Keväällä 1896 kun ensi kerran olin Parisissa, sain eräänä päivänä
tervehdyksen professori _N. C. Frederikseniltä_ ja kutsun tulla syömään
päivällistä hänen ja hänen puolisonsa kera. Jälkimäisen olin joskus
tavannut, edellisestä en tiennyt mitään muuta kuin että hän vuosimääriä
oli oleskellut ulkomailla ja että hänellä oli äiti ja sisar, tuo oppinut
_Kirstine Frederiksen_, Köpenhaminassa.
Olin kutsusta varsin hyvilläni, vaikka en tosiaankaan ymmärtänyt syytä
tähän kohteliaisuuteen. En silloin vielä tiennyt mitään siitä, miten
lämpimästi prof. F. oli seurannut Suomen kohtaloa jo vuosimääriä, ja
millä osanotolla hän meitä hamasta nuoruudestaan oli ajatellut. Eikä
ainoastaan ajatellut, vaan myöskin koettanut tehdä parhaansa meidän
avustamiseksemme. Hän oli nuorena ylioppilaana saanut Köpenhaminan
yliopiston kultamitalin eräästä kansantaloutta koskevasta
kilpakirjoituksestaan, ja tämän kalleimman tavaransa hän nälkävuosinamme
60-luvulla lähetti Suomeen leiväksi vaihdettavaksi.
80-luvulla taas, jolloin hyökkäykset Suomea vastaan venäläisissä
lehdissä rupesivat käymään ihan jokapäiväisiksi, hankki hän itselleen
tarkat ja seikkaperäiset tiedot meidän maamme suhteista keisarikuntaan
voidakseen aina sopivissa tilaisuuksissa torjua vihamielisessä
tarkoituksessa tehtyjä perättömiä syytöksiä.
[Kuva: N. C. Frederiksen vähää ennen kuolemaansa.]
Määrätuntina me tapasimme toisemme eräässä parisilaisessa ravintolassa
ja nyt seurasi hilpeä yhdessäolo. Professori F. oli vielä siihen aikaan
parhaassa miehuuden ijässään, täynnä tuumia ja elinvoimaa. Paitsi häntä
itseään ja hänen puolisoaan, oli siellä läsnä myöskin eräs nuori
tanskatar, _Pauline Bagge_, joka, kuten minäkin, oli tullut Parisiin
naisasiakongressia varten ja siitä meillä oli paljon kerrottavaa. Se oli
meluavin ja myrskyisin kongressi, jonka milloinkaan olimme nähneet,
sinne kun oli kokoontunut joukottain parisilaisia ylioppilaita y. m.
nuorisoa keskeyttääkseen puhujia. Siinä he monasti onnistuivatkin
erinomaisesti, varsinkin silloin, kun asianomainen luki sanottavansa
paperista. Tuskin hän oli päässyt alkuun, niin jo huudettiin »alas» ja
sitä jatkui kunnes hän totteli. Minä olin kuitenkin onnistunut
esittämään sanottavani Suomesta tyydyttävän hiljaisuuden vallitessa ja
antanut sen, Suomesta tulleen määräyksen mukaan, painettavaksi. Olin
vastikään saanut siitä ensimäisen korehtuuri-vedoksen ja kun sitten
valitin tottumattomuuttani korjaamaan ranskankielistä korehtuuria,
tarjoutui prof. F. heti auttamaan.
Oli miltei kuin ennustuksellinen sattuma, että prof. F. heti ensikerran
tavatessamme teki minulle palveluksen, sillä senjälkeen niitä seurasi
ehtimiseen. Tuskin tunnen toista, joka minua siihen määrin olisi
opastanut, neuvonut, opettanut ja rohkaissut.
Noin puolitoista vuotta tästä ensi tapaamisestamme olin nimittäin
taaskin Parisissa, en enää viipyäkseni vain pari viikkoa, kuten ensi
käynnilläni, vaan ollakseni siellä koko kesän. Oli niin paljon, jota
tahdoin oppia ja nähdä. Ohjelmaani kuului m. m. asettua johonkin
ranskalaiseen perheeseen tai täysihoitolaan saadakseni joka päivä puhua
ranskaa. Mutta pian havaitsin, että juuri Parisi on se paikka, johon
siihen kaikkein vähin on tilaisuutta.
