alku-asukkaiden keskuudessa. Mies saa ottaa niin monta vaimoa kuin hän
voi elättää. Naiset ovat ylimalkaan hyvin laiskanpuoleisia, mutta
puhdasluonteisia.
Syöminen toimitetaan ilman lusikkaa, veistä tai kahvelia; sormet
tekevät niitten tehtävän. Vasempi käsi, jota vain käytetään muihin
saastaisempiin tehtäviin, pidetään aina selän takana aterioidessa,
ruokia laittaessa sekä ylimalkaan aina ruokia ja juomia käsitellessä.
Muutamilta, sekä naisilta että miehiltä, olivat kaikki hiukset päästä
ajellut. Muutamilla oli vaan päälaki paljas, toisilla taasen oli
päälaella juhlallisen suuri tukkatöyhtö, mutta muualta ympäriinsä
ajettu puhtaaksi.
Kun minä kerran kyselin tuollaiselta pensaspäältä, minkä tähden he
semmoista töyhtöä päässään pitävät, sain vastaukseksi sen tarvitsevan
olla siinä sitä varten, että sitten kun hän on uhrannut Suurelle
Hengelle, hän on saanut luvan päästä sinne ijäisiin hedelmätarhoihin ja
sen tähden täytyy hänen kantaa merkiksi tätä töyhtöä; ja kun hän sitten
kuolee, niin voi enkeli helpommin tarttua tähän tukkatöyhtöön ja kantaa
hänet pois tästä maailmasta; sillä samalla matkallaan kokoo enkeli
monta kuollutta hindulaista, ennen kuin hän pääsee perille.
Kysyin sitten, mitä varten toiset ajavat kaikki hiuksensa pois ja
toiset taasen vaan päälakensa paljaaksi. Siihen sain vastaukseksi, että
Suuri Henki oli vihastunut niihin, joilta kaikki hiukset oli pois
ajettu, ja merkiksi oli hän antanut niille onnettomille kovan
päänkolotuksen, joka merkitsi, että jos ei hiuksia kaikkia ajeltaisi,
antaisi Suuri Henki näkymättömän lähettilään nykkiä ne juurineen pois,
ja sentähden ovat hiukset semmoiselta henkilöltä ajeltavat niin kauvan,
kunnes kolotus loppuu. Kun tämän ajelemisen jälkeen tukka sitten
kasvamaan rupee, ei sitä saa milloinkaan lyhentää tahi ajella muussa
tapauksessa kuin että Suuri Henki taasen häntä jollakin vitsauksella
kurittaisi.
Kolmannen lajin hän taasen selitti siten, että he kuoltuaan pääsevät
ylimmäisiksi hedelmätarhojen vartijoiksi, ja syy, minkätähden tuo
päälaki vain oli paljasna, on se, että Suuri Henki voitelee sen paikan
jollakin nesteellä, niin että se valaisee toisten samanlaisten keralla
pimeämmätkin kohdat hedelmätarhoissa, joten ei kenenkään tarvitse
hetkeäkään pimeydessä vaeltaa.
Rukouksiansa ja hartaushetkiänsä viettäessään he levittävät allensa
jonkun vaipan, jolle he sitten polvistuvat sekä painavat molempien
käsiensä peukalopuolet ohimoitaan vastaan ikäänkuin varjoten silmiään
päivänsäteiltä. Sillä tavalla he loppumattomasti kumartelevat, niin
että kasvot maahan sattuvat. Samalla he mutisevat epäselvästi jotakin,
jota ei tarkinkaan korva voisi eroittaa; ja välin taasen makaavat,
kasvot maahan peitettyinä. Tämmöistä pokkuroimista voi sitten kestää
tuntikausia.
Auringon palvelijat harjoittavat hartauttaan seuraavalla tavalla.
Aamulla noustuansa he heti auringon nähtyään pysähtyvät, panevat
kämmenensä yhteen, laskeuivat polvilleen ja siinä hetken aikaa
rukoilivat tätä varjelemaan heitä kaikesta pahasta ja kaikesta
vaarasta. Jos sitten päivän kuluessa aurinko sattuu äkkiä luomaan
säteensä heidän silmiinsä, sattuipa se sitten missä tahansa, täytyy
heidän, kesken uimistaankin, panna kämmenet yhteen ja kohottaa ne
kasvojensa kohdalle.
