Ruotsista Novaja Semlaan.
Kesäk. 22 p. v. 1878 lähti Nordenskiöld höyrylaivalla Vega tälle
suurimmalle matkalleen, matkalle jonka vertaista ei ole sitte
Kolumbuksen ja Vasco di Gaman ajan. Kysymyksenä oli nyt Pohjoisjäämeren
kautta pitkin Aasian pohjoisrantaa päästä Beringin salmelle ja sieltä
jatkaa matkaa ympäri Aasian, sekä edelleen Punaisen meren, Suezin
kanavan, Välimeren ja Gibraltarin salmen kautta kotia takaisin.
Tarkimmalla huolella oli kaikki laitettu reilaan, mitä tarvittiin
matkaa varten. Vega oli erittäin hyvä ja jotenkin suuri alus, tammesta
rakettu, ja laitettu kulkemaan sekä purjeitten että höyrykoneen avulla.
Se oli paraimman mukaan valmistettu, kauniisti ja mukavasti. Paitse
tavallisia laivaveneitä oli sillä sen lisäksi kannella pikkuinen
höyryvene, käytettäväksi tieteellisillä retkillä ja muissa
satunnaisissa tarpeissa.
Kesäk. 22 p. v. 1878 lähdettiin Karlskronan satamasta. Vegaa seurasi
samalla höyrylaiva Lena, joka oli määrätty kulkemaan Lenavirran suulle,
ja johon lastattiin osa retkikunnan ruokavaroja ja hiiliä, sekä kaksi
muuta laivaa, jotka olivat määrätyt menemään Jeniseivirralle. Nämä
kolme alusta oli valmistanut venäläinen Sibiriakoff viemään
eurooppalaisia tavaroita Siperiaan ja tuomaan sieltä jyviä ja muita
Siperian tuotteita. Vegan tutkimusretken kustansi kuningas Oskar
toinen, tohtori Oskar Dickson ja venäläinen Sibiriakoff.
Seuraavat henkilöt seurasivat Nordenskiöldiä hänen rohkealla
purjehdusretkellään maailman ympäri: tohtorit _Kjellman_ ja _Stuxberg_,
jotka johtivat retkikunnan kasvi- ja eläintieteellisiä töitä; kapteini
Ruotsin laivastossa, L. _Palander_, joka oli Vegan päällikkö;
itaalialainen luutnantti _Bove_, tanskalainen luutnantti _Hovgaard_,
lääkäri _Almqvist_, suomalainen luutnantti O. _Nordqvist_ ja
ruotsalainen luutnantti _Brusewitz_, sekä 2l-miehinen laivaväki.
Otettuansa Köpenhavnista ja Göteborgista ruokavaroja ja muita tarpeita
pitkää matkaansa varten, jätti Vega vihdoin heinäk. 4 p. Göteborgin
sataman, ja saapui, vastatuulten viivyttämänä, Tromsöhön heinäk. 17 p.
Siellä otettiin retkikunnan tarpeiksi vielä hiiliä, vettä,
peurannahkaisia turkiksia kaikille miehille, sekä muuta mikä voi olla
tarpeen.
Heinäk. 21 p. oli kaikki reilassa lähtöä varten, ja innokkaiden
hurraahuutojen kaikuessa, jotka kohotti lukuisa rannalle kokoontunut
väkijoukko, nostettiin ankkuri ja matka aljettiin tylyn jäämeren
tuntemattomia vesiä kohti. Vegaa seurasi höyrylaiva Lena; toiset kaksi
alusta olivat lähteneet edeltä.
Vaaroja ja seikkailuja täynnä oli matka, jolle nyt lähdettiin, ja monet
tutkimusretkeilijät ovat sortuneet jäiden sekaan niillä tylyillä
seuduilla. Aina vuodesta 1500 alkaen on merkittävänä pitkä ja
surullinen luku napajäihin hukkuneita tutkimusretkeilijöitä, jotka ovat
kulkeneet samaa tietä, kuin Vega nyt oli aikeessa mennä; toisille taas
oli onnistunut paremmin, vaikk'eivät he toki koskaan voineet tunkeutua
matkansa päämaaliin saakka, eivät lähimaillekkaan.
Erään hollantilaisen retkikunnan oli v. 1596 pakko olla talvi Novaja
Semlalla. Kun laiva oli jäätynyt kiinni, rakensi miehistö itsellensä
huoneen maalle koilliselle rannalle, jonne laiva oli jäätynyt. Se oli
paljoa pohjoisemmassa, kuin mikään muu paikka, jossa ihmiset ennen
olivat viettäneet talvea. Yleinen luulo olikin, ett'ei ihminen voisi
elää talven yli niin pohjoisella leveys-asteella, alituisessa
pakkasessa ja yössä. Marrask. 14 p. katosi aurinko, ja samalla kertaa
myös karhut. Sen sijaan tuli pitkänä talviyönä kettuja tupaan, ja niitä
pyydettiin joukoittain elatukseksi, useita tuvan katolta. Ajan kuluksi
ja mielen virkeänä pitämiseksi, laitettiin joskus pidot, joissa iloinen
mieli sai palkita, mitä ylöspidosta puuttui. Auringon palattua tulivat
karhut, ja hollantilaisilla oli joukko jahtiseikkailuja niiden kanssa,
jotka kuitenkin kaikki loppuivat onnellisesti. Muutamat karhut
rupesivat kotiutumaan jätetyssä laivassa, heittivät kaikki sekaisin ja
mursivat syvän lumen peittämän kyökinluukun. Kun kerta kovalla
pakkasella oli tupaa lämmitetty kivihiilillä, oli koko miehistö
kuolemaisillaan häkään. Helmikuussa oli muutamia kertoja satanut niin
paljo lunta, ett'ei voitu avata ovea, vaan täydyttiin kömpiä ulos
savutorven kautta. Terveyden vuoksi otettiin usein höyrykylpyjä
höyrykaapiksi muutetussa tynnyrissä. Miehistön terveyden tila olikin
talven kuluessa heikontunut ja napayön vitsaus, kerpukki alkoi
ilmaantua. Yksi mies oli kuollut jo helmikuussa. Kesäk. 23 p., kun alus
yhä vielä oli jäihin suljettuna, lähtivät hollantilaiset kotimatkalle
avonaisissa veneissä, matkalle joka oli täynnä vaaroja, vaikeuksia ja
kärsimyksiä. Kapteini, joka jo venematkan alussa oli sairas, kuoli pian
sen jälkeen jäälautalle, kun he levähtivät sillä, ajojään pidättäminä.
Samana päivänä kuoli myös yksi laivaväestä, ja muutamia päiviä
jälkeenpäin toinen. Tavattuansa kaksi venäläistä erälaivaa, jotka
ottivat heidät vastaan hyvin ystävällisesti ja sääliväisesti, jatkoivat
haaksirikkoiset matkaansa veneissään ja saapuivat vihdoin onnellisesti
Kuolaan, jossa heitä kaikin tavoin pidettiin hyvänä ja kestitettiin.
