Kaikki olemme kai kokeneet miten yhtäkkiä joku nimi, väriyhdistelmä,
sävel tai kukan tuoksu voi herättää joukon muistelmia menneiltä ajoilta
ja miten nämä muistot taas tuovat mukanaan sarjan toisia, jotka ovat
jollakin tavalla yhteydessä edellisten kanssa.
Luin lehdissä v. 1917 että kirjailija _Karl Gjellerup_ oli saanut
Nobelin kirjallisen palkinnon ja heti nousi mieleeni koko joukko kuvia
muistojeni maailmasta. Ensinnäkin nuori ylioppilas, joka oli minun
vierustoverini Berlinin yliopistossa taidehistoriallisilla luennoilla,
ja joka näytti hyvin siivolta, hyvästi kasvatetulta ja lapsellisen
avomieliseltä. Kerran tulin kysyneeksi häneltä jotakin ja niin oli
tuttavuus tehty. Hän esitti itsensä, sanoi olevansa kirjailija _Ricarda
Huchin_ serkku, _Friedrich Huch_, Dresdenistä ja oli tavattoman utelias
tietämään mistä maasta minä olin kotoisin ja millä kielellä minä tein
muistiinpanoni.
Koska näitä taidehistoriallisia luentoja oli kaksi aina perätysten, oli
väliajalla hyvä aika haastella ja nuori toverini olikin varsin
keskusteluhaluinen. Hän kertoi paljon saksalaisista oloista ja vakuutti,
ettei hän yhtään hyväksynyt saksalaisten ylioppilaiden elämää
olutjuominkeineen ja kaksintaisteluineen; hän oli nopea moittimaan
toisen opettajamme, prof. _Freyn_, luentoja, mutta ihaili suuresti
toista, prof. _Herman Grimmiä_, ja miltei kadehti minua senjohdosta,
että silloin tällöin olin kutsuttu hänen luokseen päivällisille.
Kun me eräänä päivänä puhuimme Tanskasta, ja minä kerroin hänelle
piirteitä sen korkeasta kulttuurista, kysäsi hän tunsinko kirjailija
Gjellerupin. Kieltävän vastaukseni johdosta selitti hän, että se oli
suuri vahinko, sillä Gjellerup oli hyvin intressantti sekä ihmisenä että
kirjailijana, oli jo monta vuotta asunut Dresdenissä ja siellä oli hän,
Friedrich Huch, usein hänet tavannut. Kuultuaan, että minä
talvilukukauden päätyttyä aijoin Dresdeniin, tarjoutui hän heti
välittämään tuttavuuttamme, antoi osoitteensa ja pani sydämelleni
ilmoittamaan hänelle olopaikastani, niinpian kun olin saapunut
Dresdeniin. Eipä siis ihme, että Friedrich Huchin nimi aina tulee
mieleeni niin pian kuin kuulen puhuttavan Gjellerupista, sillä ilman
edellistä olisi jälkimäinenkin tuttavuus jäänyt tekemättä.
Ensimäisiä käyntejäni Dresdenissä oli Gjellerupien luo, mutta ei sentään
nuoren saksalaisen tuttavani seurassa, kuten olimme kuvitelleet, vaan
yksin. Friedrich Huchin oli nimittäin suin päin ollut matkustaminen
erään sairaan sisarensa kuolinvuoteelle Hamburgiin ja sen koommin en
häntä sillä kerralla nähnyt, ja varsin vähän myöhemminkin, sen vain olen
kuullut, että myöskin hänestä on kehittynyt hyvin suosittu ja kiitetty
kirjailija. -- Mutta enhän minä opasta tarvinnutkaan Gjellerupien luo
mennessäni.
Ikävä kyllä oli talon isäntä itse poissa, hän oli näet juuri siihen
aikaan Köpenhaminassa valvomassa erään näytelmäkappaleensa harjoituksia,
mutta hänen puolisonsa ja tytärpuolensa, jotka molemmat myöskin olivat
tanskalaisia, ottivat minut vastaan kuin vanhan tuttavan ja sukulaisen.
