MINETTE DONNER.

»Voi miten lyhyt ihmiselämä sentään on» oli ajatus, joka ihan väkisin

tuli mieleeni seisoessani _Minette Donnerin_ paarien ääressä viime

keväänä Diakonissalaitoksen kirkossa, jonka sairaalassa hän huhtik. 10

p. ainiaaksi oli sulkenut silmänsä. Eihän 50 vuotta ihmiskunnan

kehityksessä merkitse juuri mitään, mutta hän, joka siinä nyt lepäsi

tammisessa kirstussaan, oli 50 vuotta sitten ollut kukoistava impi, ja

ne harmaahapsiset vanhukset, jotka laskivat laakeriseppeleen hänen

kirstulleen tervehdyksenä v. 1869 seppelöidyiltä maistereilta, olivat

silloin nuoruutta ja voimaa uhkuvia miehiä.

Yleensä saattoi useimmista läsnäolevista sanoa, että he kuuluivat siihen

Helsinkiin, joka pian on jättävä vartiopaikkansa ja josta ei jää kuin

muisto vain. Mutta se muisto on kaunis, eikä tämä arvostelu suinkaan

vähimmässä määrässä ole sovellutettavissa Minette Donneriin. Hän oli

personallisuus, jonka poismeno on jättänyt tuntuvan jäljen, hänen

kotinsa oli noin kolmisenkymmenen vuoden kuluessa huomattava

kulttuurikeskus Helsingissä. Siellä oli kaikki laajemmassa mitassa kuin

useimmissa muissa pääkaupungin kodeissa, oli paljon tilaa, paljon

kasvavaa nuorta väkeä, paljon talousapulaisia, paljon vieraita, paljon

harrastuksia, puhuttiin monia eri kieliä. Ja kaikkea tätä hallitsi

Minette rouva. Hän oli se akseli, jonka ympärillä kaikki pyöri ja joka

piti kaikki nuo eri ainekset koossa, niin että siitä syntyi miellyttävä

kokonaisuus.

[Kuva: Minette Donner 70-vuotiaana.]

Varmaankin oli suurin syy siihen, että hän niin hyvin täytti paikkansa

tässä suuressa kodissa ja painoi siihen sellaisen vapaan, hienostuneen,

ennakkoluulottoman leiman se, että hän jo ennen naimisiin menoaan oli

ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon, liikkumaan niin eri piireissä

ja niin monipuolisesti kehittymään. Hän tunsi elämän, hän oli sitä itse

kokenut ja parhaan siitä itselleen johtotähdeksi valinnut.

Minette Donner syntyi heinäk. 25 p. 1848 Hämeenlinnassa ja oli sekä isän

että äidin puolelta vanhojen ylimyssukujen jälkeläinen. Isä oli

ritarillisesta käytöksestään kuuluisa vapaaherra _Munck_, Haminan

kadettikoulun johtaja ja sittemmin yliopiston varakansleri, hänen

äitinsä oli syntyään _v. Kræmer_. Ja tuollainen koti, jossa ymmärretään

että _aateluus velvoittaa_, ja jossa on koottuna monen polven hankkimaa

sivistystä ja kulttuuritraditsioneja, vaikuttaa aivan ihmeellisesti

jäseniinsä. He oppivat jo pienestä pitäen aivan tietämättään sellaista,

jota muiden vasta myöhemmällä ijällä suurella vaivalla on itselleen

hankkiminen -- tai joka, ikävä kyllä, usein jää hankkimatta -- he saavat

sellaisen notkean, varman käytöksen ja tottuvat asettumaan oikeaan

suhteeseen kanssaihmisiinsä pokkuroimatta toisia ja rupeamatta toisten

suhteen yliolkaisiksi. Nämä piirteet havaitsikin Minette Donnerissa läpi

koko hänen elämänsä. Hän oli aina luonnollinen, aina oma itsensä, joutui

hän sitten millaiseen seuraan tahansa.

Toisaalta voi kyllä olla niin, että kun ihminen kotoa saa kaikki

valmiina, niin se voi synnyttää jonkinlaista velttoutta ja

itsetyytyväisyyttä. Ei hän viitsi liikoja ponnistella, vaan arvelee,

että tuo ulkonainen hienous, hiottu käytös ja yhteiskunnallinen asema on

jo kyllin. Mitäpä sitä muuta enää tarvitsee!