Täysihoitolat ovat enimmäkseen täynnä muukalaisia, joiden
ranskankielentaito on niin heikko, ettei heiltä totta tosiaankaan opi
mitään, ja yksityiset perheet ovat ani harvoin taipuvaiset ottamaan
vieraita luokseen. Kuulusteltuani sopivaa täysihoitolaa noin viikon
päivät ja käytyäni katsomassa monenmoisia, sekä mahdollisia että
mahdottomia paikkoja, tulin siihen johtopäätökseen, että kaikkein
parasta oli jäädä asumaan siihen pieneen hotelliin, missä
Frederiksenitkin asuivat ja jonne olin aluksi asettunutkin. Rouva F. oli
matkustanut kylpylaitokseen, mutta professori oli Parisissa, ja hän oli
jo ehtinyt antaa minulle niin paljon hyviä neuvoja ja ohjeita sekä
kertoa minulle niin paljon opettavaista näiden muutamien päivien
kuluessa, että arvelin hänen seurassansa oppivani enemmän kuin parhaassa
pensionaatissa. Älykkäät ihmiset ovat aina antaneet minulle enemmän kuin
kaikenmaailman kirjat -- parasta siis käyttää taas tätäkin tilaisuutta
hyväkseen.
Sillä aikaa kun prof. F. aamupäivisin oli toimistossaan, kävin minä
»Alliance françaisen» luentokursseilla, kouluissa kuuntelemassa y. m.,
mutta illalla kl. 6 tuli hän aina hotelliin minua päivällisille
noutamaan.
Parisissa oli siihen aikaan paljon hauskoja, siistejä ruokapaikkoja ja
näitä me vuorotellen käytimme ja vietimme loppuillan tavallisesti
jossakin kahvilassa keskustellen ja päivän lehtiä lukien. Väliin tehtiin
myöskin retkiä maailmankaupungin eri osiin. Professori F. tunsi Parisin
juurta jaksain, niin että hänellä itsellä ei ollut näistä retkistä
mitään iloa, mutta sen enemmän ne viehättivät minua. Pimeän tultua, kun
kaikki tulet olivat sytytetyt, ja niiden valot kuvastuivat Seinessä kuin
sadat kultapatsaat tai kimmeltävät hapsut, oli ajeleminen omnibussien
katoilla tai astuskeleminen pitkin joen rannikoita mitä ihaninta, ja
päivänvalossa taas olivat sen sadat muistopatsaat, suihkulähteet,
puistot ja loistorakennukset sellaiselle ensikertalaiselle kuin minulle
yhä uutena ilonaiheena, varsinkin kun sai nähdä ne taitavan oppaan
seurassa, joka osasi selittää kaikki ja oli kuin elävä tietosanakirja.
Professori Frederiksen oli nimittäin, paitsi että hän oli monipuolisesti
oppinut henkilö, niin paljon nähnyt, kokenut ja elänyt, että hänen
seurassaan oleskeleminen oli kuin eri maissa, jopa eri maanosissa
matkustaminen.
Ne, jotka eivät personallisesti tunteneet häntä, olivat vain kuulleet
hänen vaihtelevan elämäntarinansa, olivat valmiit sanomaan, että hän oli
seikkailijaluonne ja epävakainen henkilö, mutta siinä ei kuitenkaan
ensinkään ollut perää. Hänellä oli vain tavaton toimintahalu ja
uskomattoman paljon aloitteita, mutta toisaalta hänellä ei ollut kyllin
organisoimiskykyä ja ennen kaikkea kyllin ihmistuntemusta -- paremmin
sanoen epäilystä ihmisiin -- apulaisia valitessaan ja siksi niin monet
hänen hyvistä tuumistaan epäonnistuivat.
