MATHILDE WERGELAND.

Olin juuri menossa Köpenhaminassa pidettävään pohjoismaiseen

naisasiakongressiin kesällä 1914, kun sain kirjeen ja pinkan

sanomalehtiä Amerikasta. Otin ne mukaani laivaan ja rupesin niitä

tutkimaan. Kirjeessä kerrottiin, että Wyomingin yliopiston professori,

_Mathilde Wergeland_, oli kuollut, ja lehdet tekivät selkoa hänen

merkille pantavasta opettajatoimestaan.

En voi kielin kertoa, kuinka kummalliselta ja surulliselta tämä tieto

tuntui, varsinkin sinä hetkenä, kuinka muisto ensimäisestä Köpenhaminan

matkastani, jolloin tutustuin tri Mathilde Wergelandiin, sen kautta

tulvimalla tulvi mieleeni.

Se tapahtui kesällä 1890, jolloin Köpenhaminassa oli pohjoismaalainen

opettaja-kokous. Sen edellisenä päivänä oli »Dansk Kvindesamfund»

(Tanskalainen Naisliitto) pannut toimeen pienen pohjoismaalaisen

naisasiakokouksen, koska siellä sattui olemaan läsnä asiasta

innostuneita naisia kaikista pohjoismaista. Se oli luultavasti nykyajan

mittoja käyttäen hyvinkin vaatimaton kokous, mutta minun silmissäni se

oli aivan suurenmoinen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä ja kaikkia

kokouksessa esiintyviä katseli kuin korkeampia olentoja. Toimihan

_Elisabeth Grundtvig_ siinä puheenjohtajana, _Anna Bugge Wicksell_

esitelmöitsijänä ja _Kirstine Frederiksen_ aivan kuin kokouksen hyvänä

henkenä, sillä hän oli m. m. valmistanut sen huomatuimmille

osanottajille aamiaiset kodissaan, kun keskustelut pariksi tunniksi

keskeytettiin. Minäkin kuuluin niihin onnellisiin, jotka pääsivät näille

aamiaisille, kiitos siitä _Alli Tryggille_, joka minut oli kokouksen

toimihenkilöille esittänyt.

[Kuva: Mathilde Wergeland v. 1890]

Osanottajien joukossa oli eräs nainen päätä pitempi muuta kansaa, ja

samassa niin ylevän ja komean näköinen, että katseet aivan

vastustamattomasti kiintyivät häneen. Hänellä oli suuret, surulliset

silmät, hienot piirteet, aivan kreikkalainen profiili ja koko hänen

olennossaan ja liikkeissään oli jotakin klassillisen levollista ja

plastillista.

Otin heti selkoa siitä, ken hän oli ja sain kuulla, että hän oli

ensimäinen norjalainen nainen, joka oli hankkinut itselleen fil.

tohtorin arvon, että hänen nimensä oli Mathilde Wergeland ja että hän

oli runoilija _Henrik Wergelandin_ ja tämän sisaren _Camilla Collettin_

läheinen sukulainen.

Kun kokous sitten päättyi yhteisiin illallisiin, jouduin minä

aterioidessa hänen vierustoverikseen ja olin onnellinen. Edustihan hän

sitä suurta maailmaa, josta minä aina olin unelmoinut, sillä hän oli

juuri hiljattain palannut Zürichistä, missä oli saanut tohtorinarvonsa,

opiskeltuaan sitä ennen pari vuotta Münchenissä. Kaikista näistä

asioista olin kovin halukas kuulemaan niin paljon kuin suinkin -- kuten

myöskin hänen kuuluisista norjalaisista omaisistaan, hänen matkoistaan

eri maissa ja hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän vastasi

kauniilla, sointuvalla norjankielellään ja hymyili tuon tuostakin minun

suurelle tiedonhalulleni. Mutta toisaalta hän kyllä iloitsikin siitä,

että naiset Pohjolassa olivat niin valveutuneita ja innokkaita sekä

vakuutti, että kun etelästäpäin matkustaa pohjoista kohti, oli miltei

yhtenäisenä piirteenä, että naisten kasvojen ilme muuttui yhä

eloisammaksi ja pirteämmäksi.

