Kun minä talvella v. 1920 oleskelin muutamia viikkoja Berlinissä, oli
elämä siellä kaikinpuolin aivan toisenlaista kuin ennen. Ei siinä
kyllin, että kaikki ihmiset tuntuivat niin alakuloisilta ja
masentuneilta, että puute ja kärsimys pisti päätään esiin kaikkialla,
vaan vielä minä personallisestikin astuin siellä kuin hautojen keskellä,
sillä olivathan oikeastaan kaikki ne henkilöt, joiden kodeissa aina
ennen olin viettänyt niin sisältörikkaita hetkiä, jo poissa. Prof.
_Herman Grimm_ oli jo kauan aikaa levännyt samalla kirkkomaalla kuin
hänen kuuluisa isänsä ja setänsä, veljekset _Jakob ja Wilhelm Grimm_,
_Liebknechtin_ puolisot olivat jo molemmat kuolleet, samaten prof. _v.
Gizycki_ ja hänen paljon huomiota herättänyt vaimonsa _Lily Braun_,
samaten herrasväki _Schubert-Feder_, jotka pitivät salonkia, missä aina
tapasi intressanttia ihmisiä. Kaikki nämä, ynnä monet muut tuttavat,
olivat menneet läpi sen portin, joka suletaan niin visusti jokaisen
jälkeen, ettei palajaminen enää ole mahdollinen.
Mutta yksi tuttavistani noilta menneiltä ajoilta oli kuitenkin jälellä
ja oli ihmeellisesti kyllä kestänyt ajan myrskyt. Se oli rva _Minna
Cauer_. Vaikken ollutkaan niin aivan usein noina entisinä, onnellisina
aikoina ollut hänen seurassaan, vaikutti vain se seikka, että hän kuului
sen ajan Berliniin hyvin puoleensa vetävästi. Olihan hän sitäpaitsi
tuntenut minun unohtumattoman opettajani prof. v. Gizyckin ja hänen
luonaan minä Minna Cauerin ensi kerran olin nähnytkin.
Lähdin siis jo seuraavana päivänä häntä tapaamaan ja löysin hänet hänen
kodissaan, Wormserstrassen varrella, istumassa työhuoneessaan paksu,
täytetty aamutakki yllään. Se oli kyllä paikallaan, sillä huone oli
jotenkin viileä ja kuitenkin se oli ainoa hänen kodissaan, jota
lämmitettiin. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun tapasin hänet 1904,
mutta eihän se ihme ollutkaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.
Minna Cauer oli muuten ihmeellinen sekoitus vanhan ja uuden ajan naista.
Esiintymisessään ja käytökseltään hän oli tuollainen hienoissa seuroissa
liikkunut vanhanajan nainen, jonka aina piti olla hillitty ja tyyni,
puhua matalalla äänellä, näyttää hyvin arvokkaalta, eikä osoittaa mitään
erityisiä tunteenpurkauksia. Tätä vaikutusta lisäsi vielä nuo ainaiset
pitsisaarlit ja pitsiset pääkoristeet, joita hän käytti. Mutta tähän
liittyi uuden ajan naisen tavaton ulospäin kohdistuva toimintahalu ja
monessa kysymyksessä jotenkin radikaali katsantokanta.
[Kuva: Minna Cauer]
Ennenkaikkea hän kuitenkin oli aito saksalainen ja omisti rotunsa
parhaat ominaisuudet: organisoimiskyvyn ja suuren tarmon. Hän jaksoi
tehdä työtä juuri kuin kone, kun siksi kävi, eikä hetkeksikään päästänyt
otettaan. -- Kun hän esim. syksyllä v. 1896 järjesti kansainvälisen
naisasiakongressin Berliniin, kävi hän omassa personassaan jokaisen
sanomalehden toimituksessa -- olivat ne sitten mitä väriä tahansa -- ja
pyysi, että ne lähettäisivät edustajan piakkoin pidettävään kongressiin
ja saikin sen aikaan, että suurkaupungin monen monet lehdet noin viikon
päivät puhuivat naisasiasta.