Tähän passiivisuuteen ei Minette kuitenkaan koskaan langennut. Hän oli

siksi liian vilkas ja liian lämminsydäminen ja sitten hän kasvoi suuren

isänmaallisen heräämisen aikana ja sellaisessa ympäristössä, jossa

siihen ymmärtämyksellä suhtauduttiin. Vapaaherra Munck ei nimittäin

ollut ainoastaan hienosti sivistynyt ja ylhäinen, vaan myöskin erittäin

vapaamielinen ja isänmaallinen. Hän oli esim. toiminut hyvin tehokkaasti

valmistaakseen _J. W. Snelman'ille_ paikkaa meidän yliopistossamme ja

hänen kodissaan oli tämä sekä _Lönnrot_ ja _Cygnæus_ aina tervetulleita

vieraita, kuten kaikki muutkin sen ajan kulttuurielämän kannattajat.

Keskustelut Suomen tulevaisuudesta ja siitä jättiläistyöstä, joka täällä

oli tarpeen kansamme henkiseksi, aineelliseksi ja siveelliseksi

kohottamiseksi, herätti nuoren Minetten mielessäkin vilkasta

vastakaikua.

Sitten tuli taas toisenlaisia vaikuttimia, jotka myöskin olivat omiaan

avartamaan näköpiiriä ja panemaan aivot askartelemaan. Hän oli esim.

tilaisuudessa vierailemaan tätinsä, vapaaherratar _Lagerbringin_ kodissa

Upsalassa ja tekemään siellä paljon hauskoja tuttavuuksia. Ja jos

mikään, vaikuttavat tuollaiset oleskelut herättävästi vastaanottavaan

mieleen. Kotimaan sekä puutteet että edut käyvät senkautta entistä

selvemmiksi, kun on nähnyt vastaavia oloja muualla ja verrannut niitä

omiinsa.

[Kuva: Minette Donner yleisenä seppeleen sitojana maisterivihkiäisissä

1869.]

Mutta elämä ei ainoastaan anna, vaan se asettaa myöskin vastalaskuja,

väliin hyvinkin kalliisti lunastettavia ja sen sai kyllä Minettekin

kokea. Ensimäinen oli hänen rakkaan isänsä kuolema, joka tapahtui juuri

silloin kun hän täytti 17 vuotta. Osoitteeksi siitä miten rakas ja

kunnioitettu tämä isä oli ollut, mainittakoon, että vaikka hän jo useita

vuosia oli levännyt turpeen alla, valittiin hänen tyttärensä Minette

siitä huolimatta yleiseksi seppeleensitojaksi maisterinvihkiäisiin v.

1869.

Seuraava ankara isku oli hänen sulhasensa, tri _Enebergin_ kuolema. Hän

oli Suomen ensimäinen assyriologi, paljon toiveita herättävä ja etevä

alallaan, ja sitten tulee yhtäkkiä sanoma että hän oli kuollut kaukana

itämailla, juuri kun hänen piti ruveta seuraamaan kaivauksia Niniven

raunioissa. Tämä tapahtuma heitti tietenkin pitkiksi ajoiksi tumman

varjon nuoren naisen elämään, eikä hän tätä nuoruuden lempeään

milloinkaan unohtanut. -- Kun jokunen vuosi sitten kävin Minette

Donnerin Hyvinkäällä omistamassa Ahdenkallio nimisessä kartanossa,

osoitti hän erästä koivua sen puutarhassa ja sanoi: »Tuon runkoon

leikkasi tri Eneberg omansa ja minun nimikirjoitukseni ja ne näkyvät

siinä vieläkin».

Mutta Minette tiesi että työ, varsinkin työ muiden hyväksi, on paras

lääke ja niinpä hän jo varhain koetti olla iloksi ja hyödyksi niille,

jotka olivat joutuneet elämän varjopuolelle. Helsingissä oli silloin tuo

kurjista asujamistaan kuuluisa Antipoffin kivimuuri ja sinne hän perusti

n.k. äitien ompeluseuran, niinikään hän muutamien ystävättärien kera

rupesi pitämään pyhäkoulua nuorille naisille. Hän mainitsi kerran, kun

oli kysymys näistä ajoista, että eräs hänen entisistä

pyhäkouluoppilaistaan joutui suuren liikemiehen Julius Tallbergin

puolisoksi ja kiitti häntä monta kertaa myöhemmin tavatessaan siitä

hyvästä, mitä hän pyhäkoulussa oli saanut.

Tri Eneberg oli ollut harras suomenkielisen kulttuurin kannattaja ja

tämä oli vaikuttanut Minetteenkin niin, että hän esim. seurasi suurella

myötämielisyydellä vastasyntyvää suomalaista, näytelmätaidetta, ja

seurusteli ahkerasti _Bergbomien_, _Aspelinien_ ja _Nervanderien_ y.m.

suomenmielisten kanssa. -- Usein hän myöskin oli matkoilla Europan

suurkaupungeissa rikastuttaen henkeänsä kaikella sillä kauniilla ja

jalostavalla, mitä niissä on tarjottavana jokaiselle, ken vain osaa

valita. Kerrankin hän pitemmän aikaa matkusteli Espaniassa erään

ruotsinmaalaisen ystävättären kanssa, joka lähetti sieltä kirjeitä

maansa sanomalehtiin. Minette taas kiinnitti paperille siellä näkemiään

vanhoja linnoja, palmulehtoja, kokonaisia kaupunkeja ja kyliä käyttäen

ahkerasti piirustuskynäänsä ja vesivärejä.

