Ovikello soi. Menin avaamaan ja sisään astui pitkä, nuorehko, tumma
nainen. Hän muistutti niin suuresti erästä helsinkiläistä tuttavaani,
jota en muutamiin vuosiin ollut nähnyt, että olin juuri aikeissa kysellä
missä asioissa hän nyt kulki. Mutta samassa vieras rupesi puhumaan
saksaa, sanoi tulevansa Naantalista, jossa oli ollut kylpemässä, ja
saanut sikäläiseltä lääkäriltä suosituskirjeen minulle. Kutsuin hänet
sisään ja olin valmis kuulemaan mitä hän tahtoi ja toivoi.
Hän tuntui erittäin hillityltä ja miltei ujolta ruvetessaan esittämään
asiaansa ja jotta sen paremmin ymmärtäisin, kertoi hän aluksi työstään
eräässä perustamassaan kasvatuslaitoksessa Pietarissa. Tapa millä hän
siitä puhui, koko hänen hienostunut olentonsa, kaunis katseensa,
herttainen hymyilynsä oli erittäin huomiota herättävä. Hän ei ollut
mikään tusina-ihminen, sen havaitsin hyvinkin pian, kuten myöskin sen,
että hän ei kuulunut niihin kansankerroksiin, kuin esim. Sveitsissä
tapaamani venäläiset naisylioppilaat, jotka, kaikista pyrinnöistään ja
korkealle lentävistä puheistaan huolimatta, kuitenkin tuntuivat varsin
naiveilta ja puolisivistyneiltä. Vieraani oli rotuihminen, siitä ei
ollut epäilystäkään, enemmän kuin siitäkään, että hän kuului Venäjän
ylimyspiireihin.
[Kuva: Zenaïda Maslowski]
Hänen asiansa supistui siihen, että neuvoisin mihin hän voisi sijoittaa
ne nuoret tytöt hänen kasvatuslaitoksestaan, jotka muutaman päivän
päästä tulisivat Helsinkiä katsomaan. Kun tämä tapahtui v. 1912, jolloin
Helsingissä vielä oli huoneita ja halpoja yömajapaikkoja, oli asia
piankin järjestetty. Telefoonasin »Valkonauhan» majataloon
Vladimirinkadun varrella ja tilasin sieltä yösijat tulijoille, ja sitten
päätettiin, että he saavuttuaan tulisivat johtajattarensa kanssa
luokseni viettämään ensi iltaansa.
Tämä oli ensi kosketukseni _Zenaïda Maslowskin_ kanssa, josta sitten
seurasi mitä vilkkain vuorovaikutus ja paljon uusia vaikutelmia. Hänen
kauttaan tulin venäläistä kansansielua paljoa lähemmäksi kuin ennen ja
opin tuntemaan mitä lahjoja ja kykyjä Venäjän kansassa piilee, miten
joustava ja taipuisa se on, mutta miten siltä puuttuu sitkeyttä,
johdonmukaisuutta ja todellisuuden pohjalle rakentamistaitoa.
Oikeastaan Zenaïda Maslowski oli ensimäinen tapaamani venäläinen, jolla
oli hyvinkin selvillä kansansa sekä valo- että varjopuolet, niinkuin hän
myöskin tykkänään erosi muista tuntemistani vapaamielisistä ja
uudistushaluisista venäläisistä siinä, ettei hän kiinnittänyt toiveitaan
Venäjän tulevaisuudesta yksinomaan vallankumoukseen ja pitänyt olemassa
olevien olojen hävittämistä hetken kaikkein tärkeimpänä tehtävänä. Hän
ajatteli ja suunnitteli paljon enemmän kansansa kasvattamista ja
kehittämistä ahkeraksi, raittiiksi, siistiksi ja ammattikykyiseksi.
Näistä asioista hän puhui paljon ja oli niin innostunut uusista
opetustavoista ja psykologisista kysymyksistä, että eräs meikäläinen
joka oli muutamia kertoja ollut hänen seurassaan, jo säälien tuumi, että
tämä muuten niin lahjakas nainen osoittautui aivan välinpitämättömäksi
kansansa vapauspyrintöjen suhteen. Erehdyttävämpää arvostelua ei juuri
voi langettaa.
Sen jälkeen kun me jo olimme pitemmän aikaa tunteneet toisemme, tulivat
nämäkin asiat kerran puheeksi ja Zenaïda Maslowski tuli lausuneeksi,
että hän itse teossa oli suuri vallankumouksellinen, mutta hän ymmärsi
paremmin kuin tuhannet muut, että tietämätön ja orjuutettu kansa ei voi
käyttää vapauttaan hyödykseen ja siksi hän asetti sen kasvattamisen ensi
sijaan, eikä voinut hyväksyä sitä tapaa, jota monet uudistajat ja
vapaudensankarit käyttivät, että vain saarnasivat tietämättömille
ihmisille vallankumousta.
Kerran hänen kasvatuslaitoksessaankin oli sellainen opettaja, joka
rupesi noitten nuorten holhokkien kesken levittämään
vallankumouksellisia aatteita ja siten sai heidät aivan pois
suunniltaan. Hänet täytyi eroittaa, siinä ei muu auttanut.
Syynä siihen, että Zenaïda Maslowski katseli näitä asioita niin paljon
laajemmalta kannalta kuin muut ja ymmärsi kuinka lapselliset ne ihmiset
olivat, jotka luulivat, ettei tarvittu muuta kuin romahdus ja
tsaarivallan syrjäytys, niin ihanneolot jo olivat alkaneet, oli tietysti
hänen lahjakkuutensa, mutta myöskin hänen syntyperänsä, kasvatuksensa ja
ihmistuntemuksensa ansio. Hän ei ollut elänyt pienessä rajoitetussa
piirissä ja nähnyt vain yhdenlaisia ihmisiä, vaan hän tunsi kaikki
yhteiskuntaluokat ja niissä liikkuvat mielipiteet -- aina hovipiireistä
rantajätkiin asti.
