Aberdeen nimiseen rekattilaivaan, jonka muutaman päivän kuluttua piti
lähteä Austraaliaan, sain vanhalta isältäni Suomesta kirjeen, jossa hän
lausui toivomuksensa, että kun kerran niinkin lähellä kotomaatani olin
ja kun hän tunsi elämänsä lopun lähenevän, hän soisi minun käyvän
kotona, että hän saisi vielä kerran nähdä minut, nuorimman poikansa.
Samassa sain ainoalta siskoltani kirjeen, jossa hän ilmoitti
viettävänsä häitään, ja toivoi hänkin minun nyt käyvän kotona, kun olin
jo niin kauvan vierailla mailla ja merillä ollut.
Nämä kirjeet päättivät kohtaloni ja muuttivat tulevaisuuteni vallan
toisenlaiseksi kuin mitä olisin itse toivonut, ja päinvastoin kuin itse
olisin sitä suunnitellut.
Sopiva tilaisuus, joka tarjosi mukavan matkan Ruotsiin, vahvisti myös
lisäksi tätä tyhmää päätöstäni.
Eräs ruotsalainen kauppahuone Hudiksvallista oli asiamiehensä kautta
ostanut Liverpoolilaisen Emma nimisen laivan, joka oli painolastissa
tuotava Ruotsiin. Saman laivan oli vielä määrä mahdollisuuden mukaan
palata Englantiin puulastissa ja sieltä purjehtia New-Yorkiin, josta
taas piti matkaa jatkettaman Melbourneen Austraaliaan.
Kun Liverpoolissa sattui siihen aikaan vuotta olemaan vähän merimiehiä,
jotka olisivat halunneet Pohjolaan lähteä, sillä he pelkäsivät,
etteivät kentiesi pääsisi enään sieltä talveksi takaisin, sai asiamies
miehille maksaa vakka-kaupalla 250 markkaa, kesti matka sitten enemmän
tai vähemmän aikaa.
Päätin sentähden käydä kotomaassani, vaikka olinkin aikonut lähteä
Austraaliaan. Otin siis pestin Emma parkkiin. Samalla kirjoitin
Glasgowiin kauppaneuvos E:lle, ilmoittaen etten voinut sinne tulla, kun
isäni oli sairastunut ja halusi minua vielä ennen kuolemaansa nähdä.
Minä pyysin anteeksi sanani syömistä ja lupasin tulla myöhemmin
syksyllä eli sitten, kun tuntisin, ettei enään olisi vaarallista
terveydelleni jäädä maihin. Samalla myös ilmoitin hänelle edellä
kerrotun lääkärin mielipiteet tästä asiasta.
Kahdeksan vuorokautta oltuamme matkalla hyvän hankatuulen autellessa
meitä Pohjolan rantoja kohti, saavuimme Sundsvalliin, jossa kahdeksan
vuotta takaperin olin alkanut vaiherikkaan ja seikkailuista runsaan
merimies-urani.
Viipyessäni sitten muutaman päivän Sundsvallissa, kävin Mich. Pehrson
vainajan äidin luona Hudiksvallissa persoonallisesti tiedustelemassa,
oliko hän saanut ne rahat, jotka vainajan määräyksen mukaan hänelle
New-Yorkista lähetin. Siellä tapasin vainajan vielä uskollisen ja
surevan nuoruuden morsiamen, jolle vein hänen sulho-vainajansa
viimeisen tervehdyksen. Kuusi kuukautta sen jälkeen sain sitten tietää,
että tämä Pehrson vainajan kihlattu Regina oli myös muuttanut tuonelan
tuville uskollisen sulhonsa luokse.
Viikon päivät Ruotsissa oleskeltuani lähdin höyrylaivalla Suomeen,
ensin Waasaan, jossa minulla oli sukulaisia, ja sieltä maalle isääni
tervehtämään.
Isäni ei ollutkaan enään niin heikko kuin sitä ennen, ja hän eli vielä
seitsemän vuotta tämän jälkeen. Mutta liikuttavata ja hauskaa oli
tavata isää, joka jo oli vanhentunut ja harmaantunut niin, että hänen
hiuksensa ja pitkä partansa olivat lumivalkoiset.