Tältä matkalta on vieläkin olemassa jotenkin rikas kokoelma akvarelleja,

joista muutamat osoittavat sellaista huomiokykyä ja reipasta

käsittelytapaa, että niiden tekijä varmaankin olisi päässyt tällä alalla

varsin pitkälle, jos hän todenteolla olisi ruvennut kehittämään näitä

taipumuksiaan. Nyt se oli vain huvia ja välityötä. Mutta tämä

taiteellinen silmä, muoto- ja väriaisti vaikutti, että Minette aina

osasi luoda kauneutta ympärilleen, että kuvaamataiteet ja yleensä Suomen

nuori taide aina oli hänen huolenpitonsa esineenä.

[Kuva: Minette Donner nuorena.]

Kun meidän yhteiskoululiikkeemme alkoi, herätti sekin Minettessä mitä

lämpimintä vastakaikua ja hän matkusti paki paraastaan Ruotsissa olevaan

Näsin veisto-opistoon, suoritti kurssin siellä ja rupesi senjälkeen

veistonopettajaksi n.k. Pippingin yhteiskouluun, jossa hän voitti sekä

oppilaiden että opettajien ihailun. Tätä hänen opettajanaoloaikaansa ei

kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo vuoden kuluttua oli hän professori,

sittemmin senaattori _Otto Donnerin_ puoliso.

Ensi kerran tapasin Minette Donnerin syystalvella v. 1891 ja hyvinkin

kohtalokkaana aikana. Suomen Naisyhdistyksessä, jonka jäsen hänkin oli,

vaikkei hänellä ollutkaan tapana käydä sen kokouksissa, oli syntynyt

erimielisyyttä ja se oli jakaantunut kahteen eri ryhmään. Toisella

puolella oli joukko nuoria, jotka olisivat tahtoneet enemmän vauhtia

asioiden käsittelyyn ja ennenkaikkea enemmän julkisuutta, -- yhdistyksen

kokouksiin ei esim. saanut, jäseniä lukuunottamatta, kukaan

helsinkiläinen tulla, eikä niistä liioin saanut mainita mitään

sanomalehdissä, ilman erityistä lupaa -- toisella puolella oli taas

yhdistyksen johtokunta ja suurin osa sen jäseniä. Heistä tämä nuorten

ryhmä oli niin vaivalloinen, että he ilman muuta äänestivät sen ulos.

Tämä toimenpide oli sentään siksi omituinen ja ennen kuulumaton, että se

herätti paheksumista monessa yhdistyksen vakavamielisessä jäsenessä ja

he liittyivät nyt nuoriin ja pitivät neuvotteluja heidän kanssaan siitä,

millaisiin toimenpiteisiin tässä oikein oli ryhdyttävä.

Erääseen tällaiseen neuvottelukokoukseen tuli myöskin Minette Donner.

Meidän nuorten ryhmä oli tottunut siihen, että aina kun saapui joku uusi

henkilö näihin n.k. vähemmistön kokouksiin, täytyi hänelle juurta

jaksaen kertoa koko erimielisyyden syyt ja kaikki mitä sen johdosta oli

tehty ja päätetty. Mutta sitä ei ensinkään tarvinnut Minette Donnerin

suhteen. Hän tuntui heti olevan asioista selvillä, ja osoitti meille

samassa suurta ystävällisyyttä. Jo vain tapa millä hän tervehti ja antoi

kättä oli harvinaisen lämmin ja luottava. Tuntui aivan siltä kuin olisi

hän tahtonut sanoa: »Kyllä minä tiedän, että teillä on ollut vaikea aika

ja myöskin sen, että te ette ole mitään pahaa tarkoittaneet». --

Ymmärsin sitten jälestäpäin, että se oli hänen läheinen tuttavuutensa

_Adelaide Ehrnroothin_ ja tämän sisarentyttären _Rose-Marie Boijen_

kanssa, joka vaikutti, että hän oli niin selvillä yhdistyksen asioista.