Zenaïda Maslowski on nimittäin kotoisin Venäjän ylhäisimmistä piireistä
ja nautti nuorena tyttönä niitä etuja, joita vanhempien korkea asema,
varallisuus ja synnynnäiset edut tarjosivat. Mutta hänen isänsä vakava
maailmankatsantokanta ja uudistuvat kehoitukset tyttärilleen antautua
joko opintojen harjoittamiseen tai yhteiskunnalliseen työhön vaikutti,
että hän jo seitsemäntoista vuotiaana rupesi ottamaan selkoa niistä
kasvatuslaitoksista ja hyväntekeväisyysseuroista, joita Pietarissa oli
ja antoi kirjoituttaa itsensä jäseneksi niihin.
Jo silloin mahtoi hänellä olla hyvin kehittynyt pedagoginen aisti, sillä
hän huomasi piankin tässä hyväntekeväisyys-järjestelmässä olevan varsin
paljon nurinkurisuutta, ulkokultaisuutta ja todellisen ytimen puutetta.
Hyväntekeväisyysrouvat, jotka tuon tuostakin kävivät näitä laitoksia
katsomassa, eivät ymmärtäneet kasvatuksesta eikä työläisluokan tarpeista
niin mitään. Tyytyivät vain siihen, että laitoksien johtajattaret olivat
hyvin nöyrät ja alamaiset, ja siksi he aina valitsivat näihin toimiin
sivistymättömiä ja epäitsenäisiä naisia.
Jonkinmoista ulkonaista järjestystä kyllä harjoitettiin, mutta itse
teossa holhokit eivät oppineet niissä yhtään mitään muuta kuin
viekastelemaan ja vetelehtimään. Ja siksi niiden tilastotietokin tiesi
kertoa, että he miltei järjestänsä laitoksen jätettyään joutuivat
perikatoon.
Zenaïda Maslowski rupesi ahkerasti miettimään syytä tähän, hän matkusti
ulkomaillekin katsomaan sikäläisiä kasvatuslaitoksia, vertaili niitä
venäläisiin ja teki johtopäätöksiä.
Kerran hän valmisti muutamalle kurjalle lapselle kesäoleskelua maalla ja
vuokrasi heille pienen tuvan terveellisessä seudussa tällä puolen rajaa.
Useimmat lapsista olivat niin heikkoja ja kurjia, niin täynnä vammoja,
että lääkäri jo aikoja sitten oli tuominnut heidät kuolemaan. Mutta tämä
ainoa kesä terveellisessä ympäristössä ja siihen liittyvä hyvä hoito,
vaikutti suuren muutoksen. Useimmat palasivat koteihinsa aivan
uusiintuneina, monta kiloa painavampina, punaposkisina ja reippaina.
Mutta kun he sitten taas joutuivat entisiin surkeisiin koteihinsa,
menettivät he vähitellen kaiken mitä olivat voittaneet. Eikä siinä
kyllin. He kun olivat tottuneet puhtauteen, järjestykseen ja
sivistyneeseen seuraan, kärsivät nyt moninverroin siitä kaikesta mikä
heitä ympäröi. Rumat, rivot puheet, joita eivät ennen olleet
huomanneetkaan, loukkasivat nyt heidän korviaan, lika ja syöpäläiset
vaivasivat heitä nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. He kävivät
puhumassa kaikesta tästä uudelle ystävälleen, rva Maslowskille, ja
silloin hänessä kypsyi ajatus perustaa oma seisova kasvatuslaitos, joka
sai nimekseen
»Olga asyyli».
Aluksi hänellä oli siellä vain pari-kolmekymmentä tyttöä ja varsin pieni
asunto. Oli sellainen tilanpuute, että iltasin aina täytyi nostaa kaikki
pöydät ulos käytävään, jotta saataisiin sijaa kaikille pikku vuoteille.
Aineellisesti oli koti myöskin hyvin ahtaissa olosuhteissa, ja monta
kertaa ei ollut tietoa siitä, mistä saataisiin ruuan apua seuraavaksi
päiväksi.
Kerran kun varastot taas olivat tyhjät ja vain jokunen kopeekka kilisi
kukkarossa, päätti rva Maslowski hankkia itselleen kirjallista
ansiotyötä ja selitti tytöille, että heidän nyt puolestaan myöskin piti
miettiä keinoja, miten ylläpitää kotia ja auttaa häntä.
Tytöt, joista vanhimmat olivat kahdentoista ja kolmentoista ikäiset,
pitivät heti yhteisen neuvottelun ja kirjoittivat kaikki hyvät
päätöksensä paperille, jota sitten tulivat ilosta säteilevinä
näyttämään. Ensimäinen päätös oli, etteivät enää pitäisi palvelijaa,
vaan suorittaisivat kaikki kotiaskareet: siivoomiset, pesut, torilta
ostot ja keittämiset itse. Toinen päätös oli, että he kesäisin
kulkisivat paljain jaloin, jotta kengät säästyisivät, kolmas, etteivät
enään kesän kuluessa söisi marjoja kuten ennen, vaan että kaikki
keitettäisiin ja säästettäisiin talven varaksi j.n.e. Monta hyvää
päätöstä oli tehty ja ne he siitä päivästä alkaen panivat täytäntöön
harvinaisella innolla, johdonmukaisuudella ja kestävyydellä.