Heillä on sangen merkillinen käsitys kuoleman tulosta. Kuolemaa ei saa
vastustaa, olletikaan jos ihminen on veteen hukkumaisillaan. Semmoinen
työ saattaa Suuren Hengen aina vihastumaan. Tässä kerron pienen
tapauksen, kuinka tulin sen saamaan tietooni.
Viimeistä päivää Kalkutan satamassa ollessamme kävin kerran toverini
keralla maissa. Laivamme oli jo hinattu vähän matkan päähän laiturista
valmiiksi lastattuna, joten täytyi käyttää rantamiesten veneitä
päästäksemme laivaan, kun sinne ei huuto kuulunut, että olisivat
tienneet tulla meitä noutamaan. Otimme siis soutuvenheen ja lähdimme
laivaa kohti kulkemaan. Veneessä oli kolme hindulaista soutajina.
Päästyämme noin puoliväliin matkaa, pyörähti yksi hindulainen virtaan
jonkun selittämättömän syyn tähden. Siinä kohden kävi kova virta,
niinkuin Gangesjoessa aina käy aamuilla mereen päin ja iltasin
sisämaahan päin. Mutta hänen toverinsa, vaikka he tuon kyllä
huomasivat, eivät olleet siitä juuri tietävinänsäkään, jatkoivat vaan
soutamistaan laivaa kohti. Me tietysti huomattuamme asian laidan, emme
voineet tuommoista käytöstä sallia, vaan vaadimme heidän kääntämään
veneen ja kiiruhtamaan hukkuvalle avuksi. Mutta siitäpä ei tahtonut
tulla mitään. Miehet rupesivat tekemään vastarintaa ja selittivät, että
tuo mies oli onnellinen, kun pääsi pois, ja etteivät he mitenkään
uskaltaneet eikä saaneet mennä kuoleman kidasta uhria riistämään; siinä
tapauksessa he joutuisivat polttopuuksi Suuren Hengen tuliseen pätsiin.
Tässä ei auttanut muu kuin pakko ja väkivaltaiset keinot, ja pikainen
päätös oli tarpeen, sillä mies parkaa jo virta kuljetti kappaleen
matkaa meistä. Minä iskin toista miestä niskaan ja vedin hänet
pitkälleen veneen pohjaan; toverini tekivät saman tempun toiselle.
Sitten otimme revolverit esille ja lupasimme ampua heidät, jos eivät
kiireesti ryhtyisi soutamaan. Tämä temppu auttoi. Minä istuin
peräsimeen, ja sitten kiidimme tulista vauhtia hukkuvan apuun. Koettaen
kiihottaa heitä vielä paremmin soutamaan, laskin revolveristani pari
laukausta ilmaan, ja ne tekivätkin toivotun vaikutuksen. Muutaman
minuutin kuluessa saatiin mies jälleen veneesen. Mutta ihmeellisintä
oli, ettei tuosta pelastustyöstä hukkumaisilleen joutunutkaan näkynyt
juuri millänsäkään olevan.
Itä-Intiassa ei pidetä kuolleitten hautaamista tapana, koska ruumiit
eivät kuitenkaan saa rauhassa levätä haudoissaan schakaali-pedoilta,
jotka kaivavat ne ylös, raatelevat ja syövät ne. [Schakaali on
koiransukuinen peto, joka elää enimmäkseen kuolleitten raadoista, mutta
käy väliin elävienkin ihmisten kimppuun, jos heitä joukko sattuu
yksinäisen ihmisen metsässä tapaamaan. Kerta ovat ne minua itseäni
ahdistelleet, mutta siitä etempänä.] Sen tähden poltetaan ruumiit
sitävarten rakennetuissa uuneissa eli krematoreissa, joita Kalkutassa
on kaksi. Mutta köyhät, joilla ei ole varaa tähän kustannukseen, ovat
ottaneet tavakseen heittää ruumiit Gangesvirtaan. Usein niinkin, että
hindulaiset, huomattuaan kuolemansa lähestyvän ja jos heillä vielä
itsellään on niin paljon voimia, että pääsevät virran rannalle,
syöksyvät siihen ennen kuin kuolema ennättää heidän elämänsä lopettaa.
