Seuraelämässä tapahtuu joskus, että siellä on henkilö, joka on niin
puoleensa vetävä ja vaikuttaa niin elähyttävästi, että hän ihankuin
hypnotisoi muut läsnäolijat. He tuntevat itsensä tuota pikaa hyvin
iloisiksi ja kevyiksi, keskustelu sujuu kuin itsestään, ja kauniit,
hyvät ajatukset tulevat tulvimalla mieleen. Mutta jos tämän henkilön
sitten muita aikaisemmin on poistuminen, tuntuu yhtäkkiä sellainen
ihmeellinen lamaannus. Koko edellinen eheä, korkea tunnelma laskeutuu ja
pirstoutuu, ja vähitellen on ilma taas täynnä tuota tavallista
arkipäiväisyyttä ja mielenmataluutta.
Väliin saattaa tuollainen henkilö antaa väriä ja loistoa kokonaiselle
paikkakunnalle meidän silmissämme. Niin kauan kun hän asuu ja elää
siellä, menevät meidän ajatuksemme ehtimiseen sinne, ja hänen luokseen
me riennämme niin pian, kun sinne joudumme. Kun hän on poissa, tuntuu
siltä kuin koko seutu olisi autio ja tyhjä.
Opettajani, prof. _Herman Grimm_, Berlinissä vaikutti minuun monta
vuotta juuri tällä tavalla. En tiennyt mitään parempaa kuin heti
Berliniin saavuttuani käydä häntä tervehtimässä, tulla kutsutuksi hänen
luokseen ja istua hänen kauniissa työhuoneessaan kuunnellen hänen
viisaita sanojaan.
Miltei sattuman kautta tulin hänet tuntemaan. Olin valinnut Berlinin
yliopiston ohjelmasta ne luennot, joita tahdoin seurata, käynyt
puhuttelemassa asianomaisia professoreja ja pyytänyt lupaa saada heitä
kuunnella sekä maininnut tästä prof. _Foersterille_, joka minua ensi
aikoina siellä paljon oli auttanut ja m. m. kirjoittanut konseptit
hakupapereihini yliopiston konsistoriolle y. m. Hän kyseli taaskin
kerran tavatessamme, olinko jo käynyt Herman Grimmin puheilla, sillä hän
oli heti ensikerralla ehdottanut, että kuuntelisin häntä. En ollut, enkä
edes tämänkään jälkeen mennyt, sillä olin jo mielestäni yllin kyllin
käynyt kumartelemassa noita suuria herroja -- ihan yliopiston rehtorista
asti. Mutta koska prof. Foerster piti tärkeänä, että kuuntelisin prof.
Grimminkin luentoja, niin kirjoitin hänelle kirjeen ja huomautin, että
olin jo saanut luvan useilta hänen virkaveljiltään seurata heidän
luentojaan ja toivoin, ettei hänelläkään mitään sitä vastaan olisi. En
odottanut mitään vastausta, vaan kiipesin, kun luentopäivä koitti,
rohkeasti siihen saliin, jossa minulle oli ilmoitettu hänen luennoivan.
[Kuva: Herman Grimm]
Heti sisään astuessani ymmärsin, että siinä mahtoi olla jotakin
erikoista. Luentosali oli varsin suuri ja se oli täynnä viimeistä
paikkaa myöten. Sen etuseinä oli sileäksi pingoitetun, lumivalkeaksi
maalatun kankaan peittämä, ja vastaisella seinällä oli skioptikonkone
sitävarten laitetulla telineellä. Ikkunoissa riippui pikimustat
verkaiset verhot. Siinä oli jotakin teatteria muistuttavaa ja yleinen
jännitys, aivan kuin näytöksen edellä, tuntuikin ilmassa.
Viimein avautui luentosalin yläpäässä oleva ovi ja vanhanpuoleinen
herrasmies astui sisään, jolloin kaikki kuuntelijat heti rupesivat
tömistelemään jalkojaan niin paljon kuin jaksoivat. Olin jo oppinut sen
verran, että tiesin sen merkitsevän sekä tervehdystä että
suosionosoitusta, sillä sellaista ei kaikille suotu.