Ja samassa oli ruvettu astumaan aivan uutta uraa venäläisessä
kasvatustyössä, sillä sitä ennen ei oltu vielä ainoassakaan laitoksessa
opetettu lapsia kotiaskareita itse suorittamaan ja omalla työllään
toimeen tulemaan.
Rva Maslowskin laitos sai uusia ystäviä ja kannattajia ja tyttöjen
lukumäärä lisääntyi samassa suhteessa vuosi vuodelta. Aikaa myöten se
muodostui yhä enemmän pieneksi »lasten tasavallaksi», missä jokainen
tunsi edesvastuunsa kokonaisuuden suhteen ja ymmärsi, että hänen tulee
myötävaikuttaa sen onnistumiseksi.
Sitten kun tyttöjen lukumäärä jo oli noussut sataan, pidettiin siellä
joka syksy suuri kokous, missä lapset valitsivat keskuudestaan kymmenen
luottamushenkilöä. Kaikki pienimmätkin, jotka eivät vielä osanneet
kirjoittaa, kuiskasivat johtajattarelle niiden nimet, jotka he
tahtoisivat, ja hän pani ne paperille. Kun kaikki olivat antaneet
vaalilippunsa, luettiin äänet ja ne, jotka olivat saaneet enin, olivat
nyt valitut seuraavan vuoden johtajiksi.
Rva Maslowski kertoi, että lapset tässä tilaisuudessa aina osoittivat
erinomaista oikeudentuntoa ja arvostelukykyä, sekä aina poikkeuksetta
osasivat oikeaan.
Kun luottohenkilöt oli määrätty, valitsi kukin heistä itselleen n. s.
perheen, yhdeksän tai kymmenen eri ikäistä tyttöä, joista hänen tuli
pitää huolta. Tätä tehdessään osoittivat pienet johtajat kiitettävää
tasapuolisuutta ja hienotunteisuutta. Ei kukaan ollut niin itsekäs, että
olisi poiminut itselleen kaikki parhaat ainekset, vaan ymmärsi heti,
että jos sattui esim. saamaan hyvin lahjakkaan tytön ryhmäänsä, niin
täytyi heti myöskin ottaa vähälahjainen. Jos oli saanut hyväluontoisen
ja ahkeran, täytyi sen ohessa myöskin ottaa vähemmän ahkera ja
pahasisuinen, j. n. e.
Kun kukin oli saanut pikku perheensä kokoon, jakoi hän työt sen kesken.
Ken määrättiin siivoojaksi, ken ostoksien tekijäksi, vaatteiden
parsijaksi ja paikkaajaksi, pienempien tyttöjen läksyjen valvojaksi.
Pikku tytöt kävivät nimittäin kansakoulua, joka Pietarissa kuitenkin
vain oli kolmiluokkainen.
Kullakin ryhmällä oli oma huoneensa, jonka se järjesti parhaan
ymmärryksensä mukaan, hankki tai piirsi itse kuvia sen seinille, asetti
kukkia ikkunoille j.n.e. Kansakoulunkäyneitä varten oli kodissa
jonkinmoista jatko-opetusta -- aivan vapaaehtoisilla työvoimilla
tietenkin johon myöskin kuului piirustaminen ja maalaaminen. Sitäpaitsi
annettiin siellä perusteellista ompeluopetusta ja lahjakkaimmat
edistyivätkin niin hyvästi, että voivat ottaa vastaan töitä ulkoapäin ja
siten hankkia kodille pieniä tuloja.
Sillä varojen hankkiminen oli yhä eteenkinpäin kodin kaikkein
pulmallisin kysymys. Joka syksy pidettiin sen hyväksi myyjäiset, jotka
tuottivat noin parituhatta ruplaa. Niihin oli keisarinnallakin aina
tapana lähettää joku arvokas lahja, sillä kuultuaan »Olga asyylistä» ja
siellä toteutetuista periaatteista, oli hän heti selittänyt, että
sellainen kasvatusmuoto oli ainoa oikea. Sitten oli pieni yhdistys, joka
tuki rva Maslowskin työtä ja lopullisesti hän itse ja hänen läheisimmät
omaisensa antoivat siihen mitä suinkin irti saivat.
Laitoksen etevimmille tytöille oli jo monta kertaa tarjottu sekä
ompeluliikkeissä, konttoreissa että perheissä oikein hyväpalkkaisia
paikkoja, mutta kaikkien useimmat heistä olivat niin kiintyneet kotiin,
etteivät raskineet sitä jättää. He tunsivat olevansa tarpeelliset siellä
ja tahtoivat kiitollisuudesta siitä mitä olivat saaneet, antaa sille
työnsä ja huolenpitonsa. Ja yhtä lämpimästi kuin he tahtoivat tätä
yhteistä kotia palvella, yhtä innokkaat he olivat auttamaan sellaisia
onnettomia lapsia, joista tiesivät, ettei niillä ollut suojaa eikä
ruokaa. Kerrankin he kuulivat kerrottavan kymmenen kuukauden vanhasta
lapsesta, jolla oli niin tunnoton äiti, että hän, sitä ensin kauan aikaa
kidutettuaan, lopulta myi sen eräälle kerjäläiselle, joka sitten taas
käytti sitä omiin tarkoituksiinsa.
He rupesivat heti pyytämään, että saisivat ottaa sen laitokseen. Rva
Maslowski pani ensin vastaan huomauttaen, että heillä jo laitoksen
niukkoihin varoihin ja ahtaaseen tilaan nähden oli liiaksikin lapsia, ja
että sellaisen pienen, kivulloisen raukan hoito sitäpaitsi kysyi paljon
aikaa. Mutta tytöt vakuuttivat, että he tekisivät ylityötä ansaitakseen
sen elatuksen, ja että he vuorotellen hoitaisivat sitä. Ja sen he sitten
tekivätkin omantunnon mukaisesti ja vaalivat sitä sellaisella
rakkaudella, että tyttönen kaikkien ihmeeksi jäi eloon.