Ymmärsinhän minä heidän äidinkieltään, olin jo monasti ollut heidän
synnyinmaassaan ja osasin panna arvoa siihen, että heidän kodissaan oli
niin paljon aito tanskalaista. Meillä oli yllin kyllin
keskustelunaiheita, mutta ennenkaikkea me kuitenkin puhuimme Karl
Gjellerupista, sillä sekä vaimo että tytär olivat häneen äärettömän
kiintyneet.
Minä sain kuulla, että hän, tuo hienon ja ajattelevan näköinen mies,
kerran oli saanut ihmisten mielet Tanskassa hyvinkin kuohumaan, että hän
noin toistakymmentä vuotta sitten oli hylännyt silloiset kirjalliset
epäjumalat, varsinkin sen, joka kulki Tanskan kirjallisen maun ja
suunnan määrääjänä, _Georg Brandesin_, ja osoittanut syvempiä ja
pitemmälle ulottuvia arvoja ja päämääriä kuin ne, joita radikalismi
kielteisessä ohjelmassaan oli tuonut esille.
Mutta ei sitä niinkään vain saa ruveta tunnettuja suuruuksia
vastustamaan. Elämä ja toimintamahdollisuudet tehtiin Gjellerupille
tämän jälkeen varsin ahtaiksi. Käytettiin ennen koiteltuja, tepsiviä
keinoja: ensin hyökätään kimppuun ja halvennetaan, ja kun sitä on
aikansa noudatettu, sivuutetaan äänettömyydellä, ja koitetaan siten
katkaista toisen ura. Gjellerup ei milloinkaan, ei edes
ensinuoruudessaan kuulunut noihin taisteluhaluisiin ihmisiin, joiden
mielestä kynäsota ja tukkanuottasilla oleminen on virkistävää. Hän
saattoi joskus lausua voimasanan, välistä hiukan harkitsemattomankin,
mutta sitten hän taas vetäytyi omaan maailmaansa ja siksi se hälinä,
joka oli syntynyt hänen nimensä ympärille, vaivasi häntä niin suuresti,
että hän päätti ravistaa pöly jaloistaan ja siirtyä pois Tanskasta.
Kauniin, taiteellisen Dresdenin hän silloin valitsi oleskelupaikakseen
ja eli siellä kuolemaansa asti. Aluksi hän siellä kyllä oli vieras
vieraiden keskellä, mutta vähitellen hän kotiutui ja omaksui mitä
parasta germanilaisessa hengessä ja saksalaisessa kulttuurissa oli
tarjottavaa. Ja sieltä hän sitten lähetti maailmalle teoksen toisensa
jälkeen, jotka sittemmin, hänen maineensa kasvaessa, aina yhtaikaa
ilmestyivät sekä saksan että tanskan kielisinä ja monta kertaa voittivat
tuossa hänen uudessa isänmaassaan enemmän ymmärtämystä kuin
synnyinmaassa, riippuen ehkä osaksi siitä, että lukeva yleisö siellä
kuitenkin on niin monenkertaisesti suurempi kuin Tanskassa, mutta
myöskin ehkä siitä, että moni tanskalainen ei oikein voinut sulattaa
sitä, että hän oli asettunut Saksaan ja vastaanottanut sieltä niin
paljon vaikutelmia, sillä eihän Tanskan ja Saksan välit vuosikymmeniin
ole olleet hyvät. Tosin taiteella ja kulttuurilla ei ole mitään
päiväpolitiikan kanssa tekemistä, mutta on aina ihmisiä, jotka eivät voi
eroittaa näitä aloja.
Kaikista näistä asioista me keskustelimme rva Gjellerupin kanssa ja kun
en ollut koskaan lukenut hänen puolisonsa teoksia, lainasi hän niitä
minulle useampia, joita sitten iltasin lueskelin ja totesin, että niiden
tekijä mahtoi olla harvinaisen henkevä ja hieno ihminen. Toiset niistä
varsinkin jäivät mieleeni kuten esim. »Romulus», »G-Dur» ja »Pastor
Mørs». Hänen myöhemmät suuret teoksensa, joissa hän on käyttänyt sekä
muinaisgermanilaisia että hindulaisia aiheita, kuten esim »Brynhild»,
»Guds Venner», »Offerilden», »Pilgrimmen Kamanita» y.m. eivät olleet
silloin vielä ilmestyneet.
