Produced by Tapio Riikonen
MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA II
Maalla ja merellä
Kertoeli
AUKUSTI HÖGMAN
Tekijän kustannuksella, Tampere, 1892.
Edellisessä vihkossani olen minä kertonut Martha Brokerin haaksirikon
ja niitä kärsimyksiä, joita me, siitä pelastuneet, saimme kestää, miten
me vietimme erakko-elämätämme asumattomalla saarella ja miten sieltä
viimeinkin pelastuimme. Niin ikään on siinä kerrotuksi tullut rakkaan
Mary-vainajani kuolema ja minun tuloni Liverpooliin, jossa minua
hoidettiin, kunnes taasen jaloilleni kykenin.
Kukaan ajattelevainen ihminen ei suinkaan ihmettele, että olin
kerrottujen tapausten ja kärsimyksieni jälkeen menettänyt haluni
levottomalla merellä kulkujani jatkaa.
Nyt oli hartain haluni ensinnäkin matkustaa Glasgowiin rakkaan
Mary-vainajan kotiin, hänen armaitten vanhempainsa luokse, saadakseni
sitten heiltä omin korvin kuulla Maryn kohtalon ja hänen onnettoman
loppunsa oikeat syyt.
Sen vuoksi kirjoitin Glasgowiin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen, jossa
perinpohjin selvitin tapaukset ja osittain Martha Brokerin haaksirikon
syyt ynnä lopuksi pyysin matkarahoja päästäkseni itse Glasgowiin.
Mutta ihminen säätää, Jumala päättää. Sen sairashuoneen johtaja, jossa
olin potenut, tahtoi välttämättä, että minun piti vielä tehdä joku
purjehdusretki, koska niinkuin hän mainitsi, en muutoin voisi jälleen
saada kadotettua terveyttäni ja voimiani; minä en hänen mielestään
muuten saanut tarpeeksi raitista ilmaa hengittääkseni, johon kumminkin
merimatkoilla jo niin olin tottunut. Ja jopa rupesin itsekin samaa
ajattelemaan, oltuani jo näin kauan tässä suuressa kaupungissa, jonka
ilma ei suinkaan ollut puhtainta laatua.
Lääkäri, joka oli gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, tarjoutui
hankkimaan minulle paikan erääsen laivaan, jonka oli määrä muutaman
päivän kuluttua lähteä Kalkuttaan Itä-Indiassa. Tämän päällikön kanssa
hän sanoi olevansa hyvässä tuttavuudessa. Vielä sen lisäksi lupasi tämä
jalomielinen ihmisystävä hankkia tarkkoja tietoja E:n perheoloista
Glasgowista ja lähettää saamansa tiedot minulle kirjeessä Kalkuttaan.
Sinne tänne asiata harkittuani katsoin vihdoin käytännöllisemmäksi
seurata hänen neuvojaan ja lähteä merimatkalle, vallankin kun en saanut
toivottua vastausta enkä odotettuja matkarahoja Glasgowista.
Viikon kuluttua siitä, kun olin terveenä päässyt sairashuoneesta,
sitouduin palvelukseen rautaiseen rekattiin Breacin Castleen. Minut
kirjoitettiin palkattomaksi matruusiksi, ja minun oli määrä tehdyn
sopimuksen mukaan ottaa osaa laivan töihin, sen mukaan kuin voimani
sietivät, jota vastaan sitten saisin nauttia vapaan ruoan ja asunnon
laivassa, kunnes olisin niin paljon voimistunut, että voisin tarpeen ja
lain mukaisesti täyttää matruusin tehtävät laivassa.
Siis ulos taasen meren myrskyihin, harjanteille vaahtopäisten
laineitten, kentiesi uusiin vaaroihin ja kärsimyksiin ja ehkä sittenkin
saamaan kostean haudan levottoman meren pohjassa syvyydessä! Mutta
mitäpäs siitä; sepä se onkin merimiehen oikea hauta, samoin kuin
sotilaan verinen taistelutanner.
Eikä olekaan merimiehen tapa surra eikä olla alakuloinen. Kun tulin
taasen ulapalle, olin jälleen hyvinkin pian kotiutunut Breacin
Castlessa ja muutamissa päivissä unhottanut vastenmielisyyteni
merielämään. Ja niin minä hauskojen toverieni, iloisten meripoikain
seurassa sain pian entisen hilpeän meriläisen luonteeni takaisin.
Ihmeellistä kyllä, rupesivat odottamattoman pian voimanikin
lisääntymään päivä päivältä, niin että kolmen viikon kuluttua jo tunsin
terveyteni olevan jota kuinkin entisellään, vaikka valitettavasti en
entisiä voimiani ole tuon onnettoman haaksirikon jälkeen milloinkaan
takaisin saanut.
Viidentenäneljättä vuorokautena Liverpoolista lähtemisemme jälkeen
tapahtui Breacin Castlessa omituisen surullinen tapaus. En saata sitä
tässä jättää kertomatta, vallankaan kun se minulle toi onnellisen
seurauksen.
Ensimmäinen perämies Mr. Dalton kansallisuudeltaan englantilainen, oli
vähää ennen Breacin Castleen tuloansa menettänyt nuoren rakastetun
vaimonsa, joka äkkiä kuoli, ennen kuin he olivat avio-onnensa täyttä
yhdeksää kuukautta yhdessä nauttineet. Tämä hänen vaimonsa äkkinäinen
kuolema oli vaikuttanut Mr. Daltoniin niin masentavasti, että mies
parka oli muuttunut sangen alakuloiseksi ja raskasmieliseksi.
Eräänä tyynenä, kauniina kuutamoyönä äsken mainittuna vuorokautena,
noin kello kahdentoista aikaan, oli hän keskustellut ruorimiehen kanssa
tavattoman vilkkaasti. Siinä hän oli valittanut painavaa suruansa sekä
pakotusta päässään ja rinnan alla sydämen kohdalla. Sitä paitsi oli hän
ollut tavallista levottomamman näköinen sekä ilmaissut toivovansa, että
hän pian saisi purjehtia rauhallisempaan satamaan, oman ikävöidyn ja
armaan Katiensa luo.
Tämän keskustelun kestäessä oli ruorimies huomannut, että Dalton
tuostakin oli luonut levottomia, hourailevan tapaisia silmäyksiä ylös
maston huippua kohden.
Vihdoin oli hän viitannut ylös samaan suuntaan ja värähtelevällä,
pelonalaisella äänellä huudahtanut: "Katsos tuonne, John; tuolla hän
seisoo, oma armaani, ihka elävänä ja viittoo minua luoksensa. Oi,
katsopas vaan hänen hurmaavia silmiänsä ja kirkasta seppelettä hänen
hiuksillansa!"
Mielenhäiriötä osoittavalla innolla oli hän sitten riistänyt päältään
nuttunsa ja rientänyt ylös mastoon. Ja ennenkuin ruorimies oli kerinnyt
kapteenille hätäkelloa soittaa ja tämä päässyt laivan kannelle, oli
Dalton jo ennättänyt ylös. Kun sitten kapteeni vihdoin saapui kannelle
ja asian laidan kuultuaan lähetti muutamia matruuseja hänen jäljessään,
kuului perämies Dalton jo maston huipussa epäselvillä sanoilla ja
mielipuolen valittavalla äänellä sopertelevan: "Oi, Katie! Sielläkö
olet, armaani? Odota minua vielä silmänräpäys, minä tulen, vihdoinkin
tulen luoksesi, tulen oman lemmittyni, armaan puolisoni luokse!"