Hän alkoi uransa loistavammin kuin useimmat muut kuolevaiset. Ennenkuin
hän edes vielä oli päässyt äänioikeutetuksi, valittiin hänet jo Tanskan
Kansankäräjien jäseneksi ja kaksi vuotta sen jälkeen oli hän
Köpenhaminan yliopiston professori. Mutta nämä työalat, jotka jo
olisivat tyydyttäneet monen muun ihmisen toimintahalua, eivät vielä
olleet kyllin hänelle. Oli niin paljon tehtäviä käytännöllisellä alalla,
niin paljon uudistuksia, jotka hänestä myöskin välttämättä olivat
suoritettavat. Tuo käytännöllinen piirre ja halu olla mukana maataan
rakentamassa ei ainoastaan välillisesti tiedemiehenä ja
kansantaloudenopettajana, vaan suoranaisesti aatteittensa toteuttajana,
oli isänperintöä, sillä tämä oli ollut arvossapidetty, toimelias
maanviljelijä. Tuo aatteellinen ja ihanteellinen puoli hänessä oli taas
äidiltä kotoisin, häneltä, joka jo pikku tyttösenä oli oppinut latinaa
kuunnellessaan sivultapäin miten hänen veljiään oli opetettu, joka osasi
kertoa sellaisia satuja ja sepittää sellaisia lauluja lapsilleen, että
hänen lastenlastenlapsensa kaukana Amerikassa ja Uuden Seelannin
aarniometsissä niitä vieläkin toistavat. Läpi koko elämänsä hän
sitäpaitsi seurasi kaikkia kirjallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja
oppi vielä vanhoilla päivillään, oleskellessaan erään talvikauden
Roomassa, italian kieltäkin.
[Kuva: N. C. Frederiksen nuorena ylioppilaana 1863.]
Aatteellisuuden ja käytännöllisyyden yhdistäminen ei ole aina niinkään
helppoa ja useimmiten havaitsee, että jompikumpi kärsii; ja mitä juuri
prof. Frederikseniin tulee, niin joutui käytännöllinen puoli
tavallisesti aina vähemmälle, sillä hänen tuumansa ja niiden alkuunpano
olivat aivan erinomaiset. Köpenhaminassa ei esim. vielä viime vuosisadan
60 luvulla ollut maalaisten pankkia. Sellaista prof. F. rupesi sinne
puuhaamaan ja saikin sen tuota pikaa pystyyn. Tanskassa ei vielä liioin
siihen aikaan harjoitettu sokerijuurikkaiden viljelystä. Prof. F.
perusti sinne koeasemat ja rupesi kirjoittamaan asiasta. Hän hankki
itselleen maakartanoita ja myllyjä pitkin maata, ulotutti toimintansa
Ruotsiinkin ja osti siellä metsiä ja putouksia. Hän oli yhtämittaisessa
työssä ja touhussa ja pidettiin jo yhteen aikaan miljoonien omistajana:
Kymmenen vuoden kuluttua tuli romahdus ja hän menetti kaikki, sekä
omansa että muiden tavarat. Hänen vararikkonsa kuului yleensä suurimpiin
mitä Tanskassa siihen aikaan on tehty, ja senjälkeen oleskeleminen
siellä kävi hänelle mahdottomaksi. Hän siirtyi perheineen Amerikkaan ja
toimi siellä aluksi sanomalehtimiehenä, mutta taaskin veti liike-elämä
häntä puoleensa. Hän joutui m. m. maapalstojen välittäjäksi
siirtolaisille, hänellä oli omat konttorinsa monine kymmenine
apulaisineen, omat matka-agenttinsa y. m. tähän välitystoimeen
tarvittavat henkilöt ja oli taaskin: miljoonamies. Tätä nousua kesti
hiukan toistakymmentä vuotta ja sitten tuli taaskin äkkinäinen lasku ja
vararikko. Itse hän selitti syyn tähän amerikkalaiseen romahdukseen
olleen sairauden, jonka takia hänen kuukausimääriksi oli ollut
jättäminen liikkeensä johto vieraisiin käsiin, mutta minusta tuntui
sittenkin siltä kuin olisi suurin syy ollut siinä, että hänellä oli
liika paljon luottamusta ihmisiin, niin että kaikenmoiset onnenonkijat,
jotka tarjoutuivat hänen palvelukseensa, otettiin vastaan ja tekivät
sitten voitavansa hävittääkseen hänen omaisuuttaan.