1600-luvun lopulla joutui eräs venäläinen erälaiva haaksirikkoon
Kaarian merellä ja laivaväen täytyi pitää talvea eräällä saarella. Jää
kokoontui sinne talvella kauhealla melulla korkeiksi vuoriksi, ja
joskus oli koko saari meren peitossa, niin että vaan pari kukkulaa oli
kuivana. Toiselle näistä laitettiin talviasunto, joka rakennettiin
peuran ja mursun verellä ja karvoilla yhteensotketusta savesta,
laivasta saatujen lautojen avulla. Viisitoistamiehisestä laivaväestä
kuoli talven kuluessa yksitoista kerpukkiin. Kahdeksan ensimmäistä
päivää talviolostansa elivät he merestä naaratuilla hauroilla, joihin
sekoitettiin vähän jauhoja. Sittemmin syötiin hylkeen, mursun, karhun
ja peuran lihaa. Joskus oli ruoanpuute niin suuri, että täytyi syödä
nahkaa turkista ja saappaista. Keväällä tuli samojeedia mannermaalta ja
ryösti heiltä osan saaliista, jonka he olivat talvella koonneet.
Vihdoin sattui muutamia erämiehiä tulemaan saarelle, ja niin saivat
hengissä olevat lopulta tilaisuuden jättää pitkällisen vankeutensa.
Vielä meidän päivinämme on saatu nähdä semmoisia onnettomia ja
vaarallisia retkiä Kaarian merelle, vaikka onkin äärettömästi edistytty
laivojen rakentamisessa ja varustamisessa. Vuonna 1862 kärsi sillä
lailla eräs venäläinen retkikunta onnettomuuden Kaarian merellä. Kun
jää alkoi tunkeutua joka haaralta laivan ympärille, laskettiin veneet
ja ruokavarat alas jäälle. Sylenpaksuinen jäälautta tunkeusi laivan
alle ja saattoi sen kallistumaan toiselle kyljelleen. Monta kertaa sai
alus niin kovia sysäyksiä, että peljättiin sen musertuvan. Laivaväki
teki yöt päivät työtä hakatakseen kirveillä ja rautakangilla laivaa
vasten likistyvän jäälohkareen esiinpistäviä reunoja rikki. Lopulta ei
kauvemmin uskallettu jäädä laivaan, vaan muutettiin jäälle pystytettyyn
telttaan; laiva oli näet saanut suuren reiän keulaansa, josta vesi
virtasi sisään. Pian halkesi kuitenkin se jääkenttä, jolla teltta oli,
ja samalla sulkeutui laivan reikä, jonka vuoksi jälleen muutettiin
siihen. Seuraavina päivinä oli likistyminen laivaa vasten niin suuri,
että kansi välistä oli taivuksissa kuin vemmel, ja vihdoin oli pakko
jättää laiva ja koettaa jalkaisin päästä maalle. Siitä tuli pitkä,
vaarallinen ja vaivaloinen matka epätasaisen jään yli. Usein
tavattiin sulia paikkoja, joiden yli täytyi mennä lauttaamalla
ajojää-lohkareilla, joita soudettiin sauvoimilla. Kerta tahtoi joukko
mursuja tulla mukaan semmoiselle lautalle, joka silloin auttamatta
olisi uponnut, ja vasta sitten kun mursujen johtaja oli ammuttu,
luopuivat eläimet yrityksestään. Ajeltuansa useampia päiviä peräkkäin
sinne tänne likellä rantaa eräällä jäälautalla ja kuljettuansa pitkiä
matkoja hypäten jääkappaleelta toiselle, päästiin viimein maalle ja
haaksirikkoiset otettiin suurimmalla ystävyydellä vastaan eräässä
samojeedikylässä, jossa samojeedit kestittivät heitä raa'alla ja
keitetyllä peuranlihalla, peuran-ytimellä, raa'alla kalalla ja
hanhenrasvalla. Lopetettuaan ateriansa panivat haaksirikkoiset maate
pehmeille peurannahoille samojeediteltoissa. "Kaikki surut ja vaivat"
-- niin kertoivat he sittemmin, -- "olivat unohdetut; me tunsimme
voivamme äärettömän hyvästi, niinkuin olisimme tulleet paratiisiin".
Vaikka siis Nordenskiöldin ja hänen toveriensa matka oli täynnä
uhkaavia vaaroja ja vaivoja, niin olivat kuitenkin kaikki iloisella
mielellä. Nordenskiöld oli näet sekä mitä huolellisimmasti valmistanut
kaikki, mitä tarvittiin talvenpidon varalta, että sitä paitse niin
hyvästi ja tarkkaan ottanut vaaria kaikista saaduista kokemuksista
ilma- ja jääsuhteista, joita oli matkalla odotettavana, että hän niiden
perustuksella voi toivoa aivan onnellista loppua matkalleen.
Matkan alun vaikeuttivat pitkälliset vastatuulet, sade, sumu ja ylen
kova aaltoileminen. Molempien laivojen täytyi senvuoksi heittää
ankkurinsa erään Nordkapin likellä olevan kalliosaaren, Lokkisaaren,
luona. Sillä saarella on, paitse joukko kalamökkiä, myös kirkko,
kauppapuoti, sairashuone ja postikonttori, pohjoisin maailmassa. Siellä
sivistyksen äärimmäisillä rajoilla peräpohjolassa otettiin
matkustavaiset erittäin ystävällisesti ja sydämmellisesti vastaan
seudun vieraanvaraisissa perheissä. Koko saarella ei ole yhtään metsiä,
ainoastaan pensaita. Kaikki maanviljelys on siellä mahdotoin, mutta
hyvin hoidetuissa ryytimaatilkuissa asuinhuoneitten vieressä viljellään
retiisiä ja kasvuksia. Puolukoita kasvaa saarella, mutta niin vähän,
että kaikki mitä voi poimia ei tee enempää kuin tuopin tai korkeintaan
kannun. Mustikoita löytyy vähän enemmän, mutta muuraimia on runsaasti.
Mutta Nordenskiöld halusi päästä eteenpäin, ja vaikka sää oli yhä
epäedullinen, nostettiin ankkuri ja matkaa jatkettiin.
Lähin päämaali oli Novaja Semla ja Kaarian meri. Matka sinne meni
onnellisesti ja nopeasti, ja heinäk. 28 p. tuli maa näkyviin. Se oli
Hanhimaa, matala, ruohokenttiä ja lukemattomia pikkujärviä täynnä oleva
rantaseutu, joka pistää ulomma Novaja Semlan päämaasta. Nimensä on se
saanut suuresta hanhi- ja joutsenpaljoudesta, joka munii siellä.