Lauantaisin saivat ne äidit, joiden lapset olivat laitoksessa, tulla
heitä tervehtimään. Tämä käynti ei suinkaan aina ollut hauska, ei
johtajattarelle, eikä lapsillekaan, sillä monikin äiti saapui
päihtyneenä ja käyttäytyi muutenkin varsin sopimattomasti. Kun rva
Maslowski kerran antoi kasvateilleen kirjallisesti vastattavaksi
kysymyksen: »Ketkä lapset ovat onnellisimmat?» selitti monikin, että se
on onnellisin, jolla ei ole äitiä. Äidin rakkaudesta eivät nämä lapset
siis paljoakaan tienneet, mutta sen enemmän he saivat johtajattareltaan
ja olivat kiintyneet häneen. Hänen takiaan he koettivat parastaan, hänen
esimerkkinsä ja olentonsa vaikutti heihin niin syvästi, että se lopulta
leimasi koko heidän käytöksensä.
Rva Maslowski oli innokkaana kasvattajana käynyt monessa eri maassa,
m. m. Ruotsissa ja Tanskassa tutkimassa kasvatuslaitoksia ja kouluja, ja
eräänä kesänä hän otti osaa Jenassa pidettyihin lomakursseihin
saadaksensa tilaisuutta kuulla professori _Reinin_
yhteiskunnallis-pedagogisia luentoja.
Näiltä matkoiltaan toi hän aina raikkaita tuulahduksia omaan
laitokseensa ja kertoi tytöilleen millaista muualla maailmassa oli. Eipä
ihme, jos heissäkin heräsi halu kerran päästä muualle maailmaan jotakin
näkemään. Mutta se ei ollut niinkään helppoa tyhjin kukkaroin.
Tuumittiin ja mietittiin, kunnes lopulta tultiin siihen, että
pistäydyttäisiin Suomen kouluja katsomassa, sillä matka tänne oli siksi
lyhyt, että se ei voinut tulla järin kalliiksi, varsinkin kun
»Olga-asyylin» holhokeilla oli vapaapiletit kaikkialla Venäjän
rautateillä, ja he siis saattoivat matkustaa ensin Rääveliin ja sitten
sieltä päästä yhtäkkiä laivalla Suomeen.
Mutta tietysti tämäkin kysyi hiukan varoja ja nyt matkaan aikovat niitä
ahkerasti itselleen kokoomaan. He tekivät iltasin ylityötä, he ottivat
kodin suurpesonkin suorittaakseen, joka muuten aina annettiin pois, he
puuhasivat ja ahersivat saadakseen kokoon jonkun ruplan. Ja kun sitten
kaikki valmistukset oli tehty, saapuivat he eräänä kauniina syyskuun
iltapäivänä opintomatkalle Helsinkiin.
Ne olivat varsin sisältörikkaita päiviä, jotka he viettivät täällä
meillä. Käytiin kansakouluissa, lastentarhoissa, ammattikoulussa,
Ateneumissa, Korkeasaaressa, Kansankirjastossa y. m. ja iltasin he
olivat kutsutut eri perheisiin. Ei tosin heidän kanssaan osattu juuri
paljonkaan puhua, mutta he lauloivat sen enemmän ja huvittivat siten
sekä itseään että muita.
Sitten tuli tavaksi, että Zenaïda Maslowski joka vuosi kävi Helsingissä.
Hän oli saanut täällä paljon ystäviä ja ihailijoita, jotka aina suuresti
iloitsivat hänen tulostaan. Jotta niin moni kuin suinkin olisi
tilaisuudessa hänet näkemään ja kuulemaan, pantiin joka kerta N. Ä:n
toimistossa toimeen illatsut, jolloin hän oli keskushenkilö ja kertoi
työssään ja toiminnassaan saaduista kokemuksistaan. Eikä parempaa
kertojaa koskaan voinut toivoa. Onhan puhuminen yleensä venäläisten
vahva puoli. Ja kaikessa mitä hän esitti, oli sellaista herttaista
kodikkuutta ja samalla syvää elämänviisautta ja ennen kaikkea ilmeni
siinä hänen suuri rakkautensa kasvatteihinsa.
Kerran hän esim. kertoi uskonnonopetuksesta laitoksessaan. Venäjällä oli
vielä siihen aikaan sellainen määräys, ettei nainen saanut opettaa
uskontoa, mutta juuri sen aineen hän tahtoikin ottaa omiin käsiinsä
huomattuaan, ettei niistä opettajista ollut juuri mitään, joita hän
siihen tarkoitukseen oli käyttänyt. Hän löysi vihdoin erään
vapaamielisen papin, joka otti Olga-asyylin uskontotunnit nimelleen,
mutta antoi Zenaïdan niitä hoitaa. -- Ensimäisenä tuntina hän silloin
asetti lasten katseltavaksi jäljennöksen Böcklinin »Der heilige Hain»
(Pyhä lehto) nimisestä taulusta, jossa näkee uhrialttarin ja valkeiksi
puettuja naisia astuvan juhlallisessa rivissä salaperäisen hämärältä
tuntuvaa lehtokujaa.
Oppilaiden piti olla aivan hiljaa viisi minuuttia, vain katsella ja
antaa kuvan puhua. -- Tämän jälkeen ruvettiin nähdystä keskustelemaan ja
saatiin selville, miten kaikilla kansoilla ja kaikilla yksityisilläkin
on ollut aavistus Jumalan olemassaolosta ja miten tämä tunne heissä
vähitellen on kasvanut ja vienyt siihen, että he ovat tahtoneet uhrata
hänelle jotakin. Siinä jo tulivat sellaiset käsitteet esiin kuin
omatunto, Jumalan kaikkivaltius, kaikkialla läsnäolo, y. m.