Minna Cauer oli organisoinut Berlinin naispuoliset kauppa-apulaiset,
joiden yhdistykseen siihen aikaan kuului kymmenentuhatta jäsentä ja joka
kulki nimellä »Verein der weiblichen Angestellten im Handelsgewerbe».
Vuodesta 1919 lähtien on se toiminut jo laajennettunakin nimellä
»Verband der weiblichen Bureau- und Handelsangestellten.» Tätä
yhdistystä varten hän m. m. oli järjestänyt aivan erinomaisia n. k.
kirjallisia iltoja. Otettiin aina joku määrätty saksalainen runoilija,
sanotaan esim. Schiller tai Goethe tai Grillparzer tai Uhland tai kuka
muu tahansa ja silloin hänestä pidettiin esitelmä, kohtia hänen
teoksistaan luettiin ääneen, hänen runojaan lausuttiin ja myöskin niitä
laulettiin, jos niihin oli olemassa säveleet. Vieläpä väliin esitettiin
joku hänen näytelmäkappaleensakin. Minna Cauer arveli, että tällaiset
illat olivat välttämätön vastapaino henkilöille, jotka aina vain
toimivat aineellisen maailman palveluksessa. Hyvin hän hoiti
»Frauenwohl» nimistä yhdistystäkin, jonka puheenjohtajana ja sieluna hän
toimi.
Juuri niihin aikoihin, kun me ensin tutustuimme, oli sieltä kuitenkin
eronnut suuri joukko naisia ja perustanut uuden yhdistyksen, jolle
annettiin nimeksi »Berliner Frauenverein» ja jonka puheenjohtajana toimi
_Helena Lange_. Mikä oikeastaan oli ollut erimielisyyden aiheena, jäi
minulle ikuiseksi salaisuudeksi, sillä vaikka asiata valaistiin sekä
puolelta että toiselta, en oikeastaan viisastunut. Mutta ei suinkaan
siinä paljon muuta ollutkaan kuin personakysymys. Kaksi niin voimakasta
naista kuin Minna Cauer ja Helena Lange eivät sopineet samaan
yhdistykseen, yhtä vähän kuin kaksi paavia Roomaan.
Minulla oli tuttavia molemmissa yhdistyksissä ja kävin joskus niiden
kokouksissa, en sentään usein, sillä ne käsittelivät minun mielestäni
kovin alkeellisia asioita, ei yhtään noita suuria kysymyksiä, kuten
esim. naisten äänioikeutta, palkanyhdenvertaisuutta, laillistetun
siveettömyyden poistamista y.m. joista me siihen aikaan Suomessa pidimme
suurta ääntä.
Minusta Saksan naisen asema oli niin tavattoman kurja, etten ollenkaan
ymmärtänyt miten he jaksoivat sellaisissa olosuhteissa elää. Naiset
eivät esim. saaneet milloinkaan olla mukana poliittisissa kokouksissa,
he eivät saaneet toimia opettajina valtion tyttökouluissa, eipä edes
kansakoulujen ylemmillä luokilla. Vain alemmat luokat ja
harjoitusaineet, kuten käsityöt ja voimistelu, uskottiin heille. Heitä
ei käytetty minkäänlaisissa virastoissa, ei pankeissa, eikä
postilaitoksessa. Heiltä oli kaikki korkeammat koulut ja yliopistot
suletut; eivät he edes saaneet vapaasti käyttää raitiovaunuja, sillä jos
he yrittivät ottaa kattopaikan, oli konduktööri heti heitä siitä
poishäätämässä. Kaiken tämän johdosta olisi Saksan naisten minun
mielestäni pitänyt nousta mitä voimakkaimpaan vastarintaan, eikä
ensinkään tyytyä pieniin, pinnallisiin uudistuksiin, sekä ehtimiseen
tehdä mitä tuntuvimpia hyökkäyksiä näitä sulettuja ovia vastaan. Nyt
jälestäpäin olen hiukan paremmin ymmärtänyt, että johtajanaiset ehkä
kuitenkin menettelivät pedagogisesti oikein siinä, kun he aluksi ottivat
pohdittaviksi yleisesti tajuttavia ja vaarattomimmilta näyttäviä
asioita, sillä jos heti olisi käyty käsiksi suuriin, »polttaviin»
kysymyksiin, olisivat nuo alistuvaisuuteen ja oman itsensä unohtamiseen
kasvatetut Saksan naiset kauhistuneet niin, että tuota pikaa olisivat
vetäytyneet pois koko leikistä.