Minette Donner oli siihen aikaan vähän päälle neljänkymmenen, kookas ja

ryhdikäs. Tukka oli jo harmahtava, mutta muuten hän tuntui varsin

nuorekkaalta ja reippaalta. Ja samalla hänessä oli jotain sangen

äidillistä. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut suojella, auttaa ja

keventää niiden kuormaa, jotka joutuivat hänen tielleen, olla heille

jollain tavalla hyödyksi. Sen sain minäkin monta kertaa hänet

tavatessani kokea.

Muistan esim. selvään miten herttaisesti hän kerran tuli vastaani

Parisin kadulla ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin tunsin olevani

siellä yhtä yksinäni kuin jos olisin astunut Saharan erämaassa. Syy

siellä olooni oli seuraava: Naisasialiitto Unioni, jonka jäseniä me

molemmat olimme ja joka perustettiin heti sen jälkeen, kun Suomen

Naisyhdistyksessä syntynyt selkkaus ei ollut sovitettavissa, oli

vaatimalla vaatinut minua edustamaan itseään Parisissa pidettävässä

naiskongressissa keväällä 1896, koska muka olin niin lähellä tätä

maailmankaupunkia. Opiskelin nimittäin siihen aikaan Zürichin

yliopistossa. Olin kaikin tavoin vastahakoinen. Tiesin, että sellainen

matka kysyisi koko lailla aikaa ja veisi ajatukseni päätehtävästäni ja

sitten olin pari vuotta yhtämittaa puhunut ja lukenut saksaa ja sillä

aikaa oli muutenkin puutteellinen ranskankielentaitoni vajonnut jonnekin

niin syvälle aivokoppaani, että tuntui aivan mahdottomalta saada se

sieltä yhtäkkiä esille. Kieltäytymiseni eivät kuitenkaan vaikuttaneet

mitään. Kehoittavia kirjeitä seurasi vieläkin kehoittavampi sähkösanoma,

eikä lopulta ollut muuta neuvoksi kuin sulkea kurssikirjat ja ruveta

lukemaan ranskaa, kyhätä kokoon kongressissa pidettävä esitelmä ja

ryhtyä muihinkin pieniin valmistuksiin. Onneksi oli pääsiäisluvan aika,

eikä tarvinnut laiminlyödä luentoja.

Kaikki tämä vaikutti kuitenkin, etten ensinkään keveällä mielellä

lähtenyt Parisia kohti, enkä liioin tuntenut mitään iloa perille

päästyäni. Läpi yön olin matkustanut, levännyt sitten joitakuita tunteja

siinä pienessä hotellihuoneessa, jonka eräs tuttava oli minulle

suositellut ja astuin senjälkeen ihmisvilinässä kadulla.

Yhtäkkiä kuulin iloisen äänen mainitsevan nimeni. Katsoin ylös ja

edessäni seisoi Minette Donner puolisoineen.

»Voi, miten aika kuluu nopeasti», huudahti hän tervehdittyämme, »olin

juuri hiljattain läsnä siinä Unionin kokouksessa, missä liitto päätti

pyytää teitä itseään edustamaan, ja nyt me jo tapaamme toisemme täällä».

Kuultuaan, ettei minulla ollut mitään erityistä ohjelmaa sinä päivänä,

ehdotti hän, että tulisin heidän kanssaan päivällisille. Nyt sitä

otettiin vaunut ja ruvettiin ajelemaan Parisin loppumattomia bulevardeja

ja Minette Donner, joka oli ollut siellä kymmeniä kertoja ja tunsi sen

miltei yhtä hyvin kuin Helsingin, rupesi esittämään minulle sen

loistorakennuksia ja eri osia, liittäen usein esittelyynsä: »Katsokaa

nyt kuinka iloiselta ja hymyilevältä kaikki täällä näyttää!»

Päivällistä syödessämme oli sitten m. m. kysymys siitä esitelmästä, joka

minun oli pitäminen, ja minä kerroin, miten olin kymmenen päivää aamusta

iltaan lukenut ranskaa ja matkalla tullessani harjoittanut kongressissa

sanottavani ulkoa, jotta voisin esittää sen aivan vapaasti, ilman

paperia. Se huvitti häntä suuresti ja nyt hän tahtoi kuulla, miten

osasin sen lausua ja siinä seurasi kokonaiset pienet kokeet. »Oikein

hyvin», sanoi hän ystävällisesti rohkaisten.