Rupesin tarkkaamaan tuota sisääntullutta. Hän oli kokolailla pitempi
keskikokoa, ja koko hänen olennossaan oli jotakin joka pikemmin
muistutti hienoa hovimiestä kuin tavallista, kuihtunutta oppinutta.
Tukka oli jo harmaa, mutta ryhti oli vielä aivan moitteeton ja piirteet
ihailtavan säännölliset, ilme henkevä. Ohjelmassa oli sanottu, että hän
luennoisi Dantesta aina Michelangeloon, ja yhtäkkiä oli sali pimeä ja
kankaalla edessämme näimme Danten pään. Grimm rupesi puhumaan hänen
merkityksestään, hän antoi läpileikkauksen koko siitä aikakaudesta, jona
Dante eli, sen poliittisesta ja sivistys-elämästä ja luki kappaleita
Dantesta. Näin hän vähitellen johdatti meidät niin toisiin maailmoihin,
että kun taikalyhty sammutettiin ja huone taas tehtiin valoisaksi,
tuntui aivan siltä kuin olisi yhtäkkiä herännyt kauniista unesta
todellisuuteen.
Ja jotenkin sama tunne minulla sitten aina oli hänen luennoillaan. Ne
muuttuivat viikon sisältörikkaimmiksi hetkiksi ja niitä ei olisi millään
ehdolla raskinut laiminlyödä. Varhaisrenessansin edustajat Cimabue,
Giotto, Masaccio, Donatello y. m. tulivat järjestänsä esille ja koko
ajan olivat kuvat sanottua valaisemassa. Minulle kerrottiin, että prof.
Grimm oli omilla varoillaan hankkinut yliopistoon tuon muhkean
taikalyhtykoneen, niinkuin hänellä myöskin oli erityinen henkilö sitä
käyttämässä ja kuvia vaihtamassa.
Herman Grimm oli aivan omintakeinen luennoitsija. Ei hän takertunut
pikku seikkoihin, ei hän ottanut esittääkseen sellaista, jota löysi
jokaisesta taidehistoriasta, mutta hän pysytteli suurissa pääpiirteissä
ja tahtoi ennen kaikkea, että kuulijat oppisivat ymmärtämään taidetta,
että heidän silmänsä avautuisivat näkemään sellaista, jonka he
tavallisesti niin helposti sivuuttivat. Hän sanoi kerran aivan suoraan,
ettei hän ensinkään aikonut valmistaa kuulijoitaan tutkintoa varten, sen
he saattoivat tehdä itse kirjallisuuden avulla, mutta hän tahtoi
kiinnittää heidän huomionsa muutamiin pääkohtiin ja saada heitä
käsittämään tärkeitä perustotuuksia.
Hänellä oli aivan ihmeellinen taito esittää sanottavansa niin, että se
jäi mieleen, että joka kerta tunsi saaneensa jotakin elämää varten
talletettavaa: aarteita, joiden ohi ennen typeryydessään oli aivan
välinpitämättömänä kulkenut. Vuotta aikaisemmin olin nähnyt Dresdenin ja
Berlinin taidekokoelmat ja jotenkin kevyesti sivuuttanut niissä olevat
vanhojen mestarien tekeleet. Nyt ne rupesivat elämään, nyt niiden sisin
vähitellen ikäänkuin avautui ja rupesi puhumaan. Silmistä putosi kuin
suomut ja sitä ymmärsi, miten paljon täytyy nähdä ja kuulla, ennenkuin
osaa ottaa vastaan sitä kaunista mitä tarjotaan. Grimm väitti kerran,
että Ranskan kansa oli saksalaisia paljon taiteellisempi ja tämä riippui
vain siitä, että sillä lapsuudesta asti oli niin paljon enemmän kaunista
nähtävää. Jo sikäläiset näyteikkunat olivat sellaisen hyvän maun
tuotteita, että niistä aina sai jotain.