Samalla hän levitti kätensä ja syöksyi huimaavasta korkeudesta
syvyyteen.
Kapteenin komennuksen mukaan käännettiin laiva heti vastatuuleen;
pelastusvene laskettiin alas ja soudettiin sille kohdalle, mihin
onneton oli hypännyt. Mutta turhaan itseämme vaivasimme häntä
etsiessämme, emme jälkeäkään hänestä huomanneet. Dalton oli saanut
hautansa levottoman meren syvyyteen, Ahtolan tuntemattomiin majoihin.
Tämä liikuttava tapaus teki syvän ja surullisen vaikutuksen meidän
mieliimme. Monta surullista aavistusta sukelsi esiin jo muutenkin
taikauskoisten merimiesten mielikuvituksiin, ja kaikki näyttivät
hämmästyneiltä.
Koko miehistö ilman poikkeusta kaipasi ja suri syvästi perämies
Daltonia, sillä hän oli todellakin ollut kunnon mies, jalo- ja
suoraluontoinen toveri, hyvä ja taitava merimies sekä harvinaisen
sivistynyt ja sävyisä alamaisiaan kohtaan, mies, joka ei suonut
heikommallekaan vääryyttä tehtävän; sillä hän piti koko miehistöä
rakkaina tovereinaan.
Mutta tässä, niinkuin ylimalkaan mailmassa tapa on, toteutui minun
suhteeni sananlasku: "Toisen hauta, toisen leipä". Sillä hänen
surullinen loppunsa oli minulle onneksi, koska se tuotti minulle
laivassa paremman paikan ja palkan.
Seuraavana päivänä, näet, kutsui kapteeni minut kajuttaansa ja tarjosi
ilokseni minulle vainajan paikan, koska minä olin laivassa ainoa mies,
joka olin perämiehen tutkinnon suorittanut. Sitä paitsi olivat minun
seikkailuni Glasgowissa ja edellinen surkea meriretkeni sekä sen
seuraukset vetäneet minun puoleeni kapteenin suosiota, sillä hän oli
niistä saanut tietoja lääkäri R:ltä ja myöhemmin itseltänikin.
Minut kirjoitettiin siis laivan kirjoihin perämieheksi siitä päivästä
lukien, jona olin laivaan tullut. Palkkaa sain myös nauttia samasta
päivästä alkaen kahdeksan puntaa sterlinkiä (Suomen rahassa 200
markkaa) kuukaudessa.
Onnen kelkka oli siis taasen ruvennut minua kuljettamaan, onnetar
hymyili jälleen minulle ja viittaili iloisesti eteenpäin pyrkimään,
ottaen suosioonsa minut, kovia kokeneen poloisen. Iloisena ja
kiitollisin sydämin ylistin Luojaa, ja tulevaisuuteni toiveet
kirkastuivat, ja niin minä taas aloin kulkea kohti hymyilevää
tulevaisuutta.
Pian pääsimme jo päiväntasaajan kohdalle, jossa auringon lämpö oli niin
kuuma, että kaksi ensikertalaista sai ruorissa auringon piston, sillä
päivän kehrä paahtaa siellä niin kuumana, kohtisuoraan päälakeen, että
se saattaa siihen tottumattomat pyörtymään. Sekä kaula että paljaat
käsivarret tulivat suurille rakoille, ikäänkuin tavalliset palohaavat.
Jotta ei useampia tuonlaisia tapauksia sattuisi, vedettiin niinkutsuttu
aurinkopurje ruoripyörän yli ja pingoitettiin leetankoihin, ja tätä
sitten tavan takaa kostuteltiin vedellä, etteivät auringon säteet
päässeet sen lävitse vaikuttamaan.
Viisikuudetta vuorokautta myötäänsä purjehdittuamme tulimme
onnellisesti pasaatiin. Ilmassa vallitsi sama tasainen, suloinen lämmin
ja tuuli henki yöt, päivät aina samaan suuntaan, niin ettei köyttä eikä
purjetta tarvinnut koskettaa kolmeen viikkoon. Vartijaakaan ei
tarvinnut laivan kannella vaihtaa. Paitsi ruorimiestä ja kokka- sekä
märssynvartijaa sai joka mies häiritsemättä levätä koko yön; tuskin
lopulta enää päivälläkään miehistö tiesi, kenen vuoro oli levätä, kenen
ulkona olla.
Sateisilla säillä me tukimme kannen rajassa olevat vesiviemärit ja
kokosimme sillä tavalla vettä laivan kannelle. Siinä sitten toiset
kylpivät, toiset pesivät vaatteitansa, toiset suotta aikojansa
ilvehtivät; sillä vesi oli niin suloisen haaleata, ikäänkuin
lämpimässä saunassa.
Eräänä kauniina päivänä saimme äkkiarvaamatta oivallista tuoretta
kalakeittoa. Sanotaan, ettei hiiri juokse makaavan kissan suuhun, mutta
tässä tapauksessa ei se sananlasku paikkaansa pitänyt.
Laiva kiiti eteenpäin 8 solmun väliä tunnissa. Kello 5 ajoissa aamulla
oli melkein hankapurje. Minulla oli vuoroni olla kannella. Ajan
vietoksi otin kaukoputken ja tähystelin sillä taivaanrantaa ja
vast'ikään noussutta aurinkoa, joka hurmaavan kauniilla ruskollaan
kultaili eteläisen meren välkkyviä laineita. Yht'äkkiä hyökkäsi
suunnaton parvi lentokaloja laineista ja lensi toiselta aallon harjalta
toiselle. Mikä runollinen, lumoava näky! Niinkuin lukemattomat
jalokivet välähtivät ne nousevan auringon valossa, ja kerta toisensa
jäljestä uudistui tuo soma näky. Parvi tuli yhä lähemmäksi suoraa päätä
laivaamme kohti. Minä huusin kapteenille, joka juuri oli tulossa
kannelle, ja hän, huomattuaan kalaparven, ryhtyi heti ruoriin ja käänsi
laivan äkkiä myötätuuleen kalaparven ollessa ainoastaan noin viiden
sylen päässä laivasta. Samalla parvi taasen teki hyppäyksen, ja
kapteeni antoi laivan tehdä pienen käännöksen parvea kohti. Silloin oli
koko parvi, pari kolme sataa kalaa, sekaantunut tai tarttunut
limaisista siivistään laivan sivuun, kanteen ja hytin seiniin, niin
että koko toinen puoli laivaa oli valkoisena kaloista.
Ei sitten muuta kuin joka mies kokoomaan kaloja laivan sankoihin,
patoihin ja mikä mihinkin, ja näistä sitten kokki apumiehineen
hernerokan asemesta sai ruveta valmistamaan oivallista kalakeittoa.
Lentokala on näöltään ja kooltaan silakan kaltainen; eroituksena vaan
on se, että sen uimukset ovat jotenkin yhtä pitkät kuin itse kalakin,
ja ne ovat muodostuneet siipien kaltaisiksi, niin että kala niiden
avulla voi pyrähtää laineista ilmaan ja siinä jonkun matkan vauhdissaan
eteenpäin mennä. Nämä siipi-uimukset ovat niin limaiset, että jos kala
tulla surahtaa laivan kylkeen, niin tarttuu se siihen eikä heltiä
ennenkuin seuraava laine siitä viruttaa sen irti. Ja jos kala on niin
ylhäälle kohonnut, että se singahtaa laivan kannelle, jääpi se siihen
eikä voi siitä liikkua, niin että sen helposti voi kiinni saada ilman
mitään pyydyksiä.
Yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä lähtöpäivästä lukien näimme taasen
toisenlaatuisen juhlakulun meren asujanten valtakunnassa.
Oli taasen suloinen iltapäivä. Noin kolmen ajoissa istuskelin kajuutan
katolla ja vetelin päivällishaikuja kaikessa rauhassa, muistellen
kaipauksella Marya, jonka kuvaa en vielä ollut voinut sydämeni sopesta
poistaa. Silloin alkoi vasemmalta puoleltani, tuulen puolelta, kuulua
outoa suhinata, kummallista melskettä ja puhalluksia. Kavahdin
seisoalleni, ja arvatkaapa mitä näin? Näin tuulen puolella, niin
pitkältä kuin silmä kantoi, lukemattoman joukon pieniä valaskaloja,
jotka muodostivat ikäänkuin kiehuvan kosken, sillä ne tulivat
säännöllisissä riveissä kuin sota-armeija ja vuoronsa mukaan rivi
riviltä heittivät häränpyllyä veden pinnassa, niin että niiden koko
ruumis tuli näkyviin. Ja samassa kun pää taasen tuli veden alta
näkyviin, päästi otus kummallisen äänen, ikäänkuin olisi kovasti
huudettu: "Phuuh". Väriltään näkyivät ne olevan muhean harmaita, vatsa
vaalea, turpa eli pää pullomaisen pyöreä. Siitä syystä kait niitä
kutsutaankin Englannissa pulloturviksi. Kooltaan vaihtelivat ne
puolentoista ja kolmen kyynärän välillä.
Noin kymmenen minuutin ajan olimme laivoinemme keskellä tuota
kala-armeijaa, eivätkä nuo iloiset mellastajat näkyneet mitään meidän
laivastamme välittävän, sukeltelivat vain arastelematta laivamme alle
ja sieltä pois sekä molemmilla sivuilla että edessä ja takana,
pyörähtelivät häränpyllyä ja ikäänkuin hyvästijätöksi heiluttelivat
kankeita pyrstöjään huutaen: phuuh, kunnes vihdoin katosivat kotiinsa
aaltojen alle.
Kymmenen vuorokautta toista sataa kestäneen purjehduksen jälkeen
saavuimme vihdoin onnellisesti matkamme perille Hindujen maihin,
Itä-Indian lämpöisiin seutuihin, kahta päivää ennen uudenvuoden aattoa.
Tämä oli minun ensimmäinen uudenvuoden iltani, jonka merimiehenä
ollessani tulin viettämään laivassa sen satamassa ollessa. Omituisena
muistona on se jäänytkin mieleeni; sillä niin merkillistä, satumaista
uudenvuoden viettoa en ole koskaan ennen tai jälkeen enään nähnyt, eikä
niin hauskoja muistoja ole jättänyt jälkeensä mikään muu uudenvuoden
ilta kuin tämä, jonka vietin täällä lähellä ihmiskunnan ensimmäisten
esi-isäin asuntopaikkaa, joka lienee näillä maailman suunnilla ollut.
Kalkutta on suurimpia, vilkasliikkeisimpiä merikaupunkeja koko
Itä-Intian rannikoilla. Tähän aikaan vuodesta olletikin on sen satamassa
tuhansittain sekä purje- että höyrylaivoja monista eri maista ja
kansoista.
Pääasiallisesti ottavat laivat riisi- ja hedelmälasteja ja tuovat tänne
kivihiiltä, olutta ynnä kaikenlaista sekatavaraa.
Nytkin kertomuksessamme mainitulla ajalla oli satama täynnä
kaikenkaltaisia kauppalaivoja, suurempia ja pienempiä, veljellisessä
sovussa leväten satamassa viisi ja kuusi alusta vierekkäin toinen
toisiinsa kytkettyinä.
Mihin suuntaan vain katseensa loi, niin aina, niin pitkälle kuin silmä
kantoi, näkyi kuin loppumaton sekava metsä mastoja ja raakapuita
lukemattomiin saakka.
Kuvittelepa sitten, arvoisa lukija, sitä huumaavaa, satumaista
vaikutusta, minkä tämmöinen monikirjava, elävä taulu teki meihin
kuhunkin, jotka emme ennen tämmöistä suuremmoista näkyä olleet nähneet,
kun tämän lisäksi vielä tulivat nuo omituiset temput, joita täällä
vuosien vaiheella kahdentoista lyönnillä toimeenpannaan ja joista me
emme ennakolta mitään aavistaa tienneet.
Noin kymmentä minuuttia ennen kahtatoista uudenvuoden yönä komennettiin
nimittäin jokaisessa laivassa miehet raakapuille ja annettiin heille
ainekset tulisoihtuja varten.
Juuri kahdentoista lyönnillä sytyttivät he yht'aikaa soihtunsa yön
pimeydessä ja hiljaisuudessa. Samassa rupesi raketteja, kaiken
värillisiä ja kokoisia, lentelemään rannoilta ja laivoista,
kanuunoiden, pyssyjen ja revolverien paukkuessa. Samalla hetkellä
leimahtivat monet tuhannet eri väriset paperilyhdyt kaikkialla tuleen,
valaisten koko sataman mitä hurmaavimmalla taikavalolla. Kaupungin ja
laivojen kelloja soitettiin rämpytettiin kaikin voimin, niinkuin
viimeinen hetki olisi käsissä ollut. Sen lisäksi kaikuivat tuhansien
merimiesten kurkuista mitä hurjimmat ja iloisimmat uudenvuoden
hurraa-huudot, sekaantuen rumpujen pärinään ja kaikenmoisten soittimien
pauhinaan. Tämmöistä valoa ja iloa kesti taukoomatta neljännestunnin,
ja koko sen ajan tuntui minusta kuin olisin äkkiä temmattu todellisesta
elämästä mitä ihmeellisimpään satumaailmaan.
Jos minnekä katseensa käänsi, näkyi lukemattomia tulisoihtuja,
korutulituksia, bengaalitulia punaisia, sinisiä, keltaisia ja jos
jonkin värisiä, niin että koko suunnattoman lavea satama tuhansine
aluksineen näytti olevan yhtenä ainoana tulimerenä, jommoista en ikinä
ollut ennen nähnyt enkä ollut kuullut muidenkaan kertovan.
Neljänneksen yli kahdentoista kuului jymeä yhteislaukaus lähellä
olevasta linnoituksesta ja pani koko sataman tärisemään. Se oli
ennakolta ilmoitettu merkki, jonka jälkeen koko tuo merkillinen
uudenvuoden tervehdys oli yhtä äkkiä loppuva, niinkuin se oli
alkanutkin.
Ikäänkuin taikasauvan käännöksellä vaikenivat kanuunat, pyssyt, rummut
y.m. lukemattomat metelin tuottajat, tulet sammuivat ja kaikki oli
taasen hiljaista kuin haudassa.
Mutta nyt vasta tämän satumaisen näytelmän loistokohta hämmästytti
ensikertalaisen silmiä.
Sataman suulla olevan linnoituksen tornin huipusta levisi äkkiä yön
pimeälle taivaalle mahtava, paukkuva ja sähisevä korutulitus, jota
tuskin voinen kuvata.
Ensin ilmaantui kirkas, seppelöitty risti, noin kyynärän korkuinen,
ruusun punaisen tulen keskellä. Kun olimme muutamia sekuntia sen
suloista loistoa ihailleet, lensi se ylös pilviä kohden, ja sijaan tuli
kirkas, kimalteleva tähti punaisen ja keltaisen tulen keskellä.
