Kahdeksankymmenluvulla tuli Bulevardilla joka aamu vastaani eräs nuori
pariskunta, joka kaikesta päättäen oli aamukävelyllään. Varsinkin oli
nuori rouva hyvin huomiota herättävä suuren kauneutensa ja kevyen
käyntinsä takia. Aivan kuin keijukainen hän siinä astuskeli
ruumiinmukaisessa talvitakissaan ja sirossa samettisessa
kapottihatussaan, jonkatapaiset silloin olivat muodissa.
Kaikki katselivat häntä ja kaikki tiesivät myöskin, että hän oli rva
_Fanny Sinebrychoff_ o. s. _Grahn_, joka hiljattain oli mennyt naimisiin
nuoren Sinebrychoffin kanssa. Senkin kaikki tiesivät, että hän oli ollut
lupaava näyttelijä, joka yhtäkkiä kaikkien taiteenystävien suureksi
suruksi oli jättänyt uransa juuri silloin, kun sen loistoaika oli vasta
alkamaisillaan. Huhuttiin sitäkin, että herra Sinebrychoffin olisi ollut
maksaminen aika hyvitys teatterille sen johdosta, että hän vei sen
parhaan voiman ennenkuin tämän ja teatterin välinen sitoumus vielä oli
loppuunkulunut.
[Kuva: Fanny Sinebrychoff o. s. Grahn puolisoineen.]
Vuodet vierivät, vanha rva Sinebrychoff kuoli ja nuori pari muutti
kauniista tasakattoisesta huvilastaan Hietalahdentorin varrella hänen
taloonsa Bulevardinkadun päässä, johon myöskin kuuluu tuo ihana
Sinebrychoffin puutarha puistoineen. Päinvastoin kuin mitä muilla
yksityisillä on tapana tehdä, olivat sen haltijat aina antaneet sen olla
avoinna suurelle yleisöllekin. Sinne saattoi kuka tahansa mennä
kävelemään ja oleskelemaan, ruveta istuskelemaan sen sohville ja
tuoleille kirjoineen ja käsitöineen tai antaa katseensa seurata
sinertävää ulappaa saarineen ja kallioineen, joka puiston korkeimmilta
kohdilta oli nähtävissä.
Mutta pelkään, että aniharva niistä, jotka siellä liikkuivat, tulivat
ajatelleeksi miten harvinaisen ihmisystävällisen työn sen omistajat
tekivät antaessaan yksityisen puistonsa näin yleisön käytettäväksi. Eikä
moni sivultakatsoja edes tullut ajatelleeksi, että tämä oli vain yksi
haara vanhan rva Sinebrychoffin kuuluisaa hyväntekeväisyyttä, jota hänen
miniänsä, rva Fanny Sinebrychoff, sitten niin uskollisesti läpi koko
elämänsä jatkoi.
Mutta eihän hyväntekeväisyys olekaan juuri korkeassa kurssissa nykyään,
kun pyritään siihen, että kukin voisi seisoa omilla jaloillaan ja että
yhteiskunnalliset laitokset kuten sairaalat, kunnalliskodit, apukassat
y. m. voisivat hädän tullen tarjota raihnaisille ja vanhoille apua ja
turvaa, jota ne eivät kuitenkaan tähän asti ole kyenneet tekemään;
kykenevätkö edes koskaan. Tämä yleinen katsantotapa kai kuitenkin
vaikutti, ettei minunkaan mieleeni milloinkaan juolahtanut ajatus käydä
haastattelemassa rva Sinebrychoffia, vaikkakin usein näin hänen nimensä
lahjoittajien ja hyväntekijöiden joukossa. Mutta kun sitten
kevättalvella 1921 kaikki lehdet tiesivät kertoa, että hän oli määrännyt
taideteoksensa annettavaksi Suomen valtiolle ja että hänellä oli niitä
huomattava kokoelma, päätin mennä sitä katsomaan.
Kun puhelimitse oli sovittu ajasta, lähdin tuota tuttua taloa kohti,
jonka puutarhassa monasti olin käynyt. Sisäänkäytävä oli kadultapäin ja
rouva S. asui toisessa kerroksessa. Sinne johtavat portaat olivat
punaisen maton peittämät ja molemmin puolin oli komeita palmuja ja muita
lehtokasveja. Tämä väriyhdistelmä oli suurenmoinen ja ihankuin valmistus
kaikkeen siihen mitä sain nähdä. Ja kuitenkin -- en aluksi sittenkään
odottanut aivan paljoa. Arvelin, että talossa tietysti oli
taide-esineitä, sillä kuuluihan asiaan, että varakkaat hankkivat niitä
itselleen, mutta että kokoelma olisi sellaisella rakkaudella valittu,
että koko koti olisi niin personallinen ja puhuisi sellaisesta
hienostuneesta mausta ja kauneuden palvonnasta, sitä en kuitenkaan
voinut aavistaa. Mutta jo siinä suuressa salissa, jonne ensin jouduin,
oli nähtävänä alkuperäinen _Sebastiano del Piombo_ ja _Velasquez_
puhumattakaan renessanssiajan pienemmistä kuuluisuuksista kuten esim.
_Bronzihosta_ y. m.
Rouva Sinebrychoff tuli vastaani mustiin puettuna. Nähtävästi hän
puolisonsa kuoleman jälkeen aina kävi mustissa, sillä sellaisena tapasin
hänet sitten myöhemminkin. Hän ei nyt enää ollut sama kevyt keijukainen
kuin 80-luvulla, jolloin näin hänet Bulevardilla.