Heti ensikerran kuultuani Herman Grimmiä, rupesin syvästi katumaan,
etten ollut personallisesti mennyt hänen luokseen lukukauden alussa, ja
tämä katumuksen tunne yhä vain kasvoi, kuta kauemmin häntä kuuntelin.
Olin pyt jo myöskin saanut kuulla, että hän oli _Grimmin veljesten_
jälkeläinen, Wilhelmin poika, Jakobin veljenpoika, että hän oli ollut
naimisissa _Bettina von Arnimin_ tyttären kanssa ja säilyttänyt kaikki
Goethe-traditsionit. Asiaa tuumittuani päätin, että minä sittenkin menen
hänen luokseen, ellei muuta, niin kiittämään niistä nautintorikkaista
hetkistä, joita hänen luentonsa tuottivat minulle.
Ja niin minä eräänä päivänä seisoin sen talon ulkopuolella, missä Herman
Grimm asui ja painoin sisäänkäytävän ovikelloa. Se avautui, portinvartia
pisti päänsä ulos luukustaan ja katsoi minuun pitkään. Ehken ollut hänen
silmissään kylliksi arvokas astumaan noita hienoja, matoilla
päällystettyjä portaita, sillä ne olivat, kuten saksassa aina seisoo
sisäänkäytävän seinällä: »Nur für Herrschaften» (vain herrasväelle),
mutta kun sitten kysyin prof. Grimmiä, neuvoi hän mihin kerrokseen minun
oli kiipeäminen. Siellä taas jouduin palvelijan tarkastettavaksi. Olin
jo kotoa lähtiessäni ottanut selvän siitä, pitikö ottaa päällysvaatteet
yltään ennenkuin astui sisään, ja saanut kuulla, että Saksassa ei
tiedetty sellaisesta tavasta mitään, ainoastaan sateenvarjo ja kalossit
olivat jätettävät eteiseen, ei mitään muuta, ja se koski sekä miehiä
että naisia. -- Palvelijalta sain kuulla, että professori oli kotona ja
nyt lähetin sisään käyntikorttini ja jäin odottamaan, mitä tästä
seuraisi. Hän palasi vähän ajan päästä ja ilmoitti, että professori
odotti minua työhuoneessaan. Sinne hän sitten opasti minut useiden
huoneiden läpi ja vihdoin seisoin tuon oppineen kaunosielun edessä, joka
luennoimistaidollaan oli voittanut koko sydämeni.
Hyvin ystävällisesti hän tuli vastaani sanoen: »Te olette suomalainen.
Se minua ilahuttaa, sillä Jakob sedälläni oli paljon tekemistä
suomalaisten kanssa».
Hän johdatti minut istumaan sammalväriselle plyyshisohvalleen ja asettui
itse sen vieressä olevaan nojatuoliin. Katsahdin nopeasti ympärilleni.
Huoneessa oli paljon tauluja, m. m. havaitsin siellä heti erään suuren,
Böcklinin maalauksen, kohokuvia m.m. eräs aito Luca della Robbia ja
kirjoja, ennenkaikkea kirjoja. Hänen suuren työpöytänsä läheisyydessä ja
ympärillä oli kirjahyllyjä ja aivan sen ääressä oli tuollainen
pyöritettävä jalallinen hylly tietosanakirjoja ynnä muita teoksia
varten, joihin ehtimiseen työnsä kuluessa täytyy turvautua.
Aloitin, kuten olin päättänyt, kiittämällä häntä hänen erinomaisista
luennoistaan, joita aina riensin kuuntelemaan yhtä jännitettynä ja
odottavaisena kuin jos olisi ollut kysymys Shakespeare-näytännöstä.
Minulla oli erityinen syy yhdistää nämä kaksi asiaa, sillä juuri siihen
aikaan annettiin »Deutsches Teatterissa» Hamlet pitkin syksyä ja _Josef
Kainz_ oli nimiosan esittäjänä minusta niin mestarillinen, etten
sellaista näytelmätaitoa ollut vielä koskaan nähnyt Herman Grimm näkyi
pitävän tästä yhdistelmästä, sillä hän vastasi hyvin kohteliaasti:
»Etwas schöneres hat man mir noch nie gesagt». (Mitään kauniimpaa ei
minulle vielä koskaan ole sanottu.)