Seuraavalla tunnilla johdatettiin nuoret Rooman katakombeihin, joista
taas näytettiin kuvia ja puhuttiin ensimäisten kristittyjen
hautakammioista ja niistä symbolisista kuvista, joilla he ne koristivat,
sekä heidän maan alla pitämistään hartaushetkistä. Tällä tavalla tultiin
seurakuntaelämään ja julkiseen jumalanpalvelukseen menoineen, joita
varsinkin on runsaasti kreikkalaiskatolisissa kirkoissa ja joilla
kaikilla on vertauskuvallinen merkityksensä. Niiden selittäminen on näet
hyvin tärkeä osa uskonnonopetusta venäläisissä kouluissa. Mutta tässä ne
otettiin historiallisesti ja osoitettiin miten ne olivat syntyneet ja
kuinka kauaksi niiden juuret ulettuivat.
Ja niinkuin Zenaïda Maslowski käytti paljon maailman kuuluisimpien
mestarien kuvajäljennöksiä opettaessaan, hän toisaalta antoi lasten
itsekin kuvittaa sitä mitä olivat lukeneet.
Kerran otettiin esim. 104:s psalmi tutkittavaksi ja kukin sai valita
siitä värssyn, joka hänen tuli kuvittaa. Hän oli ottanut mukaansa näitä
kuvia Helsingissä sidottaviksi ja näytti niitä nyt meille. Ne herättivät
yleistä ihmettelyä sekä niissä ilmenevän rohkean sommittelun että
reippaan tekotavan takia. Niissä oikein taas näyttäytyi tuo rikas
venäläinen mielikuvitus ja taipumus taiteellisuuteen.
Muuten kaikista Zenaïda Maslowskin kertomuksista ilmeni, että
keskusteleminen uskonnollisista asioista sikäläisten lasten elämässä,
täytti suuremman tilan kuin meikäläisten. Tuntui siltä kuin olisivat he
ottaneet nämä asiat paljoa läheisemmältä ja tuttavallisemmalta kannalta
kuin meillä on tapana, jos se sitten riippui siitä, että heidän
kirkkonsa ovat täynnä raamatullisia kuvia ja että jokaisessa huoneessa
on jonkinmoinen jumalankuva lamppuineen, tai että Zenaïda itse niin
usein kootessaan hoidokkinsa ympärilleen, kertoi heille
uskonnollisaiheisia kertomuksia. Varsinkin olivat hänen
joulukertomuksensa hyvin ihmeellisiä. En, ikävä kyllä, tullut
kiinnittäneeksi niitä paperille, enkä siis uskalla ruveta niitä
toistamaan, mutta eräästä joulusta, jonka hän lastensa kera vietti
Suomen puolella Kuokkalassa -- joku venäläinen perhe oli luovuttanut
sikäläisen kesähuvilansa heidän käytettäväkseen -- hän kirjoitti minulle
seuraavasti:
»Me olemme viettäneet joulumme aivan harvinaisella tavalla. Me menimme
jo aamulla metsään ja valitsimme itsellemme sieltä kauniin joulukuusen,
johon kiinnitimme niin paljon kynttilöitä, kuin vain saimme siihen
sopimaan ja yltympärille lumeen me myöskin asetimme kynttilöitä. Sitten
me laitoimme seimen puun alle ja lainasimme naapuriltamme hänen sievän
pikku aasinsa. Vanhemmat tytöt pyysivät, että he saisivat sytyttää
kynttilät ja sitte vasta minä pikku tyttöjeni kera sain tulla sinne.
Kynttilät loistivat hyvin ihanasti kirkkaan tähtitaivaan alla ja kaikki
lapset lauloivat jouluvirren, joka usein kaikuu niin tavalliselta ja
ontolta kirkossa -- mutta täällä, lumipeitteisen metsän keskellä, se soi
melkein yhtä ihmeelliseltä kuin tuo ylistyslaulu: »Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa», jonka paimenet lähes kaksituhatta vuotta sitten
kuulivat. Sen jälkeen oli minun vuoroni kertoa lapsilleni tavallinen
joulu-satuni, jota he aina kiihkeästi odottavat. Edellisenä vuotena olin
kertonut heille jotain Selma Lagerlöfiltä, mutta tänä vuonna valitsin
legendan pyhästä Frans Assisista, sen nimittäin, jossa kuvataan miten
hän sytytti joulupuunsa metsässä ja miten sielläkin oli seimi, aasi ja
lampaita. Seimi vain oli tyhjä, mutta kun hän sitten oli lopettanut
voimakkaan saarnansa, jonka hän piti luokse kiirehtineille köyhille ja
vaivaisille, havaitsi hän seimessä pienen lapsen. Se oli Kristuslapsi
itse, ja hän otti sen syliinsä ja suuteli sitä.
Lapset olivat ihastuneet legendasta ja kuuntelivat sitä niin täydestä
sydämestä, että kokonaisvaikutus oli todella suurenmoinen. Eräs pieni
tyttökin, jonka minä luulin talonmiehen tyttäreksi ja joka meidän
metsään tullessamme jo istui aasin selässä, kuunteli hyvin tarkkaan,
vaikka olikin vasta neljän vanha. Kun minä olin lopettanut kertomukseni,
sanoi minun vanhin tyttöni Jennia, samassa kun hän nosti pienokaisen
aasin selästä ja toi sen minulle: 'Me tahdoimme valmistaa teille kauniin
joululahjan -- ja silloin me löysimme tämän pienen tytön Pietarin
kadulta ja toimme sen tänne antaaksemme hänet teille joululahjaksi.