Lähtiessäni parkkilaiva Emmasta olin suostunut kapteenin kanssa, että
kuuden viikon kuluttua, kun laiva taasen olisi valmis lähtemään,
palaisin siihen ensimmäiseksi perämieheksi, ja niin kumminkin pääsisin
Austraaliaan, jonne olin sitten päättänyt ainaiseksi jäädä ja siellä
toteuttaa pilventakaiset tulevaisuudentoiveeni.
Mutta eivätpä nytkään toteutuneet laskuni, jotka olin itse tehnyt
lukuun-ottamatta ylintä ohjaajaa, joka ihmisen elämää johtaa usein
päinvastoin kuin ihminen itse päättää.
Ennenkuin oli kerinnyt saada kylliksi olostani kotomaassa ja pääsnyt
taasen paluumatkalle Sundsvalliin, missä laivamme oli, kävi jo
myöhäiseksi, enkä minä enään kerinnytkään sinne siksi, kun
sähkösanomalla minua sinne kutsuttiin. En voinut siis enään samassa
laivassa uudelleen merimatkojani alottaa. Ja niin minusta viimeinkin
oikullisen kohtaloni määräyksen mukaan tuli "maa-krapu", niinkuin
merimiehet maallaeläjiä nimittävät.
Jos ehkä arvoisa lukija vielä uteliaisuudesta kysyisi, miksi en sitten
enään lähtenyt Glasgowiin, jossa varmaan olisi tulevaisuuteni
valoisammaksi muuttunut, niin vastaan tuohon lyhykäisesti ilman laveita
selityksiä, että samana talvena täällä kotomaassani tapasin sen, joka
oli minulle määrätty ikuiseksi elämäni kumppaliksi. Aika parantaa
syvimmätkin haavat, ja niin minäkin, joka hengen ja kuoleman sairaana
olin surrut Mary-vainajata, niin että olin järkeni kadottaa, kumminkin
uudelleen rakastuin ja menin naimisiin. Sillä tavalla sitten kääntyi
tämä elämäni tärkeä lehti, ja sitten alkoi vallan uusi luku.
Mutta ennen kuin tämän luvun lopetan, toivoisi ehkä joku vielä tietää,
mitenkä elämäni ura sitten kulki ja mihin lopulta ankkurini heitin.
Sen tahdon tässä lyhyesti esittää, pyytäen ettei lukija tässä aseta
vaatimuksiaan liian korkealle; sillä ainoastaan se tosiasia, että minun
elämäni ura siitäkin saakka, kun merimiehen toimesta lopulllisesti
luovuin, on ollut harvinaisen mutkaista ja kiverätä, antaa minulle
rohkeutta näin jokapäiväisiä asioita lukijoilleni esitellä.
Jäätyäni Suomeen jouduin ensin erään entisen toverini kanssa
yhtiökumppaliksi pienessä, kukoistavassa kauppahuoneessa, johon panin
pienen jäljellä olevan säästöni. Mutta pari kuukautta kestäneen
tyytyväisyyden ja levon perästä seurasi taasen elämän muutos. Toverini
löi "kintaansa pöytään", ja siihen se ilo loppui.
Sitten olin paremman puutteessa pakoitettu ottamaan kirjurin paikan
eräässä verkatehtaassa, sitä ennen oltuani maalarin opissa puolitoista
kuukautta. Mutta kun olin tottunut liikkuvaiseen toimeen ja raittiiseen
ilmaan, niin pian kävi tukalaksi tuo ainainen huoneessa istuminen, kun
lisäksi konttoorissa vielä oli vähän työtä. Sentähden esitin isännälle
haluni ruveta väliajoilla harjoittelemaan käytännöllisiä töitä
tehtaassa. Siihen suostui isäntäni, ja niin kävin läpi kaikki asteet
verka- ja kehruutehtaan käytännöllisellä alalla.
Pari vuotta tämmöistä tointa hoidettuani aloin väsyä ainaiseen
oleskeluun kuuman, epäterveellisen tehtaan seinien sisäpuolella ja
rupesin kaipaamaan raitista ilmaa. Sentähden erosin tehtaasta ja
rupesin eräälle Ruotsalaiselle kauppahuoneelle asioitsijaksi.