Ne pari kolme viikkoa, jotka silloin viivyin Köpenhaminassa, olimme

yhdessä melkein joka päivä. Joko me olimme kävelemässä tai Köpenhaminan

monia kokoelmia katselemassa. Väliin istuttiin hänen hotellihuoneessaan,

ja silloin sitä vasta oikein keskusteltiin.

Hän kertoi minulle paljon sekä Norjan oloista että niistä vieraista

maista, joissa hän oli oleskellut. Hän laski joskus leikkiäkin, mutta

usein hänen kauniisiin kasvoihinsa ilmestyi hyvin totinen, miltei

surunvoittoinen ilme. Lähin syy siihen oli hänen epävarma

tulevaisuutensa. Hän olisi valmistuttuaan mielellään halunnut työtä ja

toimeentuloa synnyinmaassaan, mutta siellä olivat kaikki ne paikat,

joita hän ajatteli, vielä visusti suljetut naisilta. Hän valitti, ettei

vanha maailma hänen laiselleen tarjonnut mitään, ja että hänen täytyi

matkustaa Atlantin tuolle puolen löytääkseen itselleen taipumuksiaan

vastaavaa työtä. Mutta ilomielin ei hän tästä matkastaan puhunut.

Päinvastoin. Hän ei kuulunut noihin käytännöllisiin ihmisiin, jotka

yhtäkkiä selviävät vastuksista ja miltei ilolla heittäytyvät taisteluun

olemassaolon puolesta. Eikä hän liioin ollenkaan osannut puhua

puolestaan ja alleviivata ansioitaan. Hän oli alusta alkaen ja

kauttaaltaan hiljainen ajattelija, todellinen hengen-maailman asukas ja

oli siellä oppinut erinomaisen vaatimattomaksi.

Kun kokoukset ja juhlallisuudet olivat ohitse, erosimme me. Minä palasin

Suomeen ja Mathilde Wergeland matkusti jonkun viikon kuluttua

Amerikkaan, sitä ennen vielä kerran suotta etsittyään toimialaa omassa

maassaan.

Hän oli usein ajatuksissani ja kovin mielelläni olisin tahtonut saada

häneltä tietoja siitä, miten hänen toiveensa olivat toteutuneet, oliko

»suuri länsi» antanut hänelle mitään. Keväällä v. 1891 tuli vihdoinkin

kirje, josta havaitsin, että Amerikka ei ollut häntä niinkään

miellyttänyt.

Koska kirjeet usein, vaikka ne ovatkin kaikessa kiireessä kyhätyt,

antavat varsin selvän kuvan lähettäjänsä mielenlaadusta, panen siitä

tähän pari kohtaa:

»Pelkään teidän jo arvelevan, ettei minulla ole uskollisuutta, eikä

liioin kiitollisuutta -- sillä enhän ole puoleen vuoteen antanut mitään

elonmerkkiä. -- -- -- Mutta syynä minun pitkään vaitiolooni ei ole ollut

välinpitämättömyys, vaan paljon enemmän itse matka tänne ja se

ihmeellinen herpaantuminen, joka seuraa tuloa aivan vieraaseen maahan,

missä täytyy omaksua uusia vaikutelmia ja eläytyä niin aivan uusiin

olosuhteisiin.

»Minä puolestani olen ollut aivan kykenemätön ylläpitämään entistä

kirjevaihtoani tai alkamaan mitään uutta. Ystäväni Tanskassa, Saksassa

ja Norjassa ovat saaneet tyytyä hyvinkin pieniin palukkoihin silloin

tällöin. He ovat senjohdosta hyvin äkämystyneet, mutta minäpä tahtoisin

lähettää heidät jonakuna päivänä Amerikkaan ja panna heidät täällä omin

päin selviytymään, niin saataisiin nähdä, saavatko he enemmän aikaan.