Rouva Gjellerup kehoitti minua usein käymään talossa ja kun ei minua
sitten pariin päivään ollut kuulunut, lähetti hän jo tyttärensä
katsomaan mihin olin joutunut, kun en ollut heillä käynyt. Tämä tytär
oli siihen aikaan kuin vasta puhjennut ruusunnuppu täynnä nuoruuden
suloa ja kukkeutta. Hänen isäpuolensa teoksista puhuessamme, kysyi hän,
olinko jo lukenut erään »Ti Kroner» (Kymmenen kruunua) nimisen
kertomuksen, joka myöskin oli minulla lainana, ja selitti sitten, että
siinä kuvattiin hänen äitiään ja tämän ensimäistä miestä. »Ja se pieni
tyttö, joka siinä esiintyy», lisäsi hän nauraen, »olen minä».
Hänen äitinsä oli nimittäin aikaisemmin ollut naimisissa erään
soittotaiteilijan kanssa, mutta se ei ollut mikään onnellinen
avioliitto. Mies oli sekä juopotellut että irstaillut ja kaikin tavoin
nöyryyttänyt vaimoaan. Silloin hän oli tutustunut Karl Gjellerupiin. He
olivat heti tunteneet olevansa sukulaissieluja ja tämä tunne ei ollut
pettänyt, sillä heidän avioliittonsa oli kaikesta päättäen harvinaisen
onnellinen. Ahkeruutensa, järjestämistaitonsa ja käytännöllisyytensä
kautta oli rouva G. saanut luoduksi heille kauniin kodin, pienen
lämpimän pesän, joka puhui hienostuneesta mausta ja henkisistä
harrastuksista. Muistan miten hän heti ensi käynnilläni siellä näytti
minulle heidän Böcklin-jäljennöksiään, joita oli suuri kokoelma, ja
miten sattuvia ja hienoja huomautuksia hän niistä teki.
Hänellä ei ollut palvelijaa, vaan hän suoritti itse kaikki pienet
kotiaskareet. »Äiti pesee enimmäkseen pyykkimmekin», kertoi tytär. Ja
kun tahdoin tietää miten hän joutui kaiken tämän suorittamaan, silti
muuttumatta työkoneeksi, joka ei enää tiedä eikä välitä mistään muusta
kuin aineellisuudesta, vakuutti hän sen riippuvan tuosta Saksassa
vallitsevasta tavasta syödä päivällinen klo 1. Sen valmistaminen ja
jälkisiivous vei enin aikaa, mutta kun se sitten oli ohitse, jäi vielä
koko iltapäivä muihin rientoihin. Ennen kaikkea hän silloin saattoi
omistaa aikaa puolisolleen, olla hänen hyvä henkensä, innostajansa ja
rohkaisijansa. Rouva G. antoi minulle erotessamme puolisonsa kuvan,
vieläpä me vaihdoimme muutamia kirjeitäkin tämän ensi tuttavuutemme
jälkeen.
Neljä vuotta myöhemmin, meidän surunkeväänämme 1899, olin taaskin
Dresdenissä, mutta tällä kertaa hyvin alakuloisena, yhtä ainoata asiaa
alituisesti pohtien. Olihan helmikuun manifesti tullut ja tuhonnut
kaikki, josta ennen oli pitänyt kiinni, m. m. tykkänään luottamuksen
itäiseen naapuriimme. Nyt tahdoin vain, että maailma saisi kuulla,
kuinka hirveästi meitä oli petetty, ja miten rikoksellisesti pyhät valat
oli rikottu, ja siksi etsin henkilöitä, joilla oli kyllin rohkeutta
kirjoittaa tästä ja kyllin vaikutusvaltaa saadakseen kirjoituksensa
suuriin maailman lehtiin.
