Ollessani syksyllä 1909 Tukholmassa, näin eräänä päivänä sikäläisissä
lehdissä uutisen, että norjalainen kirjailija, _Alvilde Prydz_, oli
saapunut kaupunkiin ja asui kuvanveistäjä _Milles_in luona. Tottapa
viimeinkin saan hänet nähdä, juolahti heti mieleeni ja paluumatkani
kotiin, jonka jo piti tapahtua saman päivän iltana, lykättiin eteenpäin.
Tämä halu tavata Alvilde Prydziä ei nyt ainoastaan johtunut siitä, että
jo vuosimääriä olin ihaillut hänen tekeleitään, että ne olivat antaneet
minulle enemmän virkistystä ja nautintorikkaita hetkiä kuin useampien
muiden, silloin lukemieni kirjailijoiden teokset, vaan me olimme myöskin
pitemmän aikaa olleet kirjevaihdossa ja aina lausuneet sen toivomuksen,
että kerran oikein personallisesti saisimme tavata toisemme. Kerrankin
hän kirjoitti:
»Olen niin paljon ajatellut teitä ja matkoillani aina koittanut kysellä
teitä kaikenlaisilta ihmisiltä, mutta onni ei ole koskaan ollut minulle
niin suotuisa, että se olisi tuonut teidät itse tai jonkun ystävistänne
minun tielleni».
[Kuva: Alvilde Prydz]
Kun minä ensi kerran kirjoitin Alvilde Prydzille 90-luvulla, tapahtui se
senjohdosta, että tahdoin esittää hänet meidän suomalaiselle
yleisöllemme aikakauslehti »Nutidin» palstoilla, jota siihen aikaan
toimitin. Hänen teoksiaan luettiin hyvin paljon silloin helsinkiläisissä
piireissä ja varsinkin oli »Gunvor Thorsdatter til Hærö» herättänyt
melkoista huomiota. M. m. kirjoitti _Björnson_ siitä seuraavasti:
»Lueppa tämä voimakas kirja kaiken sairaaloista rakkautta uhkuvan,
kuuhun kohdistetun surkean koiranulinan jälkeen!» Ja hän jatkaa, »ei ole
Norjassa hätää niinkauan kun naisissa on miesten voimaa, silloin kun
miehet käyvät heikoiksi».
Ja yleisö luki ja ymmärsi sen arvon, sillä jo sen kahtena ensimäisenä
vuotena ilmestyi siitä kuusi eri painosta ja monta käännöstä. Se
ihastutti sekä vanhoja että nuoria, sekä naisia että miehiä. Se johti
lukijan kuin uuteen, puhtaampaan, kauniimpaan maailmaan ja antoi hänelle
aavistuksen siitä naisesta, joka on säilyttänyt lämpimän, naisellisen
sydämensä, mutta vapautunut pikkumaisuudesta ja ennakkoluuloista.
Mutta olivathan jo monet Alvilde Prydzin edellisistä teoksistakin kuten
esim. »Paa Fuglevik», »Mennisker», »Dröm» y. m. osoittaneet samaa
lennokkuutta ja runollisuutta. Ne ovat sen lisäksi vielä tänäpäivänä
hienoja, sielutieteellisiä erittelyjä ihmisistä yleensä, mutta naisista
aivan erittäin ja muodostavat mitä arvokkaimman lisän naisen
kehityshistoriaan. Ei kukaan ole niinkuin Alvilde Prydz kyennyt
kuvaamaan ahtaissa oloissa kasvaneen naisen vapaudenkaipuuta ja
tulevaisuuden unelmia. Moni lukija on löytänyt näissä hänen luomissaan
juuri sitä, mitä hän vuosikausia on hakenut ja kaivannut:
sukulaissieluja, joiden seurassa hän on rikastunut ja saanut enemmän
rohkeutta astua uutta, yksinäistä polkuaan. -- Mutta myöskin noita
alistuvia, vanhan ajan naisia hän on kuvannut, joiden yksilöllisyys ei
koskaan päässyt kehittymään ja jotka aina pitivät itseään jonkinmoisina
toisen luokan olijoina, luodut olemaan vain kuokkavieraina elämän
»suurissa kutsuissa». Aivan liikuttavia kuvia hän on antanut heistä.