Joutsenien pesät ovat niin suuria että ne voipi nähdä jo kaukaa. Ne
ovat tehdyt sammaleista, joita joutsenet poimivat maasta ylt'ympäri
pesää kolmen kyynärän leveältä, jonka kautta ympärille muodostuu ikään
kuin vallihauta. Itse pesä on katkaistun kartion muotoinen ja sen
yläosassa on syvennys, johon naaras munii neljä suurta, valkeanharmaata
munaa. Ylipäätään ei lintujen elämä sillä rannalla ole likimainkaan
niin vilkasta, kuin tavallisesti muualla peräpohjolassa.
Vaikka Hanhimaa kaukaa katsoen näyttää aivan tasaiselta ja alavalta,
kohoaa se kuitenkin rannasta sisämaahan päin hitaasti ja
aallonmuotoisesti lukemattomilla järvillä peitetyksi yläiseksi
tasamaaksi. Kesäkuun lopussa tahi heinäkuun alussa tulee suurin osa
Hanhimaata melkein lumettomaksi ja pian sen jälkeen pukeutuu pohjoinen
kukkamaailma muutamiksi harvoiksi viikoiksi koko väriloistoonsa.
Kuivat, suotuisilla kohdilla olevat paikat peittyvät nyt matalaan,
mutta hyvin rikkaasen, minkään ruohon ja minkään pensaan kätkemättömään
kukkapenkkiin. Kosteammilla paikoilla tapaa oikeita ruohikkoja, jotka,
ainakin kaukaa katsoen, näyttävät viheriäisiltä, hymyileviltä
niityiltä.
Matkaa jatkettiin sieltä pitkin Novaja Semlan länsirantaa kauniilla ja
tyynellä ilmalla. Meri oli jäätöintä ja maalla näkyi lunta vaan siellä
täällä notkoissa.
Kun oli tultu Jugor Schariin, Kaarian meren eteläisimmälle suulle,
havaittiin merellä höyrylaiva. Monen arvaamisen jälkeen tunnettiin se
vihdoin toiseksi niistä kahdesta laivasta, jotka olivat lähteneet
edeltä. Se oli nyt kääntynyt yhtymäpaikalta takaisin etsimään Vegaa.
21 p. oli sitten koko se pieni jäämerilaivasto koossa ja ankkurissa
määrätyllä yhtymäpaikalla, Chaborowan kylän luona, joka on
mannermaalla, eteläänpäin Jugor Scharista, ja erään pienen, kalarikkaan
joensuun länsipuolella. Kesäsittäin asuu paikalla joukko samojeedia,
jotka syöttävät porokarjojansa Waigatsch-saarella ja ympärillä olevalla
tunturilla, sekä muutamia venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia,
jotka tulevat sinne harjottamaan vaihtokauppaa samojeedien kanssa ja
heidän avullaan kalastamaan ja metsästelemään ympärillä olevassa
meressä.
Kylässä, taikka "Samojeedikaupungissa" niinkuin erämiehet sitä
suurellisesti nimittävät, on niinkuin muissakin suurissa kaupungeissa,
kaksi kaupungin-osaa, nimittäin isoisten kaupunki, jossa on muutamia
laakoilla turvekatoilla peitettyjä puumökkiä, ja kansankortteli, taikka
joukko likaisia samojeeditelttoja. Sitäpaitse on kylässä pikkuinen
kirkko. Sen kirkon luona näkee, niinkuin monissa paikoin rannallakin,
suuria puuristiä. Niitä ovat pystyttäneet erämiehet, hädässä ja
vaarassa tehdyn lupauksen mukaan, tahi taivuttaaksensa pyhimystä sen
kautta antamaan onnea ja hyvää saalista. Kirkkona on hyvin vaatimatoin
puumaja, jossa on kaksi huonetta. Sisimmäisessä huoneessa, joka on
varsinainen kirkko, näkee joukon pyhäinkuvia, joita erämiehet kylässä
ollessaan ovat sinne asettaneet. Kuvien eteen oli ripustettu suuria,
kiemuraisia vaskilamppuja tahi kynttiläjalkoja, täynnä useita pieniä ja
muutamia paksuja vahakynttilöitä, jotka sytytettiin, kun Nordenskiöld
ja hänen toverinsa kävivät kirkossa.
Kylässä nähtiin paljon kauppatavaroilla kuormitettuja rekiä, joiden
syksyllä piti lähteä Venäjälle. Tavaroina oli hylkeenrasvaa, sekä
naalin, ketun, jääkarhun, suden, ahman, peuran ja hylkeen nahkoja;
vielä olivat kauppamiehet koonneet suuret joukot hanhenkyniä, sulkia,
untuvia ja riekon siipiä. Viimemainittujen piti varmaan kerta tulla
Euroopan naisten hattujen koristuksiksi.
Samojeedit ovat kastetut kreikkalais-katoliseen uskoon, mutta
palvelevat sen ohella vanhoja epäjumaliaan, jotenkin niinkuin
venäläiset palvelevat pyhäinkuvia. He kulkevat usein yli sadan
penikulman vanhoille pakanallisille uhripaikoilleen, viedäksensä sinne
lahjojansa. Miehet pitävät useampia vaimoja ja avioliittoon mennään
ilman mitään juhlallisuuksia. Vaimoja pidetään kaikissa miehen
vertaisina, joka on kaunis piirre tuossa raa'assa luonnonkansassa.
Joutohetkinään samojeedit mielellään laulavat ja kertovat satuja.
Nordenskiöld tiesi että samojeedit aina matkoillaan kuljettavat
epäjumalansa mukanaan, ja koetti sen vuoksi saada ostaa muutamia
sellaisia. Mutta he vastasivat hänelle alussa vältellen. He eivät
näyttäneet uskaltavan vihoittaa jumalia, ja kenties häpesivät he myös
jumaliensa yksinkertaisuutta. Mutta muutamien hopearuplien loiste
saattoi sentään vihdoin erään vanhan mummon heittämään kaikki
epäilykset. Hän meni yhden kuormitetun reen luo ja haeskeli ison aikaa,
kunnes sai käsiinsä vanhan, kuluneen nahkasaappaan. Siitä otti hän
kauniin nahkasukan, jossa hänellä oli neljä jumalaa. Pitkillä
puhumisilla sai Nordenskiöld vihdoin ostaa ne hyvin kalliista hinnasta.
Yksi niistä oli nukki, jonka nenä oli taivutettua vaskipeltiä; eräs
toinen ryysyihin kiedottu, messinkilevyillä koristettu kivi, jonka yksi
syrjä oli ihmiskasvojen näköä. Kaikki samojeedien jumalat eivät
kumminkaan olleet yhtä muodottomia. Näkipä Nordenskiöld vallan
hyvästikin muodostettuja nukkia, rautaiset, taotut joutset kädessä,
vaikk'ei hän saanut niitä ostaaksensa.