Muutaman sekunnin kuluttua suhahti tähti vuorostaan ilmaan ja kulki
verkalleen idästä länteen niin pitkälle kuin silmä voi sitä seurata.
Sitten taasen seurasi viheriäinen tuli, jonka keskellä kuu levollisesti
levitti himmeätä valoansa, kunnes se vähitellen pieneni, niin että
siitä ainoastaan pieni kaistale lopulta näkyi.
Mutta samassa kuin kuun viimeinen kaistale sammui, sukelsi esille
aurinko, joka valaisi osan satamata kirkkaasti kuin sähkövalo. Tuon
tuostakin tulista vauhtia pyörivän auringon keskipisteestä levisi pieni
aukko, josta singahteli tähtösiä, pienempiä ja suurempia ylös ilmaan,
josta ne sitten paukkuen ja rätisten sammuivat. Vihdoin hajosi itse
aurinkokin kauheasti pamahtaen ilmaan ja katosi.
Luulimme auringon kadotessa tulitukset jo loppuvan; mutta samassa
taasen räjähti linnan tornista raketti ilmaan ja sen lähtöpaikkaan
ilmaantui sininen tuli. Se suureni suurenemistaan ja rupesi tekemään
ihmeellisiä kiertokulkuja ja kiemuroita. Sinisen tulen keskellä
ilmestyi vanha, pitkä, valkopartainen, vääräniskainen ukko, kantaen
vanhaa vuosilukua sylissään. Ukko nyökkäili päätään, ja joka
nyökkäyksellä lensi vanhan vuosiluvun numero ilmaan. Tuli ukon
ympärillä rupesi yhä enemmän sähisemään, kunnes lopulta ukko rupesi
tutisemaan, ja viimein sekin suhahti tuhansiksi säkeniksi ja levisi
paukkuen ja rätisten yön pimeyteen.
Kun oli vielä jonkun aikaa kestänyt mitä ihmeellisimpiä ja
vaihtelevimpia tulituksia, saimme lopuksi nähdä vielä uuden vuosiluvun,
jonka jäljessä kaksi enkeliä liiteli, ja samalla kuului tornista tuon
kaikille englantilaisille tutun kansallishymnin "God Save the Queen"
(Jumala kuningatarta suojelkoon) voimakkaat säveleet.
Englannin vaakuna näkyi vielä rätisevänä vuosiluvun etupuolella, vähän
aikaa valaisten pilkkopimeätä yötä, kunnes sekin viimein sammui.
Kansallishymnin sointuvat säveleet hivelivät korviamme, ja tuntui
siltä, kuin soitto ja veisuu olisivat vähitellen kovenneet ikäänkuin
lisäjoukkoja laulajiin ja soittajiin olisi liittynyt. Lopuksi
kaksitoista järeätä tykinlaukausta lopetti tämän juhlallisen
uudenvuoden tervehdyksen.
Tämmöinen oli minulla tämä uudenvuoden yö päiväntasaajan tuolla puolen
Olin joutunut ihan hurmauksiin tästä yli kaiken käsityksen menevästä,
viehättävästä näytelmästä, joka oli niin äkkiä ilmaantunut ja taas
hävinnyt. Tarvitsin kauan aikaa selvitelläkseni itseäni ja
käsittääkseni kaikkea tuota, mitä olin nähnyt, ja palautuakseni jälleen
tähän jokapäiväiseen elämään.
Kymmentä päivää vailla kaksi kuukautta viipyi laivamme Kalkutassa. Sen
ajan kuluessa otettiin lastiksi riisiä ja ruokatavaroita neljän
kuukauden matkaa varten Guadaloupe saarelle, joka kuuluu Länsi-Intian
saaristoon. Olimme myöskin suostuneet viemään sinne seitsemän sataa
siirtolaista, kaikki köyhää työkansaa maaseuduilta. Nämä aikoivat
lähteä työskentelemään Länsi-Intian äärettömän suurille ja viljaville
sokuriruoka-vainioille.
Ihmisparat! He antautuivat melkein kuin orjuuteen vapaaehtoisesti;
mutta parempihan on olla orjana kuin kuolla nälkään.
Valtio joka heidät sinne lähetti, oli luvannut, paitse vapaata matkaa,
ylöspitoa ja vaatteita, perille päästyä heille taata ruoan ja vaatteet
sekä 5 rupiata (Suomen rahassa 12 markkaa 50 penniä) palkkaa vuodelta
viiden vuoden aikana, jonka kuluttua heidät vapaasti takaisin
kuljetettaisiin. Tätä vastaan täytyi heidän nämä 5 vuotta olla
sokurinviljelijäin omaisuutena niinkuin hevoset, härät ynnä muut, sekä
isän että äidin ynnä lapsien.
Meille eli laivan kapteenille maksettiin kuljetuspalkkaa 25 puntaa eli
500 Smk. hengeltä koko matkalta, johon maksuun laivan täytyi pitää
heille täydellinen ylöspito, vaatteet, makuupatjat, peitteet, lämmin
vesi joka aamu vaatteitten ja heidän itsensä pesua varten sekä
tarpeellinen lääkärinhoito tarvittaissa. Jos kuka matkalla kuolisi,
hänestä ei mitään maksettaisi, mutta sitä vastaan hyötyisimme me
jokaisesta matkalla syntyvästä lapsesta saman kuin aikuisestakin
kuljetettavastammekin.
Omituista oli katsella näitä puolivillejä ihmisiä heitä laivaan
kuljetettaessa. He olivat aivan alastomia, kahvinruskeita väriltään,
tukka kiiltävän musta ja lainehtiva, hentoja, kaunisvartaloisia
ruumiiltaan, mutta muutoin mitä alhaisimmalla sivistyksen kannalla ja
arkoja kuin arimmat metsän eläimet. Useat heistä eivät koskaan olleet
valkoihoista ihmistä nähneet, eikä monikaan heistä liene näköpiiriänsä
tätä ennen ulottanut ulkopuolelle syntymämetsiään. Meidät nähtyään
eivät he mitenkään tahtoneet uskaltaa lähestyä isoa luukkua, josta
heidän oli laskeutuminen laivan välikannelle heitä varten
valmistettuihin olinpaikkoihinsa. Täytyi sentähden komentaa miehistö
pois heidän näkyvistään.
Omasta olostani tässä etelämaisessa kaupungissa kerrottakoon tässä myös
jotakin. Kapteeni O'Brienin kanssa oli meistä tullut erinomaisen hyvät
ystävykset. Mutta luonnollista oli, että minua usein vaivasi raskas
surumielisyys, sillä olinhan saanut niin paljon kärsiä sekä
ruumiillisesti että henkisesti, ja voimani yhä pysyivät
heikonpuolisina; mutta erittäinkin sydämessäni asui synkkä muisto
rakkaan Maryni odottamattomasta kuolemasta.
Huvittaakseen minua ja estääkseen minua vaipumasta ikävään ja
epätoivoon yksitoikkoisessa merielämässä, antoi kapteeni minun olla
maissa koko ajan, minkä laivamme viipyi satamassa, oppiakseni
hindulaisten kieltä, jota minun oli muka tarvis vähän osata tullakseni
matkalla toimeen noiden seitsemän sadan hindulaisen kanssa, joita
meidän oli laivallamme kuljettaminen ja joiden hoidosta minun oli huoli
pitäminen.
Sitä tarkoitusta varten hän toimitti minut työnjohtajaksi eräälle
maatilalle, joka on noin 3 Englannin peninkulmaa Kalkutan kaupungista
ja jossa hän kertoi itsekin ennen jollakulla matkallaan käyneensä,
kehuen tätä seutua erittäin terveelliseksi ja sopivaksi olinpaikaksi
minulle.