Väliin he ovat tyttärinä kodissa, missä vanhemmat, ja juuri eritoten
äiti, ihailee vain poikiaan ja pitää huolta siitä, että he saavat
kaikkea, mikä edistää heidän tulevaisuuttaan: työrauhaa ja tilaisuutta
seurata taipumuksiaan; heitä rohkaistaan ja kiitetään, heihin luotetaan
ja heissä nähdään suvun kunnia ja tulevaisuus, jota vastoin tyttäret
ovat vain jonkinlaisena kodin täytteenä, luodut veljiään palvelemaan.
Väliin heitä myöskin tapaa muiden kodeissa, esim. naimisissa olevien
sisaruksien luona, jolloin heille tosin kyllä suodaan pieni nurkka ja
elatus, mutta niitä on aina höystämässä tietoisuus siitä, että he
oikeastaan syövät armoleipää ja ovat tiellä. Alvilde Prydz ymmärsi, että
aivankuin kasvi varjossa kutistuu ja saa vain pieniä käpristyneitä
lehtiä, kävi juuri näiden vanhan ajan naistenkin -- olivat he sitten
yksinäisiä tai naimisissa. Ja siksi hän ei heitä milloinkaan pilkkaa,
vaan puhuu sellaisella suurella ymmärtämyksellä heidän heikkouksistaan,
omituisuuksistaan ja äreydestään. Sitten hänellä taas on noita
pintapuolisia loisolijanaisia (teoksessa »Mens det var Sommer» on
hyvinkin tyypillinen sellainen), joiden verkkoihin parhaat ja
hienotunteisimmat miehet niin helposti tarttuvat siksi, että he
ihmistuntemuksen puutteessa luulevat kauniin ulkokuoren, sulavien
liikkeiden ja veikeän käytöksen edellyttävän sisällistäkin kauneutta,
olevan sen näkyväinen tunnusmerkki.
On huomautettu, että Alvilde Prydz oikeastaan vain jatkoi _Camilla
Collettin_ työtä ja sai myöskin jakaa hänen kohtalonsa. Sillä aikaa
nimittäin kun Camilla Collet teoksiensa kautta valmisti uutta kevättä
Norjan naisille, oli hänen itse niin yksinään pakkasessa värjöttäminen,
että hänen sielunsa siitä vahingoittui. Myöskin Alvilde Prydz tuntui
aina olleen yksin. Ne, joiden olisi pitänyt häntä tukea ja auttaa,
etupäässä Norjan naisten, eivät sitä tehneet, eivät häntä useinkaan
ymmärtäneet, eivätkä edes ottaneet selvää siitä, mitä hänellä oli heille
sanottavaa. Sehän on juuri naissuvun suurin onnettomuus, ettei se näe,
eikä tunne omaa onnettomuuttaan ja ihmisarvonsa puutetta.
Alvilde Prydz sen sensijaan tajusi. Ei ollut sitä puolta naisen asemassa
ja elämässä, jota hän ei olisi huomannut. M. m. hän ymmärsi kuinka
luonnotonta ja naisen arvoa ihmisenä ja kansalaisena halventavaa on,
ettei hänellä edes ole omaa puhuttelusanaa, vaan kaikki riippuu siitä,
missä suhteessa hän on toiseen sukupuoleen. Kuultuaan, että
Naisasialiitto Unioni oli ottanut tämän asian pohdittavakseen ja
päättänyt ruveta käyttämään yhteistä titteliä kaikille naisille,
innostui hän niin, että kirjoitti tätä naisten puhuttelusanaa
selvittävän kirjoituksen »Nylænde» lehteen ja onnitteli Suomen naisia,
jotka olivat joutuneet näin pitkälle. Hän ei tiennyt, että se oli vain
alastoman oksan pieni kukka, jota hyvin huonosti sittemmin hoidettiin.
Luettuaan samaisessa Nylændessä minun antamani selostuksen tästä Unionin
kokouksesta ja havaittuansa, että minä voimakkaasti kannatin tätä
uudistusta, jouduin aivan erityisesti hänen suosioonsa ja hän esitti
heti seuraavassa kirjeessään, että rupeisimme toisiamme sinuttelemaan ja
panikin sen samalla alkuun.
Oli siis aivan luonnollista että minä, kun kerrankin tarjoutui siihen
tilaisuutta, tahdoin tehdä hänen personallista tuttavuuttaan, vaikkakin
toisaalta aina on se pelko, että personallinen kosketus voi myöskin
tuoda pettymystä.
Itse puolestani sitä en sentään pelännyt, sillä olinhan jotenkin
tarkkaan ottanut selkoa siitä millainen Alvilde Prydz oli ihmisenä sekä
norjalaisilta että tanskalaisilta tuttaviltani, jotka hänet tunsivat.
