäät ulottuivat polviin saakka ja käsivarret jäntevät kuin laivan
partuunat. Hänellä oli merellä aina päässään ruskea leveälierinen
huopahattu ja yllään sininen pitkä friisitakki ja keltaiset englannin
nahkaiset housut. Kaulassaan hän aina käytti suurta, erinomaisen
kirjavaa silkkiliinaa. Se oli merimiehen solmuun solmittuna ja molemmat
päät heitettyinä hartioille, jossa ne liehuivat ja loistivat kilpaa
hänen pitkän, tulipunaisen partansa kanssa. Tavallisesti nimitimme
häntä takanapäin robokiksi.
Huomattuani kapteenin läsnäolon, rupesin sopivaan asentoon ja kysyin,
mitä hän suvaitsi käskeä.
"Etkö sinä, Suomen juntti, osaa noitua tuulta?" kysyi kapteeni, "koska
olen suomalaisista kuullut, että he ovat mestareita siinä taidossa.
Koitapas nyt taitoasi; emmehän me tällä kurin pääse koskaan perille",
lisäsi hän kärsimättömästi, asettuen eteeni seisomaan, ilkeä hymy
rumilla kasvoillaan.
"Kyllä minä noitua osaan", vastasin hänen kysymykseensä, samalla
itsekseni päättäen laskea vähän pilaa hänelle, "Ei ole mikään vaikea
temppu loihtia tuulta. Jos kapteeni olisi jo ennen asiasta maininnut,
niin voisi meillä jo olla hyvä hankapurje. En ole turhaan kahta vuotta
lapsuuteni aikaa Lapissa viettänyt; mutta minä en voi loihtia muuten
kuin siinä tapauksessa, että minua nimenomaan siihen pyydetään; sillä
muutoin menettää loihtimistaitoni voimansa."
Kuultuaan minun rohkean puheeni, vilkasi kapteeni tuon tuostakin salaa
minuun; mutta kun olin totisen näköinen eikä hän huomannut muodossani
tai äänessäni vähintäkään pilantapaista, vastasi hän sitten pilalla tai
täydellä todella.
"Totta tosiaan, poikaseni, luulenpa sinun melkein tarkottavan mitä
puhut" Mutta hetken mietittyään hän lisäsi kärsimättömästi: "Loruja
vain kaikki loihtimiset; minä en kärsi pilaa", ja luoden kiukkuisen
katseen minuun hän poistui suojaansa.
Mutta pian hän tuli takaisin, katsahti tähystellen pilviä, otti pienen
pullon taskustaan, kaatoi siitä suuhunsa aika kulauksen ja ojensi
pullon minullekin, kehoittaen minua vahvistamaan itseäni pullon
sisällyksellä, lisäten puoleksi ivalla, puoleksi täydellä todella:
"Koitahan sitten loihtia tuulta, niin saat taalerin rahaa ja kaksi
pulloa tätä ainetta".
Maistettuani tarjotusta pullosta, tunsin itseni hilpeämmäksi vastasin,
yhä pilaani jatkaen: "Kuulkaas nyt, kapteeni! Uskokaa jos tahdotte,
mutta ennen kuin kello on tänä yönä kaksitoista lyönyt, on meillä hyvä
hankapurje, ja se on niin totta, kuin sekin, että minä olen suomalainen
läheltä lapin rajoja!"
"Niin, totta tosiaankin; mutta jos sinä valehtelet ja lasket pilaa
minusta, niin on köydenpätkä tanssiva selkäpiitäsi pitkin", murisi hän
vastaukseksi ja meni jällen suojaansa.
Minua jo rupesi vähän pelottamaan, että olin mennyt liian pitkälle
pilanteossani, sillä kokemuksestani tiesin, ettei hän ollut hidas
vihaan eikä köysipampun heiluttamiseen. Sentähden oikein rukoilin
sydämmestäni Jumalaa, että hän antaisi meille tuiman tuulen, jotta
pelastuisin tuon merikarhun vihasta. Ja merkillistä kyllä, joko sitten
Jumala kuuli rukoukseni tai luonto muutoin näytti oikkujaan, niin
kumminkin noin yhdentoista aikoina rupesi tuulenhenki käymään, ensin
vienosti, mutta vähitellen rupesi sen voima kasvamaan, kunnes
vahdinmuutoksen aikana kello 12 yöllä oli tavallisen navakka
hankatuuli, niin että jo hyvin kannatti pinnistää purjeet.