[Kuva: Karl Gjellerup 90-luvulla.]
»Gjellerup minua varmaan myöskin auttaa» arvelin, sillä olihan hän siksi
tunnettu ja vaikutusvaltainen, että hän voisi saada kirjoituksensa
sijoitettua mihin tahansa. Lähdin jo varhain aamupäivällä heidän
luokseen ja nyt tapasin vihdoinkin Gjellerupin. Hän oli juuri sellainen,
joksi hänet olin kuvitellut: hintelä, hienopiirteinen, syvämietteinen,
hiukan surunvoittoinen. Sai melkein sen käsityksen, että hän ei ollut
tästä maailmasta, eikä elänyt siinä. Hänessä ei ollut yhtään tuota
tanskalaista iloisuutta ja lystikkyyttä, mutta sensijaan hän tuntui
hyvin lempeältä ja herkältä.
Rouva G:llä oli aamuaskareensa kesken ja niihin hän taas palasi, jättäen
meidät kahdenkesken, ja nyt minä rupesin kertomaan Gjellerupille
tapahtumista Suomessa. Koska en tiennyt missä määrin hän oli selvillä
meidän historiastamme ja suhteistamme keisarikuntaan, oli näitäkin
asioita kosketeltava ja sitten niiden valossa helmikuun manifestin tulo
ja kaikki mitä siitä oli seurannut selostettava.
Gjellerup näytti sangen totiselta ja tavallaan tarkkaavaiseltakin, mutta
ei hän ensinkään innostunut, ja pyyntööni, että hän kirjoittaisi näistä
asioista ei hän vastannut oikeastaan mitään. Tämä keskustelu ja sen
tulos oli minulle tavallaan pieni pettymys ja minä ihmettelin, ettei se
ystävällisyys, jota hänen vaimonsa ja tytärpuolensa olivat osoittaneet
minulle, ollenkaan ollut tarttunut häneen. En tahdo sanoa, että hän
olisi ollut epäystävällinen, mutta niin pidättyväinen, etten oikein
tiennyt mille kannalle hän tässä asiassa asettui. Rupesin jo pelkäämään,
että hänen oleskelunsa suuren kansan kesken ehkä oli vaikuttanut siihen
suuntaan, että hän katseli tällaisia ristiriitaisuuksia suurten kannalta
ja arveli, että pienten oli alistuminen.
Hyvästellessäni ehdotti rouva G. että tulisin heidän luokseen seuraavana
päivänä iltapäiväkahville, joka saksalaisissa kodeissa aina juodaan klo
4, ja johon aina silloin kuului »Brödchen und Butter» (Ruokaleipä ja
voi). Joskus sitten juhlallisuuden kohottamiseksi joku leivoskin. Rva
Gjellerupin kahvipöytä oli tällä kertaa hyvin hyvästi varustettu, sillä
olihan siellä tyttären sulhanenkin, eräs nuori saksalainen fil. tohtori,
läsnä. Taaskin tuli Suomen asia ja silloinen tilanne esille, ja minä
toistin osaksi samoja asioita, joita jo edellisenä päivänä olin kertonut
Gjellerupille, mutta nyt me kaikki puhuimme saksaa sulhasen takia. Ja
tällä kertaa Gjellerup lämpeni ja lupasi kirjoittaa asiasta ja osoitti
yleensä suurta ymmärtämystä. Silloin minulle yhtäkkiä selveni; ettei hän
edellisenä päivänä ollut ymmärtänyt kuin vain murrososan siitä mitä olin
kertonut, ja se oli ollut syynä hänen varovaisuuteensa ja
hiljaisuuteensa.
Kyllähän Tanskassa paljon tapaa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ruotsia,
tai jotka ymmärtävät sitä niin puutteellisesti, että heille täytyy puhua
aivan erityisellä tavalla: valita niin paljon kuin suinkin tanskaa
muistuttavia sanoja, panna aina silloin tällöin tanskaa joukkoon ja
ennenkaikkea puhua hitaasti.