Kaikki he vakuuttivat, että hän oli hienostunut ja kauttaaltaan
kulttuurin läpitunkema, mutta myöskin hyvin herkkä ja arka, että
kritiikka aina vaikutti häneen masentavasti ja että hän otti kaikki
pienetkin vastoinkäymiset sangen raskaalta kannalta. Tämä kuvastui jo
muuten hänen kirjeissäänkin, kuten myöskin se, että hän ruumiillisesti
oli erittäin heikko ja että hänellä oli paljon aineellisia
vastahakoisuuksia.
Niinpä hän kerrankin kirjoitti:
»Istun ensi kerran kynä kädessäni pitkällisen influensan jälkeen. Olen
vielä hyvin heikko ja väsynyt. Siksi on kirjeiden kirjoittaminen minulta
kiellettyä työtä, jotta voisin saada hiukan muuta tehtyä. Mutta kun
sitten kuulin, että tekin olette ollut sairas ja liiallisen työn
rasittama, ajattelin: Nyt tai ei milloinkaan; nyt tahdon lähettää teille
rakkaan tervehdyksen. Olen aina pitänyt teistä niin paljon, vaikka en
koskaan ole teitä nähnyt, ja kuvittelen, että te olette pieni, kalpea,
syväkatseinen. Enkö ole oikeassa?
»Olen kirjoittamaisillani erästä näytelmäkappaletta ja ihan palan
työintoa. Jos saan stipendin, aion kesällä tehdä opintomatkan
Norlantiin. Siellä tahdon kirjoittaa kertomuksen pikku Gunnista.[1]
[1] Teoksesta tuli »Herön kartanon lapset», joka on suomennettu kuten
Gunvor Thorintytärkin.
»Kiitos terveisistä, jotka sain Gina Krogin kautta. Sen tiedän, että
Suomessa tuntisin hengittäväni lämmintä ilmaa ja olevani myötätuntoisten
sydämien keskellä, sekä Suomessa että Ruotsissa, paljoa enemmän kuin
Norjassa, jossa usein olen saanut tuntea päinvastaista. Monasti on ollut
varsin raskasta olla Alvilde Prydz. Olen ollut kaikenmoisen kiusallisen
pikkumaisuuden ympäröimä, mutta en ole antanut sen tukahuttaa itseäni.
Paljosta minun kyllä on elämässäni ollut luopuminen, mutta jotakin olen
sentään pelastanutkin, parhaani: ihmisarvoni, ihmisyyteni. Uskallan
katsoa itseäni silmästä silmään. -- Olen yksinäinen; lintu, joka ei
koskaan ole rakentanut pesää, siksi etten koskaan löytänyt
rakennusainesta. Joka kerran kun sitä oli tarjolla, havaitsin, ettei se
ollut parasta lajia, ei sellaista, jota minä olisin voinut käyttää -- --
-- -- -- -- -- -- --»
Sitten hän taaskin jonkun vuoden kuluttua kirjoitti:
»Kiitos kirjeestäsi ja lämpimästä, sydämellisestä kutsustasi. Tietysti
tulisin mielelläni Suomeen, sillä minulla on aina se tunne, että siellä
tapaisin rakkaimmat, minua paraiten ymmärtävät ystäväni, mutta minun
aineellinen asemani on nykyään hyvin huono. Sen vähän, jonka olin saanut
säästettyä, on tämä kotoinen romahdus, -- meidän pankkiemme vararikko,
-- tykkänään niellyt. Ja »Undine»[1] ei ole tuottanut minulle äyriäkään.
Ihmiset eivät sitä ymmärrä, eivätkä osta. Viime talvi on ollut aivan
hirveä. Ensin rakkaan äitini kuolema ja sitten oma ruumiillinen
heikkouteni. Olen m. m. sairastanut kirjoituskramppia pitemmän aikaa.
Ymmärrät siis, etten ole voinut kirjoittaa kenellekään.
[1] Undine on eräs Alvilde Prydzin kirjoittama näytelmäkappale.
»Mutta sydämeni on vuotanut verta Suomen takia. Olen ollut mukana sen
korpivaelluksessa. Ihailen sen kansaa ja lähetän sille tervehdykseni
täynnä syvintä myötätuntoa ja lämpimintä ihailua sen suuren
kärsivällisyyden takia. Voi jospa nämä raskaat ajat pian päättyisivät ja
me saisimme nähdä päivän taas valkenevan -- -- --».