Kun jumalankauppa oli tehty, kutsui eräs venäläisistä Nordenskiöldin
toverinensa juomaan teetä hänen tuvassaan. Siinä oli etehinen ja pieni,
hyvin matala huone. Yhden nurkan täytti suuri takka; sen vieressä oli
tuvan ylen matala ovi ja vastapäätä sitä neliskulmainen ikkunaluukku,
jonka alle oli asetettu muutamia arkkuja, jotka sillä kertaa saivat
olla teepöytänä. Pitkin huoneen toisia seinuksia oli peurannahalla
verhotuista laudoista tehtyjä, seinäänkiinnitettyjä makuusijoja.
Heti kun Nordenskiöld ja hänen toverinsa olivat tulleet tupaan,
otettiin sokuri, rinkilät, teekupit ja -vadit, sekä viinapullo esiin
tavallisesta venäläisestä matkariinistä. Valkea tehtiin, vesi
keitettiin ja tee valmistettiin tavallisella lailla teekyökissä,
jolloin paksu savu ja kovasti häkää levisi matalaan huoneesen, joka
sill'aikaa oli tullut täyteen uteliaita. Juhla kului muuten hyvin
hauskasti alituisessa keskustelussa, joka kävi hyvin vilkkaasti, vaikka
isäntä ja useimmat vieraat vaan vaivaloisesti voivat ymmärtää
toisiansa.
Sieltä läksi Nordenskiöld toverinensa samojeedien nahkateltoille,
jotka olivat kappaleen matkaa kauvempana. Sielläkin otettiin heidät
ystävällisesti vastaan. Muutamat samojeedit olivat pukeuneet
erityisellä huolella vierailua varten. Naisten juhlapuku on erittäin
korea. Se on jotenkin pitkä, suolivyön kohdalta ruumiinmukainen
leninki, tehty poronnahasta, niin ohuesta, että se laskee vyötäisiltä
kauniisin, säännöllisiin laskoksiin. Hameessa on kaksi kolme
eriväristä, koirannahasta tehtyä vannikkoa eli rimsua, joiden
väliin on neulottu heleänvärisistä kankaanpalasista laitettuja
reunuksia. Jalkimina on korkeat, kauniisti ja somasti kirjaellut
peurannahkasaappaat. Kesällä käyvät samojeedit paljain päin. Naisten
tukka on silloin takaa jaettu kahteen kimppuun, joihin on palmikoittu
hihnoja, kirjavia nauhoja ja helmiä. Hiusten lopusta jatkuvat nämä
palmikkojen tekopitennyksenä, niin että ne, yhdessä helmillä, napilla
ja metallikoristuksilla täytettyjen pitennyshihnojen kanssa, ylettyvät
melkein maahan asti. Koko laitos on niin taitavasti tehty, että alussa
olisi valmis uskomaan sikäläisillä naisilla olevan oikein uskomattoman
tukankasvun. Joukko muita, nappikoruisia helminauhoja oli sitä paitse
usein hyvin somasti palmikoittu tukkaan tahi ripustettu korviin. Tämä
hiuskoristus on kaikkineen luonnollisesti hyvin raskas, ja vielä
enemmän on päässä painoa talvella, kun sen suojana pakkaista vastaan on
paksu ja hyvin lämmin, koirannahalla reunustettu peurannahkainen huntu,
jonka takapuolella riippuu kaksi hihnaa, täynnä messinki- ja
vaskilevyjä.
Nuori nainen koristelee siis siellä, niinkuin kaikkialla muuallakin,
paraan taitonsa mukaan, mutta kaunis ei hän sentään ole meidän
silmissämme. Hän kilpailee miehen kanssa likaisuudessa. Niinkuin
mieskin on hän pienikasvuinen, hänellä on musta, karhea, jouhimainen
tukka, keltainen, usein lian peittämä kasvojenväri, pienet, vinot,
ivallisesti vesiset ja nilaiset silmät, litteä nenä, leveät,
ulospistävät poskipäät, hennot, ohuet koivet sekä pienet kädet ja
jalat.
Miehen pukuna on yksinkertainen, avara ja pitkä peski, jota vyötäisten
kohdalta pitää koossa napilla ja messinkiheloilla runsaasti koristettu
vyö, jossa veitsi riippuu. Peurannahkaiset saappaat ulottuvat
tavallisesti yläpuolelle polvia ja päähineenä on päänmukainen huntu,
samaten peurannahkainen.
Kesäteltat ovat kartionmuotoisia, katossa reikä savun johtamiseksi
tulisijasta, joka on keskellä laattiata. Makuusijat ovat monessa
teltassa kätketyt kirjavasta pumpulikankaasta tehdyn esiripun taa.
Semmoista kangasta käytetään myös, kun on varoja siihen,
alusvaatteihin.
Napakansoista ovat porolappalaiset korkeimmalla kannalla. Sen jälkeen
tanskalaisessa Grönlannissa asuvat eskimot. Nämä molemmat kansat ovat
kristittyjä ja osaavat lukea, sekä ovat opetelleet käyttämään ja
tarvitsemaan useita maanviljelyksen, kaupan ja eurooppalaisen
teollisuuden tuotteita, niinkuin pumpuli- ja villakankaita, taottuja ja
valettuja rautakaluja, kivääriä, kahvia, sokuria, leipää j.m.s. He ovat
vieläkin paimentolaisia ja metsämiehiä, mutta heitä ei voi enää kutsua
raakalaisiksi, ja sivistynyt eurooppalainen, joka pitemmän aikaa on
ollut heidän seurassaan, mielistyy heidän elintapansa ja mielenlaatunsa
moneen puoleen. Näiden jälkeisiä siivoudessa ovat Luoteis-Amerikan
eskimot, joiden alkuperäisesti raakaan elämään yhteys amerikkalaisten
valaskalan-pyytäjien kanssa näyttää tehneen hyvin hyvän vaikutuksen. He
ovat yhä vielä pakanoita, mutta muutamilla heimoilla näkee jo
jonkunlaisen rakkauden somuuteen ja järjestykseen.
Niiden jälkeisiä ovat Pohjois-Siperian tschuktschit, jotka vasta perin
vähän ovat seurustelleet eurooppalaisten kanssa. Heidän ansiolähteensä
ovat sitä paitse viimeaikoina melkoisesti vähenneet, josta syystä
heimon voima ja elämänhalu on näkyvästi heikontunut.