»Ensinnäkin tahdon kiittää teitä sydämellisesti Kalevalasta; olen varsin

hämilläni sen johdosta, että pyysin teitä sen itselleni lähettämään,

mutta se on pantava Köpenhaminassa oleskelun laskuun, ellei suorastaan

koulukokouksen. Luulen että yhdessäolo sellaisissa tilaisuuksissa tekee

tavallista avomielisemmäksi ja ujostelemattomaksi. Ajattelin lähettää

teille norjalaisten kirjailijoiden runoja Kristianiassa ollessani, mutta

ei siitä tullut mitään -- olin koko ajan sellaisessa jännityksessä

pääsisinkö matkustamaan jo ensimäisessä laivassa vai ei. Kun se sitten

tuli ja minä huomasin, että se tuntui kaikkea muuta kuin puoleensa

vetävältä pitkää matkaa varten, olin aivan allapäin. Lähdin siinä

kuitenkin ja olin tuota pikaa keskellä valtamerta. Ajattelin teitä

siellä, -- mutta kun siellä ei ollut kyyhkys- eikä pääskyspostia, jäi

kirje lähettämättä -- -- -- --

»En luule, että kannattaa kertoa teille Amerikasta, sillä kai Alli

Tryggin kautta olette kuullut kaikkein tärkeimmät asiat. Minä puolestani

olen suuresti huvitettu siitä, mitä olen nähnyt, vaikka toisaalta tuntuu

kyllä siltä, ettei U. S. A. ole maa, joka vaikuttaisi erittäin puoleensa

vetävästi. Kaikki eroaa suuresti Europasta, eikä tämä eroavaisuus aina

suinkaan tunnu paremmalta. Elämä kulkee kuin polkumyllyssä, joko se on

kovaa työntekoa, tai on se rikasta ja mukavaa, mutta ei ole paljon

ymmärtämystä eikä iloa elämästä -- oli se sitten rikas tai köyhä, joka

sitä elää. Hetken ilosta, miellyttävästä ja sisältörikkaasta yhdessä

olosta on sangen vähän nautintoa, varsin vähän tyydytystä siitä mitä

elämä antaa -- kaikkialla tavoitellaan vain enemmän rahaa, rahaa.

Rajaton rikkaus toisella puolen -- köyhyys ja vimmattu taistelu

toisella. Ei se minusta tunnu erittäin kehoittavalta. Poliittinen elämä

on täällä valtavin ja terveellisellä pohjalla, ja politiikasta,

kansantaloudesta ja sosiologiasta ovat kaikki huvitettuja -- -- -- -- --

»Mutta mitäpä minä tässä puhun Amerikasta, paljon parempi on, että pian

kirjoitatte minulle Suomen oloista.

»Tanskalaisesta 'Politiken' lehdestä näin, että keisari on vastannut

rauhoittavasti valtiopäivien adressiin. Eihän se ollut muuta kuin mitä

saattoi odottaa. Kulkee huhuja, että Venäjä tahtoo käyttää hyväkseen

Norjan ja Ruotsin välillä syntynyttä eripuraisuutta Unionin johdosta, ja

seuraus siitä on, että keisari koittaa pysyä hyvissä väleissä

suomalaisten kanssa pitääksensä tien avoinna Suomen yli Ruotsiin ja

Norjaan. Paljonko perää näissä huhuissa on, ei ole hyvä tietää, mutta

eihän se otaksuminen ole mahdoton, että Venäjän laajentamistuumat

myöskin etsisivät itselleen tätä tietä. Jumala vapauttakoon meitä tästä

raakalaisuudesta, kun se aika tulee. Siitä koituu kova ottelu ja kun ei

vain Suomea silloin poljettaisi hevosten kavioiden alle.