Sitten hän tahtoi tietää mitävarten oikeastaan olin tullut Berliniin
seuratakseni luentoja sen yliopistossa, ja minä kerroin työstäni
Helsingin kansanopistokursseilla ja kaikenlaisissa valistusseuroissa ja
selitin, että tuo alituinen antaminen lopulta oli siihen määrin
tyhjentänyt pienet henkiset varastoni, että ne jo välttämättömästi
olivat uudistettavat. Hän huomautti kyllä, ettei hän yleensä pitänyt
siitä, että naiset opiskelivat, »mutta tehkää te sitä vain, koska otatte
asian vakavalta kannalta».
Kansanopistokursseista jouduimme pohjoismaisiin kansanopistoihin, joihin
pari vuotta aikaisemmin olin niiden synnyinmaassa Tanskassa oikein
henkilökohtaisesti tutustunut, ja kaikki mitä kerroin niistä, näkyi
prof. Grimmiä suuresti huvittaneen.
Koko seurustelutaidon salaisuus on oikeastaan siinä, että osaa asettua
toisen kannalle, kuunnella ja ottaa osaa hänen harrastuksiinsa, ja tämä
taito oli Herman Grimmillä aivan harvinaisesti kehittynyt. Ei hän ollut
suotta kuuluisa oppinut ja kaunosielu sekä senlisäksi suuren maailman
mies, aito saksalainen »Geheimrat» (salaneuvos), jolla arvonimellä häntä
yleensä puhuteltiinkin.
Yhtäkkiä hän kysyi: »Mutta missä te olette oppinut noin hyvin saksaa?»
Hän oli ihan ensimäinen, joka näki siinä mitään ihmeteltävää, että
muukalainen puhui hänen kieltään. Kaikki muut, joiden kanssa joka päivä
olin seurustellut, ennenkaikkea nuo lukuisat asuintoverit, pitivät sen
aivan luonnollisena, olen varma siitä, että he olettivat saksan kielen
olevan yleisenä puhekielenä meillä. Selitin, että se oli minun taitavan
saksankielen opettajani ansio Suomessa, joka oli antanut minulle hyvän
teoreettisen pohjan, ja sitten oli oleskeluni Itämeren maakunnissa
antanut tarvittavaa käytännöllistä harjoitusta. -- Näin keskustelumme
siirtyi asiasta toiseen. Hänellä oli pöydällä edessään _Ada Negrin_
runot ja kiitti niitä suuresti, hän kertoi saaneensa paljon
ajattelemista erään amerikkalaisen kuulijansa käynnin johdosta, joka oli
kertonut miten muuan varakas amerikkalainen oli määrännyt miljoonansa
yliopiston perustamista varten kaukaiseen länteen, jonne sitten tuota
pikaa oli kohonnut rakennus toisensa jälkeen, niin että siellä nyt oli
täydellinen yliopisto kaikkine laitoksineen. Kertoja itse kuului tämän
n. k. Stranfordin yliopiston opettajiin ja oleskeli nyt opintomatkalla
Europassa. -- Herman Grimm oli tällä tavalla koko ajan kosketuksissa
erilaisten ihmisten kanssa, valmis ottamaan vastaan vaikutelmia heiltä
ja sitten taas antamaan heille oman henkensä rikkautta.
Olin jo istunut hänen luonaan enemmän kuin puolen tuntia ja ymmärsin,
että se oli enemmän kuin liikaa, mutta aika rientää niin liika nopeasti,
kun on henkisesti rikkaiden ja suurpiirteisten ihmisten seurassa.
Sanomattoman kiitollinen olin tästä hetkestä, ja vielä suuremmaksi
kiitollisuuteni kasvoi, kun hän mennessäni ehdotti, että parin päivän
perästä tulisin hänen luokseen aamiaisille, hänellä kun silloin oli
muitakin vieraita. Ja lopuksi hän antoi minulle korukansiin sidotun
teoksen, joka sisälsi hänen Goethe-luentonsa.