Ulkonainen ahtaus oli nimittäin aikaansaanut heissä aivan uskomattoman
sisäisen ahdasmielisyyden ja epäilyksen omaan kykyynsä sekä vakaumuksen
siitä, että mikä sopi miehelle ja kunnosti häntä, oli suorastaan
häpeäksi naiselle.
»Kuinka te käytte yliopistossa luentoja kuuntelemassa, eihän ne ole
naisia varten», oli tavallinen huomautus, joka tuli osakseni silloin,
kun aluksi asuin »Heimat» nimisessä laitoksessa, jossa oli paljon
naisia. Eräs luuli jo sanovansa suuren sukkeluuden kun ehdotti, että
minun sinne mennessäni olisi pitänyt esiintyä miehen puvussa.
Eivätkä he liioin ollenkaan ymmärtäneet sitä, että naisen piti valita
itselleen ammatti ja ansiotyö, paitsi silloin tietysti, kun koti oli
niin köyhä, ettei voinut tyttäriään elättää. Perhetyttärien luokka
rehoitti silloin vielä kaikessa voimassaan, ja kun tuollaiselta kysyi
miksi hän aikoi, piti hän sen miltei loukkauksena, ellei hän suorastaan
purskahtanut nauruun.
Tästä ajasta ei vielä ole kulunut kuin neljännesvuosisata ja kaikki mikä
koskee naisen asemaa Saksassa on nyt jo niin muuttunut, että siellä
ollessaan tuskin tuntee liikkuvansa saman kansan keskuudessa. Tähän on
kyllä noiden johtajanaisten tarmokas työ suuresti vaikuttanut, eikä
suinkaan vähin Minna Cauerin. Väsymättömästi hän vuosikymmeniä taisteli,
lisäten aina vauhtia. Hän oli aina valmis panemaan alulle naisten
elinkysymyksiä koskevia valtiopäivä-anomuksia ja valvomaan kaikkia
ilmiöitä, jotka olivat heidän etujensa kanssa yhteydessä. M. m. on juuri
hänen aloitteestaan suurin osa naisia koskevaa siviili- ja rikoslakia
aivan saanut muutetun muodon näiden vuosien kuluessa.
Hänen toimittamansa »Die Frauenbewegung», niminen lehti käsitteli joka
numerossaan näitä asioita ja kun hän sen lopetti, hoidettuaan sitä
neljännesvuosisadan, saattoi hän sanoa, että suurin osa niitä esteitä ja
rajoituksia, jotka olivat ympäröineet Saksan naista, nyt olivat
poistetut ja portit avatut.
Yksin täydet kansalaisoikeudet, sekä äänioikeus että vaalikelpoisuus,
olivat neljännesvuosisadan ahkeran työn tulos. Mutta ne tulivat samana
hetkenä kun Saksan valtakunta oli luhistunut kokoon, kun vuosikymmenien
työ oli mennyt aivan hukkaan, ja sellaisena hetkenä kaikki tuntuu
turhalta.
»Mitä se meitä hyödyttää, että olemme raataneet kuin orjat, säästäneet
ja koittaneet hankkia itsellemme vanhojen päivien varoja, kun kaikki nyt
on mennyt ja me olemme rutiköyhät», vaikeroivat monet tuhannet, ja
sellaiset henkilöt kuin Minna Cauer katselivat asiaa vieläkin syvemmältä
ja näkivät sekä omat että muiden laiminlyönnit.