Vartalo oli käynyt paljon tukevammaksi ja pyylevämmäksi, käynti
raskaammaksi ja hipiä, joka silloin oli kuin ruusunlehti, oli nyt
kalpea. Mutta piirteet olivat yhtä hienot kuin silloinkin ja tukassa oli
vain vähän hopeata. Muutamien tervehdyssanojen jälkeen, jolloin totesin,
että hänellä oli kaunis, sointuva ääni ja että hän äänsi sanat erittäin
selvästi, alkoi kokoelman katseleminen.
Rouva Sinebrychoff kulki vieressäni ja esitti jokaisen taulun ja oli
aina valmis antamaan lisätietoja niin pian kun sellaisia pyysin.
Hän tunsi jokaisen taideteoksen historian niin pitkälle kuin sen jälkiä
yleensä saattoi seurata, ja hänen personallinen makunsa oli ollut
määräämässä sekä sitä ostettaessa että sille paikkaa kokoelmassa
valitessa.
Ensin me kulimme läpi koko ruotsinmaalaisen kokoelman, joka tuntui hyvin
ehyeltä, siinä kun oli edustettuna Ruotsin suuruuden ajan ja Kustaa III
kauden etevimmät muotokuvamaalarit kuten esim. _David von Krafft_,
_Lundberg_, _von Breda_, _Roslin_, _Wertmüller_, _P. Hall_ y. m., joiden
monetkin tekeleet -- Kristiina kuningattaren, Kaarle XII, Kustaa III,
Bellmanin, Lidnerin, Svedenborgin y. m. kuvat -- olivat niin arvokkaat,
ettei todella ymmärrä, miten Ruotsi on päästänyt ne käsistään.
Siinä jokaisen taulun edessä seisoessamme, kääntyi väliin keskustelumme
hiukan muillekin aloille kuin taiteen. Tulin m.m. ihmetelleeksi, että
tämä kokoelma oli saanut olla rauhassa punakapinan aikana.
»Se on minun anoppini ansio», selitti rva S. »Tästä kodista ei
tarvitseva vielä koskaan ole mennyt saamatta apua ja siitä johtuva
siunaus on pitänyt sen yllä».
Sitten me taas jouduimme puhumaan Suomen kahdesta kansallisuudesta ja
rva S. huomautti, että kun Jumala kerran oli asettanut kaksi eri kansaa
samaan maahan, niin oli tarkoitus, että he oppisivat toisiltaan, eivätkä
riitelisi. Nämä sanat eivät olleet mitään korulauseita hänen suussaan,
vaan hänen syvin vakaumuksensa, joka pohjautui monivuotisiin
havaintoihin ja mietiskelyihin.
Seuraavassa huoneessa oli hollantilaista tai paremmin sanoen
alankomaalaista taidetta maailmankuuluine nimineen: _Rembrandt_,
_Rubens_, _Frans Hals_, _Van Dyck_, _Jan Steen_, _Teniers_, _Ruysdael_,
_Van Goyen_, _Haysum_ y.m., joiden teoksia tavallisissa oloissa vain
tapaa Europan suurissa taidekokoelmissa. Tuskin oli uskoa silmiään
nähdessään niitä täällä meillä yksityisessä kodissa. Vain niiden
etsimiseen ja valitsemiseen oli tietysti käytetty paljon aikaa ja huolta
-- rahoista puhumattakaan.
Parisen tuntia siinä katseltuamme, ehdotti rva S. että menisimme
ruokasaliin, jossa kahvipöytä oli katettu. Se oli taaskin uusi
kauneusmaailma, joka siellä avautui eteeni. Ruokasali oli nimittäin
täynnä mitä arvokkaimpia taide-esineitä: vanhoja kaappeja puu- ja
luuleikkauksineen, kallisarvoisia porsliinimaljakoita, metallisia
seinäkoristeita y. m. y. m. ja tietysti taaskin tauluja. En ehtinyt
kiinnittää niin mitään huomiota itse kahviin, töin tuskin sain kuppini
tyhjennettyä.
»Te ette varmaankaan pidä kahvista», arveli rva S.
»Kyllähän minä, mutta tässä on nyt niin paljon muuta, että kahvi joutuu
aivan sivuseikaksi», vastasin.
Rva S. hymyili ja avasi vastapäätä olevan kaapin, joka oli tehty
kilpikonnan kuoresta, norsunluusta ja ebenholtsipuusta. Kauniimpaa ja
aistikkaampaa esinettä ei juuri voi kuvitella. Siinä oikein näki mitä
taiteilijoita muinaisajan käsityöläiset olivat tehdessään huonekaluista
taideteoksia, joiden arvo aina vain lisääntyy vuosi vuodelta.
Me rupesimme puhumaan eri maiden ja eri kaupunkien taidekokoelmista,
joissa rva S. oli oleskellut päiväkausia. Välistä hän oli nähnyt niissä
koululuokkia, jotka opettajansa kera kulkivat salista toiseen ja saivat
koko ajan tarvittavaa opastusta ja valaisevia selityksiä. Oikein
kadehdittavina hän piti näitä lapsia, jotka pienestä pitäen saivat
kuulla ja oppia sellaista, mistä meillä täällä Suomessa ei ole
aavistustakaan -- ei alaikäisillä eikä aikuisilla. Vasta täysikäisiksi
päästyämme me omin voimin ja omasta aloitteestamme pääsimme hiukan
syventymään vanhaan taiteeseen ja yleensä taidehistoriaan. -- Rva S:llä
oli esillä monta kuvitettua taidehistoriaa ja taidetta koskevaa
kuvateosta, josta huomasi hänen ottaneen taidetutkimuksensa vakavalta
kannalta.