Sinä päivänä, jolloin minun oli esiintyminen, oli hänkin läsnä

kongressissa ja iloitsi suuresti siitä, että myöskin meidän pieni maamme

sai olla mukana siellä, missä maailman suuret ja tunnetut olivat koossa,

ja että tiedot meidän naistemme työstä ja voitoista otettiin siellä

vastaan hyvin suosiollisesti. Samana iltana istuimme vielä yhdessä

_Cafée de Régencessa_ toistaen päivän tapahtumia ja kun siellä oli pari

muutakin suomalaista, joiden kanssa aina olin tottunut puhumaan suomea,

kääntyi keskustelu yhtäkkiä suomenkieliseksi. Huomattuani, ettei Minette

Donner senjälkeen ottanut siihen osaa, pyysin anteeksi ja ehdotin, että

me vaihtaisimme kieltä. »Ei mitenkään», sanoi hän, »puhukaa te vain

suomea, minä kuuntelen sitä mielelläni ja ymmärrän kaikki, vaikken itse

osaakaan sitä puhua».

Seuraava muistoni Minette Donnerin suuresta avuliaisuudesta on vuodelta

1898. Olin kotimaahan palattuani ollut miltei pakoitettu rupeamaan

naisasialehti »Nutidin» toimittajaksi, jotta se ei olisi kuollut sen

toimittajan matkustaessa Italiaan. Mutta se oli, kuten naisten lehdet

yleensä, pieni ja vähäpätöisen näköinen. Käännyin silloin Minette

Donnerin puoleen ja kysyin, eikö hän tahtoisi kutsua luokseen muutamia

asiasta innostuneita ja vaikutusvaltaisia naisia, joille saisin esittää

sellaisen aikakauslehden tärkeyden ja kehoittaa heitä sitä rahallisesti

kannattamaan, niin että se edes voisi ilmestyä hiukan laajennetussa

muodossa. Hän oli heti valmis ja istuutui kirjoittamaan kutsukirjeitä

parille kymmenelle henkilölle, jotka sitten määräpäivänä olivat

iltapäiväteellä hänen kauniissa kodissaan. Tulos neuvotteluistamme oli

kaikin puolin tyydyttävä. He takasivat lehdelle niin paljon varoja, että

sen sivumääriä saattoi tuntuvasti lisätä, vieläpä panna toimeen

palkintokirjoituksiakin, jotka aina vilkastuttavat toimintaa.

Juuri tuo nopeus, joustavuus ja toimeliaisuus oli niin miellyttävä

piirre Minette Donnerissa. Hän ei lykännyt asiaa, jonka näki hyväksi ja

kannattamisen arvoiseksi, kaukaiseen tulevaisuuteen, vaan kävi siihen

heti kiinni. Ja itsellään hänellä myöskin aina oli paljon aloitteita,

jotka hän tahtoi saada toteutettua. Ei hän silloin laskenut aikaansa, ei

vaivaansa, eikä menojaan. Hänellä oli esim. erityinen kalustamistaito,

s. o. taito asettaa huonekalut niin, että ne muodostivat miellyttävän

kokonaisuuden, että jokainen esine joutui juuri sille paikalle, mihin se

parhaiten sopi. Hän tunnusti kerran, puhuessamme tästä, että hän aina

tullessaan ihmisten luo, ajatuksissaan, muutteli hiukkasen heillä olevia

kaluja ja niinikään sommitteli niiden värit vähän toisenlaisiksi. Ja

luonnollista onkin, että se, kellä on personallista makua, ei voi

rauhallisesti katsella sitä personattomuutta ja kaikenlaisen rihkaman

kasaamista, jota tapaa useimmissa kodeissa -- olivatpa ne sitten vaikka

varakkaidenkin henkilöiden omistamat. Minette Donner tahtoi näyttää,

ettei varat ja komeat kalut mitenkään olleet päätekijänä kodikkuuden

aikaansaamisessa, vaan kauneusaisti, johon yhtyi käytännöllisyys ja

tarkoituksenmukaisuus, ja siksi hän kerran järjesti Sörnäisiin n.k.

mallihuoneen, jota ken tahansa oli tervetullut katsomaan ja josta sitten

saattoi ottaa kaikenmoisia aiheita.

Toimin siihen aikaan Raittiusyhdistys Koiton naisosaston puheenjohtajana

ja kun me sunnuntaiaamusin olimme kävelemässä, poikettiin tähän

mallihuoneeseen ja katseltiin sitä sekä kokonaisuutena että tutkittiin

kaikkia sen eri osia. Huonekalut olivat toisaalta niin yksinkertaiset,

että kuka kirvesmies tahansa, puusepästä puhumattakaan, kykeni sellaiset

valmistamaan, ja toisaalta niin käytännölliset, että joka kalu saattoi

palvella paria, kolmea tarkoitusta. Hauskasta sälesohvasta syntyi yöksi

vuode, pöytä oli samalla säilytyspaikka, jonne pääsi sen levyä hiukan

siirtämällä. Toinen pöytä saatiin siten, että ikkunalautaan oli

kiinnitetty levy, joka nostettiin ylös kun tarvittiin pöytää ja sitten

taas laskettiin alas, kun sitä jo oli käytetty. Vaatekaappi asetettiin

niin, että vain sen toinen sivu oli kiinni seinässä ja siten syntyi

seinän ja kaapin väliin erinomaisen mukava pesukomero j.n.e. Siinä oli

oikein osoitettu, miten voi pienestä tilasta huolimatta saada mukavuutta

syntymään. Kaikki kalut olivat viheriäksi maalatut, ikkunaverhot ja

pöytäliinat olivat kullan keltaiset.