Olin juuri aikeissa kömpiä suojaani levolle mennäkseni, kun perämies
tuli skansin ovelle, kutsuen minua, ensi kerran nimeltäni, tulemaan
peräpuoleen kapteenin puheille. Minä arvasin heti, mikä oli asiana, ja
kävellä tallustelin vakavana ja hyvin ankaran sekä itsetietoisen
näköisenä kapteenin luo.
Tultuani sisään seisoi ukko hajasäärin, kädet taskussa ja kasvot
tavattomasti punottaen, sillä nähtävästi hän oli ottanut muutaman
ryypyn liikaa.
"Sinäpä olet kelpo poika, oletpa hitto vieköön niinkin", huusi hän heti
vastaani. "Sinä näyt sittenkin olevan tavallinen Suomalainen peikko,
joka osaat loihtia. Tässä saat luvatun palkkion, jos tuuli oli sitten
sinun tai paholaisen luoma; mutta mene nyt pian edestäni pois, taikka
minä joudun raivoon", murisi hän. Kyllä minä vielä koetan, osaatko sinä
todellakin loihtia!"
"Älkää huoliko kiivastua, herra kapteini", lausuin minä, rohkaistuna
onnistuneesta pilasta, "kun olen kerta päässyt alkuun, voin loihtia
teidät vaikka taivaalla lentäväksi korpiksi taikka jäämerellä
kömpiväksi jääkarhuksi". Samalla loin häneen niin tuiman katseen, että
hän tietämättään otti pari askelta taaksepäin, luullen todellakin minua
noidaksi. Minä taasen olin päättänyt koettaa säilyttää saavutettua
valtaani, niin kauvan kuin mahdollista olisi. Ja se luonnistuikin niin
hyvin, että siitä lähtein sain olla ja menetellä niinkuin itse tahdoin.
Lopulta huomasin sitten, että kapteeni vaan odotti hartaasti sitä
päivää, jona pääsisi minusta erilleen.
Muuta mainittavaa ei enään sillä matkalla tapahtunut. Hyvä tuuli
kiidätti meitä aina lähemmäksi Ruotsin pohjoista rantaa ja, oltuamme
kaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta poissa, saavuimme jälleen minulle
tutuksi tulleeseen Sundsvalliin.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja sen johdosta pyysin taas rahaa
parikymmentä kruunua, saadakseni mennä maihin ja samalla muka
näyttämään kipeätä jalkaani, jossa oli ollut vamma siitä saakka, kun
kapteeni oli minua lyönyt; sääriluussa oli ollut vanha arpi, mutta
pudotessani oli se kolahtanut skansin kattolistaan ja oli siitä lähtein
tahallisen huolimattoman hoidon tähden pysynyt umpeen-parantumatta.
Kapteeni loi minuun aran, epäselvän katseen ja kysyi, kannoinko vielä
vihaa häntä kohtaan. Hän antoi minulle 30 kruunua ja mainitsi, että se
sai olla minulle juomarahaksi, eikä hän ottaisi sitä lukuun
palkkatiliini.
Saatuani rahat ja kiitettyäni lahjasta, poistuin laivasta, mutta
itsekseni ajattelin: "Kyllä kymmenkertaisesti antaisit, jos tietäisit,
mitkä aikomukset liikkuvat mielessäni sinua kohtaan tyynen,
yksinkertaisen kuoreni alla".
Tultuani kaupunkiin, etsin ensi työkseni taitavan lakimiehen ja pyysin
häntä asian-ajajakseni. Minä kerroin tarkoin kaikki kapteenin
harjoittamat julmuudet ja rääkkäykset itseäni kohtaan ja pyysin, että
hän toimittaisi tämän merikarhun töistänsä lailliseen edesvastaukseen.
Samalla ilmoitin, etten enää uskaltaisi laivaan takaisin mennä, sillä,
lausuin, se olisi samaa kuin meno hirteen. Minä ilmoitin myös niitten
nimet, jotka voivat todistaa syytökseni todeksi, ja rukoilin häntä
pelastamaan minua kiduttajani käsistä.
Tuloksena tästä olikin se, että 8 päivän kuluttua olimme oikeussalissa,
minä ja puolustajani sekä kapteeni Andersen laivan koko miehistön
kanssa.
Kun tuomari oli lukenut syytökseni kaikkine sivuseikkoineen, jotka
kaikki asian-ajajani oli taitavasti kokoonpannut, vastasi kapteeni,
että minä olin pestattu Norjan lain mukaan, eikä hän siis ollut
velkapää vastaamaan minun tekemiini syytöksiin täällä. Sitä paitsi olin
minä ollut laivasta pois ilman luvatta 8 vuorokautta, ja merilaki
säätää, että se, joka yli 24 tuntia päällikön luvatta viipyy poissa
laivasta, on karkurina pidettävä ja sen johdosta menettänyt lailliset
oikeutensa. Näillä perusteilla hän vaati syytteen kumoamista ja
syyttäjän vangitsemista asetusten mukaan.