Muutaman viikon siinä toimessa oltuani sain käskyn lähteä
pääkaupunkiin, jossa pitkitin samaa tointa. Neljä kuukautta kestäneen
kauppasopimuksen loputtua sain kirjurin paikan suurenmoisessa
makasiinissa pääkaupungissa, jossa isännän ahdasmielisyyden tähden en
kauvan tullut toimeen. Sitten jouduin taasen kirjanpitäjäksi erään
kirjapainon konttooriin. Siinä oli aikomukseni harjaantua kirjapainon
taituriksi, mutta runneltu terveyteni ei sitä myöntänyt. Siitä
erottuani taas antauduin kauppiaan uralle ja ryhdyin toisen kerran
kauppayhtiöön. Mutta kun ei sekään ruvennut oikein luonnistumaan, menin
taasen väliaikaiseksi kirjuriksi eräälle yhtiölle. Siitä erottuani
lähdin Pietariin venäjänkieltä oppimaan. Mutta sielläkin kova kohtaloni
seurasi minua kantapäilläni, niin että kolmen kuukauden ajalla siellä
ollessani makasin sairaana kaksi erää. Sieltä palasin perin tyhjänä.
Matkalla olin mukana höyrylaiva Constantiinin pienessä haaksirikossa,
autoin miehistöä kansilastia mereen heitettäessä ja alhaalla salongissa
olin avullisena naisille ja lapsille, kun hyökylaine ryntäsi sisään ja
melkein täytti suojat vedellä. Siinä sain vilustumisesta taudin, joka
kesti taasen pari kuukautta.
Sen talven elätin itseäni ja perhettäni antamalla tunteja kirjanpidossa
ja englanninkielessä. Sitten sain taasen kirjurinpaikan eräässä maamme
suurimmassa laivakonttoorissa pääkaupungissa. Nyt luulin jo varmaan
saavuttaneeni mukavan jalansijan yhteiskunnassa, mutta en toki vielä.
Entinen kauppakumppalini, joka asui maalla "hyvin ahtaissa oloissa",
saatuaan kuulla, että olin pääsnyt hyvään asemaan rupesi minulta
pyytämään apua sekä vaatimaan, että toimittaisin hänellekin jonkun
paikan, jossa hän voisi elättää itseään perheinensä. Sen hänelle
toimitinkin. Hän tuli, mutta jonkun ajan kuluttua sai hän minut
houkutelluksi taas ryhtymään kauppaliikkeen perustamiseen. Annoin
houkuttelijan vietellä itseni, ja me avasimme kaupan hyvällä,
lajitetulla tavaravarastolla, jonka saamiseen silloinen isäntäni minua
tehokkaasti auttoi.
Mutta eivätpä nytkään kauppapuuhani ottanut luonnistuakseen, kiitos
siitä kunnon kauppatoverilleni, joka rupesi elämään suuresti ja
harjoittamaan laajaa hyväntekeväisyyttä, jakaen kenelle hyvänsä velaksi
tavaroita. Kuuden kuukauden kuluttua joutui yhteinen liikkeemme sille
kannalle, että sen johdosta jouduin rettelöihin hyvän isäntäni kanssa,
jota kauppatoimeni ohessa vieläkin palvelin, koska kumppalini hoiti
persoonallisesti yhteistä liikettämme. Vihdoin minun täytyi erota
mainiosta paikastani, erottaa kumppalini kaupan hoidosta ja ottaa ohjat
itse käsiini. Mutta asiat olivat jo joutuneet niin huonolle kannalle,
ettei muu auttanut kuin luovuttaa omaisuuteni vararikkoon ja siten
joutua puulle puhtaalle sekä jäädä muutaman tuhannen markan vajaukseen,
josta kaikesta sain kiittää avuliaisuuttani toista kohtaan.
Mutta eivät nämätkään vastoinkäymiset vielä minua kukistaneet eivätkä
saattaneet epätoivoon, sillä eipä hylkää, vaikka koetteleekin Herra.
Vieläkin nousin ylös, loin katseeni tulevaisuuteen toivossa ja
luottamuksella ylimmäiseen auttajaan, ja lopulta taasen rupesi onnen
kelkka kuljettamaan minua ylöspäin. Minä pääsin rautatielle, ja nyt
olen lopultakin kapteenina, mutta semmoisessa laivassa, joka pyörillä
kulkee puhki maiden mantereiden, uhkean puhkuvan höyryhevon
kiidättämänä. Eikä nyt kumminkaan myrskyt eivätkä hyökylaineet uhkaa
minua upottaa levottoman meren pohjaan, niin kuin ennen merillä
liikkuessani.
Loistava tulos kyllä, monet vaivat ja koetukset voitettuani! Mutta minä
puolestani olen kyllä tyytyväinen.
