YSTÄVYKSET.

Köpenhaminassa on eräs pieni koti, jonne minä aina sinne saavuttuani

heti ensimäiseksi riensin ja siellä minä myöskin kaikkein viimeiseksi

kävin. Ja muutenkin minä aina tuon tuostakin pistäydyin siellä käymään,

sillä se oli yhtä aikaa sekä »elävien maa», että rauhan suoja.

Minulla oli aina se tunne, että kun sitä kotia ei enään olisi, olisi

Köpenhamina menettänyt suurimman viehätysvoimansa, että tulisin

tuntemaan itseni siellä jotenkin yksinäiseksi ja orvoksi, niin paljon

kun minulla siellä onkin muita tuttavia ja ystäviä. Ja nyt se on

tapahtunut.

Tänä syksynä saapui tieto, että maisteri _Ida Falbe-Hansen_, tämän

herttaisen, pienen kodin toinen asukas, oli nyt jättänyt tämän

maallisen. Senjälkeen tuo pieni huvila kai tulee myydyksi ja sen toinen

asukas, _Elisabeth Grundtvig_, muuttaa muualle.

»Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig ovat parasta mitä meillä on»,

sanoi aikoinaan meidän maalaisemme _Anna Berendsen_, joka tarkkaan tunsi

kaikki Köpenhaminan piirit.

Molemmat he kuuluivat maansa sivistyselämän huomattavimpiin edustajiin

ja olivat jo ihan perintönä saaneet vastaanottaa arvokasta

kulttuuripääomaa.

Ida Falbe-Hansenin esi-isät ovat toimineet kirkon ja yliopiston

palveluksessa -- hänen veljensä esim. on kuuluisa tilastotieteilijä ja

kansantalouden tutkija, prof. _Falbe-Hansen_. Elisabeth Grundtvig on

kansanopiston luojan, runoilija, historioitsija ja piispa _N. F. S.

Grundtvigin_ pojantytär. Siinä on jo monessa polvessa koottuja henkisiä

rikkauksia ja niitä he omalla ahkeralla työllään yhtä mittaa lisäsivät.

[Kuva: Ida Falbe-Hansen]

Siihen aikaan kun tie naisilta yliopistoon vielä oli suljettu, eivätkä

he ainakaan saaneet kulkea sinne sitä valtaväylää, joka oli olemassa

miehiä varten, jo silloin hankki Ida Falbe-Hansen itselleen pääsön sinne

ja saavutti siellä maisteri-arvonsa.

[Kuva: Elisabeth Grundtvig]

Tanskan kieli ja sen kirjallisuus oli hänen pääaineensa, mutta hänen

tietonsa ja harrastuksensa ulottuivat kyllä moneen muuhunkin suuntaan ja

sama koskee hänen asuintoveriaan.

Heti kun astui heidän kotiinsa, sai voimakkaan vaikutuksen siitä, että

siellä elettiin, että ajan sydämen lyönnit siellä tunnettiin ja

ymmärrettiin, ettei mikään nykyhetken virtauksista ja riennoista ollut

siellä vieras. Mutta asujanten korkea sivistystaso vaikutti, että siellä

kaikkia ilmiöitä arvosteltiin tyynesti ja monipuolisesti, ettei tänään

oltu täynnä hehkua jonkun asian puolesta ja huomenna jo

välinpitämättömiä, tai aivan ehkä jo vastustavalla kannalla.

Niin kauan kun tuo pieni koti vielä on niin elävänä silmäini edessä,

tahdon edes ajatuksissani mennä sitä katsomaan. Astun siis

Westerbrogadea kulkevaan raitiovaunuun ja ajan sillä ulos

Fredriksbergiin. Siellä nousen alas ja rupean kulkemaan jotakuta niistä

poikkikaduista, jotka vievät minut päämäärääni kohti. Kaikilla taloilla

pitkin matkaa on omat puutarhansa ja muratti kapuaa niiden seinämiä.