Aivan pohjaton hyvyys ja rehellisyys oli nimittäin perussävel prof. F:n
luonteessa ja sellaisen ihmisen on varsin vaikea epäillä muita. Hän
lähtee aina siitä, että kukin koittaa parastaan ja tahtoo yleistä hyvää
edistää kuten hän itsekin. Ja yleinen hyvä oli Frederiksenillä kaikki
kaikessa. Ei hän pannut liikkeitä pystyyn itse niistä hyötyäkseen tai
kunniaa ja mainetta niittääkseen, vaan hankkiakseen ihmisille työaloja
ja työtä. Ihmisten hyvinvointi ja onni, kulttuuriarvojen kasvaminen ja
ihmisyyden edistäminen olivat hamasta nuoruudesta hänen toimintansa
päämääränä, se henkinen ilmakehä, jossa hän eli ja liikkui ja näiden
periaatteiden valossa ja kannustamana hän toimi. Mutta nämä periaatteet
ja niiden mukana toimiminen eivät aina, ikävä kyllä, ole edulliset
liikeihmiselle. Moni pitää esim. vararikkoja tehdessään huolta siitä,
ettei itse joudu aivan puille paljaille ja toiset osaavat sellaisissa
tilaisuuksissa korjata itselleen oikein tuntuvastikin tavaraa. Prof. F.
ei sellaista ajatellutkaan ja siksi hän seisoi siinä taas toisen kerran
tyhjin käsin. Silloin hän jätti Amerikan ja siirtyi Lontooseen ja sieltä
jonkun vuoden kuluttua Parisiin, jossa hän enimmäkseen toimi
kirjallisella alalla.
Nämä monet vuodet eri maissa ja erilaisten ihmisten parissa, kaikki se
kunnioitus ja kumartelu, joka tulee mahtavan liikemiehen osaksi ja
sitten taas se välinpitämättömyys ja halveksiminen, jota samat ihmiset
niin runsaasti osoittavat, kun hän on epäonnistunut, kaikki tämä oli
tietenkin opettanut prof. F:lle paljon, mutta katkeraksi se ei ollut
häntä ensinkään tehnyt. Päinvastoin.
Oli kerran kysymys siitä vaihtaisiko hän elämänsä vanhemman veljensä
kanssa, joka eli varakkaana maanviljelijänä Tanskassa Laalannin saarella
ja omisti niin komean asuinrakennuksen, että siinä oli sekä tornit että
parvekkeet, mutta hän pudisti päätänsä. Elämä oli kyllä tuonut hänelle
monet suuret pettymykset ja huolet, mutta samalla se oli henkisesti
häntä suuresti rikastuttanut, oli antanut sisällystä ja elämyksiä,
näyttäytynyt monikirjavuudessaan ja vaihtelurikkaudessaan. Tiedemiehenä
hän tunsi koko tieteellisen maailman, liikemiehenä liikeihmiset, valtio-
ja sanomalehtimiehenä kaikki politikoitsijat ja julkisen sanan
edustajat. Hänen personallinen vetovoimansa vaikutti taas, että hänellä
oli uskollisia ystäviä kaikissa kansoissa ja piireissä. _Björnson_ esim.
kuului hänen personallisiin ystäviinsä, samaten _Walter Runeberg_
monesta muusta meillä vähemmin tunnetusta henkilöstä puhumattakaan.
Tämä hänen monipuolisuutensa ja henkinen joustavuutensa vaikutti
tietenkin, että hänen seurassaan oli aina hauska olla, ettei
keskusteluaiheista koskaan ollut puutetta, varsinkin kun tähän vielä
tulee lisää, että hän oli ottanut aivan erikoistehtäväkseen kehittää
minua, aivan kuin olisi hän ollut sitä varten palkattu opettaja. Niin
pian kun hän esim. löysi toimistoonsa tulleissa sanoma- ja
aikakauslehdissä jotakin mielenkiintoista, merkitsi hän sen heti
sinisellä kynällä ja toi minulle luettavaksi. Kun hän tapasi Parisissa
huomattavia skandinaaveja, kuletti hän heitä mukanaan päivällisille,
jotta minullakin olisi heistä iloa, tai ainakin tilaisuus nähdä
kuuluisia henkilöitä. Tällainen oli esim. _Hans Jæger_, »Kristiania
Bohemen» nimisen kirjan tekijä, josta paljon puhuttiin 80-luvulla. Nyt
hän oli ajanut karille ja eli Parisissa säälittävässä tilassa ansaiten
leipänsä vedonlyönneillä kilpa-ajoissa. Mutta ilman itsetietoisuutta ja
tulevaisuuden suunnitelmia ei hän silti suinkaan ollut, sillä hän puhui
paljon aikeestaan julkaista laaja, anarkismia käsittävä teos.