MATKASEIKKAILUJEN ENSIMMÄINEN SARJA
Kun minä pari vuotia takaperin ryhdyin kirjoittamaan "Merimiehen
matkamuistelmia ynnä haaksirikko" nimistä teostani, tuntuivat minusta
muut seikkailuni niin vähäpätöisiltä, ettei maksanut vaivaa niitä
kertoella. Sen tähden alotin mainitun kertomukseni siitä hetkestä, jona
pelastin Maryn ja jouduin hänen vanhempiensa kotiin sekä lopetin
kertomukseni, miten asumattomalta saarelta pelastuin jälleen ihmisten
ilmoille.
Mutta kun minua sittemmin ovat useat tuttavani kehoittaneet muitakin
seikkailujani kertomaan, niin olen minä tämän teokseni alkupuoleksi
kyhäellyt yhteen jaksoon jatkon edellä mainitulle ensimmäiselle
teokselleni ja sitten vasta tässä jälkimmäisessä osassa palannut niihin
seikkoihin, jotka ovat tapahtuneet ennen sitä aikaa, josta
äskenmainitussa ensimmäisessä teoksessani olen kertonut, koska muutoin
olisi asiain järjestykseen tullut yhden hyppäyksen sijaan kaksi. Ja
toivon minä, että hyväntahtoiset lukijani suovat minulle anteeksi tämän
epäjärjestyksen näissä vaatimattomissa kertoelmissani, vallankin kun
oma kainouteni on tähän syynä ollut, niin kuin tässä olen selvittänyt.
* * * * *
Oli suloinen kevätpäivä toukokuulla v. 1870. Vieno tuulenhenki
väräytteli satamassa veden pintaa ja heilutteli puistossa pian
puhkeavia lehtipuitten oksia. Tiheissä parvissa tunkeili kirjava
väkijoukko Waasan satamasillalla, mikä lähteäkseen laivalla uusia,
outoja kohtaloita kohti kulkemaan, kuka lähtevää ystäväänsä saattamaan.
Muutamien kasvot loistivat ilosta, toisten silmässä kiilsi kyynel,
jättäessään isänmaansa ja syntymäseutunsa rakkaat rannikot.
Siinä joukossa lähtevien ryhmässä seisoin minäkin, pieni, mutta
tukevakasvuinen, viidentoista vanha pojan nallikka, yksin ilman ystäviä
ja tuttavia.
Lapsuuteni aika ja syntymäseutuni ihanat ja rakkaat muistot kiitivät
mielikuvituksessa silmäini ohi; vanhan isäni murheellinen, varoittava,
rakkautta ilmaiseva katse näytti kehoittavan minua jäämään kotimaahan
oudolta, tuntemattomalta matkalta, jota olin aikeessa aloittaa. Mutta
levoton, haaveksiva, seikkailuja ikävöivä mieleni kaipasi muutosta, ja
huolimatta muusta, sai päätökseni voiton. Minä jätin kuin jätinkin
kotini, isäni ja kaikki, mitä minulle rakasta oli, ja lähdin maailman
myrskyjä kokemaan ja onneani vieraissa maissa etsimään.
Höyrylaiva Sundsvall, joka oli lähtemäisillään Ruotsiin, soitti
viimeisen kerran. Mukaan lähtevät matkustajat kutsuttiin astumaan
laivaan, rannalle jäävät käskettiin poistumaan. Rantasilta vedettiin
sisään, matkustajain passit tarkastettiin ja laivan köydet
irroitettiin. Verkalleen kapteinin komentosanain mukaan kone pantiin
käymään, ja hetken propelleillaan vettä piestyään käänsi laiva keulansa
laiturista kaunista saaristoa kohden. Vauhti kasvoi kasvamistaan, ja
pian alkoi kaunis Waasan kaupunki kadota näkymättömiin. Sivuutettiin
Brändöö suurine tehtaineen y.m. Waasan kauniit seudut muuttuivat pian
utukuvaksi, ja hetken kuluttua oltiin ulapalla, jossa jo tavallisen
navakka tuuli aikoi laivaa keinutella.
Rupesin joutessani tarkastelemaan laivassa olevia matkakumppaleitani,
tapaisinko ketään tuttavaa, mutta turhaan. Niistä viidestäkymmenestä
matkustavasta, jotka mukana seurasivat, en ketään tuntenut, sillä
kaikki olivat outoja, samoin kuin maailma, jota kohti lähdin kulkemaan.