Minette Donnerilla oli tähän aikaan muutenkin paljon tekemistä Sörnäisin

kotien ja perheenäitien kanssa m.m. sen kautta, että hän hoiti Unionin

sinne perustamaa äitien ompeluseuraa, oli aina mukana sen

viikkokokouksissa ja järjesti sen jäsenille aivan erinomaiset

joulujuhlat, joissa oli paljon sekä henkistä että aineellista hyvää.

Suurenmoisin muisto minulla kuitenkin on Minette Donnerista

routa-ajaltamme. Kun meidän suruvuotemme 1899 alkoi ja kaikki mielet

olivat kuohuksissa helmikuun manifestin johdosta, osoittautui hän

nimittäin heti erinomaisen toimeliaaksi. Hän kirjoitti asiasta

tuttavilleen ulkomaille, hän piti neuvotteluja kodissaan m.m. sen suuren

kokouksen, jolloin joukko Helsingin naisia kartan mukaan jakoi

pääkaupungin ryhtyäkseen sitten määrähetkenä keräämään nimikirjoituksia

tsaarille lähetettävän adressin alle. Hän suunnitteli kaikenlaisia

toimenpiteitä, joihin voisi ruveta ja oli aina valmis kuulemaan kaikkia

niitä, jotka kävivät hänen luonaan neuvottelemassa ja ehdotuksia

tekemässä.

Ja samalla kannalla Minette Donner pysyi koko routa-ajan, eikä

vetäytynyt pois tästä työstä, vaikka se kävi yhä vaarallisemmaksi ja

urkkijat monta kertaa ympäröivät hänen kotiansa. Semmoiseen kysytään

paljon rohkeutta, itsensä kieltämistä ja uskoa oikeuden voimaan. Ja

sellainen edellyttää myöskin kykyä katsoa elettyä hetkeä pitemmälle ja

ymmärtää, mitkä arvot ovat pysyväisiä, mitkä ohimeneviä. Oma mukavuus,

oma menestys, jopa rakkaiden omaisten turvallisuuskin painavat silloin

sellaisen ihmisen silmissä paljon vähemmän kuin isänmaan tulevaisuus ja

sen oikeusjärjestön suojeleminen.

Ikävä kyllä eivät kaikki nähneet asiata siltä kannalta ja luopuivat

senvuoksi koko työstä -- jopa katselivat sitä karsain silmin. Mutta

Minette Donnerin koti pysyi koko routa-ajan tärkeänä keskustana, jonne

aina silloin tällöin muutamia kymmeniä passiivisen vastarinnan

etuvartijajoukkoon kuuluvia naisia kokoontui neuvottelemaan miten

saataisiin iskut meidän kansallista ja valtiollista itsenäisyyttämme

vastaan vältettyä, tai edes hiukan lievennettyä, miten tiedot siitä

vaarasta, joka uhkasi kutakin maamme asukasta, mutta josta

sanomalehdissä ei saanut hiiskua sanaakaan, saataisiin leviämään, miten

kansamme kaikista uhkauksista ja houkutteluista huolimatta jaksaisi

pysyä laillisuuden pohjalla.

Ja kun sitten suurlakko tuli ja lakasi pois -- ainakin ajaksi -- meitä

vastaan viritetyt ansat, seurattiin taaskin juuri Donnerien kodissa

tapahtumien kehitystä erittäin valppaasti. Pistäydyin sinne tänä

jännittävänä lakkoviikkona, jolloin voi sanoa, että tavallinen arkielämä

töineen ja toimineen oli tykkänään seisahtunut ja sen sijaan pidettiin

joka päivä suuria kokouksia, jolloin tuhannet aivot suunnittelivat uutta

aikaa suurine muutoksineen.