»Harperin 'Monthly Magazinessa' näin kauniita kuvia Suomesta. Ne

muistuttavat koko lailla Norjaa. Tahdon kerran lähettää teille saman

aikakauslehden julkaisemia kuvia Norjasta -- mutta niiden teksti on

englanninkielinen. -- Ei tästä tullut kuin jokunen rivi -- minulla on

yleensä niin vähän aikaa kirjoittamiseen. Mutta otattehan tämän

tervehdyksenä ja kiitoksena niistä hauskoista hetkistä, jotka vietimme

yhdessä Köpenhaminassa. Koska minulla kerran on ollut tilaisuus päästä

kaukaiseen Amerikkaan, pääsen ehkä myöskin kerran Suomeen. Sanokaa sille

terveisiä minulta ja toivottakaa sille onnea ja menestystä. Tervehtikää

niinikään niitä naisia, joiden kanssa olin yhdessä Tanskassa --

erittäinkin Alli Tryggiä».

Minä vastasin kyllä heti tähän kirjeeseen, mutta sitten kului

vuosimääriä ennenkuin kuulin mitään Mathilde Wergelandista. En tiennyt

oliko hän elävien vai kuolleiden joukossa. Mutta sitten aivan

odottamatta tuli kesällä 1902 taaskin häneltä kirje, tällä kertaa oikein

sisäänkirjoitettuna. Siitä havaitsin, että hänen elämänpolkunsa ei

suinkaan ollut kulkenut myötämaata ja sileästi, vaikkei hän tosin siitä

aivan paljon puhunutkaan, mutta koko kirjeen sävy sen kertoi.

Näin hän siinä kirjoitti:

»Pelkään, että te jo olette unohtanut erään, joka kokouksen aikana

Köpenhaminassa 1890 oli teidän seurassanne muutaman kerran ja sai

osakseen teiltä sen saman edistyksestä ja voitoista aiheutuvan

innostuneen tunnustuksen, jonka osoititte kaikille, ketkä olivat maansa

hyväksi työskennelleet ja naisten asioita edistäneet. Matkustin sitten,

kuten muistanette, Amerikkaan, ja siellä olen nyt ollut kaikki nämä

vuodet. »Nylænde» lehdestä havaitsin, että te vielä asutte Helsingissä

ja olette siellä toimittajana, siis henkilö, jonka löytää, vaikkei

kirjeenkirjoittaja tiedäkään hänen osoitettaan. Käytän siksi tilaisuutta

hyväkseni ja lähetän teille pari riviä.

[Kuva: Mathilde Wergeland v. 1900]

»Muistatteko vielä, että annoitte minulle muistoksi suomalaisen markan.

Siihen minä annoin lyödä reijän kantaakseni sitä kellonperissäni, mutta

nyt kun Suomen kovat päivät ovat tulleet, en voi pitää sitä enää

leikkikaluna, vaan lähetän sen teille takaisin hyvänä enteenä siitä,

että entiset ajat eivät ole vielä kuolleet. Suomen kunnia ja vapaus

tulee uudestaan virkoamaan ja palajamaan niiden luo, jotka sitä surevat

ja kaipaavat. Ja että te surette ja kaipaatte, sitä ei suinkaan tarvitse

epäillä. -- -- -- Toivoisin voivani auttaa teitä työssänne -- -- Täällä

seurataan Suomen raskasta taistelua kyllä myötätunnolla, mutta toimintaa

sitä tarvittaisiin, eikä pelkkää sympatiaa. Tässä kirjeessä tulee se

pieni rahasumma, jonka te suuressa hyvyydessänne lainasitte minulle

vaikeina aikoinani Köpenhaminassa. Olisin niin mielelläni tahtonut

maksaa sen aikaisemmin, mutta aineelliset olosuhteeni ovat olleet hyvin

ahtaat kaikkina näinä vuosina, eikä minulla koskaan ole ollut mitään

ylitsejäämää. -- -- Tuokoot nämä dollarit teille paljon ja ansaittua

siunausta. Myötäseuraavan medaljongin ehdottaisin teidät kiinnittämään

kellonperiinne ja säilyttämään siinä tämän kalliin markan, joka jo

kahdesti on kulkenut Atlannin meren poikki -- -- --»

Kun hän tässä kirjeessä sanoo, että hänellä aineellisesti oli ollut

hyvin ahtaat ajat, ei siinä ollut sanaakaan liioittelua; hän oli

nimittäin saanut kokea niin paljon vastuksia ja ollut pakoitettu

taistelemaan niin ankarasti jokapäiväisen leipänsä takia, että moni

hänen sijassaan jo olisi heittänyt kirveen järveen. Vasta v. 1902

tapahtui käännös parempaan päin, kun hänet nimitettiin professoriksi

Wyomingin yliopistoon.