Alhaisimmalla kannalla ovat samojeedit, tahi ainakin ne heistä, jotka
asuvat likinnä kaukaasialaista rotua. Heihin näyttää korkeamman rodun
vaikutus, sen asetukset ja säännökset, sen kauppamiehet ja ennen
kaikkia sen tulivesi, olleen kokonaan turmelevainen. Kun Nordenskiöld
kerta kysyi eräältä Koillis-Grönlannin eskimolta, joka oli tunnettu
jotenkin suuresta itsetunnostaan, eikö hän toki tahtonut myöntää, että
tanskalainen kuvernööri oli häntä suurempi, vastasi tämä: "se ei ole
varma; kuvernöörillä on kyllä enemmän omaisuutta kuin minulla ja
näyttää olevan enemmän valtaa, mutta Köpenhavnissa on väkeä, joita
hänen täytyy totella, ja minun ylitseni ei ole kenelläkään valtaa".
Saman ylpeän itsetunnon tapaa isännässään porolappalaisen ja
tschuktschin teltassa. Samojeedista sen sitä vastaan näyttää tunkeneen
alamaisuuden ja pelon tunto.
Seuraavana päivänä läksi Nordenskiöld muutamien matkakumppaniensa
keralla toisella pikkuhöyryllänsä eräälle samojeedilaiselle
uhrikummulle, joka oli Waigatsch-saaren luoteisen niemen korkeimmalla
kohdalla. Se oli luonnollinen kukkula, muutamia kyynäriä yläisempi
ympäröivätä kenttää, joka syöksi mereen korkeana ja äkkinäisenä
jyrkänteenä. Kenttä oli täynnä loistavia kukkia, keltaisia ja valkeita
kivirikkoja, kauniita sinilatvoja, keltaisia linnunsilmiä j.m.
peräpohjolan kukkia; laaksonnotkoissa loisti tuore ruohikko. Metsää ei
ollut ensinkään.
Pakanallinen uhrikumpu oli kiviraunio ja kivien välissä näkyi peurojen
pääkalloja ja sarvia, jotka olivat niin asetettu, että ne muodostivat
ikäänkuin tiuhan, piikkisen pensaston; vielä näkyi peurojen otsaluita
uhrikumpuun pistettyjen sauvojen nenissä; paitse niitä, peurojen ja
karhujen muita luita, joukko rautapalasia, niinkuin särkyneitä
kirveitä, patoja, veitsiä j.n.e., sekä karhun puoleksi nyljetty pää ja
käpälät, jotka niin vast'ikään olivat sinne pannut, että liha vielä oli
jäljellä. Viimemainittujen vieressä oli kaksi kivelle asetettua
lyijykuulaa. Kummun koillispuolella oli maahan pistettynä sadoittain
pieniä, sekä muutamia suuria puutikkuja. Niiden yläpäät olivat
kömpelösti leikatut kuvaamaan ihmiskasvoja. Lähellä uhripaikkaa näkyi
vähän koottuja ajopuita ja tulisijan jäännöksiä, jolla uhriateria oli
laitettu. Semmoisilla aterioilla sivellään jumalien suita verellä ja
kostutetaan paloviinalla, ja monessa suuremmassa jumalankuvassa näkyi
vielä veripilkkuja suuta tarkoittavan reiän alipuolella.
Kun Nordenskiöld otti uhrikummusta muutamia jumalia ja luita, tuli
hänen oppaansa, eräs nuori venäläinen, levottomaksi ja arveli, että
Nordenskiöldin piti lepyttää jumalat jollakin uhrilla. Nordenskiöld
lupasi tehdä sen, kun mies vaan neuvoisi, mitenkä hänen olisi
menetteleminen. Mies näytti evertelevän, peljäten toiselta puolen
epäjumalten kostoa ja toiselta puolen kirkon rankaistus-uhkausta
tulevaisessa elämässä niille, jotka uhraavat väärille jumalille, mutta
sanoi vihdoin, että uhraaminen kävi siten, että pantiin muutamia
kolikoita kivien väliin. Nordenskiöld pani silloin vakavasti
uhrikumpuun lahjansa, joka varmaan oli suurin kalleus, mitä sen päällä
koskaan oli uhrattu, nimittäin kaksi hopearahaa. Ryssä oli nyt
tyytyväinen, mutta arveli, että Nordenskiöld oli ollut ylen antelias.
"Pari vaskikolikkoa", sanoi hän, "olisi ollut aivan tarpeiksi".
Kun samojeedit sittemmin saivat tiedon käynnistä uhrikummulla, eivät he
itse puolestaan näyttäneet siitä suuria välittävän, mutta he
selittivät, että loukatut jumalat kyllä rankaisisivat venäläistä hänen
rohkeudestaan. Hän muka ehkä sai katua tekoansa jo syksyllä, kun hänen
poronsa palasivat Waigatsch-saarelta, jossa niitä silloin samojeedit
paimensivat. Ja joll'ei rankaistus kohtaisikaan häntä itseään hänen
eläissään, arvelivat he, niin etsiskelisivät jumalat hänen lapsiansa ja
lastenlapsiansa.
Sitten kävi Nordenskiöld myös katsomassa erästä samojeedinhautaa, joka
oli eräällä lukemattomilla kukilla koreilevalla rantaäyräällä. Hautana
oli leveistä, vahvoista lankuista huolellisesti tehty arkku, joka oli
kiinnitetty maahan tukevilla saikoilla ja poikkipuilla, niin ett'ei
pedot eivätkä sopulit voineet päästä sen sisään. Arkussa oli miehen
luuranko ja sen ohella näkyi mädännyt nahkapeski, joka osotti että
ruumis oli ollut kiedottu täydelliseen samojeedipukuun. Haudassa oli
sitä paitse rautapadan, kirveen, veitsen, navarin, joutsen, puunuolen,
muutamien vaskikoristuksien j.m.s. jäännöksiä. Kääröönpantuja
tuohipalasiakin oli arkussa, luultavasti sitä varten että vainaja voisi
tehdä valkean toisessa maailmassa. Haudan vieressä oli ylös-alaisin
käännetty reki, jonka jälkeenjääneet olivat panneet siihen, ett'ei
edesmennyt olisi kulkuneuvojen puutteessa; arvattavasti oli
peijahaisissa myös tapettu poroja, ett'ei hän olisi vetäjiäkään vailla.
Novaja Semlan eläinmaailma.
Joll'emme ota lukuun niitä harvalukuisia samojeedia, jotka viime
vuosina ovat ruvenneet oleskelemaan Novaja Semlalla tahi jotka
kesäsittäin kuljeskelevat Waigatsch-saaren tasangoilla, niin ovat
vanhalla pallonpuoliskolla kaikki ne maat, joita napamatkailijoiden
tutkimusretket tarkoittavat, asumattomia. Siellä ei näe niitä
vaihtelevia ja eläviä kuvia, joita matkustajat tapaavat vieraissa,
kaukaisissa maissa sisäasukkaiden ja heidän erilaisten tapojensa ja
elkiensä kautta. Sen sijaan on eläinmaailma, jonka niillä seuduin
kesällä kohtaa, tuoreempi ja ehkä rikkaampikin, tahi, oikeammin,
vähemmin kasvimaailman runsauden peitossa, kuin etelässä. Talvella
katoovat kumminkin kaikki olennot, jotka elävät merenpinnan
yläpuolella.