Prof. F. ehdotti, että minä, joka siihen aikaan ahkerasti kirjoittelin
Parisin kuulumisia meidän lehtiimme, hankkisin itselleni vapaapaikan sen
vanhimmassa ja kuuluisimmassa »Comedie Française» nimisessä teatterissa,
ja neuvoi tarkkaan minne minun oli meneminen ja mitä tekeminen se
saadakseni, joka myöskin onnistui. Hän auttoi minua niiden
anomuspaperien kirjoittamisessa, jotka piti jättää Parisin
viranomaisille ennenkuin pääsi sikäläisiin kouluihin, ja niinikään sen
esitelmän, joka minun tuli pitää samana kesänä Brysselissä, kelvolliseen
ranskankieliseen asuun saamisessa. Olin itse kyllä tuuminut, että kun
siellä pidettävä kongressi oli kansainvälinen, voisin esiintyä saksaksi,
jonka puhuminen ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia, mutta prof. F.
pani vastaan ja minä huomasin myöhemmin, että hän siinä oli aivan
oikeassa.
Hyvin usein prof. F. kuvasi minulle Amerikan oloja ja lisäsi aina:
»Sinne teidän olisi meneminen, se olisi kuin luotu teitä varten, siellä
te saisitte sekä ansiota että hengenheimolaisia». Kun me juuri
oleskelimme ranskalaisten keskuudessa, oli tietysti usein kysymys
heistä, heidän erikoispiirteistään ja kansallisominaisuuksistaan. Hän
kiitti Ranskan naisia hyvin ahkeriksi ja säästäväisiksi, sitäpaitsi hän
väitti heidän omistavan erityistä liiketaitoa. »Ei tarvitse kuin
katsella heidän ryhdikästä käyntiään», oli hänellä tapana puhua, »niin
jo siitä näkee, että heidän luonteessaankin on ryhtiä». Ja sitten hän
kertoi, miten he niin monella tavalla osasivat venyttää ja lisätä
perheen pieniä tuloja, niin että saivat ne riittämään, vaikkakin kaikki
oli tavattoman kallista. Kun monet tärkeät tarvekalut, kuten esim.
tulitikut, oli tehty valtion monopooliksi ja jokaisesta ruuanpalasesta
oli niin kalliit verot, että esim. tavallinen työläisperhe jo tuli
maksaneeksi välillisiä veroja pari francia päivässä, niin kyllä sitä
saikin ahertaa ja olla kekseliäs tullaksensa toimeen. Hän oli yleensä
sitä mieltä, että Ranskaa hallittiin varsin huonosti, ja että monet
aineellisen elämän alat olivat siellä tykkänään laiminlyödyt. Kauppa
esim. oli enimmäkseen muukalaisten käsissä, etenkin saksalaisten ja
englantilaisten, ellei aina nimellisesti ja avoimesti, niin olivat he
kuitenkin yrityksien takana ja aloitteen tekijöinä.
Tuskin oli sitä kysymystä taivaan ja maan välillä, jota emme olisi
pohtineet ja sitä asiaa, jota en olisi prof. F:ltä kysellyt. Olin niin
tottunut hänen intelligenttiin seuraansa ja siihen, että hän aina kävi
minut päivälliselle noutamassa, tai lähetti n.k. sähkösanomakortin,
jossa määräsi, missä meidän piti tavata toisemme, että kun hän
muutamaksi päiväksi matkusti Lontooseen, tuntui Parisi oikein tyhjältä
ja kolkolta.
Niinä parina vuotena, jotka seurasivat tätä sisältörikasta kesää, olimme
suhteellisesti vähän tekemisissä toistemme kanssa, sillä eihän prof.
F:llä ollut aikaa tuollaisten tavallisten »tervehdyskirjeiden»
kyhäämiseen, mutta sitten tuli suruvuotemme 1899 helmikuun
manifesteineen, ja nyt alkoi hyvinkin ahkera kirjevaihto. Personallisten
tuttavuuksien kautta prof. F:llä oli tie avoin ranskalaisiin lehtiin ja
se merkitsi siihen aikaan paljon. Niin moni venäläisten viranomaisten
levittämä väärä tieto ja aiheeton syytös saatiin siten korjattua. Oli
todellakin lohduttavaa tietää, että siellä maailman kaupungissa oli
henkilö, joka niin rehellisesti, ilman mitään sivutarkoituksia, aina oli
valmis meidän hyväksemme toimimaan ja tuleen heittäytymään, kun siksi
kävi.