Noiden huomioitteni jälkeen vaivuin mietteisiin, ja katseeni vaelsi yli
levottoman ulapan tulevaisuuteen. Nyt vasta, kun olin vapaa, aloin
tarkemmin miettiä tilaani. Olin juuri ostanut perämiehen suojasta
pilettini sekä vaihtanut loput markkani Ruotsin rahaksi. Tämä jäännös
pienuutensa tähden juuri alkoi huolestuttaa minua, sillä tuskinpa moni
niin pienillä varoilla lähtee outoon maailmaan, ulkopuolelle oman
maansa rajoja, sillä kukkarossani kilisi ainoastaan yksi kruunu eli
yksi markka neljäkymmentä penniä. Olin nimittäin lähtöni edellisenä
päivänä joutunut muutamien hurjien veitikoiden pariin, joiden kanssa
vietin komeita läksijäisiä, ja niin oli matkakassani kutistunut, enkä
kuitenkaan enään voinut lähtöäni tuonnemmaksi lykätä, kun kerran olin
niin aikonut ja siitä ihmisille ilmoitellut.
Tultuani Ruotsin puolelle Sundsvallin satamaan, en tiennyt mihin
kääntyä ja missä saada ensimmäisen yösijan, sillä noin pienellä
kassalla en uskaltanut juuri mihinkään kalliiseen hotelliin mennä.
Nostin kistuni ja säkkini laiturille toisten esimerkkiä seuraten, ja
hämmästyneenä seurasin vilkasta liikettä, joka laiturilla ja
ympäristöllä vallitsi. Seisoessani siinä tunnin pari, miettien mihin
kääntyä, rupesi aurinko jo menemään mailleen. Samassa huomasin
läheisyydessäni nurin kaadetun suurenlaisen veneen, jonka alle ryömi
yksi omia kansalaisiani. Hänen esimerkkiään seuraten hinasin kistuni
veneen luo, ja nähtyäni ettei siellä muita ollut kuin edellämainittu,
kiskoin säkkini veneen alle, tervehdin toveria, esitin itseni ja
kysyin, olisiko hotellin isännällä ollut mitään vierasta vastaan.
Vastaukseksi sain mörähdyksen; joka ei juuri ilmaissut, oliko asuja
kaksi vai nelijalkainen. Minä otaksuin vastauksen kumminkin
hyväksymiseksi, ajatellen että "maassa maan tavalla". Sitten otin
säkistäni makuuvaatteita ja paneuduin maata. Pyytämättä jaoin
mukavuuteni oudon toverini kanssa, ja pitkittä puheitta nukuimme syvään
uneen. -- Semmoinen oli minulla ensimmäinen yösijani Ruotsin
valtakunnan alueella.
"Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin", oli
minun sydämeni hämmästystä täynnä, kun keksin oudon yösijani. Toverini
heräsi samalla ja tervehti minua omalla suloisella suomenkielellä, sekä
tuntui olevan kiitollinen osoitetusta ystävyydestäni.
Toisen ja kolmannen yöni vietin sataman rannalla suuressa olkiaumassa
muutamien muiden suomalaisten keralla. Kolmantena päivänä olivat rahat
lopussa, niin ettei ollut enää äyriäkään taskussani, nälkä vaan kurni
vatsassa. Kolmannen päivän iltapuolella tuli eräs Roslagenin laivan
kapteini tiedustelemaan, olisiko ketään semmoista, joka haluaisi merille
lähteä. Minä olin ainoa halullinen ja sentähden sain kutsun seurata
häntä laivaan.
Laiva, johon tulin, oli pieni priiki, ja sen oli määrä lähteä
Hollantiin. Siinä oli miehistönä ainoastaan perämies, kaksi matruusia,
kokkipoika sekä minun kanssani kaksi jungmannia. Toinen, minun ikäiseni
poika, joka jo oli yhden kesän ennen merellä kulkenut, tahtoi olla
liian mahtava minua kohtaan, jota tietysti minun kuuma vereni ja
tulinen luontoni eivät oikein suvainneet. Seurauksena oli, että
ennenkuin ensimmäinen päivä oli lopussa, jouduimme tekemään lähempää
tuttavuutta tukkanuotan vedossa ja nyrkkitappelussa. Suomalainen
karhunpoika sattui olemaan jykevämpi, ja sen tähden sai Roospiikki
selkäänsä ja naamansa oivallisesti pehmitetyksi. Kun matruusit, jotka
myös olivat Roslaagenista, näkivät, etten minä heidänkään vihaisia
katseitaan peljännyt, vaan sivumennen viittasin vyölläni olevaan
pohjalaisen aseesen, peljästyivät he niin, että menivät kapteenille
valittamaan, etteivät he muka uskaltaisi lähteä merille tuommoisen
suomalaisen villin seurassa, joka vielä lisäksi osaa noituakin.