Myöskin Akacievejn 4:ssä, jossa ystävykset asuvat, on pieni puutarha,

missä hyasintit ja narsissit kukkivat keväällä ja ruusut kesällä. Avaan

sen portin, astun sinne sisään ja tuota pikaa soitan jo ovikelloa.

Tavallisesti on nuori, siisti palvelija avaamassa, viime käynnilläni

tuli sairaanhoitaja. Alakerrassa ei ole muita huoneita kuin eteinen ja

keittiö, seurusteluhuone ja kirjasto; yläkerrassa on sitten

makuuhuoneet.

Joka kerta kun jonkun vuoden poissaoltuani lähenin tätä kotia, oli

minulla aina odottava, miltei jännitetty tunne, sillä tiesin, että

saisin siellä kuulla kaikesta mitä Tanskassa kulttuurielämän alalla

sillä aikaa oli tapahtunut, että siellä tehtäisiin minulle selkoa sen

viimeisistä kirjallisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä, että siellä

kärsivällisesti vastattaisiin kaikkiin kysymyksiini, vaikka olisin

tehnyt niitä kuinka monta tahansa.

Olivathan sen asukkaat opettaneet minut Tanskan menneisyydenkin

tuntemaan ja avanneet minulle portit koko sen rikkaaseen henkiseen

elämään. Heti kun ensi kerralla tapasin Ida Falbe-Hansenin, kertoi hän

minulle esim. _Kristen Koldista_ ja hänen merkityksestään Grundtvigin

kansanopistoaatteen elävässä elämässä toteuttamisesta niin

unohtumattoman elävästi, että hänen sanansa vieläkin soivat korvissani.

Hän tutustutti minut _Leonora Kristine Ulfeldtiin_ ja antoi minulle

hänen »Jammersminde» nimisen muistelmateoksensa luettavaksi. Entä hänen

kuvauksensa _Holbergistä_, _Ingemannista_, _Andersenista_ y. m.

Viime mainittu oli oikeastaan ainoa, jonka minä ensi kerralla Tanskassa

käydessäni oikein kunnollisesti tunsin. Mutta Andersenin sadut olivat

olleetkin minun henkinen ravintoni jo kuudenvuotiaasta alkaen ja niihin

sekä hänen »Mit Livs Eventyr» nimiseen elämäkertaansa olin niin

eläytynyt, että ne ensipäivinä Köpenhaminassa ollessani ehtimiseen

joutuivat mieleeni. Jokainen vinttikamarin ikkuna, jokainen herttainen

lapsukainen, jokainen harmaahapsinen vanhus, jokainen vanha kivitalo ja

kapea kuja toi heti mieleeni jonkun kohdan hänen kertomuksistaan.

Kun mainitsin tästä Ida Falbe-Hansenille, otti hän esiin erään vanhan

kellastuneen paperin, jossa oli H. C. Andersenin omakätisesti

kirjoittama runo ja nimikirjoitus, ja lahjoitti sen minulle muistoksi

siitä kirjailijasta, johon olin niin ihastunut pienestä pitäen. (Se on

nykyään N. Ä:n toimiston seinällä lasissa ja raamissa).

Mutta eivät he ainoastaan olleet selvillä oman maansa historiasta ja

tapahtumista, vaan koko europpalainen kirjallisuus ja kulttuuri-elämä

oli heille yhtä tuttu, sen totesin aina kun johdatin heidän luokseen

jonkun muukalaisen. Kun esim. kevättalvella 1909 ja sitten taas 1911

olin heidän luonaan englantilaisen ystävättäreni _Rosalind Traversin_

kanssa, siirtyi keskustelu tuota pikaa englantilaiseen kirjallisuuteen

ja he olivat siihen niin perehtyneet, että vieras aivan ihmetteli.

»Mutta koska olet kaikkien noiden ihmisten teokset lukenut?» kysyin

kerran Elisabeth Grundtvigiltä. »Minä olen istunut kirjojen ääressä ja

oppinut tuntemaan elämää niistä, sillä aikaa kun sinä olet maailmaa

kierrellyt ja oppinut itse elämästä», vastasi hän.