Muistan varsinkin yhden tilaisuuden, jolloin ilman hänen välitystään
olisin ollut varsin toivoton monta päivää. Olin siihen aikaan ulkona
Europassa tehdäkseni Suomen kohtalon tunnetuksi sekä järjestämieni
esitelmien että sanomalehtikirjoitusten ja myöskin suullisten
selostuksien kautta vaikutusvaltaisille henkilöille. Oltuani muutamia
viikkoja Itävalta-Unkarissa, matkustin Wienistä yhtämittaa Brysseliin
jäädäkseni sinne loppukesäkseni. Lukemattomat askeleet oli ollut
astuttava sekä Wienissä että Budapestissä, saadakseni jotakin toimeen,
ja nyt seurasi tuo pitkä, toista vuorokautta kestävä rautatiematka
junanvaihtoineen keskellä yötä. Olin viimein niin lopen väsynyt, etten
ajatellut enkä toivonut muuta kuin pian pääseväni perille ja korvissani
soi koko ajan: »Brysselissä saat levätä, Brysselissä saat levätä».
Tiesin, että minua siellä odotettiin ja nautin jo sanomattomasti
ajatellessani mukavaa, puhdasta vuodettani siellä, istuttuani pikajunan
pölyisillä sohvilla lähes 30 tuntia. Mutta sitten kävikin aivan toisin.
Siellä oli vastassa sähkösanoma Tukholmasta, joka oli siihen määrin
salaperäinen ja peloittava, että se vei unen silmistäni tuntimääriksi.
Siinä nimittäin kehoitettiin noudattamaan suurinta varovaisuutta ja
lukemaan »La Fronde» lehteä. Tästä ymmärsin, että toimintani oli tullut
tunnetuksi, joutunut ehkä vastustajiemme tietoisuuteen ja tämä kaikki
sai yön hiljaisuudessa mitä kauhistuttavimmat muodot. Mistäpä minä edes
saisin käsiini »La Fronde» lehden, joka ilmestyi Parisissa, ja joskin
joku numero oli eksynyt Brysseliin, niin miten löytäisin juuri kyseessä
olevan kirjoituksen. Haudottuani tätä samaa yhtenään, välähti
aamupuolella yötä yhtäkkiä mieleeni, että »onhan Frederiksen Parisissa
ja hän auttaa kyllä, ottaa selkoa mitä lehdessä on seisonut ja vastaa
siihen, jos tarvitaan». Ja vain tämä ajatus rauhoitti minua niin, että
hermopingoitus antautui ja uni sai voiton.
Syksyllä v. 1900 tuli prof. Frederiksen senaattori _Mechelinin_ kutsusta
Suomeen. Tarkoitus oli, että hän kirjoittaisi meidän aineellista
elämäämme käsittävän teoksen ja niin hän sitten tekikin. Teos ilmestyi
yhtaikaa tanskan, ranskan ja englannin kielisenä, ja siitä oli usein
ulkomaisissa lehdissä otteita, jotka antoivat hyvinkin edullisen kuvan
Suomen valtion varojen hoidosta. Kootessaan täällä aineksia tuohon
teokseensa, teki Frederiksen paljon tuttavuuksia. Hän tahtoi tavata eri
puolueiden ja eri aatesuuntien johtohenkilöitä ja saada siten
läpileikkauksen siitä, mitä maassamme liikkui.
Vielä toisenkin kerran kävi Frederiksen Suomessa. Se tapahtui elokuun
viimeisinä päivinä v. 1903 ja silloin oli varsin omituinen seikka syynä
hänen tuloonsa. _Plehve_ oli kuullut kerrottavan Frederiksenistä ja
hänen työstään Suomen hyväksi. »Eiköhän tuota saisi vastaiseen
suuntaankin toimimaan» arveli tämä ovela Suomi-syöjä ja antoi kutsua
Frederiksenin luokseen Pietariin keskustelemaan Suomen asioista, luvaten
hänelle kaikki matkakulut ja vielä runsaan vaivanpalkkion. Meikäläisten
politikoitsijoittemme mielestä ei hänen olisi pitänyt noudattaa tätä
käskyä, mutta prof. F. ajatteli toisin. Hänestä oli varsin
mielenkiintoista käydä tapaamassa sitä miestä, joka siihen aikaan
rautakourin johti Venäjän ja sen reunavaltioiden kohtaloa. Sitäpaitsi
hän toivoi voivansa selvittää Plehvelle Suomen asiaa sekä suomalaisten
että valistuneen yleisen mielipiteen kannalta.