Suuret nisäkkäät, niinkuin valaat, mursut, hylkeet, karhut ja peurat,
eivät kuitenkaan etupäässä vedä huomiota puoleensa, vaan ne
lukemattomat lintuparvet, jotka pyörivät napakulkijan ympärillä
pohjolan pitkänä kesäpäivänä.
Jo aikoja ennen kuin ollaan likellä varsinaista jäämerenpiiriä, näkee
laivan ympärillä joukoittain suuria, harmaita lintuja, jotka lentävät,
tahi paremmin liitävät siipiänsä liikuttamatta, likellä meren pintaa,
kohoten ja laskeutuen aaltoamisen mukaan, ja kiinteästi etsien jotakin
syötävätä vedenpinnalta, tahi lentävät laivan vanavedessä, siepatakseen
laivasta heitettyjä perkeitä. Se on pohjolan _myrskylintu_ (Procellaria
glacialis). Se on pelotoin ja ahmo lintu; haisee pahalta, jonka vuoksi
sen lihaa ei kernaasti syödä, muutoin kuin hätätilassa.
Kun purjehtija on päässyt vähän kauvemmas pohjoiseen ja tullut
jääpalaiselle merelle, lakkaa kerrassaan aaltoileminen, tuuli hiljenee
ja meri tulee peilikirkkaaksi, kohoten ja laskeutuen hitaasti,
hiljaisena laiminkina. Joukoittain jääkyyhkysiä ja pohjankiisloja ja
riskilöitä eli punajalka-kiisloja pyörii nyt ilmassa ja uiskentelee
jääpalasten välissä.
_Jääkyyhkysiä_ (Mergulus alle) tavataan ainoastaan vähän Novaja
Semlalla eivätkä ne luultavasti muni siellä; siksi ovat sen rannat
liian jyrkkiä ja kivisiä, ja maan asema on liian eteläinen.
Huippuvuorilla tavataan niitä sitä vastoin lukemattomia parvia, jotka
hautovat rantojen mahtavilla kiviraunioilla. Ne kivirauniot ovat
jääkyyhkysen palatsi ja sisältävät useampia huoneita ja salia kuin
mikään muu palatsi maan päällä. Kun kiipee ylös kivien väliin, näkee
aina välistä oikeita lintupilviä äkkiä nousevan maasta, joko
parveillakseen ilmassa tahi lentääkseen merelle, samalla kun maan alle
jääneet antavat tiedon olemisestansa lakkaamattomalla kaakotuksella ja
hälinällä, niinkuin he olisivat täydessä riidassa. Jos tämä ääni
hetkiseksi lakkaisi, tarvitsee vaan koettaa jossakin aukossa kivien
välissä matkia heidän ääntänsä: rot-tet-tet-tet-tet, niin saapi heti
kiivaita ja pitkällisiä vastauksia joka haaralta. Ilmassa risteilevät
linnut laskeutuvat pian jälleen vuorenrinteen kiville, jossa ne
riidellen ja torellen työntäyvät niin likelle toisiansa, että niitä voi
kaataa 15-30 yhdellä laukauksella. Osa parvesta lentää silloin ylös
jälleen, toinen osa koettaa rottien tavalla turvautua piiloon
kivilohkareiden taakse. Pian kömpivät ne kuitenkin taas esiin ja
lähtevät suurissa joukoissa merelle etsimään ruokaansa, jona heillä on
rapueläimet ja madot. Ainoan, valkeansinisen munansa munii jääkyyhkynen
ilman mitään laitoksia maalle, niin syvälle kivistöön, että sitä on
oikein vaikea saada käsiinsä.
Paitse jääkyyhkysiä tapaa jäiden keskellä jo kaukana maalta joukoittain
_pohjankiisloja_ (Uria Brünnickii), ja mitä likemmäksi rantaa tulee
sitä enemmän ne lisääntyvät. Munimispaikoikseen valitsevat ne
kallioseiniä, jotka syöksevät kohtisuoraan mereen, mutta joiden
ulkonemilla ja epätasaisuuksilla kuitenkin on tilaa hautoville
linnuille. Oikeilla pohjankiislatuntureilla on muna munan vieressä
tiheässä rivissä, kallion reunalta likelle vedenpintaa. Koko tunturi on
silloin peitetty linnuilla, jotka sitä paitsi tuhatlukuisissa joukoissa
lentelevät vuorelle ja sieltä takaisin ja särkevät ilmaa erittäin
vastenmielisellä huudollaan. Munat munitaan ilman minkäänlaisia
laitoksia paljaalle tahi ainoastaan vanhan linnunsonnan peittämälle
kalliolle, liketysten toinen toisensa viereen. Joka linnulla on vaan
yksi, hyvin suuri, harmaa ja ruskeanpilkullinen muna. Jos laukaisee
pyssyn pohjankiislavuorta kohti, lentää lintuja tuhansittain pesistään,
ilman että peljästymättömien luku näyttää yhtään vähentyneen. Nämä
kömpelöt ja lyhytsiipiset linnut putoovat, viskautuessaan ulos
pesästään, aluksi hyvän matkaa alaspäin, ennenkuin saavat kylliksi
ilmaa siipiensä alle voidakseen lentää. Moni pudota lumpsahtaa ennen
sitä veteen, jolloinkulloin pohjankiislavuoren alla soutavan erämiehen
veneesenkin. Pohjankiislojen asuinsijoilla on alituinen kaakotus, ja
ett'ei sopu siellä ole vallan hyvä, sen huomaa kovista kirkumisista,
joita yksin kuuroin kuulee. Joku lintu pyrkii saamaan paikkaa
jo täytetyllä ulkoilemalla, pari muuta riitelee erään munan
omistus-oikeudesta, joka on munittu vaan muutamaa tuumaa leveälle
kallionreunalle, ja riidan aikana sysätään alas syvyyteen.
Vielä näkee jäiden keskellä _lunnin_ (Mormon arcticus) ja _riskilän_
(Uria grylle), viimemainitun hyvin yleisesti. Napamerille purjehtiessa
seuraa laivaa melkein aina kaksi lokkilajia, saaliinhimoinen _isolokki_
eli _pormestari_, niinkuin hollantilaiset sitä nimittävät (Larus
glaucus), ja siromuotoinen, nopeasti lentävä _kolmivarpainen lokki_
(Larus tridactylus), ja jos erämies laskee veneensä jääpalasen luo,
peratakseen ammuttua hyljettä, niin ei kestä kauvan, ennenkuin joukko
lumivalkeita lintuja mustansinisine nokkineen ja mustine jalkoineen
asettuu lähelle saamaan osaa saaliista. Se on pohjolan kolmas yleinen
lokkilaji, _valkealokki_ (Larus ebumeus).