Mutta eihän nämä ystävyksetkään aina olleet paikallaan istuneet.

Berlinin kansainväliseen äänioikeuskongressiin esim. 1904 ilmestyi

Elisabeth Grundtvig yhtäkkiä, vaikkei hän aluksi luvannutkaan tulla

sinne, vain nähdäkseen _Susan B. Anthonyn_, tuon suuren amerikattaren,

joka oli antanut koko elämäntyönsä auttaakseen sisariaan itsenäisyyteen

ja vapauteen ja nytkin, korkeasta ijästään huolimatta -- hän oli jo

silloin 80-vuotias -- oli tullut Atlannin valtameren poikki ollakseen

mukana siinä tilaisuudessa, kun naisten äänioikeuskongressi ensi kerran

piti kokouksen Europassa. Ida Falbe-Hansen oli siellä jo ennestään,

sillä hän kuului kongressin esitelmöitsijöihin.

Eräänä kesänä he taas matkustivat _Selma Lagerlöf_in luo Mårbackaan,

sillä hän kuului heidän hyviin ystäviinsä jo aivan entisiltä ajoilta,

oli asunut heidän luonaan Köpenhaminassa ja useimmat hänen teoksistaan

oli Elisabeth Grundtvig muuttanut tanskankieliseen asuun. Siihen aikaan

kun hän käänsi Selma Lagerlöfin Topeliuksen elämäkertaa, kirjoitti hän

minulle seuraavasti:

»Sinä varmaan antanet anteeksi pitkän vaitioloni, kun kuulet sen syyn.

En ole nimittäin viimeaikoina ehtinyt muuta -- pieniä kotiaskareita

lukuunottamatta -- kuin istua kirjoituskoneeni ääressä ja kääntää Selma

Lagerlöfin kirjaa Topeliuksesta. Oikeastaan olen näiden kuukausien

kuluessa elänyt Suomessa, oleskellut Pietarsaaressa, Oulussa ja

Helsingissä ja tämä käynti on tuottanut minulle paljon iloa -- ainoa

jonka minä nähtävästi teen Suomeen -- ja ennenkaikkea on lähempi

tuttavuuteni Topeliuksen kanssa ollut minulle ilonaihe. Tähän asti ei

minulla ole ollut vähintäkään aavistusta siitä, millainen hän oli

ihmisenä. Tässä yhteydessä olen ajatellut sinua monta kertaa joka päivä

ja _tahtonut_ kirjoittaa, mutta eipä se vain ole tullut tehtyä».

Välistä kun olin näiden ystävysten kodissa, oli Ida Falbe-Hansen poissa

ja Elisabeth Grundtvig yksin kotona. Silloin minä aina pyysin häntä

kertomaan menneistä ajoista, elämästä Tanskassa hänen lapsuudessaan ja

erittäinkin hänen suuresta iso-isästään.

Kuvan toisensa jälkeen hän siinä loihti eteeni, miten esim. Grundtvigin

syntymäpäiväksi aina saapui niin paljon hänen hengenheimolaisiaan, että

se jotenkin avara puutarha, joka ympäröi hänen huvilaansa, oli aivan

täynnä ihmisiä, jotka sitten istutettiin pitkien katettujen pöytien

ääreen aterioimaan, jolloin Grundtvigin ytimekkäät laulut kaikuivat ja

puheiden pitäjistä ei ollut puutetta; miten Grundtvigin elämässä, sen

jälkeen kun hän, leskeksi jouduttuaan, oli mennyt naimisiin tuon hienon,

intelligentin valtioneuvoksetar _Toften_ kanssa, oli huomattava uusi

kevät ja runokausi. -- Mutta lapset edellisestä avioliitosta, jotka jo

olivat täysi-ikäisiä miehiä, olivat niin loukkaantuneet siitä, että

heidän äitinsä niin pian unhotettiin, että he mielenosotuksellisesti

esiintyivät kirkossa isää vihittäessä surunauhat käsivarsilla ja

miekkojensa kahvojen ympärillä, -- he olivat näet vapaaehtoisina olleet

Tanskan sodassa v. 1848--50 mukana ja kulkivat vieläkin sotilaspuvussa.