Usein tapahtuu niinkin, että sukulaiset, nähdessään sairaan rupeevan
loppuansa tekemään, kiidättävät hänet virtaan; sillä Ganges-virtaa
pidetään pyhänä, ja sentähden katsotaan suureksi onneksi, jos saa siinä
heittää henkensä. Nähtävänä todistuksena tästä tavasta oli se, että
joka aamu, kun laskuvesi pakeni mereenpäin, näki kymmenittäin tummia
hindulaisten ruumiita kumpaakin sukupuolta tulevan virtaa alaspäin.
Eräänä iltana myöhään palasin muutamasta merimiehiä varten perustetusta
laitoksesta, nimeltä "The Strangers Rest" (Vierasten lepo). [Tämä oli
pääasiallisesti lukusali ja kirjasto merimiehiä varten. Siinä saivat
merimiehet myös kirjoitella kirjeitään, jota varten noin 5 pennin
maksusta sai paperia, kirjekuoren, mustetta ja kynän käyttääkseen.
Samassa sai mitättömän halvalla hinnalla kahvia, teetä y.m.
virvoitusjuomia. Siellä pidettiin myös raamatunselityksiä ja muita
hengellisiä kokouksia, raittiusesitelmiä j.n.e. sekä koetettiin saada
merimiehiä ja muita vieraita tekemään raittiuslupauksen, jonka minäkin
siellä käydessäni tein. Ylimalkaan koettiin siellä mahdollisuuden
mukaan saada vieraita viihtymään ja vetää heitä pois paheitten ja
juoppouden tieltä. Tämän laitoksen perustaja ja ylläpitäjä oli eräs
rahamies ja uskonnollisesta hartaudestaan sillä paikkakunnalla
yleisesti tunnettu mr. Roland Lyon.] Silloin tapasin kadulla omituisen
seurueen. Se oli tuommoinen tavallinen Brahman juhlasaatto, joka
kirkuen ja pauhaten kulki pitkin hämärästi valaistuja katuja, tuon
tuostakin aina hetkeksi pysähtyen.
Lähestyimme tätä omituista seuruetta, saadaksemme selkoa sen
merkityksestä.
Omituisen näköisille paareille, joita kantoi kahdeksan alastonta
hindua, oli asetettu vieläkin omituisemman näköinen rakennus, joka muka
kuvasi Brahma-jumalan temppeliä. Se oli himmeästi valaistu savuavilla
kokospähkinä-öljylampuilla, ja temppelin akkunat olivat täynnä heidän
epäjumaliensa kuvia.
Arkki eli epäjumalan temppeli oli varustettu yhdellä viiden kyynärän ja
neljällä kahden kyynärän korkuisella tornilla, joissa myöskin paloi
edellä mainitun laatuisia lamppuja. Kunkin tornin huippuun oli vielä
pystytetty tulisoihduksi jonkunmoinen lamppu, joka myös oli samalla
öljyllä täytetty.
Lähinnä arkin ympärillä kulki brahmiini-pappeja, jotka siinä tanssivat
ja muuten riehuivat. Hekin olivat vallan alasti, mutta koko heidän
ihonsa oli maalattu täyteen kärmeitä ja muita eläimiä, joita he pitävät
pyhinä. Samoin olivat heidän kasvonsakin täynnä mitä kummallisimpia
punaisia, keltaisia ja valkoisia viiruja ja kommervenkkejä.
He lauloivat eli oikeimmin sanoen ulvoivat lakkaammatta kumealla
äänellään temppelinsä ympärillä joitakin sanoja, joiden merkityksestä
en päässyt selville; mutta korvissani kaikui lakkaamatta, niinkuin
maanalaiset kummitukset olisivat julisseet tämän laatuisia sanoja:
"Memmelukkii, mommatrukkii, tamarlykkii, trumalukkii"...
Aivan lähelle heitä, ei euroopalaisen sanottu silloin olevan hyvän
tunkeutua, sillä semmoisissa tilaisuuksissa he ovat niin vimmoissaan ja
haltioissaan, etteivät silloin suuresti välitä, vaikka hengen veisivät
vieraalta, joka uskaltaa heidän pyhitettyä temppeliänsä tunkeilevalla
läsnäolollaan saastuttaa, ja heidän pyhää riemuansa häiritä.