Luonteeltaan ja elämäntavoiltaaan ovat nämä lokkilajit hyvin erilaisia.
Isolokki on kyllin suuri voidakseen puolustaa poikiansa ja muniansa
naalin hyökkäyksiä vastaan. Se munii sen vuoksi tavallisesti pienempien
kallioiden neniin, joille on helppo päästä, kukkuloille tahi
kivikkoihin, mieluisimmin pohjankiislatunturin läheisyyteen tahi
lintusaarille, jossa on hyvä tilaisuus ryöstämään ja pyytämään naapurin
poikasia, siihen aikaan kun omia täytyy syöttää. Vielä yleisempi on
kolmivarpainen lokki peräpohjaisissa maissa. Sen tapaa kaukana merellä,
jossa se päivät pitkään seuraa laivaa, pyörien mastonnenien ympärillä
ja välistä tavoittaen lipukkeen nenää. Silloin on myrsky lähellä,
sanovat erämiehet. Ne munivat suurissa joukoissa jyrkille ulkonemille,
jossakin pohjankiislavuoren syrjäpuolella, ja valitsevat aina paikan,
jonne ketun on vaikea päästä ja joka on myrskyiltä paraiten suojatussa
osassa tunturia. Kolmivarpainen lokki on hyvä rakennusmestari, joka
muuraa pääskysenpesän näköisen pesänsä oljista ja mudasta ja vuoraa sen
sisältä pehmeällä, huolellisesti järjestetyllä sammal-, ruoho- ja
korsikerroksella; tähän pesään munii naaras 3-4 hyvänmakuista munaa.
Valkealokki elelee suurimmaksi osaksi ulkona ajojäillä. Se syö
mielellään hylkeen ja mursun jälkeä, jonka vuoksi usein näkee joukon
valkeita lokkia isot ajat istuvan hyljeavennon ympärillä, hiljaa ja
liikkumatta, kärsivällisesti odotellen hylkeen tuloa. Linnun
varsinaisia munimispaikkoja ei vielä tunneta.
Usein kuulee kesäiseen aikaan napaseuduilla repivän kirkunan ilmassa.
Tutkiessaan syytä siihen huomaa, että sen päästää kolmivarpainen lokki,
jota ajaa takaa lintu, variksen suuruinen, tummanruskea, rinta valkea
ja pyrstöhöyhenet pitkät. Se on _tunturiräiskä_ (Lestris parasitica),
jota norjalaiset erämiehet kutsuvat nimellä varasjuu, joka nimi on
johdettu linnun äänestä _i-uu, i-uu_, ja sen hävyttömästä
varasluonteesta. Kun tunturiräiskä näkee kolmivarpaisen lokin tahi
isonlokin lentävän, kala tahi rasvapala suussa, käy se heti päälle. Se
lentää silloin erittäin nopeasti edestakaisin uhrinsa ympärillä ja
hakkailee sitä nokallaan, kunnes ahdistettu lintu joko päästää
saaliinsa, jolloin sen tunturiräiskä heti sieppaa, tahi laskeutuu alas
vedenpinnalle, jossa se on hyökkäyksiltä suojassa. Sitä paitse syö
tunturiräiskä toisten lintujen, erittäinkin haahkojen ja hanhien munia,
jos munat vaan muutamaksikin hetkeksi jätetään suojatta pesään, on
tunturiräiskä heti paikalla ja on silloin niin ahmo, ett'ei pelkää
käydä pesien kimppuun, joista vaan muutaman kyynärän päässä munia
poimivat ihmiset ovat karkoittaneet hautovat linnut. Uskomattoman
taitavasti hakkaa se reiän muniin ja imee niiden sisuksen. Jos on
pidettävä kiirettä, käy tämä niin nopeasti ja niin monesta munasta
kerrassaan, että se joskus jää liikkumatoinna seisomaan, voimatta
lentää paikasta pois, ennenkuin on syömänsä jälleen oksentanut maalle.
Tunturiräiskä munii matalille, paljaille, usein vedenpeittämille
niemille ja saarille, yhden tahi kaksi munaa pelkälle maalle. Munat
ovat niin maankarvaisia, että niitä töin tuskin voi huomata. Jos
ihminen tahi eläin lähestyy munia, koettavat linnut kääntää huomiota
niistä poistumalla niiden luota, hypäten pitkin maata ja laahaten
siipiänsä surkeimmalla tavalla. Lintu näyttelee siten hyvin taitavasti
oikeata huvinäytelmää, mutta pitää kuitenkin tarkasti varansa, ett'ei
itse tule vangituksi.
Samaten kuin tunturiräiskä ahdistelee kolmivarpaista lokkia ja
isoalokkia, ahdistaa sitä vuorostaan taas pieni, nopealentoinen ja
rohkea _tiira_ (Sterna macroura). Tämä kaunis lintu munii isoissa
joukoin matalilla, ruohokkailla, hiekka- tahi someropohjaisilla
niemillä ja saarilla. Paljaalle maalle munitut munat ovat väriltään
niin sammaleisten mukulakivien näköisiä, että niitä ainoastaan vaivoin
voi erottaa, ja niin on vielä enemmän laita vastakuorittujen poikasien,
jotka ilman mitään alustaa saavat maata kylmillä kivillä, vaikka heidän
pukunaan on vaan ohuet untuvat. Lyhyitten jalkojensa ja pitkien
siipiensä takia voipi tiira vaan vaivaloisesti kävellä maalla. Sen on
siitä syystä mahdotoin puolustaa pesäänsä samalla lailla kuin
tunturiräiskä. Sen sijaan ei ruumiiltaan pienin napamaiden vesilintu
epäile käydä kenen kimppuun hyvänsä, joka uskaltaa lähestyä sen pesää.
Lintu pyörii rauhanhäiritsijän ympärillä vihaisennäköisenä ja hyökkää
ehtimiseen niin mieletöintä vauhtia hänen päänsä ohitse, että hänen
joka hetki täytyy varoa saamasta haavoja sen terävästä nokasta.
Vielä tapaa kaikkialla pitkin rantoja kaksi haahkalajia, _tavallisen
haahkan_ (Somateria mollissima) ja _pulskahaahkan_ (Somateria
spectabilis). Edelliset munivat suurissa parvissa, niin liketysten,
että joka askeleella on astumaisillaan munien päälle. Niitä hautoo
naaras, mutta sen läheisyydessä on komeapiirteinen koiras vartioimassa
ja antaa pakomerkin, kun vaara lähenee. Pesälaitoksena on paksu, pehmeä
untuvasija. Kun karkoittaa naaraan pois pesästä, koettaa se kiireissään
kaapaista untuvia munien päälle, ett'ei niitä näkyisi. Sitä paitse
vnodattaa se niiden päälle erittäin pahalta haisevaa nestettä, jonka
ilkeä haju on aina vasta kootuissa munissa ja untuvissa. Pahalta
haiseva aine on kuitenkin niin häviävätä, että haju muutamassa tunnissa
kokonaan katoo. Pulskahaahka on harvinaisempi kuin tavallinen haahka.