[Alhaisemman kansan keskuudessa Skandinaavian maissa kulkee vieläkin
semmoinen huhu, että suomalaiset osaavat noitua.]
Kapteenin suosion olin sentään saavuttanut jo siihen määrään, ettei hän
olisi tahtonut minua laskea pois, kun hän selvästi huomasi, missä syy
oli. Mutta kuu päivää ennen, kun piti mentämän laivakonttooriin
merimies-valaa tekemään, tuli tarjolle eräs suuri roslaagenilainen
miehen retvana, joka oli perämiehen veli, niin suostui kapteeni vihdoin
vaihtamaan. Minä sain maksun viideltä päivältä, kaksi ja puoli kruunua
kultakin, ja sain lähteä laputtamaan tieheni. Ja niin päättyi minun
ensimmäinen merimiesretkeni meidän asianomaisten molempien mieliksi ja
iloksi.
Laivasta vapaaksi päästyäni en enään epäillyt mennä
merimieskortteeriin, sillä olihan minulla nyt rahaa kaksitoista ja
puoli kruunua, ja nyt olin mielestäni "merimiehen kiirastulen lävitse
käynyt!"
Oltuani viikon kortteerissani, sain paikan erääsen ruotsalaiseen
Gustava nimiseen parkkilaivaan, joka oli lähtevä lankkulastissa
Englantiin Fahlmouthiin. Palkkaa luvattiin 22 kruunua kuukaudelta.
Saatuamme laivan lastiin, johon kului 2 viikkoa, lähdettiin vihdoin
purjehtimaan. Tuuli oli tavallisen navakka, joten minulle tutui hyvin
oudolta, kun laiva kallisteli niin, etten tahtonut osata kävellä ja oli
täysi työ pidellessä kiinni, etten nurinniskoin tullut viskatuksi, ja
sentäänkin piti työtä tehdä.
Illan kuluessa, kun rupesi hämärtämään, tehtiin miesten jako. Se käy
siten, että koko miehistö kutsutaan laivan peräpuoleen, jossa he
asettuvat riviin, kapteenin ja perämiehen eteen. Ensin kapteeni kutsuu
yhden miehistä omalle puolelleen, sitten taasen perämies samoin ja niin
eteenpäin vuoron mukaan, kunnes koko miehistö on jaettu. Minä ja eräs
ruotsalainen kamreerinpoika jouduimme siten perämiehen osastoon, jossa
kyllä saimme tulla tuntemaan merikuria.
Tuuli rupesi yhä yltymään, niin että saimme kääriä boogenprammi-purjeen
isolla mastolla, ja me kaksi ensireisun poikaa saimme käskyn kiivetä
ylös. Mutta kun emme kumpainenkaan olleet ennen koskaan mastossa
käyneet, pelotti tuo retki meitä kauheasti, sillä laiva kulki jotenkin
paljon kallellaan ja keikkui niin, että päätämme jo kannellakin vähän
pyörrytti. Mutta kun perämies oli pari kertaa meitä köydenpätkällä
jotenkin tuntuvalla tavalla muistuttanut ja kun tuota voitelua näytti
enemmänkin riittävän, niin vaikutti se kuin sähkö meidän jäseniimme, ja
enensi meidän rohkeuttamme, niin ettemme peljänneet enään
kuolematakaan, niin kuin tuota ihmeellistä köydenpätkää. Me aloimme
kiipeemisemme sydän kurkussa. Joka kerta, kun pelko alkoi uudestaan
meitä vallata, sen mukaan mitä korkeammalle tulimme, antoi perämies
meille uusia voimia näyttäessään tuota taikavoimaista köydenpätkää
laivan kannelta.