Alvilde Prydzillä ei ollut huumorin lahjaa, joka osaa hymyillä ja laskea
leikkiä silloinkin, kun kyynel kiertää silmässä ja sydän vuotaa verta.
Hän antaa Gunvor Thorintyttären sanoa: »Onnen saavuttamiseksi tarvitaan
erityistä voimaa, jota paljon kärsineellä ei ole». Tuntuu miltei siltä
kuin hän siinä olisi lausunut oman kokemuksensa, sillä tunnustaa täytyy,
että hänen elämänsä aina oli ollut kovaa taistelua ihan lapsuudesta asti
ja se hänen terveytensäkin oli murtanut.
Lähteneenä pienestä virkamieskodista, jossa oli kaksitoista lasta ja
niukat tulot, oli hän jo aikaisin saanut tutustua köyhyyteen ja raataa
lakkaamatta.
Jo 17-vuotiaana hän joutui vieraisiin kotiopettajaksi, mutta kehitti
itseään siinä sivulla koko ajan: luki mitä vain käsiinsä sai aina
kaunokirjallisuudesta saksalaiseen filosofiaan. Samalla tavalla hän
jatkoi päästyään Kristianiassa olevaan Nissenin opistoon täysi-ikäisiä
nuoria naisia varten. Hän antoi päivisin yksityistunteja ansaitakseen
ylläpitonsa ja käytti yöt lukemiseen. Mutta sellainen elämä heikentää
parhaankin terveyden ja jonkun vuoden kuluttua täytyi hänen jättää
kaikki ja vetäytyä maalle, missä hän rupesi hoitamaan isänsä taloutta,
sillä aikaa kun äiti oleskeli Kristianiassa veljien takia.
Näinä yksinäisinä vuosina Ödemarkissa (Erämaassa), joka kuvaavaa kyllä
oli isän virkapiirin nimi, oli hän monta kertaa henkisesti nääntyä ja
tukehtua. Pitikö hänen todellakin viettää koko elämänsä siellä? Eikö
tapahtunut mitään, joka olisi avannut hänelle tien vapaampiin,
suurempiin olosuhteisiin. Ei kerrassaan mitään. Alvilde Prydz oppi näinä
vuosina oikein perusteellisesti tuon vanhan totuuden että »omasta
itsestään on ihmisen kaikki ottaminen».
Monasti hän oli jo hiukan kirjoittanut joutohetkinänsä. Nyt hän
viimeinkin rohkaisi mielensä ja lähetti erään »Agn og Agnar» nimisen
kertomuksensa Kristianiaan ja sai sille kustantajan, mutta ei mitään
tekijäpalkkiota.
Jokunen aika senjälkeen matkusti hän Köpenhaminaan, ja sen maan etevät
kirjallisuusarvostelijat: _Skram_, _Brandes_ y. m. havaitsivat piankin,
että tässä oli kysymys kirjailijasta Jumalan armosta ja rohkaisivat
häntä -- samalla kun oikeusneuvos _Hegel_ maksoi hänen ensimäisestä »I
Moll» nimisestä novellikokoelmastaan enemmän kuin hän milloinkaan oli
uneksinut. -- On siis etupäässä pantava kirjallisesti kehittyneen
tanskalaisen yleisön ansioksi, että hän yleensä pääsi alkuun -- kuten se
niin monelle muullekin norjalaiselle kirjailijalle on tasoittanut tien
aina _Amalie Skramista_ _Ibseniin_.
Kaikkia näitä asioita ajattelin astuessani rautiovaunuun, joka vei minut
kuvanveistäjä Millesin huvilaa kohti, kauaksi kaupungin keskustasta. Se
oli suuri ja komea aivan kuin pieni linna ja muutamien kysymyksien
jälkeen sain viimein selville, että Alvilde Prydz oli kotona.
Kaikki kai ovat panneet merkille, että ympäristö vaikuttaa äärettömästi,
kun ensi kerran näkee ihmisen. Alvilden ja minun olisi pitänyt tavata
toisemme lämpimässä, ystävällisessä asuinhuoneessa, missä lamppu olisi
valaissut pöydällä ja me olisimme saaneet istuutua pieneen, pehmeään
sohvaan keskustelemaan. Sen sijaan minut vietiin kuvanveistäjän suureen
ateljeehen, joka tuntui hieman kylmältä ja autiolta. Lokakuun aurinko
oli jo laskenut ja hämärä teki tuloaan. -- Alvilden ulkonainen ihminen
ei ollut minulle mikään yllätys, olinhan niin monasti nähnyt kuvia
hänestä; mutta se hento, pieni nainen, jonka hän odotti minussa
näkevänsä, olikin sitten aivan toisellainen.