Koko hänen elämästään ja varsinkin hänen Amerikassa olostaan saa

nimittäin erittäin mielenkiintoisen kuvan siitä loistoteoksesta, jonka

hänen ystävänsä julkaisivat pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Sen

nimi on »Glimpses from Agnes Mathilde Wergelands Life» (Tuokiokuvia

Agnes Mathilde Wergelandin elämästä), ja siinä on, paitsi otteita hänen

päiväkirjastaan, kirjeistään ja runoistaan, hänen ystäviensä,

oppilaittensa ja opettajatoveriensa arvosteluja ja kuvauksia hänestä eri

vuosina ja eri tilaisuuksissa. Yksin se pieni pätkä, jonka minä

kirjoitin hänestä kesällä 1914 Naisten Ääneen kuultuani hänen

kuolemastaan on siellä, kuka sen sitten lie suomesta englanniksi

kääntänyt. Sitten siellä on useita kuvia hänestä itsestään, hänen

omaisistaan ja ystävistään sekä koko joukko hänen omia piirustuksiaan.

Mathilde Wergeland oli nimittäin taitava piirustaja. Se kuului ihan

sukutaipumuksiin, sillä hänen veljensä _Oscar Wergeland_ oli suosittu

maalari, joka m. m. sai tehtäväkseen maalata sen suuren taulun, joka

kuvaa Eidsvoldin kokousta.

Europassa ollessaan Mathilde Wergeland oli erityisesti tutkinut

keskiajan kirkkorakennuksia ja kiinnittänyt niitä paperille, niinkuin

yleensä keskiajan historia oli hänen erikoisalansa. Hän julkaisi siitä

useita tutkimuksiakin, kuten esim. orjuudesta keskiaikana, mutta eri

teoksina ne eivät kuitenkaan hänen eläissään ilmestyneet, ainoastaan

noiden laajojen amerikkalaisten aikakauslehtien palstoilla.

Kaikki, jotka hänestä yllä mainitussa teoksessa kirjoittavat,

vakuuttavat, että hän oli hienoimpia, syvämietteisimpiä ja

tietorikkaimpia naisia, joita yleensä tapaa. Ja kuitenkin hänellä oli

niin paljon vastoinkäymisiä työtä ja toimeentuloa itselleen etsiessään

-- tai ehkä se juuri olikin seuraus siitä, että hän oli sellainen

poikkeusihminen, ja niin paljon keskitasoa ylempänä. Humbugi ja

pintapuolisuus pääsevät tuota pikaa perille, sillä ne eivät ensinkään

arkaile keinoja valitessaan, mutta todellinen taito ja ansio ei rupea

edellään torvella toitottamaan, ei muita tieltään tyrkkimään, ei

mahtavia mielistelemään eikä imartelemaan. Ja mitä nyt juuri Mathilde

Wergelandiin tulee, oli hän niin itseensä sulkeutunut ja arka, ettei hän

milloinkaan huomauttanut suurista ansioistaan ja tiedoistaan. Sellaiseen

ei yleensä oltu Amerikassa totuttu, ja siksi kesti kaksitoista pitkää

vuotta, ennenkuin tri Wergeland sai taipumuksiaan vastaavan varman

toimialan ja tulot, ennenkuin hänen ansionsa huomattiin. Vaikka me

silloin Köpenhaminassa olimme mielestäni puhuneet hyvinkin avomielisesti

kaikenlaisista asioista, ei hän esim. sanallakaan maininnut, että hän

oli etevä soittaja, ja että hän oli ollut itse _Griegin_ oppilas, jolle

tämä oli ennustanut suurta tulevaisuutta soittotaiteilijana.