Ja miten hän oli iloinnut jokaisesta saavutuksesta kokoelmaansa.
Saadakseen jonkun kauan toivomansa taideteoksen, oli hän monta kertaa
kieltäytynyt sellaisesta, jota muut hänen asemassaan olisivat pitäneet
aivan itsestään lankeavana, kuten esim. joka kevät uusiutuvista
kävelypuvuista, hatuista y.m. Ja kun niin monet henkilöt aina olivat
hänen puolisonsa kimpussa pyytäen lainoja, takauksia y.m. jotka sitten
ainaiseksi jäivät selvittämättä ja he vain lohduttivat itseään sillä,
että eihän se kauppaneuvos Sinebrychoffin afääreissä mitään merkinnyt,
sanoi rva S. sen monta kertaa häntä oikein kirvelleen, kun kymmenet
tuhannet sillä tavalla menivät, sen sijaan että niillä olisi voinut
ostaa taideteoksia.
Kuta kauemmin me puhuimme, sitä enemmän ilmestyi keskustelun aiheita. Ja
rva S. oli harvinaisen avomielinen, vaikka ei silti ensinkään
lörpöttelevä. Kun on paljon tavannut ihmisiä ja seurustellut heidän
kanssaan, tulee viimein jotenkin herkkäkuuloiseksi ja oppii eroittamaan
väärän ja teeskennellyn todellisesta, mutta vaikka kuinka olisin
heristänyt korviani, en huomannut rva S:n sanoissa mitään, joka olisi
todistanut suurentelemishalua, omahyväisyyttä tai turhamaisuutta.
Kaikella mitä hän kertoi oli vakava pohja, jokainen huomautus ja
arvostelu oli kypsän, hienotunteisen ihmisen. Kun hän niin
ystävällisesti uteli miksikä en ollut aikaisemmin tullut katsomaan hänen
kokoelmaansa, kun olin niin innostunut kuvaamataiteesta, olin miltei
hämilläni, sillä paitsi etten ollut tiennyt tästä rikkaasta
taidekokoelmasta mitään, en ollut aavistanut, että sen omistaja oli niin
syvämietteinen ja hienostunut henkilö, että hänen elämänsä oli ollut
niin yhtämittaista sisäistä kasvamista -- tosin ei siihen suuntaan kuin
hän nuoruudessaan oli kuvitellut. Hän oli silloin vain uneksinut
kehittymisestään taiteilijauralla jo päättänyt olla menemättä naimisiin.
Kerta toisensa jälkeen hän oli antanut rukkaset liikemies
Sinebrychoffille, mutta tämä tuli aina uudestaan. Kun hän sitten taaskin
kerran oli ottanut esiin tämän kysymyksen, sanoi Fanny Grahn lopulta
väsyneesti:
»Tulkaa huomenna puhumaan vanhempieni kanssa asiasta», ja lähti samassa
astumaan kotiin päin.
Mutta niin järkytetty hän oli tästä puolesta lupauksesta, että hän
kotiin päästyään heti purskahti itkuun ja istui siinä pää käsien varassa
pitkän aikaa.
Äiti, joka hänen surunsa ensin huomasi, kysyi osaaottavasti syytä
siihen. Nyyhkytysten kesken hän sai sanotuksi:
»Kun minun pitää mennä naimisiin».
»Kenenkä kanssa?» kysyi äiti hämmästyneenä.
»Saattepa huomenna nähdä», oli vastaus.
[Kuva: Fanny Grahn 80-luvulla.]
Ymmärtääkseen tämän epäröimisen ja surun, on välttämätöntä tietää, että
rva S. jo ennen naimisiin menoaan oli ollut kymmenen vuotta teatterin
palveluksessa ja että teatteri oli ollut hänen ensimäinen suuri
rakkautensa, hänen lapsuuden ja nuoruuden unelmiensa luvattu maa. Kun
hänen vanhempi sisarensa ja tämän toverit leikkivät teatteria, istui
nelivuotias Fanny jakkaralla oven suussa -- hän oli muka saanut
vahtimestarin tehtävän -- ja seurasi ihmetellen ja ihaillen heidän
liikkeitään ja puheitaan. Leikkiessään Heikinesplanadissa katseli hän
aina mitä kunnioittavimmin vastapäätä olevaa ruotsalaista teatteria ja
kerran hän jo pääsi pujahtamaan sinne sisäänkin. Oli aamupäivä ja siellä
harjoitettiin parasta-aikaa. Pikku Fanny painautui seinää vasten ja oli
hiljaa kuin hiiri voidakseen kuulla mitä siellä sanottiin. Joku huomasi
hänet ja kysyi: »Pidätkö sinä niin paljon teatterista?»
»Pidän», tuli pienestä, ylitsevuotavasta sydämestä, ja tämä sana avasi
hänelle portit tuohon ihannoituun valtakuntaan. Teatterissa tarvitaan
joskus aina lapsiakin näyttämöllä ja tässä oli nyt saatavissa
erinomaisen sievä ja sopiva pieni olento. Olihan hänellä koulunkäyntinsä
aamupäiväsin, mutta iltasin hän aina oli teatterissa, niin pian kun
häntä vain tarvittiin. Jo yhdeksän vuotiaana hän esim. oli mukana
piiritanssissa »Wärmländningarna» nimisessä kappaleessa. Silloinen
teatterin johtaja _Gustaf Mallander_ huomasi piankin tytön lahjakkuuden
ja kävi ehdottamassa hänen vanhemmilleen, että pikku Fanny saisi
antautua tykkänään näyttelijäalalle, jolloin hän, herra M., oli valmis
rupeamaan hänen taipumuksiaan kehittämään -- varsinaista teatterikoulua
kun ei siihen aikaan vielä ollut. Vanhemmat panivat kovasti vastaan; he
olivat vakavia, ajattelevia ihmisiä ja pitivät keskinkertaisen
näyttelijän elämää varsin säälittävänä. »Ennemmin saa Fanny vaikka mennä
luostariin kuin teatteriin», selitti isä. Mutta Fanny pyysi ja rukoili,
kunnes vanhemmat lopulta taipuivat. Herra Mallander rupesi hänen
opettajakseen ja johti samalla paria muutakin nuorta tulijaa, joista
toinen oli _Adolf Lindfors_, sittemmin Helsingin kansallisteatterin
etevä näyttelijä.