Kaikki ne meistä, jotka jo ansaitsevat, ovat luvanneet maksaa hiukan
kuukausittain hänen edestään, -- siten hän ei tule teidän menojanne
lisäämään, vaan ainoastaan iloa tuottamaan'.
»Ja niinpä siis mekin keskuudessamme saimme kokea jonkunmoisen ihmeen
tänä jouluiltana, aivan kuin pyhä Frans Assisi. Pienokainen onkin
todella suloinen, vaikka on katukerjäläisen tytär -- -- --»
Syksyllä v. 1916 Zenaïda Maslowski taaskin toi muutamia vanhimmista
tytöistään Helsinkiin. Tällä kertaa oli jo sodan vaikutus hyvin tuntuva
monella alalla, m.m. siinä, että oli varsin vaikea sijoittaa näitä
nuoria. Käännyin viiteen kuuteen eri paikkaan kuten Lähetysmajaan,
Palvelijataryhdistyksen kotiin, Saylors Homeen y.m. ja aina vain oli
kieltävä vastaus kaikkien tiedustelujen tulos. Tilanne rupesi jo
tuntumaan aivan toivottomalta, kunnes siskoni tälläkin kertaa kuten
monasti ennenkin pulaan jouduttuani, keksi keinon. Talossa oli
alakerroksessa tyhjä puotihuoneisto ja sen hän nyt luovutti tähän
tarkoitukseen. Zenaïda Maslowskin helsinkiläiset ihailijat ja ystävät
lähettivät puolestaan tyynyjä, patjoja ja peitteitä ja niin saatiin tämä
pulmallinen majoituskysymys ratkaistua.
Taaskin käytiin tämän uuden joukon kera katsomassa meidän koulujamme,
laitoksiamme, kokoelmiamme, ulkoilmamuseotamme ja Korkeasaarta, jossa
rva _Sigrid Heinricius_ piti heille hauskat kahvikestit. Iltaisin taas
oltiin yksityisten kodeissa. Niinpä oli _Maila Talvio_ järjestänyt
heille sisältörikkaat iltakutsut, samaten lehtori _Palmroos_ ja hänen
puolisonsa _Dagmar_ o.s. Berg. Lehtori, joka oli venäjänkielen opettaja
ja sitä paitsi hyvä laulaja, esitti heille kaikenlaisia venäläisiä
lauluja, joka innostutti pienokaisia niin suuresti, että he tuota pikaa
itsekin tahtoivat antaa jotain ja rupesivat esittämään pientä
satunäytelmää lauluineen ja tansseineen. Suomalaista näytelmätaidettakin
he tällä kertaa saivat nähdä, sillä kansannäyttämön innokas johtaja,
_Mia Backman_, kutsui heidät »Laulua tulipunaisesta kukasta» katsomaan
ja Kansallisteatterissa he saivat nähdä Minna Canthin »Anna Liisan».
Heidän Helsingissä olonsa huippukohta oli kuitenkin ne päivälliset,
jotka he täällä parille kymmenelle kutsuvieraalle valmistivat,
näyttääkseen miten he suomalaisen talousopettajattaren johdolla olivat
edistyneet. Rva Maslowski oli nimittäin kiinnittänyt laitokseensa
opettaja _Onerva Lahdensuun_ jo syksyllä v. 1915. Hän oli edellisellä
kerralla meidän ammattikoulussamme käydessään ihastunut niin suuresti
sen talousosastoon, että hän, vaikka Olga Asyylin tyttöset jo kyllä
ennenkin olivat suorittaneet kaikki talousaskareet, tahtoi että he
saisivat säännöllistä ammattiopetusta tällä alalla, ja kun Venäjällä ei
ollut talousopettajaa saatavissa, hankki hän sen Suomesta.
Näytti aluksi miltei mahdottomalta saada huoneistoa näitä
päivälliskutsuja varten, mutta tyttöjen ammattikoulun aina
hyväntahtoinen ja toimelias johtaja _Mathilda Blomqvist_ sai
vaikutetuksi koulunsa johtokuntaan niin, että se luovutti keittiön ja
ruokasalin tähän tarkoitukseen. Siitä syntyi niin hienot ja hyvin
järjestetyt kutsut, ettei parempia voi toivoa. Maukkaat kasvisruokalajit
seurasivat toisiaan ja siinä välillä oli aina laulua ja puheita, Siis
sekä aineellista, että henkistä hyvää.
[Kuva: V. 1916 rva Maslowskin mukana olleita tyttöjä keittiöpuvuissaan
ja heidän suomal. opettajansa Onerva Lahdensuu.]
Mutta niinpä nämä nuoret olivatkin ahkeroineet, hyörineet ja pyörineet
kuin pienet kerät saadakseen kaikki kuntoon. He olivat esim. piirtäneet
ja maalanneet kunkin ruokalistan ympärille mitä sievimmät, erilaisilla
kuvilla varustetut kansilehdet, koittaen niin paljon kuin suinkin
tavoitella kunkin makua ja luonnetta. He olivat ommelleet itselleen
edellisenä päivänä kaikessa kiireessä ruudullisesta pumpulikankaasta
uudet leningit ja esiintyivät nyt niissä sekä lumivalkeissa
esiliinoissaan ja päähineissään tarjoillessa. Vieläpä he olivat
yhteisvoimin ja aivan ominpäin sommitelleet puheenkin
talousopettajalleen kuten täkäläisille ystävilleenkin, joihin nämä
tietysti vastasivat.
Ei kukaan sentään puhunut niinkuin Zenaïda Maslowski itse. Hän huomautti
tervehdyspuheessaan, että ne siemenet, jotka he ensimäisellä käynnillään
olivat vastaanottaneet, nyt olivat itäneet ja antaneet ensimäisen sadon.