Omituisuutena mainitaankin hänestä, että hän yleensä vain soitteli

yksinään ollessaan, tai jonkun läheisen ystävän kuunnellessa, sillä hän

pani soittoonsa niin koko sielunsa, ettei hän tahtonut ruveta sitä

tuntemattomille, välinpitämättömille ihmisille paljastamaan.

Hänen norjalaiset ystävänsä väittävät, että hän suuresti muistutti

Camilla Collettia, ei ainoastaan ulkomuotonsa puolesta, -- olihan heillä

molemmilla nuo hienot, jalot piirteet ja tuo solakka pitkä vartalo,

mutta vielä enemmän sisällisesti. Molemmat olivat itsenäisiä, syviä

ajattelijoita ja totuuden etsijöitä, molemmat elivät omassa

ihannemaailmassaan, eivätkä kyenneet tiedoillaan ja taidoillaan

hankkimaan itselleen aineellisia etuja, molemmilla oli käytännöllisen

elämän pikku huolet hyvin vieraita ja kun heidän kuitenkin, varojen ja

apulaisten puutteessa, täytyi niitäkin hoitaa, oli se heille tuntuva

rasitus. Münchenissä ja Zürichissä esim. valmisti tri Wergeland itse

pienen spriikeittiön avulla ateriansa, mutta se oli sellaista, josta hän

ei koskaan ollut huvitettu.

Hän uneksi monta vuotta omasta kodista, jossa hänellä olisi oma

soittokoneensa, tilaa suurelle kirjastolleen ja rauhallinen oma

maailmansa, ja missä hän tietenkin olisi vapautettu Martan huolista.

Sellaisen hän sitten saikin Wyomingin yliopistossa ollessaan, jossa hän

teki tuttavuutta toisen naisprofessorin, tri _Grace Raymond Hebardin_,

kanssa. Kun heillä oli niin samoja tieteellisiä, taiteellisia ja

kirjallisia harrastuksia, panivat he pystyyn yhteisen kodin, jossa tri

Hebard kaikesta päättäen oli sen toimelias emäntä ja tri Wergeland sai

tykkänään antautua omia harrastuksiaan hoitamaan. Ne olivat, paitsi

hänen tieteellisiä ja kirjallisia töitänsä ja musiikkiaan, hänen

kukkansa ja lintunsa.

Tätä heidän yhteistä kotiaan, joka kulki nimellä »the Doctors inn»

rakennettaessa, oli sen piha tyhjä ja autio, mutta jonkun vuoden

kuluttua se oli muuttunut kukoistavaksi puutarhaksi, jonka molemmat

ystävykset olivat yhdessä perustaneet. Niin innostuneet he siitä olivat,

että jo kl. 5:stä aamusin tekivät siellä monta kertaa työtä.

Paljon oli tri Wergelandilla opetustyötäkin. Yliopisto oli

suhteellisesti nuori hänen sen palvelukseen astuessaan, eikä hän

säästänyt voimiaan eikä vaivojaan, jotta se pääsisi samalle tasolle kuin

muut Amerikan korkeakoulut, jotka ylpeilivät ijästään ja

menneisyydestään. Hänen opetusvelvollisuuksiinsa kuului historia, joka

oli hänen erikoisalansa, sekä ranskankieli, joka muutaman vuoden

kuluttua vaihdettiin espanjankieleen. Paljon aikaa hän myöskin antoi

yksityisesti oppilailleen ja seurasi heidän harrastuksiaan suurella

myötämielisyydellä. Niin moni oppilas, joka oli havainnut mitä aarteita

tämä kaukaa tullut professori omasi, ei ainoastaan opettajana, vaan

myöskin ihmisenä, pujahti mielellään hänen luokseen, tuohon pieneen

hiljaiseen kotiin, missä koko ilmakehä tuntui olevan täynnä puhtaita,

kauniita ajatuksia ja missä aina tiesi saavansa ymmärtämystä.