Vain kolme vuotta kesti tätä Grundtvigin onnellista kevättä, sillä jo

1854 peitettiin sen aiheuttaja, Marie Tofte hautaan, mutta hän jätti

jälkeensä pienen pojan, joka tuli isän silmäteräksi. Hän oli kaunis kuin

sadunprinssi, ja niin lahjakas, että hän jo siinä 8--10-vuotiaana

kirjoitteli runoja. Nämä pikku poikansa runot Grundtvig sitten julkaisi

ja liitti kokoelmaan muutamia omiaankin sekä painatti kannelle: »Tanskan

nuorimman ja vanhimman runoilijan runoja».

»Sinun pitäisi toki kirjoittaa muistelmasi», huomautin kerran, mutta

Elisabeth Grundtvig sanoi olevansa aivan samaa mielipidettä kuin entinen

talontytär Norjassa. Kun häntä nimittäin moitittiin senjohdosta, ettei

hän ollut opetellut kirjoittamaan, vastasi hän vain: »Kun jo Olavi ja

Petteri osaavat kirjoittaa, niin kyllä se meidän perheellemme riittää,

ei minun sitten enään tarvitse siihen ruveta» Elisabeth Grundtvig

väitti, että hänen isoisänsä oli jättänyt jälkeensä niin runsaan

kirjallisen tuotannon, että vaikka vain murrososa siitä oli juuri niihin

aikoihin koottu ja julkaistu Grundtvigin valittujen teosten nimellä,

läheni niiden sivumäärä jo kymmentätuhatta, ja tuottelias oli hänen

setänsä prof. _Svend Grundtvigkin_ ollut. Kyllä siinä jo oli yhden suvun

laskuun tarpeeksi.

Mutta ei nyt Elisabeth Grundtvigkaan sentään niin aivan viaton tässä

suhteessa ollut. Siihen aikaan kun naiset Tanskassa rupesivat

järjestettynä ryhmänä mielipiteensä lausumaan omasta itsestään ja

maailman menosta, sekä vaativat paikkaa elämän auringon puolella, oli

hän kyllä mukana ja toimitti yhteen aikaan heidän julkaisemaansa

»Kvinden og Samfundet», nimistä lehteäkin, mutta yleensä olivat hänen

vaatimuksensa kirjallisuuden ja kirjallisten teoksien suhteen jotenkin

suuret, niinkuin sellaisen ihmisen aina käy, joka on syventynyt kaikkeen

maailman kirjallisuuteen.

Ida Falbe-Hansen oli sitä vastoin pitkin elämäänsä hyvin ahkera

kynänkäyttäjä. Hän kirjoitti oppikirjoja, joita käytetään useissa

Tanskan kouluissa, hän julkaisi tieteellisten tutkimuksiensa tuloksia,

hän oli suosittu kirjallisuuden arvostelija ja työskenteli myöskin monta

vuotta uuden ruotsalais-tanskalais-norjalaisen sanakirjan parissa, joka

muutamia vuosia sitten valmistui. Hän oli tavattoman tunnollinen tässä

kuten kaikissa tehtävissään, eikä ainoastaan koonnut kaikkia niitä

sanoja ja sanontatapoja, joita hän löysi Ruotsin ruotsissa ja sen

kirjallisuudessa, vaan hän etsi niitä myöskin meidän maamme

ruotsinkielisiä kirjailijoita lukiessaan, kuten esim. Runebergiä,

Topeliusta, Tavaststjernaa y. m. Väliin tapahtui, että nämä Suomen

ruotsissa käytetyt sanat olivat sellaiset, ettei hän mitenkään voinut

niitä ymmärtää ja silloin piti jo minunkin auttaa. Muistan miten minua

huvitti kun hän oli merkinnyt paperille sellaisia sanoja kuin

»fortuschka» »isvoschik» y.m. ja ihmetellen kysyi niiden merkitystä.