Seurasin toverini keralla pienen välimatkan päässä tuota outoa
juhlasaattoa, mikä milloin kääntyi toiselle, milloin toiselle kadulle.
Taukoomatta liittyi siihen uusia joukkioita, pienempiä sekä suurempia,
kaikki varustetut tulisoihduilla, joita he hurjasti heiluttivat
päittensä yli, kirkuen ja ulvoen sekä mutisten käsittämättömiä
juhla- ja hartauslauseitaan.
Vihdoin lähestyi juhlasaatto virran rantaa. Aina meluisammaksi ja
hurjemmaksi se tuli, kunnes viimein koko temppeli epäjumaloineen ja
koristuksineen auringon nousun aikaan uhrattiin jumalille siten, että
se sytytettiin tuleen ja heitettiin virtaan. Hetken sitten siinä
rannalla hypittyään, tanssittuaan ja ulvottuaan lähti kukin kotiinsa
omia teitään.
Heidän temppelinsä eli hartaushuoneensa ovat sangen yksinkertaiset. Se
on tavallinen huone vain, ilman mitään erityisiä merkkejä eli
kaunistuksia; laattiana on paljas maa, eikä siellä näy mitään pöytiä,
tuoleja tai penkkejä. Keskellä huonetta on ainoastaan sen jumalan kuva,
jota he palvelevat; seinät ovat savustuneet öljyvalkeista, ja vielä ne
mustenemistaan mustenevat noista aina palavista lampuista, jotka
valaisevat koko tätä pyhää paikkaa ja joiden savu on heidän mielestään
suloisimman makeata hajua.
Ympäri huonetta, niin tiheässä kuin suinkin mahtuu, istuu hindulaisia
maassa kyyrysissään tahi jalat ristissä allaan pappinsa ympärillä, joka
on samassa asennossa. He laulavat kaikin yksitoikkoista säveltä, ja sen
ohessa pari, kolme miestä paukuttelee nyrkeillään erästä rummun
kaltaista esinettä, niin hartaasti kuin voimat sietävät. Tämä sitten on
heillä "kirkko-musiikina". Itse rumpu on muodoltaan hyvin
nuuskatynnyrin näköinen, ja sen molempiin päihin on pingoitettu raaka
vuodanpala.
Ravintoaineita, paitsi hedelmiä, eivät hindulaiset ylimalkaan käytä
muita kuin tupakkaa. Mutta heidän piippunsa eroavat suuresti niistä,
mitä meillä on totuttu näkemään. Ne ovat nimeltään "hobul bobul" ja
ovat omituisen näköisiä. Otetaan kuorittu kokospähkinä; siihen tehdään
reikä, johon varren pää pistetään, ja toinen pesää varten. Sitten
kaavitaan sisusta pois. Pähkinän kuori täytetään sitten puoleksi
vedellä vähän alapuolelle reikiä. Sitten pistetään sormen paksuinen
onsisisuksinen bamburuoko varreksi ja pesä toiseen reikään, ja niin on
piippu valmis täytettäväksi. Savu imetään siten vedellä täytetyn
pähkinän lävitse, josta syntyy omituinen porina pähkinässä. Mutta
tuommoisesta laitoksesta on se etu, että öljy jää veteen, eikä tupakka
siten ole terveydelle niin vahingollinen.
Käytännössä on heillä toisenlainenkin piippu. Siihen voi pistää 6, jopa
12:kin piipun letkua tahi vartta yhtä haavaa. Semmoisesta voi koko
seurue yhtä haavaa polttaa, ja kutsutaankin semmoista piippua "boburi
bob" (seurapiippu). Tämmöinenkin piippu on varustettu vesikuulalla,
josta letkut lähtevät ja jonka lävitse tupakansavu imetään.
Mutta lienee aika palata takaisin kertomuksessamme ja purjehtia
siirtolaistemme keralla Länsi-Intiaan.
Tällä pitkällä matkallamme poikkesimme S:t Helenan saareen
ruokavarastoamme lisäämään. Tämä historiallisesti kuuluisa pieni saari
on aavan meren keskessä Afrikan eteläisimmästä nokasta länteen päin.
Se on merkillinen sen vuoksi, että Ranskan kukistettu keisari
Napoleon I sai täällä olla vankina, ja täällä hän sitten kuolikin.