»Voi miten hauskaa, että olet noin suuri ja näytät niin voimakkaalta»,
selitti hän miltei ensimäiseksi ja kun me siinä vieretysten seisoimme,
olikin kokomme ero varsin tuntuva. Utelin tietysti missä asioissa hän
oli tullut Tukholmaan ja sain kuulla, että kuvanveistäjä Milles tahtoi
muovata hänen rintakuvansa ja siinä tarkoituksessa oli kutsunut hänet
vierailemaan huvilaansa.
[Kuva: Alvilde Prydz]
Yleensä teki Alvilde Prydz koko lailla reippaamman ja pirteämmän
vaikutuksen kuin mitä hänen alakuloisista, surunvoittoisista kirjeistään
olin odottanut. Mutta tavallaan se myöskin oli tuon ryhdikkään,
sointuvan norjankielen ansio. Siinä on jotain, joka aina panee minut
ajattelemaan paimentorven kaikua vuoristossa, mahtavien putouksien
ehkäisemätöntä vauhtia, iloisesti eteenpäin rientävien kalliopurojen
solinaa, jotain niin puhdasta, tarmokasta ja laulavaa. -- Ja sitä paitsi
hän nyt oli matkoilla ja ystävien luona, jotka ymmärsivät hänen
elämäntyönsä -- kaukana pienistä kotimaisista harmeista, ja se myöskin
vaikutti hänen virkeään mielialaansa. Hän matkusti nimittäin mielellään
ja paljon. Kaikissa Europan kulttuurikeskuksissa hän oli käynyt ja
oleskellut niissä väliin kuukausimääriä, aina käyttäen aikansa
oppimiseen, kauneusarvojen keräämiseen ja ihmiselämän moninaisuuden
tutkimiseen. Väliin hän oleskeli päiväkaudet niiden kirjastoissa ja
taidekokoelmissa, sitten hän taas istui kuulijana suurissa
kansankokouksissa tai vietti iltansa suurkaupunkien parhaissa
teattereissa. Kun hän esim. kerran oli Wienissä kuusi viikkoa, kävi hän
sen ajan kuluessa kolmekymmentä kertaa tuossa ylväässä Burgteatterissa,
jonka näyttelijöistä hän sanoi, että he omistivat kaiken tekniikan ja
että heillä oli tulta rinnassa. Hän ikäänkuin kiirehtimällä kiirehti ja
ahmimalla ahmi saadakseen takaisin kaiken sen, jota hän lapsuudessaan ja
ensi nuoruudessaan niin äärettömästi oli kaivannut.
Ymmärtää miten avartavasti ja henkisesti vapauttavasti kaikki nämä
monikirjavat kuvat vaikuttivat hänen vastaanottavaan runolliseen
mieleensä. Siksi väittikin norjalainen kriitikko _Carl Nørup_ kerran,
ettei heillä Norjassa ollut toista kaunokirjailijaa, jolla olisi ollut
niin monipuolisia tietoja, niin laajaa yleissivistystä ja korkeata
kulttuuritasoa kuin Alvilde Prydzillä.
Hän oli jo kirjeissään ehdottanut, että me matkustaisimme yhdessä
jonnekin ja nyt tavatessamme, otti hän taas tämän tuuman esiin. Se ei
ollut mikään mahdottomuus siihen aikaan, kun itse matkat olivat varsin
halpoja ja elämä Europan suurkaupungeissa ei ensinkään ollut niin
kallista kuin esim. Kristianiassa tai Helsingissä. Miksikä emme siis
olisi tehneet matkasuunnitelmia!
Myöskin Norjassa oli Alvilde Prydz paljon liikkunut ja useimmiten hän
suuntasi retkensä länsirannalle päin. Hän oli aivan rajaton luonnon
ihailija, ihan lapsesta asti. Se oli aina antanut hänelle virkistystä ja
iloa silloin, kun hän tunsi olevansa yksinään ja ilman ymmärtämystä
sisaruksiensa keskuudessa. Luonto oli ihankuin hänen hyvä ystävänsä,
joka puhui hänelle ja jonka kieltä hän aina ymmärsi. Ja niinpä ovatkin
hänen luonnonkuvauksensa aivan ihmeellisiä, niin täynnä runollisuutta,
syvyyttä ja hartautta. Hän saattaa muutamin piirtein antaa lukijan
tuntea se hiljaisuus ja rauhallisuus, joka vallitsee havumetsässä. Hän
kuvaa varmalla kädellä meren suuruutta ja voimaa, tasangon yksinäisyyttä
ja kaihomielisyyttä.