Tuttavuus oli nyt tehty ja johti siihen, että silloin tällöin aina sain
pienen kutsukirjeen, jossa minua pyydettiin taloon päivällisille. Kun
tuollainen kirje ensikerran tuli, kirjoitettuna Herman Grimmin omalla,
selvällä käsialalla, iloitsin siitä suuresti, mutta en ymmärtänyt, että
siihen oli heti vastattava ja ilmoitettava aikooko tulla vai ei. Emmehän
me Suomessa välitä sellaisista pienistä muodollisuuksista mitään. Mutta
kutsupäivän aamuna ilmestyi prof. Grimmin talousapulainen täyshoitolani
eteiseen ja tiedusteli herrasväkensä puolesta, olinko aikeissa tulla
heidän luokseen. Se oli sellainen läksy, jota en koskaan unohda.
Juuri näillä päivällisillä tapasin sitten ensikerran Herman Grimmin
sisaren, _Auguste Grimmin_, joka asui hänen kanssaan ja hoiti hänen
kotiaan. En tiedä miksikä hän ei edellisellä kerralla ollut
näyttäytynyt. Hän oli erittäin ystävällinen ja herttainen sekä kohteli
minua miltei yhtä suojelevasti kuin jos olisin ollut parinkymmenen
vuotias ja ensikerran ulkona maailmalla. Mutta samaa tapaa hän
oikeastaan noudatti veljensäkin suhteen. Syödessä hän usein kysyi tältä,
kun joku uusi ruokalaji oli tuotu pöytään: »Wie schmeckt es Dir mein
Kind?» (Miltä maistuu lapseni?) -- Hän oli nuoruudessaan arvattavasti
ollut kylläkin huomattu, sillä minä näin monta vuotta myöhemmin erään
runokokoelman, jonka sen tekijä, tuo taitava Eddan kääntäjä, _Karl
Simrock_, oli hänelle omistanut. Nyt hän kaikesta päättäen eli vain
veljeään ja muistojaan varten, eikä paljon sekaantunut tämän maailman
humuun.
[Kuva: Auguste Grimm]
Muistan miten hän kauhistui, kun minä kerroin hänelle kysyneeni monelta
eri henkilöltä, mitä he ajattelivat elämästä tämän jälkeen, ja miten
useammat olivat vastanneet, etteivät ajatelleet siitä yhtään mitään,
etteivät välittäneet koko asiasta, ja ettei heillä ollut mitään tarvetta
jatkaa elämäänsä kuoltuaan. Itse hän sanoi usein ajattelevansa näitä
asioita ja samassa niitä rakkaita omaisiaan, jotka jo olivat elämän ja
kuoleman rajan sivuuttaneet ja joiden joukossa m.m. oli eräs veli, joka
oli ollut lupaava taiteilija. -- Oikein äidillisellä huolehtivaisuudella
hän tahtoi tietää oliko minulla hyvä asunto ja ravinto, kuinka usein
kirjoitin äidilleni j.n.e. Ja kun minä tähän viimeiseen kysymykseen
vastasin sen tapahtuvan joka toinen päivä, ilmoitti hän erityistä
tyytyväisyyttä.