Harmaankarvaisesta kivestä rakennettu linna, jossa häntä säilytettiin,
on saaren korkeimmalla huipulla. Tästä linnasta on erinomaisen mahtava
ja majesteetillinen näkyala, katsoi mihin suuntaan tahansa; joka
puolella huuhtelee lavea meri mahtavilla laineillaan saaren korkeita,
kallioisia rantoja.
Me saavuimme Guadaloupen edustalle 19 päivänä huhtikuuta,
pitkäperjantai-aamuna 11 ajoissa. Siinä laskimme ankkurin pohjaan,
päätettyämme kaikin puolin onnistuneen matkamme.
Mutta koska nyt oli pitkäperjantai, niin emme saaneet sinä päivänä
ryhtyä siirtolaistemme maihin kuljettamiseen, vaan täytyi meidän
odottaa seuraavaan päivään, ja saivat he siis kaikki vielä olla sen
päivän laivassamme, joka heitä kaikkia näkyi hyvin miellyttävän.
Tämä sama pitkäperjantai ei koskaan unhoitu mielestäni, sillä minulle
oli se vähällä tulla viimeiseksi päiväkseni, sillä minä, nimittäin,
olin joutua hai-kalan kitaan.
Tapaus oli seuraavata laatua.
Olimme juuri saaneet selvitetyiksi laivan työt, ja olin laskenut
miehistön vapaaksi, kun astuin ulkopuolelle laivansivua asetetulle
telineelle. Sen olin samana aamuna antanut sinne tehdä huomista päivää
varten, jolloin piti ruvettaman laivansivua pesemään.
Noin yhden vaiheilla puolenpäivän jälkeen tarkastelin joutessani saaren
rantamia, sen viehättäviä, kauniita viljavia vainioita, suuria
sokuriruoko-viljelyksiä, joka viehättävä taulu mereltä katsoen olisi
kyllä ollut kiitollinen ja runollinen työala taiteilijan siveltimelle.
Siinä vaivuin unelmiini ja ajatukseni kiitivät kauvas kohti Pohjolaa,
armaasen lapsuuden kotiin, lähelle raukkoja Lapin rajoja. Ikävöiden
ikävöiden ajattelin, tokko vielä isäini maata nähdä saan. Silloin
huomasin ennen mainitun telineen, ja samalla juolahti päähäni mennä
koettamaan, josko tuo oli kyllä kestävä ja varma.
Laskeuduin samalla alas ja olin juuri tullut siihen johtopäätökseen,
että se oli kelvollinen, ja lähdin kapuamaan ylös. Mutta samassa
luiskahti toinen poikkipuu, joka telinettä piti ulkona laivan sivusta,
ja minä luiskahdin selälleni veteen noin kuuden kyynärän korkeudesta.
Kun olin tavallisen hyvin kehittynyt uimataidossa, en ollut tuosta
juuri millänikään, vain päästyäni veden pinnalle, rupesin uimaan laivan
ympäri toiselle puolelle, missä köysitikapuut olivat, enkä välittänyt
pelastuspoijuista, joita toinen perämies ja muut miehet heittivät
köysiin sidottuina minulle. Mutta en ollut monta syltä vielä uinut, kun
merimiesten vanhin huudahti: "Perämies hoi! Haikala tulee!" Samalla hän
heitti minulle taasen köydellä varustetun pelastuspoijun. Silloin
huomasin itsekin oin kolmen tai neljän sylen päässä hirmuisen haikalan,
joka paraallaan kääntyi selälleen, voidakseen rynnätä kimppuuni ja
kauheaan kitaansa yhdellä suupalalla nielaista minut onnettoman.
Tuosta näkemästäni hämmästyin niin, että veri suonissani hetkeksi
pysähtyi. En voinut jäsentänikään ensi pelästyksessä järkähdyttää.