Mahtoivat nuo venäjänkielestä otetut lainasanat kuuluakin hyvin

vierailta ja ihmeellisiltä länsi-europpalaisen korvissa.

Ida Falbe-Hansenin päätehtävä oli kuitenkin opettaminen ja siinä hän oli

aivan verraton, todistivat kaikki hänen oppilaansa, jotka etupäässä

olivat täysikasvaneita nuoria naisia. Hän kuului nimittäin seminaarien

tutkintovaliokuntaan ja matkusti keväisin seminaarista toiseen

pannakseen toimeen kokeita ja arvostellakseen oppilaiden kypsyyttä.

Keväällä v. 1906 hän kertoi eräässä seminaarissa asettaneensa

vastattavaksi kysymyksen, mikä oli edellisen vuoden tärkein poliittinen

tapahtuma, mutta samassa hän myöskin oli ollut pahoillaan siitä, että

moni oli maininnut kaikenlaisia pikku seikkoja, eikä ymmärtänyt, että

Suomen suurlakko ja sitä seurannut vapautuminen sortajan puserruksesta

muodosti senvuoden suuren rajapyykin.

Hyvin sievästi ovat hänen entiset oppilaansa nyt, hänen kuoltuaan

kirjoittaneet hänestä, ja eräskin sanoo:

»Hän oli sanan täydellisessä merkityksessä päällikkö, sillä hän kykeni

johtamaan ja panemaan ihmisiä liikkeelle. -- -- Hänellä ei ainoastaan

ollut harvinaisia tietoja, vaan hän hallitsi niitä niin hyvin, että hän

tykkänään olisi voinut antautua tieteen palvelukseen ja kulkea pitkälle

sitä tietä, mutta sensijaan hän valitsi näennäisesti vaatimattoman

tehtävän, rupesi opettajaksi ja tuli mitä ihmeellisemmäksi nuorten

opastajaksi -- -- -- Kaikki me, jotka olemme nauttineet hänen nerokasta

opetustaan, olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että

hän omisti elämänsä opettamiseen.

»Hän ei ainoastaan ollut etevä alallaan ja siten saanut niin paljon

aikaan, mutta hän oli myöskin suuri personallisuus ja sen kautta hän

ennen muuta vaikutti.

»Meille, jotka tunsimme hänet ammatti-ihmisenä ja mestarina paljoa

enemmän kuin yksityisihmisenä, osoittautui hänen ihanteellisen ylevä

personallisuutensa varsinkin elävänä siinä suhteessa, että hän, jolla

oli niin harvoja vertaisia, eikä ketään yläpuolellaan, otti mitä

herttaisimmalla tavalla osaa jokaisen yksityisen oppilaan kehitykseen,

oli tämä sitten rikaslahjainen tai vähemmän lahjakas».

Tämän hänen opettaja-innostuksensa laskuun panen senkin, että hän aina

tahtoi tehdä minun oleskeluni Köpenhaminassa niin sisältörikkaaksi kuin

suinkin. Minun piti kuulla kaikki merkkitapaukset, tutustua kaikkiin

merkkihenkilöihin ja nähdä kaikki mikä oli mielenkiintoista. Kerran hän

vei minut Tanskan naiskoulujen luojan, _Nathalie Zahlen_ luo, kun tällä

oli vastaanotto, toisen kerran hän ja Elisabeth Grundtvig kulettivat

minut kuvanveistäjä _Marie Carl-Nielsenin_ luo hänen ateljeehensa ja

kertoivat jo matkalla, että rva Nielsen oli kahdessa kilpailussa

voittanut ensi palkinnon, mutta kun nimilippu sitten avattiin ja

havaittiin, että palkittu olikin nainen, ei tilausta annettu hänelle.