»Jos vielä aloittaisin työni, asettaisin sen aivan toiselle pohjalle»,
vakuutti hän, »paljon henkevämmälle ja syvemmälle» ja osoitti sitten
miten se materialismi ja pintapuolisuus, joka jo kauan aikaa oli
rehennellyt hänen kansassaan, oli vaikuttanut haitallisesti joka alalla
-- myöskin naisasialiikkeeseen. Tyydyttiin puolinaiseen ja ulkonaisiin
voittoihin, mutta se, joka kuitenkin oli pääasia, voimakas ja eheä
personallisuus, syrjäytettiin.
Häntä tuntui suuresti loukanneen se, että naiset äänioikeuden saatuaan
olivat niin valmiit yhtymään voimassa oleviin puolueisiin ja omistamaan
niiden katsantokannan tuomatta niihin mitään uutta. Mutta vielä
säälittävämpänä hän piti naisten sotaista intoa. Naispuolisten
valtiopäiväedustajien joukossa ei esim. ollut kahta naista enempää,
jotka olisivat ymmärtäneet rauhanaatteen, valitti hän. Itse hän pitkällä
elämäntaipaleellaan oli selvästi tullut havaitsemaan militarismin ja
sotaisen mielialan suuren vaaran, ja missä sitä vastaan taisteltiin ja
uutta katsantokantaa kasvatettiin, siellä hän tahtoi olla mukana.
Hän vakuutti, että juuri heräämäisillään oleva Saksa, siis etupäässä sen
nuoriso, oli ymmärtänyt henkisten ihanteiden tärkeyden, ja siksi katseli
varsin kriitillisesti nykyisten puolueiden temmellystä tahtomatta yhtyä
niihin, mutta sen sijaan sillä oli omat pienet yhteenliittymänsä, joille
se oli antanut sellaisia nimiä kuin Fichte-, Goethe-, Kant-, Hegel- y.m.
seurat. Sitäpaitsi sillä oli lukuisat rauhanyhdistyksensä. Koska eräällä
rauhanyhdistyksen haaraosastolla oli juuri kokouksensa samana iltana,
kehoitti hän minuakin sinne tulemaan ja otti vain ensin puhelimitse
selkoa siitä, tulisiko pastori _Bleyer_ sinä iltana siellä puhumaan.
Sinne sitten meninkin jotenkin hyvissä ajoissa ja olin taaskin
tilaisuudessa toteamaan, miten vaatimattomat saksalaisten kokouspaikat
olivat. Sitä kyllä kutsuttiin kahvilaksi ja minut neuvottiin sen
takimaiseen huoneeseen, mutta ei sillä ollut mitään yhteistä Helsingin
hienosti ja aistikkaasti sisustettujen kahvilojen kanssa. Huone oli
kyllä jotenkin tilava, arvelen, että sinne olisi voinut sijoittaa noin
sata ihmistä, ja olihan siellä korokekin, arvattavasti soittajia varten,
mutta muuten sen oviverhot, uutimet ja huonekalut tekivät hyvin kuluneen
ja mauttoman vaikutuksen, ja sitäpaitsi se oli kylmä kuin kellari. En
ollenkaan uskaltanut ajatellakaan päällystakin poisottamista. Sinne
rupesi vähitellen kokoontumaan ihmisiä, enimmäkseen nuorta väkeä
kumpaakin sukupuolta, kuten Minna Cauer oli kertonut.
Puheenjohtajana toimi eräs pappi, muistaakseni hänen nimensä oli
Francke, ja hänelle rva Cauer saavuttuaan minut heti esitti ja lisäsi,
että olin nähnyt ja elänyt punakapinan kauhut Suomessa, jonka johdosta
tämä kysyi, enkö tahtoisi hiukan kertoa tästä läsnäolijoille. Ei se sinä
iltana ollut mikään tervetullut tehtävä, sillä olin jo Berliniin
tullessani aikamoisesti vilustunut, ääni oli käheä ja kurkkua
kirventeli, mutta pitäähän sitä aina olla valmis tuleen heittäytymään
kun Suomesta tahdotaan tietoja, ja niin minä siis tein työtä käskettyä.