Maatilan omistaja, Abdul Sahidan, harjoitti maatilallansa myös
suurenmoista teenviljelystä, ja hänellä oli erinomaisen laajoja
riisivainioita ja hedelmällisiä, rehottavia hedelmätarhoja. Hänellä oli
perhettä sata kolmekymmentä viisi henkeä, suuri joukko siipikarjaa y.m.
elukoita.
Abdul Sahidanilla oli itsellä ollut 10 vaimoa, sillä hindulaiset
viettävät vielä patriarkkain elämää, ja heillä on monivaimoisuus
luvallinen. Näitä paitsi oli hänellä 90 orjaa sekä nuori, kukoistava 16
vuotias tytär, joka oli läpikäynyt jonkinlaisen oppilaitoksen ja siis
"sivistynyt" nainen. Hän haastoi jotenkin selvästi englanninkieltä,
rämpytteli auttavasti pianoa ja oli vaatetettu euroopalaisten naisten
tapaan. Hän osasi istua oikein tuolilla ja sohvalla, niinkuin
sivistyneet ihmiset ainakin, eikä vaan lattialla ja maassa jalat
ristissä alla, niinkuin hänen muut kansalaisensa. Samoin hän osasi myös
syödä veitsellä, kahvelilla ja lusikalla eikä ainoastaan
viisihaaraisellaan. Sitä paitsi hän osasi laulaa ihmeen viehättävällä
äänellään neljä, viisi erinlaatuista englantilaista laulua sekä
kirjoittaa englannin- ja hindulaiskieltä, sekä sen lisäksi tehdä monta
hyvää ja hyödyllistä pientä askaretta, joihin euroopalainen tai
sivistynyt nainen ei kykenisikään. Hindulaisten käsityksen mukaan hän
oli siis korkeimmalla sivistysasteella ja pidettävä naisellisen
täydellisyyden mallikuvana.
Muutoin oli Abdul Sahidan itsekin sivistyneimpiä hindulaisten joukossa
sillä paikkakunnalla, ja muuten kaikin puolin nerokas ja toimelias
mies.
Neljä vuotta takaperin hän oli kääntynyt kristinuskoon, ja samoin
olivat hänen päävaimonsa ja tyttärensä Mirjam tehneet. Nuo yhdeksän
muuta entistä vaimoa olivatkin nyt vaan palvelijanaisten arvossa,
kuitenkin niin, että heidän haltuunsa oli uskottu pääasiallisesti
talouden hoito, joten heidän ei tarvinnut orjain tehtäviä toimittaa.
Abdul Sahidanin perheessä kohdeltiin minua valkoista sardah'ia (herraa)
erinomaisen lempeästi ja ystävällisesti, jommoista kohtelua ei
hindulaiselta olisi osannut odottaakaan. Oltuani talossa seitsemän
viikkoa, tunsin siis itseni oikein kotiutuneeksi.
Sitten eräänä päivänä sain käskyn kapteeniltani tulla laivaan, koska
muutaman päivän kuluttua laivan piti selvitä lähtemään, ja minun siis
oli tarvis saapua tuohon uuteen seurapiiriini puhuttelemaan hindulaisia
siirtolaisia heidän omalla kielellänsä. Silloin minut valtasi
todellakin hämmästyttävä vastenmielisyys koko merielämän vaaroihin ja
vaivoihin, niin että melkein halutti jäädä sinne, missä nyt olin,
hindulaisen perheesen, ja ruveta hänen teeskentelemättömän Mirjaminsa
mieheksi.
Tämä johtui minun mieleeni etenkin siitä syystä, että Mirjam, isäntäni
tytär, oli surusta ihan nääntymäisillään minun lähtöni tähden.
Teeskentelemättömästi ja ujostelematta hän esitteli minulle, että minä
iäksi päiviksi jättäisin kaikki lähtöpuuhat sikseen ja jäisin hänen
luoksensa. Kun minä näin, minkälaisella lapsellisella luottamuksella
hän tätä tuumaansa esitteli, ja ettei hän tahtonut minun selityksiäni
korviinsakaan ottaa, koitin minä lohduttaa hänt parhaan taitoni mukaan
sekä lupasin pian tulla takaisin, kun vain olin Länsi-Intian matkan
tehnyt. Juttelin hänelle, että olin tämän matkan tekoon pakotettu, niin
ettei kukaan muu siitä voisi minua vapauttaa kuin Englannin kuningatar,
ja että ennen kuin Englannista kirje ennättäisi palata, olisin jo
itsekin takaisin.
Minä lausuin siis jäähyväiset Abdul Sahidan perheenjäsenille. Tultuani
lopulta Mirjamin luo, puhkesivat hänen tunteensa hurjina valloilleen.
Hän heittäytyi minun kaulaani ja itki niin rajusti, että luulin hänen
sydämensä pakahtuvan. Hetken kuluttua heittäysi hän siitä polvilleen
jalkaini juureen, suuteli niitä, syleili minua polvista, ja itki ja
pyyhkieli pitkillä, kauniilla hiuksillaan minun tomuisia jalkojani ja
muutenkin itämaiseen tapaan ilmaisi katkerata suruansa mitä hellimmillä
ja nöyrimmillä rakkauden ja kunnioituksen osoituksilla.
Vaikeaksi kävi minunkin suruni tätä luonnonlapsen katkeraa surua ja
avomielistä rakkautta katsellessani. Yritin monta kertaa kohottaa häntä
nöyrästä asemastaan, mutta ilman menestystä. Vihdoin sain hänen
niinkuin lapsen istumaan polvelleni, jossa hän kätki kasvonsa minua
vastaan ja rupesi taas vaikeroimaan ja itkemään. Hänen isänsä oli,
niinkuin siinä sain tietää, luulotellut tyttö parkaa, että minä
kentiesi ainaiseksi jäisin sinne ja ottaisin hänet vaimokseni. Ja totta
tosiaankin, jos olisi Mirjam ollut valkoinen, niin ei hän olisi juuri
Marynkaan rinnalla häpeään jäänyt, niin enkelinkaltasena kuin tämä
minun sydämessäni oli jäänytkin. Ja sitä paitsi olisihan minusta tullut
rikas ja mahtava tilan ja teeviljelyksien omistaja Itä-Intiassa, joka
kait ei olisi ollut hulluinta sekään. Ja jos olisi minulla ollut niin
paljon elämän kokemuksissa karjennutta kylmää järkeä kuin nyt, niin
tuskinpa olisinkaan päärlyäni lokaan viskannut.
Vihdoin minun täytyi luvata pyytää kapteenilta heti eroa perämiehen
virastani, ansaittua palkkaani ja tavaroitani, ja tulla heti takaisin,
ja merkiksi otin sormuksen sormestani, painoin sen Mirjamin sormeen ja
ryntäsin ulos, hypähdin portaitten edessä hevosen selkään ja ratsastin
karahutin taakseni katsomatta, hindulaispalvelijan seuraamana, kunnes
maatila oli nähtävistäni kadonnut metsän siimekseen.
Kyllähän minä jo todellakin haastelin asiasta kapteeni O'Brienille.
Mutta hän nauroi koko minun jutulleni, eikä hän sitä paitsi voinut
minulle eroa antaa, koska hän ei olisi siellä saanut toista luotettavaa
perämiestä, jota paitsi hän ei olisi uskaltanut niin pitkälle ja
vaivalloiselle retkelle lähteä. Ja ivaten hän nauroi: "Kyllä merivesi
ja raitis ilma semmoiset hullutukset pian pois huuhtovat".