Sitten oli taaskin kilpailu Kristian IX:nen suurta ulkoilmapatsasta

varten ja tälläkin kertaa sai rva Carl-Nielsenin luonnos ensi palkinnon.

Eikä häntä enää rohjettu kolmatta kertaa sivuuttaa, kun oli kysymys itse

työstä, ja niin hän sai tuon mahtavan muistopatsaan valmistaakseen.

Hänen tilavassa, korkeassa ateljeessaan oli jo muutamia siihen aijottuja

jalustaryhmiä valmiina, ja niitä hän nyt meille näytteli ja selitteli.

Siellä oli läsnä muutamia muitakin intressantteja henkilöitä, m. m.

hänen puolisonsa, säveltäjä Carl Nielsen, joka käydessään täällä meillä

pohjoismaalaisilla säveltäjäjuhlilla v. 1921, voitti niin paljon

tunnustusta.

Sitten Ida Falbe-Hansen taas kerran vei minut katsomaan Hagemanin

kollegiumia, jonka polyteknikon johtaja ja samalla varakas liikemies,

herra _Hageman_ oli perustanut asunnoksi yliopistossa ja polyteknikossa

opiskeleville nuorille ihmisille. Ida Falbe-Hansenilla oli siellä

entinen oppilas ja tämän johdolla me sitten saimme nähdä koko tuon upean

kauniin laitoksen ja syödä aamiaista hänen kanssaan sen tilavassa

ruokasalissa.

Yleensä kaikki ovet aina avautuivat, niin pian kun Ida Falbe-Hansen oli

liikkeellä, hänet tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kaikkialla.

Tuskin on sitä huomattavaa tanskalaista naista, jonka tuttavuutta en

olisi tehnyt hänen välityksellään, joko hän saattoi minut heidän

luokseen, tai oli hänellä pieniä hauskoja kutsuja omassa kodissaan.

Silloin teki tuo muutenkin niin miellyttävä koti aivan erinomaisen

vaikutuksen, kun kaikki lamput olivat sytytetyt ja kynttilät paloivat

lampeteissa, kukkaset tuoksuivat pöydillä ja kirjasto huoneeseen oli

järjestetty aistikkaasti katettu teepöytä, johon aina kuului nuo

herkulliset tanskalaiset voileivät, joiden vertaisia ei saa missään

muualla.

Kun ensikerran suurlakkomme jälkeen keväällä 1906 olin Köpenhaminassa,

olivat Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig valmistaneet kodissaan

oikein pienen illatsun. He kertoivat kutsuja lähettäessään tuumineensa,

etteivät kai kaikki tulisi, sillä onhan muutamilla aina viime tingassa

esteitä, ja tällä kertaa heistä miltei tuntui toivottavalta, että

jokunen jäisi pois ahdingon välttämiseksi. Mutta kaikki saapuivat, sillä

kaikki tahtoivat kuulla uutisia Suomesta ja siinä minun nyt piti tehdä

selkoa koko edellisen syksyn tapahtumista aina siitä suuresta

kokouksesta alkaen Palokunnan salissa, jonka santarmit kivääriniekkojen

kanssa kävivät hajoittamassa, suurlakkoomme ja sen seurauksiin asti.

Läsnäolijat kuuluivat kaikki Tanskan naisten valiojoukkoon, siinä oli

kirjailijoita, toimittajia, kouluihmisiä, lääkärejä, eri yhdistysten

puheenjohtajia y. m. He edustivat toisin sanoen sitä ryhmää, joka elää

enemmän tulevaisuutta kuin nykyhetkeä varten ja koittaa työllään ja

toiminnallaan valmistaa uutta ehompaa aikaa.