Kun minä taaskin kerran olin kutsuttu heidän luokseen, rupesi Herman
Grimm tiedustelemaan olinko suorittanut yliopiston kassaan maksun hänen
luennoistaan. -- Saksan yliopistoissa ovat yleensä kaikki luennot
maksulliset. -- Kun vastasin siihen myöntävästi, selitti hän, ettei se
mitenkään sopinut. Ja hän lisäsi leikillisellä tavallaan toivovansa,
että kun hän tulee Suomeen, niin häneltä ei täällä liioin ruveta maksua
kiskomaan. Sitten hän otti kultarahan kukkarostaan ja antoi minulle
suorittamani summan takaisin. Tässä yhteydessä hän kertoi hyvin
humoristisesti, ettei puolellakaan kaikista niistä kuulijoista, jotka
kävivät hänen luennoillaan, ollut tapana maksaa. Hän sanoi tietävänsä
sen m. m. siitä, että silloin kun oli maksujen aika, jäi suuri osa
tulematta, mutta kun tämä oli ohitse, ilmaantuivat he sinne taas kaikki,
kuten ennenkin. -- Ihmeellinen ja täysin kansainvälinen tuo Herman
Grimmin kuulijakunta muuten olikin. Siellä oli nuoria miehiä sekä
kaukaisesta idästä että lännestä. Oli aivan tummia hindulaisia ja
persialaisia ja sitten taas aivan vaaleita pohjoismaalaisia, oli
venäläisiä, puolalaisia, serbialaisia, bulgarialaisia, englantilaisia,
italialaisia, unkarilaisia ja yleensä vaikka mitä kansallisuutta, ja
ulosmennessä kuuli jos joitakin kieliä, yksin viron kieltä satuin
eteisessä kerran kuulemaan.
Olin kauan aikaa ollut ainoa naiskuulija hänen luennoillaan, mutta
eräänä päivänä ilmestyi sinne eräs amerikatar, joka harrasti taidetta
yli kaiken ja sen jälkeen meillä oli tapana heti luennon päätyttyä mennä
»Altes Museumiin» katsomaan juuri sen mestarin tekeleitä, josta
luennossa oli ollut kysymys. Tämä näyttäytyi olevan hyvinkin
hyödyllistä, sillä senkautta kaikki kuulemamme syventyi.
Väliin saattoi Herman Grimm esitelmöidä yhdestä ainoasta taulusta koko
tunnin. Unohtumattomasti jäi mieleen hänen luentonsa _Lionardo da
Vincin_ »Ehtoollisesta». Ensin hän näytti kuvia siitä, miten tätä
aihetta aikaisemmin oli käsitelty ja sitten tuli Lionardon taulun vuoro,
jolloin vain huomautukset siitä, mitä opetuslasten kätten liikkeet
merkitsivät, olivat aivan erinomaiset. Samassa tilaisuudessa hän myöskin
mainitsi tehneensä sen ihmeellisen havainnon, etteivät nuoret yleensä
tienneet raamatusta mitään, ei senverran, että olisivat osanneet etsiä
sieltä tuota tai tätä kohtaa. Mutta jo taiteen kannalta se oli suuri
puute, sillä uskonnollisten aiheiden ymmärtäminen edellytti aina tarkkaa
evankelioiden tuntemista. -- Hän osasi tehdä tällaiset huomautukset niin
mukavalla tavalla, etten luule kenenkään niitä unhoittaneen.
Monta monituista luentoa hän omisti _Michelangelolle_, josta hän oli
kirjoittanut laajan teoksenkin ja oleskellut sitä varten pitemmän aikaa
Italiassa. Siitä oli jo ilmestynyt useampia painoksia silloin, ja kun
sen seitsemäs painos v. 1900 ilmestyi täynnä mitä hienoimpia kuvia,
syntyi siitä kallis, komea loistoteos, jonka Herman Grimm oli määrännyt
minullekin annettavaksi, sillä kustantaja lähetti säännöllisesti minulle
tänne Suomeen vihon toisensa jälkeen.
Herman Grimm oli muuten aivan ruhtinaallisen antelias. Sinä jouluna,
jonka vietin Berlinissä, sain häneltä pienen laatikollisen lahjoja,
jossa m. m. oli Grimmin sadut, hänen valokuvansa y. m. Hän tahtoi tehdä
ihmiset iloisiksi ja pisti siksi usein heidän käteensä jonkun kirjan,
kuvan, aikakauslehden tai jotakin muuta, josta hän arveli heidän olevan
huvitettuja.
Liikuin siihen aikaan hyvin paljon eri piireissä Berlinissä, tein mitä
erilaisimpia tuttavuuksia aina kaupungin poliisimestarista
sosialistijohtajiin asti, sekä kuulin samoja asioita käsiteltävän ja
arvosteltavan senkin seitsemällä eri tavalla, mutta niin pian kun
jouduin Herman Grimmin luo, olin aivan joutunut kuin toiseen maailmaan.