Ja kyllä ne näkyivät sen tekevänkin, samoin kuin ne monta muutakin
onnen tarjousta ovat huuhtoneet. Turhaan sitten jäljestäpäin kaduin,
etten silloin karannut laivasta ja mennyt hindulaiseksi
maanviljelijäksi.
Helmikuun 20 päivänä lähdimme Kalkutasta. Hinaajalaiva veti meidät
ulapalle, ja sinne ne jäivät monet hauskat muistot ja iloiset hetket,
joita olin siellä viettänyt etelän lämpimän auringon alla
hindulaisperheen keskuudessa, eikä liene mitään outoa siinä, että monta
kertaa matkallamme kaipauksella tätä oloani muistelin.
Matkamme kului ilman mitään erinomaisia vastuksia. Ilmat olivat koko
ajan erittäin kauniit; ei ollut myrskyjä eikä pahoja vastatuulia.
Siirtolaisemme myöskin olivat hyvin rauhallisia ja kaikinpuolin
tyytyväisiä uusissa oloissaan: Ja sopipa heidän niin ollakin, sillä
eivätpä he olleet niin hyviin päiviin ennen tottuneet. He makasivat,
söivät ja huvittelivat itsiään parhaimman taitonsa mukaan; ei tarvinnut
heidän huolehtia maailman menoista mitään, saivat elää vaan niin kuin
suloisinta paratiisin elämää.
Muutamia viikkoja laivassa oltua, rupesikin heistä näkymään, että he
voivat erinomaisen hyvin, sillä laivaan tullessaan olivat heistä
useimmat olleet laihoja kuin luurangot; mutta viikkojen kuluessa
lihoivat he niin, että olivat kuin parhaat papualaisten syöttiläät.
Monen kasvotkin alussa olivat oikein kuivettuneet ja ryppyiset, mutta
lopulta kiilsivät ne jo lihavuudesta ja hyvinvoinnista kuin ruskea
lakeerinahka.
Minä, joka olin muka hindulaisten kieltä oppimassa ollut ja vähän sitä
oppinutkin, sain perämiehentoimeni ohessa myöskin pitää ylintä hoitoa
heistä, josta toimesta minulle maksettiin 3 puntaa eli 75 Sm.
lisämaksua. Minun velvollisuuteni siis oli pitää järjestystä heidän
keskuudessaan sekä valvoa, että he saivat kaikki, mitä heille oli
tulevaa, ja ettei latvan miehistö saanut millään tavalla sekaantua
heidän asioihinsa eikä sopimattomasti heitä kohtaan käyttäytyä.
Tässä toimessani minä sain apumiehikseni kaksikymmentäviisi
malajilaista, jotka ovat vaaleampi-ihoisia ja joita siellä pidetään
jalompana rotuna. Heidät minä järjestin niin, että heistä aina oli yksi
ison ja peräruuman vartijana ja toiset puolet välikannella järjestystä
ja puhtautta valvomassa, kaksitoista miestä yöllä ja toiset päivällä.
Kello 8 aamuin illoin oli vahtivuoro vaihtuva. Vanhin joukosta oli
määrätty heidän ylipäälliköksi, joka taasen valvoi miestensä
velvollisuuden täyttämistä ja illoin aamuin antoi minulle tarkat
selvitykset kaikista tapauksista. Hänen oli määrä vain silloin tulla
minua avuksi pyytämään, kun ei voinut itse seikoista suoriutua.
Tämä päällysmies oli palvellut 10 vuotta Intian sotaväessä ja osasi
sentähden auttavasti englanninkieltä, joten hän oli minulle suurena
apuna ja tulkkinakin jatkuvissa tapauksissa.
Kolme kertaa päivässä tein minä säännöllisesti tarkastusmatkan
välikannella. Silloin olivat usein kovatkin kurituskeinot tarpeen
vaatimat, voidakseni saada ylläpidetyksi likimainkaan ihmismäistä
puhtautta ja järjestystä yleensä näiden metsäläisten tapoihin
tottuneiden puolivillien ihmisten keskuudessa.
Kalkutasta lähtiessämme oli kuumuus niin suuri, että täytyi pari kertaa
päivässä vedellä vadella laivan kantta ja muita paikkoja, joihin
auringon säteet sattuivat, sillä piki ja terva tunki tihkumaan
saumoista ulos. Kun sitten muutamia päiviä lähtemisemme jälkeen ilma
vähän alkoi viiletä, sain laivan lääkäriltä määräyksen jakaa mukana
olevasta varastosta vaatteita alastomille hindulaisille.
Kukin nainen sai hameen ja lyhyen röijyn, jotka olivat tehdyt karkeista
kamelinvillaisista langoista, sekä pitkän harvakuteisen
liinankaistaleen, jota he käyttivät omituisena hameentapaisena
vaatetuksena. Miehet saivat villahousut ja kapeamman liinakaistaleen,
jolla he yläruumistaan peittivät tai käyttivät päässään turpaanin
tapaan.
Joka aamu ajettiin heidät kuudelta ylös laivan kannelle itseään
pesemään, ja kesti tätä pesemistä puoli kahdeksaan aamulla. Laivassa
oli höyrykone, jonka pannusta he saivat tarpeen mukaan lämmintä vettä,
jota runsaasti tarvittiinkin, kun heidän täytyi pestä koko ruumiinsa.
Kahdeksalta aamulla saivat he aamiaiseksensa kukin kaksi laivakorppua,
kaksi kukkurapäistä ruokalusikallista sokerijauhoa ja sen päälle tuopin
vettä.
Kahdeltatoista saivat he päivälliseksensä höyryllä keitettyä riisiä
sekä curykastetta sen mukana. [Cury on hyvin maukasta riisikastetta,
jota Itä-Intiassa yleiseen käytetään. Itse cury on juurikasvi, joka
näkynsä puolesta paljon muistuttaa inkivääriä, mutta hienoksi
jauhettuna on väriltään kauniin keltaista ja maistuu vähän kitkerältä.
Siihen pienennetään sipulia ja pippuria ja vettä lisätään tarpeen
mukaan, ja niin saadaan siitä sangen maukasta riisikastetta.]
Keskiviikkoina ja sunnuntaina pantiin curyn joukkoon liseeksi perunoita
ja tuoretta lihaa pieninä viipaleina; ja silloinkos nämä
yksinkertaisiin ruokiin tottuneet metsäläiset luulivat oikein
herkuttelevansa.
Ruokahalu oli heillä mitä parhain. Heidän kauheasta syömätaidostaan
tahdon tässä kertoa pienen esimerkin.
Olimme yhdeksättä vuorokautta matkalla, ja meri aaltoili sangen
voimakkaasti, vaikka myrsky ei ollut kovin ankara. Merimatkoihin
tottumattomista siirtolaisistamme oli moni meritaudin: säälimättömissä
kourissa. Niinpä oli erään perheenisän molemmat vaimot ja kaikki neljä
lasta syömään kykenemättömiä. Tätä tilaisuutta käytti hindu-isä, joka
oli sangen roteva mies, mutta laiha kuin luuranko, hyväksensä
saadakseen kerrankin tilavan vatsansa tarpeeksi täyteen.
Hän otti kaikki seitsemän ruoka-annosta ja meni rakkaan perheensä luo
välikannelle; muutoin täytyi kaikkein yläkannella aterioida, jos vaan
ilma siihen oli sopiva. Kun nyt ei meritautia potevat perheenjäsenet
voineet syödä, arveli kait mies, että synti oli saatua ruokaa takaisin
viedä, eikä sitä tallettaa voinut. Loppupäätökseksi tuli se, että mies
söi itse kaikki seitsemän annosta!