Hän siis matkusti Pietariin ja joutui kaikkivaltiaan Plehven puheille,
sekä torjui kaikki tämän tekemät, Suomea tarkoittavat kiristysehdotukset
selittäen ne Venäjän puolelta Suomelle vahvistettujen perustuslakien
rikkomiseksi ja aivan tehottomiksi Suomeen nähden. Plehve koitti
selvittää ja esittää, mutta ei päässyt tuumaakaan pitemmälle miehen
kanssa, joka niin kovasti piti meidän puoliamme. Hän oli varsin
tyytymätön vieraaseensa ja osoitti sen m.m. siten, ettei maksanutkaan
tuota lupaamaansa vaivanpalkkaa, tuskin hän antoi matkarahat. Pietarista
Frederiksen tuli Helsinkiin ja viipyi täällä muutamia päiviä saadakseen
taaskin selville mitä meillä ajateltiin tilanteesta ja mitä toiveita
meillä oli tulevaisuuteen nähden. Täältä hän matkusti Tukholman kautta
kotiin. Hän kirjoitti minulle jokunen aika senjälkeen, että hänellä oli
ollut aikomus julkaista keskustelunsa Plehven kanssa »L'Européen»
lehdessä, sillä mitä Plehve sanoi hänelle oli kyllä yhtä
mielenkiintoista kuin mitä hän aikoinaan sanoi Steadille, mutta
meikäläiset politikoitsijat olivat olleet kovin vastaan ja saaneet hänet
sähköttämään asianomaiselle lehdelle, ettei kyseessä olevaa haastattelua
siihen pantaisikaan.
Viimeisen kerran tapasin professori Frederiksenin tuona meille niin
kohtalokkaana kesänä 1904 Köpenhaminassa, jonne hän jokunen vuosi
aikaisemmin oli siirtynyt. Olin hänen perheessään päivällisillä hilpeän
mielialan vallitessa ja sieltä hän saattoi minut englantilaiseen klubiin
5 o'clock teelle. Tietysti Suomen politiikka silloin oli esillä, ja
siinä pohdittiin tilannettamme joka puolelta. Tanskan lehdissä oli juuri
niinä päivinä ollut Helsingistä saapunut uutinen siitä, miten eräs
puhuja Helsingin Työväenyhdistyksen tavanmukaisessa keväisessä
ulkoilmajuhlassa oli lopettanut puheensa huutamalla: »Alas Bobrikoff,
alas Plehve» ja sitten niin kiireellisesti poistunut puhujalavalta ja
sekaantunut ihmisjoukkoon, että häntä oli yhtä mahdoton löytää kuin
erityistä kortta heinäaumasta. Se oli varsin ihmeellinen ja rohkea
toivomus, miltei ennustus, sillä jo jotakuta päivää myöhemmin oli
Bobrikoffin viimeinen hetki tullut ja muutaman viikon kuluttua meni
Plehve samaa tietä.
En luule, että professori Frederiksenillä aineellisesti oli niinkään
huolettomat ajat vanhoilla päivillään. Hän oli suunnitellut
kansainvälisen pankin perustamista joko Lontooseen tai Parisiin ja
saanut monen vaikutusvaltaisen henkilön, jolle hän asiasta oli puhunut,
tästä tuumastaan innostumaan jo sen personallisen vaikutusvallan takia,
joka hänelle oli ominainen. Ja sitten hänen suunnitelmansa aina olivat
hyvin selvät ja suuripiirteiset, teoriiana aivan erinomaiset. Mutta
hänellä ei ollut tuota tavallisen rahamiehen häikäilemättömyyttä ja
kylmyyttä, ei sitä säälimättömyyttä ja itsekkyyttä, joka on valmis
riistämään muilta vaikka heidän viimeisen penninsä hyötyäkseen heidän
kustannuksellaan. En tahdo sanoa, että jokainen rahamies olisi
sellainen, mutta tämän piirteen tapaa siksi usein, että ymmärtää miten
vaikea ihmisyyden kannalla seisovan henkilön silloin on pitää puoliaan.
Hänen kansainvälinen pankkinsa jäi siis pelkäksi suunnitelmaksi ja vain
pienet kirjalliset tehtävät täyttivät hänen aikansa.