Ei siellä ensinkään puhuttu sellaisista asioista kuin muualla, ei päivän
poliittisista tapahtumista, ei sosialismista, ei yhdistyselämästä, ei
naisasiasta, ei mistään n. k. polttavista kysymyksistä. Siellä vallitsi
tyyneys ja kauneus, oikein tuo aito weimarilainen henki, jonka
saksalaisen kulttuurin ihailijat aina asettavat Saksan militaristisen
hengen vastakohdaksi. Mutta juuri siksi nuo hetket siellä muodostuivat
niin rakkaiksi ja unohtumattomiksi. Herman Grimm ennustikin kerran,
ettei politiikka tulevaisuudessa enään olisi kansojen arvonmäärääjä,
vaan ainoastaan heidän henkinen kehityksensä.
Surun keväänämme 1899 olin taas muutamia kertoja Herman Grimmin luona.
Mutta vaikka sydämeni olikin aivan täynnä Suomen politiikkaa ja suurta
onnettomuutta, koitin olla ulkonaisesti hyvin rauhallinen ja oikeastaan
vain päällemiten kajota siihen, mikä oli aiheuttanut matkani ja miten
minä koitin tehdä propagandaa maani puolesta.
Mutta Herman Grimm oli paremmin kuin luulinkaan arvannut mielialani ja
ponnistukseni, sillä kun viimeisen kerran olin hänen luonaan, piti hän
minulle varsin lystikkään puheen, josta havaitsin, että kyllä hän oli
asioiden perillä. Siinä hän m. m. sanoi: »Te olette varsin vaarallinen
ihminen, sillä te olette fanaatillinen, -- fanaatillinen hyvän puolesta.
Nytkin te vain koko ajan ajattelette maatanne, ja olette valmis tekemään
mitä tahansa sen pelastamiseksi. Luulen melkein, että olisitte valmis
leikkaamaan minun nenäni poikki, jos vain luulisitte voivanne sen kautta
auttaa Suomea».
Hänen ruumiilliset voimansa olivat jo tähän aikaan varsin heikot, ja hän
vakuuttikin tuolla samalla leikillisellä tavallaan, etteivät ne
ollenkaan enää siitä lisääntyneet, menivät vain alaspäin päivä päivältä.
Mutta vielä hän tämän jälkeen kesti parisen vuotta.
Ollessani Berlinissä v. 1906 kävin tapaamassa hänen sisartaan, joka asui
ihan samassa paikassa kuin ennenkin, Matthäikirchstrassen 5:ssä, ja näin
kaikki nuo tutut huoneet ja esineet. Olisin mielelläni tahtonut tietää
jotain Herman Grimmin kuolemantaudista ja viime hetkistä, mutta sisar ei
sanonut voivansa niistä kertoa. Me puhuimme sensijaan kyllä monesta
muusta asiasta, ja hän oli rakastettava kuin ennenkin sekä kehoitti
minua menemään Matthäi-Kirchhofille (Matteuksen hautausmaalle) ja
taittaa itselleni ruusu Grimmin haudalta. Sinne pistäydyinkin eräänä
päivänä ja löysin sieltä Grimmien samankokoiset ja varsin vaatimattomat
hautapatsaat pitkässä rivissä.
Mutta eivät hautakummut koskaan ole minulle paljonkaan puhuneet. Eihän
hauta voi sitoa edesmenneiden henkeä. Päinvastoin tunnen heidän
läheisyytensä monta kertaa voimakkaammin muualla, ennenkaikkea siellä,
missä he ovat vaikuttaneet, ja niissä ajatuksissa, jotka he ovat
jälkeensä jättäneet. Herman Grimmin teoksista minä aina löydän hänet ja
vielä tänäpäivänä soi minun korvissani hänen äänensä kaiku ja ne monet
sekä vakavat että leikilliset arvostelut ja huomautukset, jotka hän
lausui.