Ja sittemmin hän pitemmässä puheessa esitti, mikä hänet oli johtanut
tälle alalle, mitä vaikeuksia siinä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja
tahtonut. Juuri sinä päivänä oli kulunut 25 vuotta siitä, kun hän aivan
nuorena tyttönä oli aloittanut työnsä ja ollut siinä jotenkin yksin,
ilman syvempää ymmärtämystä ympäristönsä puolelta. Hänen pietarilaiset
tuttavansa olivat ehdottaneet, että tätä päivää vietettäisiin, mutta se
tuntui hänestä vastenmieliseltä. Kun useimmat heistä vain olivat
epäillen katselleet hänen työtään ja mieluummin pysyneet siitä loitolla,
ei yhteinen juhliminenkaan silloin ollut paikallaan.
Tämä oli maailmantapahtumien kauhuista huolimatta vielä sittenkin
suhteellisesti onnellinen aika, oli elintarpeita, hinnat eivät vielä
olleet ylittäneet kaikkia kohtuuden rajoja, korttijärjestelmästä ja sitä
seuraavasta gulashaamisesta ei tiedetty vielä mitään, itäisessä
naapurimaassa vallitsi vielä jonkinlainen järjestys, vaikka Venäjän
valtakunnan loppunäytös jo tuntuikin ilmassa. Zenaïda Maslowski sanoi
hyvin totisesti näistä asioista keskustellessamme: »Me joudumme
perikatoon, meitä ei nyt enään mikään voi pelastaa».
Yleensä tuntui siltä, kuin olisi hänellä ollut jonkinlainen kuudes
aisti, jonka avulla hän tunsi, mitä tulisi tapahtumaan, vaistosi
useinkin vaarat, jotka uhkasivat hänen ympäristöään ja sai ne monasti
vain senkautta aikoinaan torjuttua; näki kauas tulevaisuuteen. Kun hän
esim. kesällä 1916 oleskeli Helsingissä ja erään yhteisen ystävämme
juuri vastikään ylioppilaaksi tullut poika makasi Eiran sairaalassa
keuhkokuumeessa, ei sanoma tämän lupaavan nuorukaisen kuolemasta ollut
hänelle mikään yllätys, sillä hän sanoi jo edellisenä päivänä,
käydessään häntä tervehtimässä, nähneensä mustien siipien varjon sen
huoneen ovella, missä sairas lepäsi. Hänellä oli usein ihmeellisiä,
ilmestyksen tapaisia unia, hän tunsi jo aivan ilmassa millaiset ne
ihmiset olivat, jotka tulivat hänen luokseen, j. n. e. Tämä
tunneherkkyys ja henkinen kaukokatse on varsin omituinen piirre
slaavilaisessa luonteessa, sillä ken esim. on lukenut kuvauksen _Sonja
Kovalewskista_, on varmaan pannut merkille, että hänellä oli juuri sama
ominaisuus.
Kevättalvella 1917 ilmestyi Zenaïda Maslowski taaskin Helsinkiin, mutta
tällä kertaa niin murtuneena ja väsyneenä, että häntä oli sääli
katsella. »Hyvä etten osaa ampua» sanoi hän, »sillä muuten olisin ehkä
jo ajanut kuulan otsaani, niin toivottomat ovat olot meillä».
Hän tuntui kuitenkin virkistyneen täällä, kuten aina ennenkin ja kertoi
tuossa tavallisessa N. Ä:n toimistoon kokoontuneessa ystäväpiirissä
paljon ihmeellisiä asioita sodasta ja sen uhreista. Mutta sitten tuli
yhtäkkiä sanoma, että vallankumous Venäjällä oli puhjennut ja silloin
hän suinpäin lähti kotia. Vaikeroi vain mennessään, että sen nyt juuri
piti tapahtua, kun hän oli tullut Suomeen lepoa etsimään. Pitkin talvea
siitä oli puhuttu yhtämittaa, mutta juuri viime aikoina oli ollut
suhteellisesti hiljaista. Pyysimme ja houkuttelimme häntä jäämään, kun
ei edes tiennyt pääsikö junalla perille saakka, mutta hän ei ottanut
sellaisia ehdotuksia kuuleviin korviinsakaan. Siellä missä kuularuiskut
rätisivät ja kanuunat jyrisivät piti hänen olla pienokaisiaan
suojelemassa ja rauhoittamassa.
Sitä vapauden tuulahdusta, jonka Venäjän vallankumous toi tänne, seurasi
piankin tuo kamala aika meillä jolloin venäläiset matroosit ja
suomalaiset huligaanit yhteenliittyneinä tekivät voitavansa saadakseen
yhteiskunnan nurinniskoin. Kun he pitkin kevättä ja kesää olivat
aikaansaaneet lakkoja, sekä maalla että kaupungissa, tuli syystalvella
ryöstöjen ja murhien aika, joka oli valmistus häpeän ja kauhun talveemme
1918. -- Venäjällä ei suinkaan ollut vähemmin levotonta ja synkkää, ja
niinpä en kuullut Zenaïda Maslowskista mitään ennenkuin kesällä 1918.
Silloin saapui yksityistä tietä kirje, jossa hän sanoi seuranneensa
tapahtumia meillä ja olleensa iloinen ja ylpeä siitä, että järjestys ja
lailliset muodot olivat voittaneet. Hän oli myöskin hyvin halukas
tulemaan Suomeen ja pyysi minulta tietoja, oliko siihen mitään
mahdollisuuksia, mutta kaikesta päättäen kirjeeni ei koskaan joutunut
perille, sillä ei häntä kuulunut, eikä näkynyt.