Sisäänastuessani kuulin Minette rouvan nuoremman pojan sanovan

äidilleen: »Jos vain tahdot äiti mennä ulos katsomaan lakottelevaa

Helsinkiä, niin kyllä minä tulen sinua saattamaan ja suojelemaan». Hän

joka näin puhui, oli siinä 14--15 vuoden vanha, ja siksi hänen

ritarillinen ehdotuksensa tuntui varsin lystikkäältä. Mutta muuten olin

juuri minäkin tullut taloon saadakseni Minette rouvasta opastajan ja

saattajan. Houkuttelin häntä näet tulemaan mukaani kuuluisan

englantilaisen toimittajan _William Steadin_ luo, joka ennen lakon

puhkeamista oli saapunut Helsinkiin ja sitten oli pakoitettu jäämään

tänne useaksi päiväksi kulkuneuvojen seisahduttua. Minette rouva oli jo

aikaisemmin ollut hänen seurassaan, eikä aluksi ollut ensinkään halukas

tulemaan, mutta hyväntahtoinen kun oli, taipui hän kuitenkin lopulta, ja

niin me jouduimme Steadin luo. Oli pari asiaa, joista minä erityisesti

tahdoin häntä kiittää ja toinen niistä oli tuo hänen erinomainen

kirjeensä Plehvelle, Suomen puolesta. Se oli sellainen tyylitaidon

mestariteos, että ani harvoin näkee kirjettä, joka yhtaikaa olisi niin

tavattoman kohtelias ja niin äärimmäisen pureva. Mitä Plehve siitä

sanoi, ei arvattavasti koskaan ole tullut tunnetuksi, mutta meille se

näinä pimeinä aikoina oli todellinen lohdutus. Mistäkö me sen saimme? Se

oli painettuna noissa n.k. »Vapaissa sanoissa», joita silloin hyvin

salavihkaa levitettiin ja luettiin.

Tästä salaisesta kirjallisuudesta puhuessa olkoon mainittu, että sitä

säilytettiin suuret määrät Donnerien kodissa siitä huolimatta, että

venäläiset viranomaiset ja heidän kätyrinsä kulkivat ympäri kuin

kiljuvat jalopeurat ja vaanivat sitä kaikkialla. Kun kerran kysyin missä

Minette Donner piti sen piilotettuna, vastasi hän hyvin rauhallisesti,

että hänen palvelijansa pitivät siitä huolta. Itse hän ei tiennyt mitä

piilopaikkoja he sille kulloinkin keksivät. Vain nämä sanat osoittavat,

miten rajaton luottamus siellä vallitsi molemmin puolin, miten sellainen

ajatus kuin ilmiantaminen siinä talossa oli tuntematon.

[Kuva: Minette Donner 1908]

Mutta niinpä olikin Minette Donner talousapulaistensa hyvä ystävä ja

auttaja. Lähinnä heitä ajatellen, perusti hän Hyvinkäälle n.k.

_Vilhelmiina kodin_ lepoa tarvitsevia ja sairaalasta päässeitä

palvelijattaria varten. Tunnetulla taidollaan hän senkin kalusti ja

antoi sen sitten täydessä kunnossa Naisasialiitto Unionin hoidettavaksi.

Väsyneet palvelijat, työläis-äidit y.m. samassa asemassa olevat pääsivät

sinne lepäämään niin halvalla maksulla kuin viisikymmentä penniä

päivältä. Monta monituista vuotta se palvelikin tarkoitustaan ja Minette

Donner oli itse sen johtokunnan puheenjohtaja sekä huolehti

personallisesti kodin asukkaista, joita talvella saattoi ottaa vastaan

kymmenen ja kesällä useimpiakin.

Viimeisinä ahtaina vuosina on koti tosin ollut suljettuna ja

yksityisille vuokrattuna, mutta miten lämpimästi Minette Donner siitä

viimeiseen asti huolehti, osoittaa se, että hän sääti sen jälleen

kuntoonpanemiseksi ja ylläpitämiseksi 100,000 mk.

Hyvinkäällä ollessaan hän myöskin avusti sikäläistä yhteiskoulua

antamalla sille m.m. tontin, niinikään hän luovutti maata Hyvinkään

kirkolle ja päällepäätteeksi hän perusti sinne komean urheilukentän,

jota sittemmin syntynyt Urheiluyhdistys nyt hoitaa. Tällä kentällä

_Kolehmainenkin_ kerran kilpaili ja sai niin paljon ystävällisyyttä

osakseen Minette rouvalta, että hän voittonsa jälkeen olympialaisten

kilpailuissa Antverpenissä heti sähkötti siitä tälle äidilliselle

ystävälle, joka tyytyväisenä sitten kertoi, että hän oli saanut

sähkösanoman »Koolemaiselta». Myöskin Martta Yhdistyksen haaraosaston ja

äitien ompeluseuran rva Donner perusti Hyvinkäälle.