Meidän tapaamisemme jälkeen Alvilde Prydz yhä lähetti minulle kuten
ennenkin kappaleen vasta painosta tulleita teoksiaan ja niitä ilmestyi
paljon, sillä hän oli tuottelias. Näistä myöhemmistä teoksista on
varsinkin »Torbjörn Wik» saanut osakseen runsaasti kiitosta. Myöskin
näytelmäkappaleita hän joskus kirjoitti, mutta niistä muodostui pikemmin
lyyrillisiä kertomuksia, kuin draamoja. Ehkä hän sen itsekin huomasi,
sillä hänen »Aino» ja »Undine» näytelmänsä jälkeen, ei niitä enää
tullut. Sen sijaan hänen runonsa ovat hyvin hienoja. Vielä niin myöhään
kuin v. 1916, jolloin maailmansota jo oli raivonnut pari vuotta, lähetti
hän minulle juuri hiljattain ilmestyneen runokokoelmansa, mutta sodan
takia oli kirjevaihtomme aivan seisahtunut. Ei silloin tee mieli
lähettää ystäville aijottuja ajatuksiaan, kun tietää, että kirje
kaikkein ensin joutuu vieraiden käsiin kopeloitavaksi, ja että vieraan
silmät etsivät siitä kentiesi mitä tahansa. Mutta kun kirjeenvaihto
kerran jää, on sen solmiminen sitten varsin työläs ja nyt se on
myöhäistä. Syksyllä tuli nimittäin sanoma, että Alvilde Prydz oli
kuollut Oakhillissa lähellä Mossia syysk. 5 p.
Hän kuului Norjan suuriin kirjallisiin tähtiin viime vuosisadalla,
joihin koko Europan katseet olivat kiinnitetyt. Mutta Norja ei suinkaan
ollut mikään hemmoitteleva äiti näille kuuluisille lapsilleen, ja siksi
he kai vuosimääriksi vetäytyivätkin ulkomaille. _Björnson_ ja _Lie_
olivat monet ajat Parisissa, _Ibsen_ Münchenissä ja Roomassa. Heille
koitti kuitenkin kerran se päivä, että he saivat yleistä tunnustusta.
Alvilde Prydzille se ei koskaan tullut. Kirjailijapalkkiot esim. olivat
aina kovin kireellä, kun oli kysymys hänestä, ja hänen rikas kirjallinen
tuotantonsa merkitsi hänen aikalaistensa silmissä varsin vähän. Mutta
niinhän kävi Camilla Collettinkin ja yksinpä _Fredrika Bremerin_
senjälkeen, kun hän rupesi puhumaan sukupuolensa vapautumisesta. Entä
_Minna Canth_in meillä? Sama toistuu kaikkialla. Sitten kun he ovat
poissa ja uusi sukupolvi on kasvanut ja saanut uusia kokemuksia, niin se
herää havaitsemaan, että ne olivatkin sentään suuria henkiä nuo
edelläkulkijat, oikeita tulisoihdun kantajia, joiden elämäntyö on
tuottanut koko heidän maalleen ja kansalleen kunniaa.
Alvilde Prydzin aika ei vielä ole tullut. Mutta se tulee, sillä ellei
hän olisi kirjoittanut mitään muuta kuin »Dröm» ja »Gunvor Thorsdatter
til Hærö», niin nämä teokset ovat jo niin suuripiirteiset ja mahtavat,
että ne kaikiksi ajoiksi säilyttävät tekijänsä nimen ensimäisten
joukossa.
Mutta säälittävää on, että Alvilde Prydzin täytyi mennä pois sillä
tunteella, etteivät hänen omansa välittäneet hänestä, etteivät naiset,
joiden sielunkielien väräjämisen hän kuuli paremmin kuin muut,
ymmärtäneet mitä hän tarkoitti.
Oikein tuntee itsensä syylliseksi ajatellessaan, ettei mitään tehnyt
hänen hyväkseen, ettei edes tuntuvammin saanut kiitollisuuttaan ja
tunnustustaan lausutuksi.
Mutta sellaisiahan me ihmiset aina olemme, silloin me vasta heräämme
huomaamaan mitä rauhaamme sopii, kun se jo on liian myöhäistä.