Herra M. oli niin tyytyväinen pieneen kolmioonsa, että antoi sen jo pian
esiintyäkin eräässä soitannollis-draamallisessa iltamassa, jonka
ohjelmaan m.m. kuului Topeliuksen »Sotavanhuksen joulu», missä Fanny
Grahn esitti sotilaspojan osaa reippaasti ja luonnollisesti. Aina
silloin tällöin hän sai pieniä tehtäviä ja huomattiin hyvin lupaavaksi.
Siihen aikaan vieraili teatterissa naapurimaistamme useita eteviä
näyttelijöitä -- toiset heistä viipyivät oikein vuosimääriä -- jotka
antoivat paljon loistoa ja eloisuutta pääkaupungin teatterielämälle. Ja
pikku Fanny, jonka vastaanottavaisuudella ja innostuksella ei ollut
rajoja, sai heistä haihtumattomia vaikutteita. M. m. hänellä oli ilo
esiintyä samassa kappaleessa kuin kuuluisa tanskalainen näyttelijä
_Magda v. Dolcke_. Tämä hienostunut, suuren maailman nainen ihastui niin
pikku Fannyyn, että hän antoi hänelle valokuvansa, syleili häntä ja
sanoi: »Pikku Fanny, sinäkin tulet kerran suureksi».
V. 1875, siis Fannyn ollessa 13-vuotias, kiinnitettiin hänet teatteriin
oikein kontrahdilla, jossa m.m. sanottiin, että hänen piti olla mukana
kaikissa kuorolaulu- ja tanssiharjoituksissa sekä esiintyä pienissä
osissa. Suuria tehtäviä ei nyt aluksi voinut niin nuorelle tytölle
antaa, mutta ne kasvoivat vuosi vuodelta, samassa määrin kuin hän
itsekin kasvoi. Kaikkiaan hän teatterissa oloaikanaan esiintyi 85
osassa. Tämä on jo aivan tavatonta kun ottaa huomioon, että hän
teatterista erotessaan oli vain 20-vuotias; ja se osoittaa ennen muuta
miten paljon tehtäviä hänelle uskottiin ja miten rajattoman ahkera ja
tarmokas hän oli. Monta kertaa hän meni teatteriin jo klo 8 aamulla,
jolloin siellä ei vielä ollut ketään muuta, sytytti kaasun ja rupesi
aivan yksinään harjoittelemaan. Niinpä hän esim. koitti saada äänensä
niin kantavaksi, että se kuuluisi joka soppeen, aina ylimmälle riville
asti, ja että sen sävy samassa olisi aivan luonnollinen.
Meidän pienissä oloissammehan kappaleet keskimäärin menevät vain noin 5
à 6 kertaa -- toiset vähän useammin, toiset taas eivät sitäkään -- ja
siksi täytyy ehtimiseen harjoittaa uutta. On alituinen vaihtelu,
alituinen kiire, eikä nuorta Fannyä tässä ollenkaan säästetty.
Esimerkkinä siitä, mitä häneltä vaadittiin, olkoon mainittu, että hänen
esim. kymmenessä päivässä täytyi harjoittaa Cypriennen osa Sardoun
huvinäytelmässä »Erotaan pois», jossa aina oli totuttu näkemään mitä
etevimmät kyvyt. Sehän kuului aikoinaan _Ida Aalberginkin_ loisto-osiin
ja siinä on Helsingin yleisö sittemmin saanut ihailla _Betty Nansenia_.
Fanny Grahn tiesi, että hänellä oli suuret edeltäjät ja jo siitä syystä
hän ponnisti kaikki voimansa, ja teki työtä kuumeisesti ja
uupumattomasti. Kun se suuri päivä sitten koitti, todettiin, että hän
oli aivan erinomainen, että hänen vertaistaan ei vielä koskaan oltu
nähty. _K. F. Vasenius_ (nim. »Bis»,) joka on kirjoittanut teoksen Fanny
Grahnista näyttelijänä, sanoo siinä, että vaikka hän elämässään oli
nähnyt monta Cypriennen esittäjää, voitti Fanny heidät kaikki eräässä
suhteessa. Kaikki muut olivat olleet jo kypsyneitä naisia, Fanny Grahn
yksin oli yhtä nuori, yhtä säteilevä, yhtä naivi kuin Sardoun Cyprienne.