Olosuhteet Venäjällä kävivät yhä sekavimmiksi, kaikki, jotka suinkin
voivat päästä pois, jättivät tuon hukkuvan laivan, ja ketkä eivät
päässeet, joutuivat helposti uusien vallanpitäjien uhreiksi ja
lähetettiin toiseen maailmaan.
»Mitenkä Zenaïda Maslowski siellä toimeen tullee? Onko hän ollenkaan
enään elävien joukossa, tai ovatko bolschevikit, vanhaa kulttuuria
vainotessaan, jo hänetkin murhanneet?» tuumin joka päivä, ja samaa
kysyivät kaikki hänen täkäläiset tuttavansakin sekä ihmettelivät, etten
ollut kuullut mitään hänestä. Eräs luuli voivansa saada kirjeen hänelle
menemään, ja sen johdosta minä kyhäsin hänelle muutaman rivin, koko ajan
kuitenkin sillä tunteella, etteivät ne arvattavasti joudu hänen
käsiinsä. Ja siksi en ollutkaan monisanainen. Kysyin vain oliko hän
vielä hengissä ja voisimmeko me, hänen suomalaiset ystävänsä, häntä
jolloin tavalla auttaa.
Muutaman viikon kuluttua tuli vastaus, ties mitä tietä lie saapunut,
mutta postilaatikostani sen eräänä päivänä löysin. Niin ihmeelliseltä
tuntui taas monen vuoden perästä nähdä tuo tuttu käsiala, kuin olisi
ollut kysymys haudantakaisesta viestistä.
»Minä en ole kuollut, elän vielä tämän sanan parhaassa merkityksessä,
sillä en ole menettänyt uskoani ja rakkauttani ihmisiin ja elämään»,
aloittaa hän kirjeensä. Sitten hän kertoo, että hän aina vuoteen 1920
johti kasvatuslaitostaan, mutta silloin hän, vasten tahtoaan,
sijoitettiin Tsarskoje Selo'hon, siellä olevien palatsi-museojen
näyttäjäksi. Joka kerta kun työläisryhmät tai eri koulujen oppilaat
tekevät sinne retkiä, kuului hänen tehtäviinsä pitää heille
taidehistoriallisia esitelmiä. Edelleen hän kertoo, että hänellä on
kaunis asunto, jonka hän jakaa äitinsä kanssa, itse palatsissa, mutta
siinä on talviseen aikaan vain 2 astetta lämmintä, ja vuosiin hän ei ole
nähnyt voita, sokeria, maitoa ja munia.
Tämä oli niin vähentänyt hänen voimiaan, ettei hän enään jaksanut nostaa
kolmea kiloa raskaampaa myttyä ja hänen oma painonsa oli alentunut 30
kg. Mutta kaikki tulisi jälleen paremmaksi, jos hän vain pääsisi Suomeen
lepäämään ja ystäviään tapaamaan, ja siksi hän mitä lämpimimmin, oikein
sydäntäsärkevimmin vetoaa meihin ja pyytää, että me valmistaisimme
hänelle ja hänen äidilleen mahdollisuuden tulla tänne ja neuvoi miten
meidän oli menetteleminen, jotta hänet laskettaisiin sieltä irti
muutamaksi viikoksi. Hän ehdottaa, että joku helsinkiläinen naisyhdistys
tai pedagoginen seura kääntyisi sikäläisten viranomaisten puoleen ja
pyytäisi häntä tänne esitelmöimään esim. palatseista museoina ja niiden
kasvatuksellisesta merkityksestä, tai koulunuorison retkeilyistä
Venäjällä, sekä antoi tarkat osoitteet minne nämä pyyntökirjeet olivat
lähetettävät.
Me seurasimme kaikessa hänen neuvojaan. Kutsu tapahtui Suomalaisen
Naisliiton Helsingin osaston nimessä, eräs saksalainen rouva, joka oli
Pietarissa kasvatettu ja toiminut ja päälle päätteeksi oli ollut
Zenaïdan koulutoveri, otti kirjoittaakseen kaikki tarvittavat paperit
venäjäksi, sitten hankittiin hänelle maahantulolupa meidän omilta
viranomaisiltamme, joka heti onnistuikin, ja lopulta käytiin
bolshevikien lähetystössä. Kaikki oli siis järjestetty meidän parhaan
ymmärryksemme mukaan, mutta Zenaïdaa ei vain kuulunut.
Piakkoin on tästä jo kulunut vuosi ja hän voi jo otaksua, etteivät hänen
suomalaiset ystävänsä ole tehneet mitään hänen hyväkseen, sillä vaikka
kaikesta tästä on hänelle kirjoitettu, ei ole ensinkään sanottu, että
kirje on joutunut perille.
Taaskin on talvi edessä ja sama ravitsevan ruuan puute ja kylmä
asuinhuone odottamassa kaikkia niitä venäläisiä, jotka eivät kuulu tuon
uuden suunnan kätyreihin. Ja näiden kärsivien joukossa on myöskin
Zenaïda, hän, joka on omistanut koko elämänsä ja työnsä kansansa
kohottamiseksi, sen pienten ja hyljättyjen kasvattamiseksi, ja nyt häntä
ei tänä kuuluisana »kansanvallan aikana» edes lasketa naapurimaahan
matkustamaan. Se on jo täydellistä orjuutta, se on vankilassa elämistä
ja todistaa selvemmin kuin mikään muu, millainen se valtio on, jonka
bolshevikit ovat luoneet, ja jonka he koittavat saada kaikkialle
leviämään.
Voi säälittävä Zenaïda, säälittävä jokainen, ken siellä mieli hehkuvana
ja tulevaisuuden toiveita täynnä, on raatanut ja parhaansa antanut!