Onneksi hän ihan ensi hetkestä oli eroittanut vaimonsa perinnön omista
afääreistään, jotta ei tämä milloinkaan hänen takiaan tulisi kärsimään
puutetta. Eihän tuo Ada Frederiksenin perintö mikään suuren suuri ollut,
sitä oli vain sen verran, että säästäväisesti eläen sillä tuli toimeen.
_Ada Frederiksen_ oli muuten hyvinkin huomattavasta kodista ja oli
lapsuudestaan asti saanut olla mukana niissä piireissä, joissa Tanskan
henkinen elämä voimakkaana pulppusi, niinkuin hän myöskin jo nuorena
tyttönä oli oleskellut Parisissa, saanut olla vastaanotoissa Napoleon
III hovissa y. m. Hänen isänsä oli nimittäin teoloogina ja
politikoitsijana kuuluisa piispa _Monrad_, joka varsinkin v:sta 1848,
jolloin Tanska sai uuden perustuslain, näytteli hyvinkin tärkeätä osaa
sen valtiollisessa elämässä, toimi kahdesti kirkollisasiain ministerinä
ja v:sta 1863 Tanskan ministeripresidenttinä.
Tästä merkillisestä appi-isästään prof. F, monasti kertoi ja niistä
raikkaista tuulahduksista, jotka hänen kauttaan olivat tulleet
tanskalaiseen politiikkaan, sillä piispa Monrad oli yhteen aikaan sekä
sanomalehdissä että kansainkäräjissä koko vastustuspuolueen johtaja.
Kerran me puhuimme siitä, kuinka säälittävää on, että ihminen, sitten
kun hän on ehtinyt jotakin kokea ja oppia, niin että siitä jo olisi
muillekin jakaa, yhtäkkiä kuolee ja siinä menee kaikki, mitä hän on
elämänsä varrella itselleen koonnut, hyödyttämättä jälelle jääneitä.
Prof. Frederiksen menikin sitten pikemmin kuin kukaan olisi osannut
aavistaakaan. Hän oli syksyllä v. 1905 ollut matkoilla, kylmettynyt ja
sairastui kotia tultuaan keuhkokuumeeseen. Se tapahtui juuri samaan
aikaan, kun meillä täällä elettiin suurlakon merkeissä ja
ulkomaalaisissa lehdissä oli ehtimiseen tietoja jännittävästä
tilanteestamme. Prof. F. oli joka päivä kysellyt, mitä Suomesta kuuluu,
eikö jo tule ratkaisua? Mutta kun sitten voiton päivä valkeni ja
ilosanoma siitä levisi Europpaan, oli hän jo tajutonna, eikä voinut
enään iloita tästä hyvästä uutisesta.
Hänen elämänsä oli siinä suhteessa niin traagillinen, että niin monet
hänen aloitteistaan pirstoutuivat juuri silloin, kun kaikki jo näytti
voittoisalta ja varmalta. Eihän kukaan ole voinut kaikkia unelmiaan
toteuttaa, mutta ani harvalla on ollut niin paljon yleistä hyvää
tarkoittavia ehdotuksia kuin Frederiksenillä. Hän oli niin täynnä
aloitteita ja tuumia, että niitä on sittemmin riittänyt monelle muulle
sekä panna käytäntöön että myöskin korjata niistä voittoja.
Se suuri yleisö, joka vain mittaa ihmisarvon sen mukaan, miten paljon
hän on saanut koottua itselleen mammonaa, ei huomaa sellaista henkilöä
miksikään, joka tosin on ollut nerokas ja aloiterikas, mutta ei ole
saanut niitä perille vietyä, eikä omaisuuksia itselleen rapsittua. Mutta
prof. F:n ystävät katselivat asiaa toisin. Siitä todistaa m. m. se
kaunis hautapatsas, jonka he pystyttivät hänen haudalleen Lyngbyn
kirkkomaalle, missä hän monivaiheisen elämänsä jälkeen nyt lepää.
Samaiset ystävät tulevat myöskin kyllä säilyttämään hänen muistonsa
rakkaana ja kirkkaana, mutta on aivan paikallaan, että hänen muistonsa
ja nimensä meilläkin elää, sillä hartaampaa, epäitsekkäämpää ystävää
Suomella omien rajojensa ulkopuolella ei ole ollut.