Mutta vihdoin pääsin luontoni herraksi. Tein pari voimakasta liikettä
poijua kohti, sain siihen kiinni, eivätkä miehet olleet hitaita minua
ylös hinaamaan. Mutta jo olivatkin hetket kalliit, elämäni juoksun
hetket melkein luetut, sillä samassa teki hirviökin potkauksen
pyrstöllään, ja kammottava kita avoinna se syöksyi minua kohti. Olin
kauhusta melkein hellittämäisilläni pelastuspoijun, sillä en luullut
enään monta silmänräpäystä kestävän, ennen kuin näkisin itseni kahtia
paloitettuna verissäni. Maailma oli mustua silmissäni, kun minut
melkein tunnottomana vedettiin vedestä ylös, niin että viimein saatiin
nuttuni kauluksesta kiinni, ja minä olin pelastettu viimeisellä
hetkellä, sillä hirviö oli vain pari jalkaa takapuolellani alhaalla, kun
se napsautti julman kitansa kiinni, luullen saavansa palan minusta.
Minulla oli kumminkin kauheassa tilassani ollut niin paljon tajua, että
silloin, kun rupesivat minua ylös hinaamaan, heitin jalkani ylöspäin,
joten riipuin köydessä kaksinkerroin; muuten olisi hirviö saanut jalkani
kamalaan kitaansa.
Valkeana kuin palttina ja väristen kuin vilutaudin kouristamana seisoin
pelastettuna koko miehistöni ja hindulaisten ympäröimänä, ja siinä
näin, kuinka hai kiertäen laivaa ja piesten vedenpintaa pyrstöllään
taasen katosi syvyyteen vaanimaan uusia uhreja. Kiittäen Luojaa
pelastuksestani, menin suojaani muuttamaan kuivia vaatteita ylleni ja
ihmettelin kovassa mielenliikutuksessa itsekseni, kuinka lähellä taasen
oli elämäni lanka katketa ja vaihtelevainen, levoton elonliekki sammua.
Huhtikuun 20 päivänä aamulla laskimme laivamme laituriin. Ja silloin
siirtolaisemme saivat muuttaa pois laivasta hyviltä päiviltään. Oli
liikuttavata katsella, kuinka epätoivoisina he olivat, kun heidän
täytyi jättää laivamme. He olivat hyvän kohtelun ja laivan koko
miehistön ystävällisen käytöksen tähden niin tottuneet oloonsa laivassa
ja miehistöön, olletikin muutamat nuoret hindulais-naiset, että
puoliväkisin täytyi heidät raastaa pois laivasta.
Huhtikuun 21 päivänä aamulla levitimme jälleen purjeemme ja lähdimme
kulkemaan kohti Trinidad nimistä satamaa, sekin Länsi-Intian
saaristossa. Siellä otimme täyden lastin raakaa sokuria ja viivyimme
siinä 3 viikkoa. Sen jälkeen taasen rekattimme levitti valkoiset
siipensä ja käänsi kokkansa kohti Englantia tullaksemme Liverpooliin
takaisin.
Trinidadissa ei tapahtunut mitään kummallisempaa mainittavaa kuin se,
että sokuria lastattaessa joka mies varustimme itsemme runsaasti
raa'alla sokuripuurolla, jota sitten käytettiin ilman mitään kohtuuden
määrää sekotettuna ruokiin ja juomiin. Silloin ei teetä eikä kahvia
tarvinnut maustamatta juoda.
Sitä paitse kohtasi minua pieni tapaus, joka poisti joksikin ajaksi
laivaelämän yksitoikkoisuuden ja sen sijaan käänsi mieleni ja sydämeni
ikävällä kaipauksella entiseen todettuun onnelaani.
Minä sain kirjeen Liverpoolista edellämainitulta tohtorilta, hyvältä
ystävältäni, samalta, joka minut toimitti Breacin Castleen Itä-Intian
retkelle.
Hän kirjoitti muun muassa itse käyneensä Glasgowissa ja siellä
ottaneensa selkoa asioista, jotka minua koskivat. Asiat olivat
todellakin olleet sillä kannalla, kuin minulle jo ennen oli ilmoitettu.
Ystäväni siellä toivoivat, että minä niin pian kuin mahdollista
palaisin sinne, päättäisin meri-urani ja jäisin Glasgowiin kauppaneuvos
E:n luo.
Charlylta, Mary-vainajan veljeltä, sain myöskin kirjeen, samoin
kauppaneuvokselta ja Mary-vainajan herttaiselta äidiltä. Heidän
kirjeensä olivat hyvin ystävälliset ja hellät sekä hehkuivat vielä
samaa hellää rakkautta kuin ennenkin. Kauppaneuvoksen kirjeessä oli
postivekseli, jolla sai nostaa 20 puntaa matkarahaksi. Mutta kaikin he
nuhtelivat minua ankarasti siitä, etten heti ollut kotiin palannut ja
sitä ennen antanut tietoja oloistani, sairaudestani ja puutteistani.