Vihdoin pääsimme ylös; mutta raa'alla vasta tuska tuli, kun täytyi
pidellä molemmin käsin kiinni ja sentään tehdä työtä, niin että tuskan
hiki virtana juoksi pitkin koko ruumistamme. Lopulta onnistuimme
saamaan purjeet kiinni auttavasti. Mutta kun tulimme alaa jälleen
nauraa irvisteli meille koko miehistö, vaikka me vapisimme niin,
etteivät jalat tahtoneet meitä kannattaa. Mutta seuraavalla kerralla,
kun taasen jouduimme ylä-ilmoihin, oli jo pelko haihtunut, tie oli
tuttua, vaikka vaarallistakin, samoin kuin ennen muinoin kouluun
mennessä, kun läksy ei ollut oikein hyvin päässä.
Usein pitkin matkaa, kun joku uusi merimiehen työ oli opittava, oli tuo
ihmeellinen, vaikuttava köydenpätkä apuopettajana hyväntahtoisen
perämiehen kädessä, eikä hän sitä koskaan säästänyt. Ja aina se teki
semmoisen merkillisen vaikutuksen, että tultuamme takaisin
Fahlmouthista Ruotsiin kolmen kuukauden kuluttua, osasin kaikki työt,
mitä matruusin laivassa tarvitsi tietää ja osata.
Mitään erityistä muuta mainittavaa ei tapahtunut tuolla ensimmäisellä
merimatkalla. Minä olinkin sentähden kaikin puolin tyytyväinen tähän
uuteen elämäni uraan.
Fahlmouthin satamaan tullessa ihmettelin sen ihanaa, satumaisen
kaunista luontoa. Kuljimme äärettömän korkeain rantaäyräitten ja hyvin
viljeltyjen seutujen välitse noin 6 tunnin vaiheella. Kaupunki on
ihanan lahdekkeen perukassa mäen rinteellä, niin että se
kokonaisuudessaan näkyy ulapalle lahteen tultaessa. Kaupungin asukkaat
ovat kaunista kansaa, olletikin naiset, jotka ovat miellyttävimpiä ja
kauneimpia kuin mitä koko Englannin valtakunnassa tulin näkemään.
Heidän herttainen ystävällisyytensä ja vierasvaraisuutensa lisäksi
paljon vaikuttaa heidän miellyttäväisyyteensä.
Fahlmouthissa purjettuamme puulastimme sekä otettuamme sijaan täyden
lastin kivihiiliä, jätimme tuon herttaisen kaupungin ystävällisine
asukkaineen, oltuamme sen satamassa 6 viikkoa. Monta sanomattoman
hauskaa iltaa ja hetkeä vietimme siellä.
Sundsvalliin palattuani ja Gustavasta erottuani vietin siellä 3 viikkoa
täydellisesti iloisen meripojan elämää. Sitten otin pestin erääsen
Norjalaiseen Bayard nimiseen laivaan, jonka kapteenin nimi oli
Andersen, ala-matruusiksi ja sain 30 kruunua kuukaudelta palkkaa.
Mutta hyvät ystävät! Sielläkös vasta tuli köysipatukkaa oikein Porvoon
mitalla. Laiva oli puulastissa ja matkalla Hollantiin. Kun tässä
laivassa ei ollut juuri muuta huvitusta kuin patukan tanssittaminen
arkaluontoiselle selkänahalle, niin tahdon kertoa muutamia kohtia
elämäni vaiheista tämän matkan kuluessa.
Eräänä yönä, paria päivää ennen tuloamme Hollantiin, sain kapteenilta
käskyn mennä irroittamaan erästä purjetta, joka oli skansin katon
päässä olevassa staagissa, enkä pimeässä saanut sitä kirvoitetuksi niin
pian kuin kapteeni olisi vaatinut, joten hän ryntäsi sinne minulle
avuksi oikein tuntuvalla tavalla. Hänen nyrkkinsä paukahti minun
nenääni kohti semmoisella voimalla, että syöksyin laivan kannelle ja
veri virtana pursui nenästäni. Olin kumminkin sitä ennen saanut purjeen
irroitetuksi, joten ei kapteeni enään kerinnyt muuta kuin antaa vapaan
matkan sieltä kannelle. Nyt juolahti mieleeni pieni kepponen,
erittäinkin kun jo olin useita kertoja ennen saanut tehdä tuttavuutta
yhtä hyvin kapteenin kuin perämiehenkin nyrkkien ja patukoiden kanssa.
Päätin siis kerta kostaa.
Minä huomasin pudotessani, että muutamia matruuseja seisoi
läheisyydessäni. Nauraa irvistäen he lauloivat ivaten: "Peijakas
vieköön, saipa Suomen poika aika lätkäyksen kapteenilta!"