Siihen vastasi asiamieheni, että min asianmukaisessa järjestyksessä
ennen 24 tunnin kuluttua olin ilmoittanut itseni Venäjän konsulin
luona sekä pyytänyt sen viraston suojelusta; ja koska pidetyssä
poliisitutkinnossa oli ilmitullut raskauttavia asianhaaroja kapteenia
vastaan ja hänen oli todistettu väärinkäyttäneen valtaansa sekä
väkivaltaisesti kohdelleen syyttäjää, niinkuin miehistö oli todistanut,
oli hän saanut konsulinvirastolta kehoituksen nostaa virallinen kanne
kapteenia vastaan sekä vaatia häntä vastauksen-alaiseksi teoistaan.
Tämän johdosta pyysi asian-ajajani, että todistajat laillisessa
järjestyksessä valallisesti kuulusteltaisiin.
Tämän jälkeen alkoi kuulustelu, jota kesti 2 tuntia, ja loppupäätös oli
semmoinen, että voitto kallistui minun puolelleni kapteenin suureksi
harmiksi.
Minä voitin asiani täydellisesti. Päätöksellään vapautti oikeus minut
heti laivan palveluksesta ja tuomitsi kapteenin maksamaan minulle 400
kruunua kipurahoja ynnä täyden palkan, lukien saman vuoden loppuun
saakka. Sitä paitsi velvoitettiin hän maksamaan minulle 80 kruunua
oikeudenkäynti-kulunkia sekä kymmenen vuorokauden ruokarahat, jotka
minun laskuni mukaan tekivät 40 kruunua. Kaiken tämän lisäksi
tuomittiin hän maksamaan sakkoa merilain rikkomisesta 265 kruunua.
Kapteenin silmät iskivät tulta ja salamata minua kohden, kun hän oli
tuomion kuullut. Mutta todisteet olivat häntä vastaan olleet niin
selvät, ettei hän katsonut ansaitsevan edes vedota korkeampiin
oikeuksiin, ja niin hänen kumminkin täytyi tällä erällä tyytyä huonoon
onneensa. Hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden minulle poistui
hän oikeussalista, uhaten minulle kauheinta kostoa, jos hän vielä
kerran saisi minut käsiinsä. Mutta Rabokparka ei minua sitten enää
milloinkaan kouriinsa saanut, vaan hänen ystävälliset toiveensa jäivät
toteutumatta, ja luultavasti emme nyt enää toisiamme tässä elämässä
kohtaa.
Seuraavana päivänä suoritettiin minulle palkkani Bayardista, ja silloin
sain käteeni myös oikeudessa tuomitut korvaukset, kaikkiaan lähes 70
kruunua. Saman päivän iltana menin laivasta noutamaan tavaroitani
kahden poliisikonstaapelin avulla, joten vihdoin olisin monet vaikeudet
voitettuani vapaa Bayardista ja sen kapteenista. Mutta jos en olisi
ollut niin varovainen, että otin poliisit mukaani, niin olisi tuo juttu
päättynyt ikävällä tavalla; luultavasti ei minussa enää olisi näiden
muistelmien kirjoittajaa.
Kapteeni oli piiloutunut kajuuttaansa, kun minä rupesin laskemaan
tavaroitani venheeseen, joka lellui laivan sivulla. Mutta kun hän
sieltä hiipi esille eikä nähnyt lähellä olevan ketään, sillä poliisit
olivat veneessä ja koko miehistö laivan ruumassa, syöksyi hän minua
kohden, suuri puukko kädessä, valmis iskemään. Vaaran huomattuani
juoksin minä kiireesti laivan kokkaan, mutta kapteeni seurasi
kintereilläni. Lopulta ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kuin
kärppä ylös staagia myöten, joka johti etumastoon. Siellä vasta
muistin, että olin konstaapelilta saanut pienen vihellyspillin tarpeen
varalle. Pelon valtaamana puhalsin siihen, ja pian se toi minulle apua.
Kun kapteeni näki konstaapelit, pelästyi hän niin, että heitti
puukkonsa mereen ja ryntäsi pakoon kajuuttaansa, jonne emme viitsineet
häntä seurata, sillä minä puolestani olin jo saanut hänestä tarpeeni.