Kauppaneuvos sanoi olevansa kovin loukkaantunut minun sopimattomasta
käytöksestäni, mutta toivoi, että kaikki tulisi entiselleen, kun
palaisin kotiin enkä halveksisi hänen tarjoustaan. Minä muka
sanomattakin tiesin, kuinka hartaasti he kaikin minua odottivat.
Maryn äiti antoi seikkaperäisen selvityksen kihlattuni viimeisistä
elinpäivistä sekä hänen surullisesta kuolemastaan, samoinkuin hänen
viimeisistä muistosanoistaan, jotka olivat omistetut minulle. Hän oli
varmasti luullut minun jo silloin lepäävän raivoavien laineitten alla
meren pohjassa. Aina hän oli eläessään minua hellästi muistellut ja
iloinnut jo ennakolta minun kotiintulostani y.m.
Mutta tämä kirje, sen sijaan että se olisi minua lohduttanut, repi
jälleen auki sydämeni haavat, jotka jo luulin umpeen parantuneen. Minä
tunsin, että jos jälleen menisin Glasgowiin ja näkisin ne paikat,
joissa niin monta suloista, onnellista hetkeä armaan Maryn kera olin
viettänyt, niin olisin joutunut uudestaan epätoivon valtaan, niinkuin
silloin, kun olin menettää järkeni. Minä tunsin, ettei heikko
hermostoni voisi noita muistoja kestää; kun kerran onneni ruusu
kukkatarhasta puuttui, niin mitä voisin entisessä onnelassani nauttia
muuta kuin kalvavaa kaihoa ja surua, joka minun olisi kentiesi saattava
ennenaikaiseen hautaan.
Päätin silloin, etten milloinkaan enään menisi Glasgowiin, välttääkseni
onnettomuutta, jota jo olin kylliksi saanut kokea.
Kesäkuun 10 päivänä samana vuonna tulimme Liverpooliin onnellisesti,
kohtaamatta koko matkallamme mitään vastuksia. Hyvät myötätuulet
kiidättivät meitä muutoin kauniin sään vallitessa hyvää vauhtia
Euroopaa kohti pitkältä, monivaiheiselta merimatkaltamme.
Kolmantena päivänä satamaan tultuamme sain lopputilin laivan
konttorista ja olin taasen vapaa, lompakko rahaa täynnä, kääntymään
minne mieli teki. Silloin onkin meripojalla iloiset päivät, kun hän
monen kuukauden kuluttua on taasen vapaa kuin taivaan lintu.
Tällä kerralla en kumminkaan käyttänyt saavutettua vapauttani samalla
tavalla kuin ennen semmoisina maksupäivinä, sillä minä olin Kalkutassa
nimeni raittiuslupauksen alle kirjoittanut ja sen johdosta saavuttanut
vakavamman katsontakannan elämästä. Heti ensi päivinä ryhdyin
Liverpoolissa Good-Templareihin Advance Loschiin n:o 584.
Päästyäni selville Breacin Castleesta, päätin lähteä Australiaan
Adelaideen, jossa yksi minun veljistäni oli isonlaisen liikkeen
omistajana ja jossa hän oli päässyt hyviin varoihin. Sitä paitsi oli
äsken mainittu ystävänikin, lääkäri, sitä mieltä, että terveydelleni
olisi parempi mennä jonnekin muualle kuin Glasgowiin, jossa surulliset
muistot voisivat elpyä jälleen ja ruveta kalvamaan heikkoja
elinvoimiani.
Jäin sentähden vartoomaan sopivata tilaisuutta päästäkseni
ensimmäisellä sinne menevällä laivalla lähtemään. Sillä sinne paloi nyt
mieleni, ja olin päättänyt itsekseni, että päästyäni sinne, en sieltä
enään palaisi; sillä siellä kaukana merien takana, eroitettuna suuresta
sivistyneestä maailmasta, voisin paremmin unhoittaa sen tuskan ja
kaihon, joka nyt kalvoi sydäntäni, muistellessani kadonnutta onnelaani.