Niin monessa muussakin yleisesti tunnetussa ja ensimäisten
teatteridiivojen luomissa osissa häntä käytettiin kuten esim. Suzannena
Pailleronin »Ikävässä seurassa» Perditana Shakespearen »Talvisessa
tarinassa», Sigridinä tuossa pohjoismaalaisessa kappaleessa »Bröllopet
på Ulfåsa» y. m. Ja sitten taas hänen piti esiintyä aivan toisenlaisissa
osissa kuten nuorena Kaarlo kuninkaana Topeliuksen kirjoittamassa ja
Paciuksen säveltämässä oopperassa »Kaarlo Kuninkaan metsästys» sekä
nuorena Richelieun herttuana kappaleessa »Richelieun ensimäinen sotainen
urotyö». Arvostelut olivat aina hyvin kehoittavia ja kiittäviä, sekä
totesivat, että tämä nuori, runsaslahjainen näyttelijäalku yhtä mittaa
edistyi. Ja kuitenkin on lisättävä, että sen aikuiset teatterikriitikot
olivat sangen vaativaisia ja että heidän joukossaan olivat maamme
ensimäiset esteetikot sellaiset kuin prof. _G. G. Estlander_, _tri
Fredrik Berndtson_ y. m. jotka tunsivat alansa täydellisesti, eivätkä
suinkaan suotta tunnustavia sanojaan tuhlanneet.
Fanny Grahnin nimi ja maine oli jo ehtinyt tulla niin tunnetuksi
Pohjanlahden toisella puolellakin, että hänelle sieltä tuli mitä
edullisin ehdotus. Hänelle tarjottiin nimittäin tilaisuutta päästä
Tukholman kunink. teatteriin, missä hänen ei ensinkään olisi tarvinnut
ehtimiseen harjoittaa uutta, vaan hän olisi ehtinyt syventymään
tehtäviinsä ja sitäpaitsi saanut mitä parhainta ohjausta. Se oli
tietysti hyvin houkuttelevaa, mutta kun kaikki ystävät ja tuttavat
kovasti kehoittivat häntä jäämään, uudisti hän taaskin kontrahtinsa
täkäläisen teatterin kanssa. Mutta tietysti tämä mahdollisuus kerran
päästä väljemmille vesille jäi kytemään hänen mieleensä, ja siksi
ymmärtää niin hyvin, että taiteilijauran keskeyttäminen ei suinkaan
ollut hänelle mikään kevyt tehtävä. Olihan se ollut yhtämittaista
nousua, yhtämittaista voittoisaa eteenpäin kulkua. Ei hän vielä ollut
tuntenut mitään pettymystä tai kyllästymistä. Aurinkoisena ja
kullanhohtavana loisti hänen mielikuvituksessaan se suuren todellisen
taiteen ihana temppeli, jota kohti hän koko ajan pyrki ja jonka niin
harvat saavuttavat.
Luultavasti hän aluksi tunsi mitä suurinta kaipuuta jätettyään sen
työalan, johon hän niin tavattomasti oli kiintynyt, mutta vähitellen
hankki kuvaamataide ja vanhojen mestarien taideaarteisiin syventyminen
hänelle korvausta. Hyvin kuvaavaa on muuten, että hän, joka niin paljon
oli eritellyt ihmisten luonteita ja tulkinnut heidän sielunelämänsä
ilmauksia ja heidän eleitään, enin oli huvitettu muotokuvista. Harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, muodostavat nimittäin muotokuvat
huomattavimman osan Sinebrychoffin kokoelmassa.
Onneksi oli hänen puolisonsa myöskin innostunut taiteesta ja niin
taide-esineiden ja taideteosten kokoominen muodostui heidän
pääharrastuksekseen, heidän suureksi elämäntehtäväkseen. He hankkivat
tähän kaukaiseen maahan sellaisia maalaustaiteen helmiä, joita täällä ei
vielä koskaan ole ollut, he iloitsivat niistä ja tahtoivat että muutkin,
sitten kun heitä ei enää ollut, saisivat niistä iloa.
»Aina kun Paul ja minä palasimme kotiin seuroista ja kutsuista», kertoi
rva S., niin me syleilimme toisiamme ja sanoimme: 'Ei missään ole niin
hyvä olla, kuin täällä kotona.'
Mutta niinpä rva S. hoitikin tätä kotiaan kuin silmäteräänsä,
erittäinkin juuri sen taidekokoelmaa. Hän piti sitä lainana, uskottuna
leiviskänä, josta hänen tuli vastata. Joka taide-esine, joka huonekalu
oli sellainen kuin olisi se juuri tullut valmistuspajastaan ja kuitenkin
oli moni jo ollut talossa vuosikymmeniä.
Salin pronssikruunut esim. olivat riippuneet sen katossa jo sata vuotta
ja kuitenkin ne hohtivat ja kimaltelivat aivan kuin uudet. Ne olivat jo
kyllä aivan mustuneet hänen taloon muuttaessaan, mutta hän antoi ottaa
ne alas, ruuvasi joka metalliosan erikseen, pesi ne lämpimässä vedessä,
johon oli pantu muutama tippa ammoniakkia ja sitten niitä hangattiin
niin kauan kunnes ne tulivat aivan kirkkaiksi.
Rva S:llä oli joka esinettä varten omat, itse keksimät puhdistustapansa
ja puhdistusvälineensä ja niistä pidettiin kiinni. -- Taideyhdistyksen
intendentti _M. Wænerberg_ toi hänelle kerran pienen painetun vihkosen,
jossa hän neuvoi miten tauluja tulee hoitaa ja puhdistaa.
»Ennenkuin luen tämän, niin suonette, että minä kerron, miten minulla on
tapana tehdä», sanoi rva S. ja teki sitten selkoa menettelytavastaan,
miten esim. keväisin jokainen taideteos pyyhittiin pehmeällä,
erityisestä kankaasta tehdyllä rievulla, joka käytettäessä rutistettiin
pallon muotoiseksi, miten taulujen kehyksiä varten taas oli erikoiset
tomurätit ja pienet puikot, joiden avulla kaikki niiden koristukset ja
leikkaukset saatiin puhdistettua, miten jokainen taulu senjälkeen
peitettiin verholla, jotta ei kesäaurinko sitä pahentaisi. Tämän
kuultuaan arveli herra Wænerberg, ettei hänellä ollut mitään neuvoja
annettava rva S:lle, mutta pikemmin häneltä opittava.