Puolen tuntia aterioimisajan jälkeen sain tiedon, että yksi
siirtolaisista oli saanut "sisuksiinsa merikärmeen," sillä hän
vääntelihe ja mateli pitkin ruuman laattiata kuin "käärme".
Tultuani paikalle näin miehen todellakin voihkuen ja ähkien pitkin
ruuman lattiata nolon kuolon tuskissa kieriskelevän, silmät päästä
pullistumaisillaan.
Kuulusteltuani hänen perheensä jäseniä ynnä lähinnä olevia
makuutovereitaan, sain lopulta sen tiedon, että mies oli kentiesi
syönyt liikaa, kun oli korjannut muidenkin perheenjäsenten osan avaraan
vatsaansa. Minä tietysti mitä kiireimmin haetin lääkärin tutkimaan tätä
omituista potilasta, mutta hän ei voinut enään miestä auttaa; hän vaan
ilmoitti lyhyesti, että miesparan vatsalaukku oli revennyt.
Potilas vietiin laivan sairashuoneesen, jossa hän kauheita tuskia
kärsittyään pian kuoli.
Puoliyön aikaan oli aina haudattava edellisenä päivänä kuolleet
siirtolaiset, sillä sitä ei ilmoitettu heidän omaistensakaan tiedoksi
ennen kuin vasta kolme tai neljä päivää jälkeenpäin; jos taas ei
vainajilla omaisia ollut, ei siitä kenellekään mainittu, vaan
pyyhittiin vainaja luetteloista pois.
Seuraavana yönä muiden nukkuessa tuotiin ruumis sairashuoneesta,
käärittiin vainajan peitteesen, kiedottiin nuoralla ja sidottiin
jalkoihin kivihiilisäkki, jonka piti painaa ruumis merenpohjaan. Tämän
lisäksi vielä yksi merimiehistä, irlantilainen hulivili, veti nuoran
kaulan ympärille ja ilveili, ettei muka nyt vettä kurkusta päässyt ukkoa
enemmän paisuttamaan. Semmoisenaan ruumis sitten ilman muita
juhlallisuuksia laskettiin vaipumaan syvään hautaansa.
Sama irlantilainen hulivili teki vielä ukkoparkaa mereen työnnettäessä
muutakin raakamaista koiruutta, josta hän kuitenkin sai omituisella
tavalla hyvin ansaitun rangaistuksensa. Ruumis, näet, oli kait tullut
varustetuksi liian pienellä painolla, jonka tähden ei se heti pohjaan
painunut, vaan kulki meidän huomaamattamme laivan köliä myöten perään
saakka. Siinä se sitten tarttui peräsimeen ja pysyi siinä seuraavaan
päivään saakka, jolloin se vasta siellä alastonna keksittiin. Kun
taikauskoinen hulivili sai kuulla ja nähdä tämän, kauhistui hän
sanattomaksi, uskoen täydellä todella vainajan aikovan seurata laivaa
hänen koiruuksiaan kostaaksensa. Hädissään mies poloinen sitten teki
päätöksiä ei milloinkaan enää kuolleita pilkkaavansa, olkootpa sitten
kristityitä tahi pakanoita. Ruumis irroitettiin sitten keksillä
laivastamme, emmekä sitä sitten enää nähneet, ja sen jälkeen
irlantilainenkin vähitellen rauhottui.
Muutamia päiviä jälkeenpäin oli meillä tapaus hupaisempaa laatua, ja
koska sekin on omiansa kuvaamaan hindulaisten yksinkertaisia
elämäntapoja, tahdon sen tässä lyhyesti kertoa.
Oli nuori hindulainen kaunotar ja samoin nuori, siro hindupoika, jotka
olivat toisiinsa mielistyneet. He olivat päättäneet jakaa yhdessä
päivän työt ja helteet tulevan isäntänsä sokuriruoko-vainioilla, yksin
voimin kiskoa suurimmatkin ruovut irti ja samasta kupista riisiä syödä.
Sen tähden he pyysivät minua heitä vihkimään, josta palkakseni saisin
tulevassa elämässä heidän esikoisensa ikuiseksi orjakseni; sillä
hindulaiset näet uskovat sielläkin elettävän samaan tapaan kuin täällä
maailmassa, vaikka huokeammalla tavalla ja huolettomammissa oloissa.
Tähän tärkeään tehtävään en kuitenkaan tahtonut ruveta, vaikka toimen
omituisuuteen katsoen vähän mielittelin täyttää heidän hartaan
pyyntönsä. Minä ilmoitin asian laivan kapteenille ja samassa annoin
hyvät todistukset nuorten käytöksestä heidän laivassamme olonsa ajalta.
Lääkäri, joka oli kaikin puolin käytännöllinen mies ja tunsi
hindulaisten tapoja, suostui vihkimään heidät asianomaisten suureksi
iloksi ja meidän laivanväen huviksi ja uteliaisuutemme tyydyttämiseksi.
Minä sain käskyn heti saman päivän iltapuolella toimittaa naimahaluiset
lääkärin eteen, ja sitten alkoi toimitus, jossa jotenkin seuraavat
kysymykset ja vastaukset vaihdettiin:
Vihkijä: Onko teillä kummallakaan isä tai äiti elossa?
Vastaus: Ei kummallakaan.
Vihkijä: Onko ketään, joka jollakin tavalla voisi ja tahtoisi teidän
naimistanne estää?
Vastaus: Ei ketään.
Vihkijä: Oletteko kumpainenkaan ennen toisen kanssa naimisissa olleet?
Vastaus: Emme kumpainenkaan.
Vihkijä: Onko morsiamella ollut lasta?
Vastaus: Ei ole.
Vihkijä: Onko morsiamesta lunastusmaksua määrätty, vai muutenko
keskinäisestä rakkaudesta naimisiin menette?
Vastaus: Ei mitään lunastusmaksua; molemminpuolinen rakkaus naimisen
perusteena.
Vihkijä: Tahdotteko te antautua toisenne kanssa ikuiseen yhdyselämään?
Vastaus: Me tahdomme.
Vihkijä: Tiedättekö tarkoin, mitä velvollisuuksia naineilla on
toisiansa kohtaan?
Vastaus: Kyllä tiedämme.
Vihkijä: Lupaatteko Suuren Hengen kuullen ja nähden aina nämä
velvollisuudet täyttää?
Vastaus: Kyllä me täytämme.
Sitten tarttui vihkijä heitä molempia käteen, laski ne toisiinsa ja
painoi niillä näin yhdistettyinä kummankin sydämen kohdalle. Tämän
jälkeen tarttui hän heitä tukkaan ja käski heidän suudella toisiaan
kolme kertaa, ja sillä aikaa, kun tämä temppu tehtiin, huusi hän
heille: "Suuren Hengen nimissä ja hänen luvallaan olette nyt ainaiseksi
tässä ja tulevassa elämässä yhdistetyt". Ja näin he olivat mies ja
vaimo.
Ilo ja onnellinen tyytyväisyys loisti nyt nuoren parin silmistä, ja
sitten seurasi hindulais-tanssia pienessä piirissä, johon vain nuoren
parin lähimmät tuttavat saivat osaa ottaa. Rumpujen pärrytyksen mukaan
he sitten tanssivat ja tekivät temppujaan ja häränpyllyjään. Lopuksi
kävi ympäri pieni "hobul hobul" (piippu), josta morsian ja ylkä
ensimmäiset tupruavat savut vetivät. Siinä sitten oli koko kestitys. Ei
siinä suuria kustannuksia eikä loistavia pukuja tarvittu; terveellinen
ja seurattava esimerkki monelle meidänkin maassamme.