Yleensä hän oli aina toimessa ja hommassa ja aina hänen päässään liikkui

uusia ehdotuksia. Kun hän sitäpaitsi oli tunnettu suuresta

hyväntekeväisyydestään, kulki hänen luonaan aina paljon ihmisiä, joita

kaikkia hän oli ihmeellisen kärsivällinen kuuntelemaan. Näin monta

kertaa hänen nousevan keskellä ateriaansa tulijoita vastaanottamaan. Kun

kerran huomautin tästä, sanoi hän vain hyvin iloisesti: »On niin monta,

joiden täytyy jättää ateriansa siksi, ettei ole mitä syödä. Ei se tee

mitään, jos minä sen joskus jätän kesken, se vain muistuttaa minua

näistä osattomista».

Tavallisesti Minette Donner puolisoineen aina keväisin lähti Europpaan.

Ja niinpä hän tuli olleeksi kaikissa Europan maissa yksinpä Turkissa ja

voitti kaikkialla tuttavia ja sympatiaa. Hänen poissa ollessaan hoiti

_Lilli Munck_, hänen miellyttävä naimaton sisarensa, joka asui samassa

talossa, lapsia ja kotikomentoa, niin että hän saattoi rauhallisella

mielellä jättää omaisensa joksikin viikoksi. Tietysti hänellä oli paljon

kerrottavaa näiltä matkoiltaan ja joskus hän niistä kirjoittikin jonkun

pienen tuokiokuvan, kuten esim. käynnistään Konstantinopolissa, mutta

kirjoittaminen kuului kuitenkin harvinaisuuksiin.

Minette Donnerista voi ehkä sanoa, kuten on sanottu monesta muustakin

naisesta, että vaikka hänellä oli taipumuksia moneen suuntaan, niin ei

hän antautunut mitään niistä todenteolla kehittämään. Mutta onhan se

kaikkien perheenemäntien ja äitien kohtalo. Heidän täytyy yhtenään jakaa

aikansa ja huomionsa niin monelle eri taholle ja valvoa että ne, jotka

heitä ympäröivät saavat rauhassa työskennellä, ettei heille itselleen

jää sitä keskitystilaisuutta, sitä itseensä syventymisaikaa ja

työrauhaa, jota kaikki luova työ edellyttää. Ja mitä juuri Donnerien

kotiin tulee, oli emännällä siellä tavallista enemmän hoivattavaa ja

huolehdittavaa. Talon isännällä oli edellisestä naimisestaan lapsia,

hänen ensimäinen puolisonsa oli ollut leski ja tuonut taloon lapsia, ja

Minette rouvalla itsellään oli kaksi poikaa ja tyttönen. Kaikki he

kaipasivat hellää johtoa ja äidin ohjaavaa kättä. Sitten oli hänen

puolisollaan kuuluisana tiede- ja valtiomiehenä paljon

edustusvelvollisuuksia ja paljon kansainvälisiä tuttavuuksia, joita

koska tahansa saattoi saapua taloon.

Entä kaikki ne taiteilijat, joita Minette Donner suosi ja avusti. Hän

auttoi meidän nuoria maalarejamme m.m. siten, että hankki heille työtä.

Niinpä hän esim. antoi _Juho Rissasen_, siihen aikaan kun tämä oli nuori

ja tuntematon, maalata hänen lastensa muotokuvat. _Axel Gallén_ maalasi

hänen oman kuvansa ja hänen vanhimman poikansa, tämän koulupoikana

ollessa j.n.e. Se oli yhtämittaista itsensä antamista, aikansa

paloittelemista ja kaikkialla läsnäolemista. Mutta ei suuri koti pysy

kunnossa, ei sen liesi lämpimänä, eikä sen kotihaltijat koossa, ellei

sen keskus ja sielu ole paikallaan, valmiina ottamaan osaa jokaisen sen

jäsenen kohtaloon ja ulotuttamaan tätä huolenpitoaan vielä heidän

ystäviinsä ja vieraisiinsakin.

Se on tavallaan sellaista hiljaista, näkymätöntä työtä, ettei sitä edes

kaikki huomaa ja ymmärrä niinkauan kuin koneisto on käymässä, mutta

perästäpäin sen tuntee aivan liiankin selvästi.

Jokunen kuukausi Minette Donnerin kuoleman jälkeen kävin hänen kodissaan

asialla. Huoneet olivat samat kuin ennenkin, kalut seisoivat siinä

niinikään paikoillaan, mutta kodin elävöittävä henki oli poissa, ja

sanomaton tyhjyys huokui joka nurkasta ja sopesta. Oli kuin jokainen

esine, jokainen taulu ja kasvi olisi kertonut, että se käsi, joka heidät

kerran järjesti, nyt oli kylmennyt, että ystävällinen, lämminsydäminen

Minette rouva, jolla oli ollut sellainen kokoova ja yhdistävä voima, nyt

oli poissa, ainiaaksi poissa.