Kun kapteenin kavaluus ja julmuus minua kohtaan oli yleiseksi tiedoksi
tullut, ja kun hän vielä lisäksi ei milloinkaan maksanut säännöllisesti
lastausmiehille heidän palkkojansa, seurasi tästä hänelle vielä aimo
selkäsauna ennenkuin hän kaupungista jälleen merille suoriutui.
Hänellä oli nimittäin tapana joka ilta tulla maihin rakastettunsa
luokse, ja kun hänen tiensä kävi läpi lautakartanon, asetuimme eräänä
iltana vahtiin ja ryntäsimme neljä veitikkaa hänen kimppuunsa, kaasimme
ukon ja pehmitimme sitten voimiemme mukaan köysipatukalla hänen leveätä
selkäänsä, antaen hänenkin vuorostaan maistaa samaa suloutta, jota hän
itse oli minulle samoin kuin monelle muulle niin hyväntahtoisesti
jaellut.
Koska jo oli talvi lähellä, en enään välittänyt sinä syksynä merille
lähteä, vaan päätin nyt elää rahoillani. Huviteltuani itseäni muutaman
viikon, rupesi aikani lopulta käymään ikäväksi. Sentähden muutin maalle
erääsen pieneen seurakuntaan ja asetuin sinne muutaman kauppiaan luo
lähelle suurta sahalaitosta.
Tarpeeksi kauan joutilasna huviteltuani olin sitten jonkun päivän
tukkien uitossa pulikoimassa keksi kädessä. Sitten olin sepän
apulaisena muutaman päivän, sen jälkeen muurarin kätyrinä ja lopuksi
sahan lautapihassa yhdessä ja toisessa toimessa. Lopuksi palellutin
eräänä kovana pakkaspäivänä molemmat jalkani, niin että tulin
muutamaksi ajaksi liikkumaan kykenemättömäksi.
Jouduttuani siten "kamariherraksi", rakastuin silmittömästi kauppiaan
sulosilmäiseen taalalaiseen neulojaneitoseen, ja voidakseni pysyä
tämän läheisyydessä, rupesin kauppiaalle kirjanpitäjäksi ja
kauppa-apulaiseksi. Terveeksi tultuani kävelin sitten rakkauden
houreissa pitkin metsiä ja korpia piirustellen armaan Margaretan
nimikirjaimia joka puuhun, mitä tien varrella kasvoi hänen kotinsa ja
kauppiaan talon välillä, ja täytin lemmittyni taskut ja neulomuslippaan
hehkuvilla rakkaudenkirjeillä. Viimein kauppias katsoi hyväksi toimittaa
minut palvelukseen toiselle isännälle, joka asui saaressa pari
peninkulmaa etäällä hänestä.
Siellä olin kolme kuukautta. Mutta kun rupesin viinitynnyriä kauppiaan
kyökkikamarissa liiaksi ahkeraan suosimaan vesipullon asemasta, ja
muistakin syistä erosin sieltä pienen kahakan jälkeen ja olin taasen
oma isäntäni.
Pienestä pojasta saakka olin suosinut vapaita jalkapatikka-matkoja,
tutustuakseni paremmin outoihin seutuihin. Taaskin sain halun
mittaamaan maantietä ja tarkastaa kyliä, kansaa ja kaupunkeja. Ostin
sitä tarkoitusta varten rensselin ja muita matkalla tarvittavia
kapineita, ja niin lähdin kenellekään mainitsematta kulkemaan Gefleä
kohti. Olin kuullut, että siellä olisi vilkas meriliike; ja kun mieleni
paloi merille sekä minun luonteeni muutoinkin oli levotonta laatua enkä
voinut viihtyä kauan samalla paikkakunnalla, olin päättänyt hankkia
jonkunlaista muutosta yksitoikkoisessa jokapäiväisessä elämässäni.
Matkallani viivyin kaksi viikkoa. Välistä makasin heinäladoissa,
metsään tekemissäni risu- ja lumimajoissa, välin taasen jossakin
hauskassa talossa maantien varrella. Välin kutsuin itseäni
kuljeksivaksi sälliksi, toisinaan esiinnyin palvelusväen etsijänä
milloin mihinkin laitokseen kaupungissa, välin taasen otin rillit
nenälleni ja kuljin "maisterina" tahi vanhojen laulujen ja satujen
kerääjänä ynnä muuna semmoisena, minä milloinkin soveltui. Suurimmaksi
osaksi kuljin jalkaisin koko matkan, vaikka minulla vielä oli helposti
saaduista rahoista jäljellä parisataa kruunua. Monta hauskaa ja
naurettavaa kepposta sain kokea tällä vaihtelevaisella matkallani.