Monta muuta pientä kohtausta ja hullunkurista tapausta, joita tällä
matkalla sain nähdä näitten alastomien puolivillien luonnonihmisten
keskuudessa heidän ollessaan laivassamme, voisin kertoa, mutta tahdon
supistaa kertomukseni vain muutamiin seuraaviin piirteisiin heidän
elämästään ja tavoistaan.
Heidän uskontonsa, niin kuin lukija jo edelläkerrotusta lienee
huomannut, on sangen yksinkertaista ja alhaista laatua. Muutamat
palvelevat aurinkoa, kuuta, tulta, eläimiä, vettä sekä osa tuntematonta
voimakasta Suurta Henkeä j.n.e.
Kristillisyys alkaa myöskin heidän keskuudessaan levitä, vaikka vielä
hyvin hitaasti. Kyllä siellä olisi lähetyssaarnaajille äärettömät
työvainiot.
Koska minä olen tässä joutunut kertomaan yhtä ja toista näistä
kuljetettavinamme olleista hindustanilaisista, niin suonevat
hyväntahtoiset lukijani minun sen verran poiketa aineeni luonnollisesta
järjestyksestä, että minä tähän liitän vähäsen laveammalta pakinoita
näiden ihmissivistyksen milt'ei alhaisimmalla kannalla olevien
hindulaisten koti-oloista, tavoista, uskonnollisista juhlamenoista ja
muista, mitä opin heistä tuntemaan ollessani Abdul Sahidanin luona ja
muuten liikkuessani heidän keskuudessaan sillä ajalla, kun laivamme
viipyi Kalkutan satamassa.
Heidän asuntonsa yleensä ovat hyvin yksinkertaiset. Ne ovat tehdyt
bamburuovoista, jotka pistetään pystyyn pehmeään maahan seiniksi.
Tämmöinen huone varustetaan jyrkästi kaltevalla katolla samasta
aineesta, joka sitten peitetään savella ja turpeella, niin että se
jotakuinkin estää sadetta sisään valumasta. Akkunoita tämmöisessä
talossa ei ole. Ovi tehdään myös bamburuovoista, melkein samaan tapaan
kuin pärekori, joka sitten juurilla kiinnitetään aukon suulle, ja
tekevät nämä juuret sitten saranain virkaa.
Sisällä on leveä penkin tapainen lavitsa huoneen kahdella seinällä, ja
siinä onkin tavallisesti koko kalusto.
Samaa lavitsaa käytetään sitten makuusijana ynnä ruokien sekä talouteen
tarvittavien kalujen säilytyspaikkana, eikä näitä yleensä olekaan
paljon. Huoneessa on pieni, hyvin yksinkertainen, muurarimestaria
vaatimaton tulisija, tavallisesti huoneen keskikohdalla, välin
syrjemmässä. Se on kyhätty kasaan milloin tiileistä, milloin muista
tasaisista kivistä. Siitä johtaa hatara savupiippu osan savua ulos,
mutta suurin osa jääpi huoneesen. Tämmöinen uuni on näissä maissa
tarpeen enimmiten vaan keittämistä varten.
Lapset, sekä pojat että tytöt, juoksentelevat vallan alasti, ilman
pienintäkään ruumiin peitettä, aina 10:nteen ikävuoteensa asti.
Vanhempienkin henkilöitten vaatetus on varsin vaatimatonta laatua, ja
ensikertalaisen on vallan vaikea ensi katsannolla eroittaa eri
sukupuolia toisistaan.
Miespuoliset alkuasukkaat käyttävät vaan noin parin kyynärän pituista ja
puolen kyynärän levyistä liinakaistaletta vyötäisilleen käärittynä, ja
näyttävät ne ikään kuin hyvin pingoitetuilta uimahousuilta. Ylä-sekä
alaruumis on vallan paljas. Päähineinään käyttävät he samankaltaista
liinankaistaletta, välin punaista, välin kirjavata. Sen he kietovat
päänsä ympärille turpaanin tapaan, samaan malliin kuin tavallisesti
turkkilaisilla näkee.
Suurimmaksi osaksi ovat jalkineet heille tuntemattomat
ylöllisyys-tavarat. Ainoastaan etevämmät hindulaiset käyttävät niitä, ja
ovat nämä heidän sandaalinsa vähän samaan tapaan tehdyt kuin meidän
lapatossumme, kuitenkin ilman varsia.
Naisten puku on yhtä yksinkertainen. He käärivät noin paria kyynärää
leveän ja noin kolmea kyynärää pitkän liinankaistaleen ympärilleen
sillä tavalla, että se ulottuu vyötäisiltä vähän alapuolelle polvia.
Yläruumis on tavallisesti aina paljaana; ainoastaan silloin, kun ilma
on vähän viileämpi, kietovat he toisen samanlaisen liinankaistaleen
ympärillensä, niin että se peittää pään, hartiat ja alastoman ruskean
rinnan.
Sivistyneemmät ja varakkaammat asuvat tietysti puusta rakennetuissa
huoneissa ja käyvät euroopalaiseen malliin vaatetettuina.
Kalkutan keskikaupunki on sentähden säännöllisesti rakennettu
säännöllisine katuineen, taloineen ja myymälöineen. Mutta syrjäseudut
ja lähin ympäristö on rakennettu sen mukaan kuin edellä olen esittänyt.
Koristusesineinä käyttävät sekä naiset että miehet korvissaan ja
nenänsä välilihassa renkaita, puupalikoita, usein sormen paksuisia.
Euroopalaisen kauneuden-aistin mukaan eivät nämä kuitenkaan millään
tavalla heitä kaunista, vaan päin vastoin rumentavat.
Käsivarret vieläpä jalatkin nilkoista ovat koristetut kaikenmoisilla
lasisilla, tinaisilla, kuparisilla, messinkisillä, hopeisilla, välin
kultaisillakin renkailla, aina sen mukaan, kuinka varakas kantaja on.
Näkeepä usein varpaissakin sormuksia. Tämmöisiä koristuksia he
ihailevat kuin lapset ja koettavat kaikin tavoin niitä lisää hankkia.
Kasvojaan, hiuksiaan sekä yleensä koko ruumistaan voitelevat ahkerasti
molemmat sukupuolet kokospähkinä-öljyllä, ja sen vaikutuksesta heidän
ihonsa kiiltää kuin lakeerinahka, ja öljyä tippuu alati heidän
hiuksistansa.
Heidän pääasiallisena ruokanansa on hedelmät ja riisi, jota viimeksi
mainittua he käyttävät niin kuin jo edellä olen kertonut, maustimina he
lisäksi käyttävät erästä tomarindumi-nimistä happamen makeata hedelmää,
sekä suuressa määrässä kokospähkinä-öljyä kaikellaisten ruokainsa
höysteenä.
Koitin usein kävelyilläni ostaa syödäkseni makeisia, leivoksia,
sokuriteoksia, n.k. karamelleja y.m., mutta ne olivat aina niin kovin
härskiintyneen pähkinä-öljyn makuisia, ettei niitä voinut meikäläinen
syödä, vaikka heidän mielestään ne olivat herkkuja.
Hedelmät muutoin olivat erittäin maukkaita ja halpoja, ja niitä minä
hyvin runsaasti kaikenmoisia söinkin.