-- Muuten pidin paljon puheenjohtajan tervehdyspuheesta, se oli koruton,
sydämellinen ja todisti syvää vakaumusta. Toinen puhuja tuntui minusta
sensijaan liiaksi monisanaiselta, hänessä oli tuota tavallista
saksalaista tapaa: asettaa kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat
raskaaseen, monimutkaiseen muotoon.
Tälle yhdistykselle omisti nyt rva Cauer hyvin paljon aikaa ja
harrastusta. Sen viikkokokouksissa hän aina oli mukana ja esiintyi
niissä itsekin tuon tuostakin. Mutta ei hän silti ollut katkaissut
entisiä siteitäänkään, joihin myöskin kuului paljon kansainvälisiä,
sillä hänellä oli laaja tuttavapiiri ympäri Europpaa, vieläpä
Amerikassakin, jossa hänen tarmokasta työtään aina kunnioituksella
mainittiin. He muistivat häntä näinä raskaina aikoina oikein
aineellisestikin. Juuri kun minä ensi käynnilläni istuin hänen luonaan,
toi hänen talousapulaisensa postista paketin, jossa oli kahvia, teetä,
suklaata sokeria y.m. ruokatavaraa. Eräs tuttava Englannissa, joka tunsi
Saksan vaikeat olot, oli sen sieltä hänelle lähettänyt. Siitä huomasi,
että ihmisrakkaus ja yhteistunne eivät sittenkään olleet kuolleet,
kaikesta vihankylvöstä huolimatta.
Eräs Minna Cauerin saksalaisista ystävistä, minun toimelias ja samassa
henkevä emäntäni, _Margarethe Schurgast_, oli myöskin erityisesti
ottanut huolehtiakseen Minna Cauerin aineellisista elinehdoista, sillä
hän tiesi hyvin, ettei elämä eikä toimeentulo ollut leikkiä sille, joka
läheni kahdeksattakymmentään, eikä ollut muita tuloja kuin pieni eläke.
Iloisesti hän siksi aina telefonitse kysyi tarvitsiko hänen vanha
ystävänsä jotain ja kertoi, että hänellä oli liikenemään väliin lihaa,
väliin kalaa tai jotain muuta.
[Kuva: Margarethe Schurgast]
Rva Schurgast pani myöskin toimeen Minna Cauerin hyväksi kansainvälisen
rahankeräyksen -- siinä olivat Suomen naisetkin mukana jonka keräyksen
tulos sitten lahjoitettiin hänelle hänen täyttäessään 79 vuotta marrask.
1 p. 1920.
He asuivatkin jotenkin lähellä toisiaan ja niinpä oli rva Cauer usein
Margarethe Schurgastin kodissa vieraana. Minäkin tapasin hänet siellä
useampia kertoja. Kun me kerran tulimme koskettaneeksi saksan
poliittista tilannetta, valitti rva Cauer haikeasti, ettei sillä ollut
ensinkään valtiomiehiä. Taistella se kyllä oli osannut koko maailmaa
vastaan, mutta nyt kun se tarvitsi diplomaatteja, ei vain ollut. Hän
myönsi, että liittovaltiot, varsinkin Englanti, siinä suhteessa olivat
paljon onnellisemmat. Ja miten hän suri Danzigin kaupunkia, joka oli
irroitettu Saksasta! Siellä hän vastanaineena oli viettänyt muutamia
onnellisia vuosia, ja siksi hän nyt syvästi tunsi sen kanssa.