Lokakuussa v. 1910 oli Suomessa taaskin tapahtunut jotain, josta

tanskalaiset ystäväni olivat sangen huvitettuja. Olimmehan täällä

silloin viettäneet _Uno Cygnæuksen_ satavuotisjuhlaa ja kun sitten

kevättalvella 1911, jolloin Helsingissä vallitsi latojalakko, oleskelin

Köpenhaminassa, kutsui Ida Falbe-Hansen luokseen oppilaitaan

Lerer-Højskolesta (Opettaja-korkeakoulusta), joka vastaa meidän

yliopistollisia lomakurssejamme, mutta on seisova laitos, ja pyysi, että

tulisin kertomaan heille Suomen kansakoulun isän elämäntyöstä, hänen

laajakantoisista suunnitelmistaan ja uudenaikuisista mielipiteistään

kansan sivistäjänä. -- Jo monta vuotta oli Ida Falbe-Hansen luennoinut

tässä opettajakorkeakoulussa, jonne Tanskan opettajat tulevat tietojaan

lisäämään, uusia vaikuttimia saamaan, henkisesti nuortumaan ja

uudistumaan, oltuaan jo useita vuosia opettajina ja aina vain muille

antamassa. He olivat erityisesti Ida Falbe-Hansenin sydämellä, sillä

olihan Tanskan tulevaisuus heidän käsissään, heille hän runsaista

tiedoistaan aina jakoi parhaansa ja kutsui heitä silloin tällöin

kotiinsa. Olin siksi hyvin iloinen kun saatoin olla hänelle avuliaana

ohjelman laatimisessa sellaisessa tilaisuudessa.

Kerran taas hän tahtoi minut puhumaan Tanskan tyttökoulunopettajien

kokouksessa. Joku esitelmöitsijä oli sairastunut, oli syntynyt aukko

ohjelmassa ja nyt minun piti se täyttää ja kertoa meidän

koulu-oloistamme. Se olikin harvinaisen hauska kuulijakunta, josta heti

havaitsi, että se oli mukana ja ymmärsi joka sanan. Itse hän tässä

tilaisuudessa piti hyvin mielenkiintoisen esitelmän kansanlaulujen

synnystä, jossa hän m. m. todisti, että ne eivät olleet joutohetkien

tulokset, vaan olivat syntyneet työtä tehdessä, sekä ulkoilmassa, että

myöskin sisällä, mutta ei milloinkaan tehtaissa, eikä siellä missä

käytettiin koneita. Kaikki konetyö oli niin yksitoikkoista ja

yhtämittaista, ettei sen ääressä syntynyt mitään väliaikoja, eikä halua

purkaa tunteitaan, kuten omin voimin ja omin käsin työskennellessä.

Ida Falbe-Hansenin luennot ja esitelmät eivät yleensä olleet vain muiden

ajatuksien ja johtopäätöksien toistamista, vaan ne perustuivat usein

omiin tutkimuksiin ja niihin johtopäätöksiin, joihin hän alaansa

syventyessään oli tullut.

Yliopistossa olisi ollut hänen paikkansa, sanoivatkin siksi hänen

tuttavansa. -- Viranomaisetkin tunnustivat hänen suuret ansionsa, sillä

hän sai oman maansa hallitukselta vastaanottaa kultaisen ansiomitalin ja

Ruotsin kuninkaalta kultamitallin »pro litteris & artibus».

80-luvulla hän oli ahkerasti mukana herättämässä maansa naisia ja

perustamassa »Dansk Kvindesamfundin» osastoja ympäri maata. Ja kun

Tanskan naisten Kansallisliitto perustettiin, oli hän yhteen aikaan sen

puheenjohtaja. Sittemmin hänellä ei enään ollut aikaa suoranaisesti olla

mukana naisasiatyössä, mutta hänen opetustyönsä nuorten naisten kesken

tarkoitti juuri samaa. Vapaiksi, itsenäisiksi, paikkansa ja

velvollisuutensa yhteiskunnassa tunteviksi hän tahtoi heidät kasvattaa

ja onnistuikin siinä harvinaisen hyvin.