Tapa millä rva S. puhui näistä käytännöllisistä tehtävistään, oli varsin
mielenkiintoinen. Se osoitti erityistä perehtymistä niihin ja
loppumatonta työiloa. Suurien kevät- ja syyssiivousten aikoina esim. hän
oli liikkeellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, mutta piti sen
kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt
sellaisia emäntiä, jotka pitävät parin viikon suursiivousta niin
raskaana, että jo kaipaavat lepoa sen suoritettuaan.
Olin ajatellut olla tunnin tällä retkelläni ja se kasvoi neljäksi, olisi
luultavasti venynyt vieläkin pitemmäksi, ellei myöhäinen tunti olisi
muistuttanut minua kotiin menosta.
»Tulkaa uudestaan aina kun teidän on ikävä hollantilaista huonetta»,
sanoi rva S. hyvästellessäni, koska hän oli havainnut, että vanha
hollantilainen taide minua erittäin oli huvittanut.
Kului kuitenkin aikoja, ennenkuin noudatin tätä ystävällistä kutsua,
sillä huomasin kaikesta, että rva S:n aika oli hyvinkin täpärällä. Oli
niin paljon ihmisiä, jotka kääntyivät hänen puoleensa pyytäen apua ja
kannatusta, oli niin monta laitosta, kuten lasten-, vanhojen- ja
sokeiden koteja y. m. yksinäisten ja sairaiden turvapaikkoja, joiden
pystyssä pysymistä hän tahtoi edistää käymällä niiden kevät- ja
syysmyyjäisissä y. m. tilaisuuksissa.
»Hän osti meiltä aina koko sylillisen harjoja, käydessään», kertoi esim.
Sokeiden kodin johtajatar, »eikä siinä kyllin, vaan hän otti myöskin
selkoa ketkä hoidokeista olivat ne valmistaneet, kävi heitä
puhuttelemassa ja lausui heille rohkaisevia sanoja».
Mutta kun sitten pari hyvää ystävääni myöskin mielellään tahtoi nähdä
Sinebrychoffin taideaarteet, tarjouduin heidän oppaakseen ja tulin
uudestaan siellä käyneeksi. Tämä toinen käynti muodostui jos mahdollista
vieläkin sisältörikkaammaksi ja hauskemmaksi kuin ensimäinen, se kun
antoi tilaisuutta syventymään kaikkiin edellisellä kerralla saatuihin
vaikutelmiin ja taas uudestaan tapaamaan talon miellyttävän emännän --
vieläpä hänen uskollisen talousapulaisensa Alman, joka oli eteisessä
vastaanottamassa aivan kuten edellisellä kerrallakin. »Sellainen kuin on
emäntä on palvelijakin» sanotaan ja tässä kodissa se ihan
kirjaimellisesti oli toteutunut. Sisäkkö Alma oli ollut talossa 23
vuotta, keittäjä 27 vuotta ja suorittaneet tehtävänsä yhtä uskollisesti
kuin emäntäkin, tottuneet kaikkiin talon tapoihin, oppineet
kunnioittamaan sen taide-esineitä ja haltijaväen taideharrastusta. Siksi
vallitsikin heidän keskenään mitä täydellisin luottamus ja kiintymys.
Emännän huolet ja surut olivat myöskin talousapulaisten ja sitten taas
päinvastoin. Kun esim. kauppaneuvos Sinebrychoff kuoli ja rouva pitkät
ajat senjälkeen oli surun valtaama ja uneton, valvoi Alma ihan
pyytämättä viereisessä huoneessa ollaksensa aina valmis tulemaan, kun
hänen haltijattarensa vain suinkin kutsui. -- Ja aivan ihmeellisesti hän
osasi liikkua kahvipöydän ympärillä ja valvoa, että kukin aina sai mitä
hän tarvitsi. Kaikki kävi niin hiljaa ja melutta, aivan kuin olisi siinä
ollut henkiolento pitämässä huolta jokaisesta. Vieraanvaraisen tapansa
mukaan oli rva S. nimittäin taaskin antanut kattaa kauniiseen
ruokasaliinsa kahvipöydän ja siinä me istuimme toista tuntia vilkkaasti
keskustellen ja leikkiä laskien.
»Kyllä se sentään on kummallista», sanoi eräs seurueesta, »että vaikka
Helsingissä on tällainen koti ja kokoelma, emme me tavalliset ihmiset
ole tienneet siitä mitään».
»Se on juuri yhtä ihmeellistä, että Helsingissä on näin hauskoja
ihmisiä, joista minä en tähän asti ole tiennyt mitään», vastasi rva S.
Se oli hyvin kohtelias ja lystikäs käänne ja sellaisia hän teki monta.