Me olimme pari päivää aikaisemmin olleet siinä kokouksessa, jossa
pohdittiin Saksan entisen keisarin luovuttamisesta ja se oli tehnyt
meihin molempiin varsin kiusallisen vaikutuksen. Se pilkka, häväistys ja
parjaus, joka siellä tuli hänen osakseen, oli sentään liikaa, sillä
olihan hän jo muutenkin lyöty ja nöyryytetty. Ja aivan luultavaa oli,
että ne, jotka siellä nyt niin räyhäsivät ja entistä keisariaan
moittivat, jokunen vuosi aikaisemmin olivat kurkkunsa täydeltä hänelle
huutaneet ja hurranneet, kun hän oli näyttäytynyt. Sen johdosta kertoi
rva Cauer miten hän nuoruudessaan oli oleskellut Parisissa ja usein
nähnyt Ranskan keisarin Napoleon III, jolloin kuului asiaan aina
kumartaa syvästi. Sen jälkeen kun tämä sitten Ranskan onnettoman sodan
jälkeen oli menettänyt kruununsa ja oleskeli Wilhelmshöhessä lähellä
Casselia, missä kansa katseli häntä hyvin tylysti, oli rva Cauer ulkona
kävellessään kerran taas nähnyt hänet ja kumartanut juuri yhtä syvästi
ja kohteliaasti kuin ennenkin, jolloin hän oli Ranskan hallitsija.
Napoleonista oli tämä niin odottamatonta, että hän kääntyi sen puoleen,
joka istui hänen rinnallaan vaunuissa ja sanoi: »Cétait vraiment une
française» (Se oli varmaan ranskalainen.)
Tämä piirre kuvaa hyvin selvään rva Caueria. Ei hän antanut hetken
mielipiteiden ja vaihtelevan päiväpolitiikan vaikuttaa itseensä niin
mitään. Mitä hän oli oppinut kunnioittamaan, sitä hän kunnioitti, mitä
hän näki hyväksi, sitä hän kannatti, tekivät sitten muut mitä tahansa.
Tietysti sellainen ihminen tulee usein seisomaan aivan yksin ja
luultavasti Minna Cauerkin sen monasti sai kokea. Mutta oma vakaumus oli
hänelle kalliimpi kuin ihmisten suosio.
Tavatessamme viimeisen kerran, sanoi hän: »Kun te seuraavalla kerralla
tulette Saksaan, ei minua enään ole». Uskalsin epäillä sitä, sillä
olihan hän henkisesti vielä hyvin elinvoimainen ja pirteä, miksikä hän
ei vielä olisi voinut elää muutamia vuosia lisää. Mutta viime kesänä
tuli kuitenkin tieto, että hän elokuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä oli
sammunut.
Rouva Schurgast, joka kirjoitti tästä, sanoo m. m.: »Te ymmärrätte
varmaan, miten surulliseksi rakkaan Minna Cauerin kuolema on tehnyt
meidät. Harvoin kai hänen ikäisensä henkilö on jättänyt jälkeensä niin
syvän aukon. Me hänen ystävänsä tunnemme itsemme miltei kodittomiksi.
Aina viime hetkeensä asti ajatteli hän Saksaa, ihmiskuntaa ja ystäviään
-- --»
Minna Cauerin elämä oli yhtämittaista ankaraa työtä, mutta hän piti
kiinni siitä, että elämä oli parasta silloin, kun se oli työtä ja
vaivaa, kuten psalmista sanoo. Hänen isänsä oli ollut pappina
Brandenburgissa ja hän oli kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, jossa
elämän suuruus ja syvyys ymmärretään ja jossa nuoret saavat alusta
pitäen sellaisen henkisen perinnön, ettei mikään myöhemmin voi heiltä
sitä riistää.
Paitsi lehteään, josta voi seurata Saksan naisten heräämistä ja vapauden
taistelua askel askeleelta, on hän jättänyt jälkeensä »Die Frau des
neunzehnten Jahrhunderts» nimisen teoksen (19:nen vuosisadan nainen),
josta vielä syntymättömät suvut voivat saada paljon tärkeitä tietoja.