Viimeiset elinvuotensa oli Ida Falbe-Hansen hyvin heikko. Liikanainen,

alituinen työ oli kuluttanut hänen voimansa miltei loppuun. Ja tähän

tuli vielä lisää jonkinlainen, vähitellen lisääntyvä lihasten

herpaantuminen, jota koitettiin sähkön avulla parantaa. Sellaisessa

laitoksessa hän esim. oli v. 1914, jolloin Köpenhaminassa pidettiin

pohjoismaalainen naisten kongressi. Hän ei voinut ensinkään ottaa siihen

osaa, mutta seurasi kuitenkin sen kulkua hyvin innokkaasti.

Kun kävin häntä katsomassa kongressin päätyttyä, sanoi hän heti:

»Onnittelen teitä».

»Minkä johdosta?» kysyin hämmästyneenä.

»Teidän esitelmänne tuossa suuressa iltakokouksessa oli onnistunut niin

hyvin. Otin heti selkoa siitä puhelimitse eräältä tuttavaltani, joka oli

ollut siinä läsnä, ja hän sen minulle kertoi».

Tämä osanotto liikutti minua aivan tavattomasti, sillä sellaiseen en

yleensä ensinkään ole tottunut. Henkilöä, joka usein esitelmöi, pidetään

enimmäkseen jonkinmoisena rämisevänä posetiivina, jolta ei odoteta, eikä

toivota mitään muuta, kuin että hän täyttää määrätyn ohjelmanumeron.

Eihän siinä mikään onnistuminen tai epäonnistuminen tule kysymykseen.

Ja tässä oli eräs vieraan kansan jäsen niin ajatellut minua, että hän

sairaalassa ollessaan oli telefonissa tiedustellut miten esitelmäni

kävi. Se oli ylen ihmeellistä ja minulle aivan uutta.

Sähköhoito ei parantanut Ida Falbe-Hansenia, saattoi korkeintaan lykätä

hiukan tuonnemmaksi täydellisen herpaantumisen. Mutta sitäkin hänen

täytyi kestää muutamia vuosia, jolloin hän ei voinut kääntää kirjan

lehteä, eikä viedä suuhunsa ainoatakaan ruokapalaa. Mutta henki oli

virkeä ja työskenteli yhtenään. Vielä vuotta ennen kuolemaansa hän

julkaisi uuden teoksenkin.

Mutta harva sairas onkaan saanut osakseen niin hellää hoitoa kuin Ida

Falbe-Hansen. Hänellä oli tietenkin kyllä palkattu sairaanhoitajatar,

mutta sitäpaitsi omisti Elisabeth Grundtvig koko aikansa ja huolensa

ystävänsä hoitamiseen, hankki hänelle kirjallisuutta, keksi sellaiset

kojeet, joiden avulla kirja hänen rullatuolissaan istuessa tai vuoteessa

ollessaan, pysyi hänen edessään, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan j.n.e.

Teki mitä suinkin voi hänen elämänsä suloistuttamiseksi ja

olemassaolonsa keventämiseksi aivan viimeiseen asti.

Ja loppu tuli tänä syksynä. Kun hän syyskuun 29 p. kätkettiin maan

poveen Fredriksbergin vanhalla hautausmaalla, oli kirkko missä siunaus

tapahtui erittäin kauniisti koristettu -- todellinen lehtimaja -- ja

täynnä yleisöä. Kaikki ne, joille vainaja niin runsaasti oli antanut

henkensä aarteita: entiset oppilaat, työtoverit ja hengenheimolaiset,

tahtoivat olla mukana hänelle viimeistä kunnioitusta osoittamassa ja

m.m. siinä lausuttiin toivomus, että hänen nimensä ja elämäntyönsä aina

tulisi valaisemaan Tanskan naisten tietä.

Ja sen se kyllä tuleekin tekemään, sillä suurinta mitä voi jälkeensä

jättää, on kuitenkin nostattavat, lämmittävät sanat ja aatteet, joita on

kyennyt kylvämään ihmisten sydämiin.