Kun eräs toinen seurueestamme valitti, että hänen vuosimääriä oli
täytynyt elää pienessä maaseutukaupungissa »Kuopion takana», ja siksi
oli jäänyt niin jälelle kaikilla aloilla, vastasi rouva S., että se
päinvastoin mahtoi olla aivan erinomainen paikka, koska siellä sekä
henkisesti että ruumiillisesti pysyi niin pirteänä. Olin edellisellä
käynnilläni tiedustellut, eikö talon vieraat vahingoittaneet siellä
olevia kalliita kaluja ja kertonut omista ikävistä kokemuksistani: miten
ihmiset mieluimmin istuivat nojatuolien käsinojilla kuin itse istuimilla
ja saivat ne siten irti, miten he jaloillaan kahnasivat pöytien jalkoja
ja ristikoita, joten ne olivat täynnä naarmuja, asettivat kahvikuppejaan
soittokoneen kannelle y. m. Silloin rva S. ei tietänyt sellaisesta
mitään, nyt hän sanoi minua usein muistaneensa tämän kysymyksen
johdosta, sillä senjälkeen kuin suuri yleisö oli ruvennut käymään hänen
kokoelmiaan katsomassa, oli hän ihmeekseen havainnut kuinka huonosti
kasvatetut ihmiset tässä suhteessa olivat. He saapastelivat hänen
hienoilla parkettilattioillaan niin häikäilemättä, että niitä ehtimiseen
oli täytynyt kiillottaa, tauluja katsellessaan he heittäysivät
polvilleen vanhoille kallisarvoisille nojatuoleille ja tarttuivat niiden
kullattuihin karmeihin lämpöisin, hikisin käsin. »Jos olisin mies, en
vain koskaan kosisi sellaista tyttöä, sillä ei hänestä ole talon
emännäksi», sanoi hän hyvin vakuuttavasti.
Oli todellakin oikein masentava kuulla, että sen nuoren polven naiset,
joilla oli onni päästä rva S:n kotiin ja hänen opastamanaan katsella
siellä olevia kauneusarvoja, eivät ensinkään ymmärtäneet miten oli
käyttäytyminen. He saattoivat paiskautua istumaan, sillä aikaa kun
emäntä aina itse seisoi taulujaan esittäessään. Ja kuitenkin oli
seisominen hänelle hyvin raskasta senjälkeen kun hän pahasti oli
loukannut jalkansa. Hänen uskollinen Almansa kertoi tästä tapahtumasta
sitten jälestäpäin seuraavasti: Eräänä kesäpäivänä oli rva S. tapansa
mukaan valmistanut puistossaan juhlat erään lastenkodin lapsille. Hän
istui heidän kanssaan keinulaudalla, kun tämä yhtäkkiä katkesi ja hänen
jalkansa jäi laudan alle sekä vikaantui niin pahasti, että hänet oli
kannettava sisään. Siinä tuskissaan ollen, hän lähetti sanan, ettei
lasten juhlaa mitenkään saanut keskeyttää, vaan että heitä oli
kestitettävä juuri sillä tavalla kuin alusta oli ajateltu, ja samassa
hän oli tyytyväinen senjohdosta, että onnettomuus oli kohdannut häntä
eikä pienokaisia.
[Kuva: Fanny Sinebrychoff eräässä yksityisessä seurassa esitetyssä
näytelmäkappaleessa]
Tästä jalkansa vikaantumisesta hän ei kuitenkaan meille sanonut mitään,
eipä sitäkään, että hänen terveytensä yleensä oli heikko. Päinvastoin.
Kun eräs seurastamme mainitsi päättäneensä elää hyvin kauan nähdäksensä
millaiseksi nykymaailma tästä muuttuisi, vakuutti hän päättäneensä juuri
samaa. Kun oli kysymys siitä, että hän joskus poikkeisi N. Ä:n
toimistoon, mutta ensin kuitenkin ilmoittaisi tulostaan, jotta siellä
sitä ennen voitaisiin panna toimeen oikein perusteellinen suursiivous,
selitti hän sen olevan aivan turhaa. Ei hän mennyt tuttaviinsa
tarkastaakseen heidän järjestystään, vaan nauttiakseen heidän
seurastaan. Muuten hän kyllä sanoi olevansa tottunut siihen, että häntä
pidettiin jonkinmoisena järjestyksen pedanttina. Hänen nuoret
sukulaisensa esim. väittivät pilkaten, että kun Fanny täti panee heitä
jotakin esinettä kiillottamaan, niin täytyy ensin hangata sitä määrätyt
kerrat pitkittäin ja sitten poikittain, eikä siinä vain saa erehtyä.
Hyvin mielenkiintoista oli kuulla hänen kertovan edellisen kesän
korjaustöistä hänen kesäasunnossaan Hagalundissa. Siinä oikein havaitsi
mikä järjestävä kyky ja käytännöllinen emäntä hän oli. Kaikki hän itse
suunnitteli valmiiksi ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja ellei
sitten käsityöläiset suvainneet ruveta hänen määräyksiään seuraamaan,
niin työ vaikka keskeytettiin joksikin aikaa, kunnes asianomaiset
ottivat ymmärtääkseen mistä oli kysymys.
Kaikissa hänen töissään ja toimissaan oli metoodia, eikä suinkaan vähin
hänen hyväntekeväisyydessään. Ei se ensinkään ollut tuollaista
tavallista almunantoa, joka ei tiedä muusta kuin pienen tilapäisen
rahalahjan luovuttamisesta apua-anovalle päästäkseen hänestä vapaaksi.
Rva S. antoi ottaa tarkalleen selkoa apua pyytävän henkilön olosuhteista
ja mahdollisuuksista ja jos sitten näyttäytyi, että hän todella oli
avuntarpeessa, antoi hän sitä mitä tehoisimmalla tavalla, ei kerran,
eikä pari kertaa, vaan väliin vuosimääriä perätysten. Hänen kirjoissaan
oli esim. monta sataa vanhaa vaimoa, joita hän auttoi, ja joille hän
m.m. joka joulu hankki jouluiloa. Jo monta päivää ennen jouluiltaa
valmisti hän Alman kanssa heitä varten myttyjä, joissa oli sekä vaate-
että ruokatavaraa. Niitä he sitten aattoiltapuolella saivat tulla
noutamaan. Saman päivän aamupuolella hän taas personallisesti kävi
tervehtimässä ystäviään ja suojattejaan eri laitoksissa.