Mutta että Gjellerup kuuluisi heihin, sitä en ollut ottanut lukuun, vaan
esittänyt sanottavani yhtä nopeasti kuin jos edessäni olisi ollut
henkilö, joka ymmärsi ruotsia täydellisesti.
Mahtoivat minun pitkät selostukseni häntä edellisenä päivänä sekä
väsyttää että ihmetyttää. Nyt hän oli aivan liikuttava innostuksessaan,
juoksi vielä jälkeeni portaisiin ja vakuutti, että kyllä hän tekee mitä
suinkin voi. Hän kirjoittikin sitten »Preussische Jahrbücher» nimiseen
aikakauslehteen Suomen asiasta.
Seuraavalla kerralla olin Dresdenissä suurlakkomme jälkeen. Aikomukseni
oli kyllä mennä Gjellerupejä tapaamaan, mutta silloin minulle
kerrottiin, että he eivät enää asuneetkaan itse kaupungissa, vaan olivat
muuttaneet sen ulkopuolelle, enkä todellakaan ymmärrä, mikä
toimettomuuden puuska minua silloin vaivasi, kun en siitä huolimatta
lähtenyt heitä etsimään. Oli muka niin paljon ohjelmaa itse kaupungissa,
piti istua aamupäivisin kouluissa kuuntelemassa, iltapäivisin valmistaa
meidän routa-aikaamme koskevaa esitelmää, jonka olin luvannut pitää
eräässä sikäläisessä yhdistyksessä, käydä teatterissa ja oopperassa
y. m. Mutta ajatukseni olivat kyllä monta kertaa Gjellerupien luona ja
minä olisin mielelläni tahtonut tietää, miten he m. m. olivat
aineellisesti kestäneet, sillä eihän henkisen työn tekijöitä, ei
varsinkaan Gjellerupin tapaisia henkilöitä, koskaan niin palkita, että
he vapautuisivat aineellisista huolista. Kun sitten sain kuulla, että
hän oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon, iloitsin siitä suuresti.
Kerran oli siis voitonpäivä koittanut, ja hän oli saanut sen
tunnustuksen, jonka hän niin täydellisesti ansaitsi.
Se kuului muuten olleen professori _Høffdingin_ ansio, että
palkintokomitea kiinnitti huomionsa Gjellerupiin. Høffding, joka tunsi
hänet lapsesta asti, he olivat nimittäin serkukset, oli antanut
suosittelevan lausuntonsa hänen hindulaisaiheisista töistään, prof.
_Vilh. Andersen_ taas niistä teoksista, jotka koskivat tanskalaisia
oloja.
Silloin oli maailmansota jo ollut käymässä kolme vuotta ja sen käsittää,
että se aika oli tuonut Gjellerupeille, kuten kaikille muillekin
Saksassa, paljon kärsimyksiä. Tämän palkinnon johdosta oli nyt suurin
puute poistettu. Mutta eihän Gjellerup ehtinyt nauttia siitä kuin kaksi
vuotta, sillä lokakuussa 1919 sähkölennätin jo toi tiedon hänen
kuolemastaan.
»Eräs Tanskan syvämietteisimpiä ja harvinaisimpia kirjailijoita on
mennyt pois», kirjoitti Berlingske Tidende (Berlingin lehti) hänestä,
mutta lisää sitten, että »ehkä moni nykyajan hälinässä ei huomaa, että
tämä oli niitä 'suuria' kuolemantapauksia.»
Olkoon vain, ettei kaikki huomanneet, mutta ken vain kerrankin oli
joutunut personalliseen kosketukseen Gjellerupin kanssa, tai vain oli
lukenut hänen teoksiaan, tunsi, että maailma taaskin oli tullut entistä
köyhemmäksi, että henkilö, joka paljon oli antanut, mutta vieläkin olisi
voinut antaa, sillä eihän hän kuollessaan ollut kuin 62-vuotias, nyt oli
ainiaaksi vaiennut.