Oliko ihme, että he kaipasivat tätä harvinaista opettajaansa ja niin

monella tavalla sen osoittivat. Jo hänen sairastaessaan tuli ehtimiseen

kukkatervehdyksiä, ja hänen kuoltuaan he seisoivat kunniavahtina hänen

paariensa ääressä, kirjoittivat hänestä ylioppilaslehteensä ja kokosivat

varoja pronssiseen levyyn, johon hänen nimensä, syntymä- ja

kuolinvuotensa sekä merkityksensä Wyomingin yliopistolle on kaiverrettu

ja joka on kiinnitetty sen kirjaston seinään. Sen yläpuolella on komea

kuva Mathilde Wergelandista ja kahdesta hänen kuuluisasta maalaisestaan.

Vasemmalla puolella on nimittäin hänen opettajansa Grieg ja oikealla

puolella _Henrik Ibsen._

[Kuva:

In Loving Memory of

Dr. Agnes Mathilde Wergeland

Professor of history

in this university

1902-1914 1857-1914

The gift of the students

of the

University of Wyoming

Wyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittama vaskinen levy

professori, tohtori Agnes Mathilde Wergelandin muistoksi]

Samaan kirjastoon määräsi tri Wergeland annettavaksi koko rikkaan

kirjakokoelmansa ja piirustuksensa. Hänen muistonsa kiinnittämiseksi

ikuisiksi ajoiksi Wyomingin yliopistoon, lahjoitti tri Hebard sinne

melkoisen rahasumman, joka tulee kantamaan tri Mathilde Wergelandin

stipendin nimeä, ja jonka vuosittaiset korot ovat annettavat jollekin

historiaa tutkivalle ylioppilaalle. Seuraavana vuonna lahjoitti hän yhtä

suuren summan Kristianian yliopistolle määräten niinikään, että sen piti

kulkea »professori tohtori Agnes Mathilde Wergelandin apurahan» nimellä

ja että siitä oli jaettava palkkio sellaiselle _naisylioppilaalle_, joka

oli tutkinut historiaa ja kirjoittanut akateemisen väitöskirjan Norjan

suhteista Yhdysvaltoihin, koskivat ne sitten kauppaa, kansallisuuksia

tai muita yhdyssiteitä.

Sama tri Hebard on myöskin pitänyt huolta siitä, että Mathilde

Wergelandin ystävät ovat saaneet kaikki ne häntä koskevat teokset, jotka

nyt on julkaistu hänen kuoltuaan. Niitä on minullekin tullut useampia,

m.m. eräs, jossa on tri Wergelandin kirjoituksia Norjan

kulttuurielämästä ja sen johtavista henkilöistä. Sekin on täynnä hienoja

kuvia ja paperi on mitä parahinta, mutta kun se juuri saapui siihen

aikaan, jolloin sotasensuuri täällä kaikkein vimmatuimmin vainosi

kaikkia ulkoa lähetettyjä painotuotteita ja kirjoja -- peläten jo, että

niiden kansiinkin mahdollisesti oli piiloitettu suuria

valtiosalaisuuksia, repi se tästäkin teoksesta pois sen kannet ja vasta

sellaisena se joutui minun käsiini. Tähän muuten niin hienoon kirjaan

liittyy siis surullinen ja masentava muisto sotaisesta

hävittämisraivosta.

Eräässä Mathilde Wergelandia koskevassa elämäkerrassa sanotaan, että

»hän oli aina köyhä, mutta hänellä oli hyviä ystäviä». Harvalla

ihmisellä on kaikesta päättäen ollut niin todellisia, uskollisia ystäviä

kuin hänellä, mutta kai se johtui siitä, että harvalla myöskin on ollut

niin paljon henkisesti antaa, kuin juuri hänellä.

Kun oli hänen seurassaan, tuntui aina siltä kuin olisi hänellä ollut

aivan loppumattomia henkisiä varastoja, kuin olisi hän kuulunut aivan

toiseen maailmaan kuin me muut pienet arki-ihmiset.