On aivan tavallista, että ihmiset, joilla on tuollainen erityinen
järjestämistaito, seuraihmisinä ovat jäykkiä ja kuivia. Heiltä puuttuu
välittömyys, heillä ei ole tuota nopeata antautumisen lahjaa ja
innostuksen kykyä. He ovat niin tottuneet aina harkitsemaan ja
punnitsemaan, että se on painanut leimansa koko heidän olemukseensa.
Tämä ei kuitenkaan millään tavalla pitänyt paikkaansa rva
Sinebrychoffiin nähden. Ei kukaan kuullessaan hänen niin hilpeästi
keskustelevan ja leikkiä laskevan, olisi voinut aavistaa, että hän oli
niin ankara järjestyksen ihminen. Kaikki hänessä tuntui pikemmin
hetkellisten, voimakkaiden tunteiden määräämältä aivankuin
taiteilijatemperamentiltä saattaa odottaakin. Hänellä oli sitä
personallista vetovoimaa ja haltioitumiskykyä, joka on ominaista
kaikille taiteilijaluonteille ja vaikuttaa, että heidän seurassaan
miltei aina on hauska olla, että heti syntyy sellainen lämmin tunnelma
ja vapauttava luonnollisuus.
Mekin, jotka sinä iltana istuimme rva S:n luona, olimme aivan
täydellisesti tämän tunnelman lumoissa ja iloitsimme siitä, että täällä
Helsingissä olimme löytäneet sellaisen henkevän, kaikesta inhimillisestä
innostuneen henkilön.
Ja niin mahtavasti oli hänen mallikelpoinen kotinsa vaikuttanut meihin
kaikkiin, että nuorin joukossamme rupesi heti kotiin tultuaan
kiillottamaan lattiaansa sillä seurauksella, että hänen
talousapulaisensa sanoutui irti, ja eräs toinen asettui vielä samana
iltana pesemään kasvejaan.
Viimeinen nimittäin, jonka rva S. oli näyttänyt meille oli eräs
rakennuksen pihan puolella oleva ulkoneva osa, n. k. erkeri
lasiseinineen, täynnä mitä ihanimpia kukkivia ruusuja azaleoja ja
amaryllisiä. Hän oli niidenkin hoitoa tarkkaan valvonut ja nautti nyt
sanomattomasti niiden väriloistosta, jota katossa riippuva punainen
lamppu vielä kohotti. Sinne kukkien keskelle hän asetti meidät istumaan
ja seisoi itse erkeriin johtavan aukon suussa hymyilevänä ja
säteilevänä.
Vain kymmenen päivää tämän jälkeen luimme lehdissä, että rva
Sinebrychoff oli kuollut. Se tuntui aivan mahdottomalta. Emme oikein
ottaneet sitä uskoaksemme, ennenkuin puhelimitse kyselimme uskolliselta
Almalta. Nyyhkytysten kesken hän kertoi, että rva S. jo pitemmän aikaa
oli kärsinyt vatsassa olevien kasvien takia ja kun nämä vaivat lopulta
kävivät sietämättömiksi, oli hän mennyt sairaalaan leikattavaksi. Mutta
hän oli koko ajan ollut hyvin toivorikas ja puhunut pikaisesta
kotiinpalaamisestaan. Kaikki olikin alussa tuntunut varsin lupaavalta:
leikkaus oli onnistunut hyvin ja potilas oli kestänyt nukutuksen, mutta
sydän ei kestänyt.
Sanoma tästä kuolemantapauksesta kulki kuin kulovalkea ympäri Helsinkiä
ja herätti kaikkialla hämmästystä ja surua, mutta ei kuitenkaan missään
piirissä niin, kuin niiden pienten keskuudessa, joiden auttaja ja
lohduttaja rva S. jo vuosikausia oli ollut. Moni tunsi, ettei hänellä
tästälähin enää ollut ketään, joka hänestä olisi välittänyt, että hän
oli menettänyt ainoan maallisen ystävänsä ja joutunut orvoksi.
»En ole vielä kenenkään haudalla vuodattanut niin katkeria kyyneleitä
kuin rva Sinebrychoffin», sanoi eräs nuori mies, jota hän oli auttanut
taiteilijauralle, »en ainoastaan siksi, että hän minua avusti, mutta hän
oli minulle niin herttainen ja hyvä, etten vielä koskaan ole sellaista
tavannut».
[Kuva: Fanny Sinebrychoff * 24. X--64 † 27. IV--21.]
Esimerkkinä siitä miten vaatimaton hän oli itsensä suhteen, olkoon
mainittu, että, niin innostunut kuin hän olikin taiteellisista
muotokuvista, ei hän antanut itsestään maalata niin mitään kuvaa -- eräs
taiteilija Berdtsonin tekemä tosin on vanhemmilta ajoilta, mutta ei se
ole erityisesti onnistunut. Ei hän edes mennyt valokuvaajalle pariin
kolmeenkymmeneen vuoteen[1] ja niin hänen kauniit, puhtaat piirteensä
hyvin epätäydellisesti tulevat säilymään tuleville polville. Mutta hänen
nimensä tulee aina mainittavaksi Sinebrychoffin kokoelmien kanssa
yhteydessä niinkuin se myöskin kaikiksi ajoiksi on liittynyt meikäläisen
näytelmätaiteen ja hyväntekeväisyyden historiaan.
[1] Edellisellä sivulla oleva kuva, joka jo on otettu 90-luvulla, on
viimeinen mikä rva Sinebrychoffista on olemassa.