Vesilinnuista, jotka vaikuttavat Novaja Semlan kesäelämän
muodostumiseen, mainittakoon vielä _sepelhanhi_ eli _mustahanhi_ (Anser
bernicla), _metsähanhi_ (Anser segetum), _alli_ (Fuligula glacialis) ja
_pikkujoutsen_ (Cygnus Bewickii), joka on hyvin yleinen.
Maalinnut ovat peräpohjaisilla seuduilla harvinaisempia kuin
merilinnut. Muutamia kuitenkin löytyy niitäkin runsaasti. Melkein joka
paikassa, missä laskee maalle, näkee rannoilla muutamia pieniä
harmaanruskeita kahlaajia juoksevan edestakaisin. Näitä kahlaajia
löytyy monta eri lajia. Mainittakoon kaunis _leveänokka-vesipääsky_
(Phalaropus fulicarius). Tämän linnun voisi tehdä aviorakkauden
vertauskuvaksi, niin uskollisesti näkee koiraan ja naaraan alituisesti
toinentoisensa seurassa. Kun toisen ampuu, lentää toinen vaan
hetkiseksi pois, kunnes se huomaa puolisonsa jääneen. Se lentää silloin
takaisin, uiskentelee silminnähtävästi levotoinna kuolleen ystävänsä
ympärillä ja nyhkii sitä nokallaan, saattaakseen sitä nousemaan.
Retkillä rantamaan sisäosiin kuulee usein kivistöissä iloista
viserrystä. Sen vaikuttaa eräs vanha kotimaan tuttu, jokaiselle
pohjolan-asukkaalle tuttu _lumisirkku_ eli _pulmunen_ (Emberiza
nivalis). Talven-aikana asuskelee tämä sievä lintu niin kaukana
etelässä kuin lunta on skandinaavian niemellä, ja kesänaikana pyrkii se
pohjoiseen päin Lapin lumirajalle, Pohjois-Siperian tuntureille tahi
Huippuvuorille ja Novaja Semlan rannoille. Sinne rakentaa se ruohoista,
sulista ja untuvista huolellisesti laitetun pesänsä, syvälle
louhikkoon, mieluisimmin semmoiseen, jota ruohokenttä ympäröipi. Ilma
kaikuu tuon pienen, iloisen linnun viserryksestä, joka siellä tekee
sitä suuremman vaikutuksen, kun se on ainoa oikea laululintu, jota
peräpohjolassa kuulee. Mutta Novaja Semlan eteläosassa tapaa kuitenkin
muutamia muitakin laululintuja, niinkuin _lapinsirkun_ (Emberiza
lapponica) ja _tunturileivosen_ (Alauda alpestris). Ne munivat maahan
jonkun mäen, mättään tahi kiven alle, hyvin huolellisesti laitettuihin,
niittyvilloilla ja höyhenillä vuorattuihin pesiin.
Lopuksi mainittakoon vielä _tunturipöllö_ (Strix nyctea). Se munii ja
elää talven riekkotunturilla, jota se näyttää pitävän kanapihanaan.
Ulkonäöltään on se, höyheniensä piirteiden puolesta, niin riekkojen
näköinen, että ne tuskin osaavat olla varoillaan vihollistansa vastaan.
Se istuu tavallisesti liikkumatta avonaisella vuorenrinteellä, näkyen
kauvas valkean, harmaanviheriästä maasta eroovan värinsä vuoksi.
Kirkkaimmassakin päivänpaisteessa näkyy se, päinvastoin kuin muut
pöllöt, aivan hyvästi. Se on hyvin arka ja sen vuoksi vaikea ampua.
Euroopan viljellyillä seuduilla ovat suuret nisäeläimet niin
harvinaisia, että useimmat ihmiset eivät koko ijässään ole koskaan
nähneet edes koiransuuruista kesytöintä nisäeläintä. Niin ei ole laita
peräpohjolassa. Suurempien nisäkkäiden luku ei siellä tosin enää ole
niin suuri kuin 17-vuosisadalla, jolloin niiden pyytäminen antoi
runsaat tulot 20-30 tuhannelle miehelle, mutta vieläkin elää Novaja
Semlan ja Huippuvuorien metsänkäynnillä useampia satoja erämiehiä.
Harvoin kuluu päivä, ett'ei se, joka kesällä oleskelee näiden saarien
itärannoilla, näe hyljettä tahi mursua, peuraa tahi jääkarhua.
_Peura_ löytyy vanhalla pallonpuoliskolla melkein niin pitkälle
pohjoiseen kuin maata riittää. Se on kuitenkin hävittävän pyynnin
alainen, ja tulee sen vuoksi yhä harvalukuisemmaksi.
_Jääkarhu_ tavataan enimmäkseen ajojään ympäröimillä rannoilla ja
saarilla. Usein näkee sen myös kaukana merellä uiskentelevan jääkentän
päällä. Tätä nykyä on jääkarhu jotenkin harvinainen Huippuvuorien ja
Novaja Semlan lounaisilla rannoilla, jotka kesällä ovat melkein
jäättömiä, mutta yleisempi näiden saarien pohjoisilla, melkein aina
jään ympäröimillä seuduilla. Karhu ei ole vaikea kaataa. Huomatessaan
ihmisen lähestyy se tavallisesti, saaliin toivossa, notkeasti liikkuen
ja sinne tänne mutkistellen, ett'ei muka näyttäisi, minne oikeastaan
aikoo, ja siten pelottaisi saalistansa. Usein kapuaa se silloin
jäälohkaren päälle tahi nousee takajaloilleen, voidakseen nähdä
laveammalle, tahi seisahtuu se, silminnähtävästi epäillen, ja nuuskii
joka haaralle, saadakseen hajusta, johon se näyttää luottavan enemmän
kuin näköönsä, selvän ympärillä olevien esineiden oikeasta laadusta ja
luonnosta. Jos se luulee olevansa tekemisissä hylkeen kanssa, kulkee se
kömpien tahi laahaten itseään eteenpäin pitkin jäätä ja sanotaan, että
se silloin etukäpälillään kätkee ruumiinsa ainoan jään valkeasta
väristä eroovan osan, suuren, mustan kuononsa. Jos vaan pysyy hiljaa,
tulee karhu sillä lailla niin likelle, että sen voi kaataa pyssyllä
tahi, jota keinoa erämiehet pitävät varmempana, tappaa keihäällä. Jos
aseetoinna tapaa karhun, on muutama kiivas liike ja huuto tavallisesti
kylliksi ajamaan sen pakosalle, mutta jos itse pakenee, voi olla varma
että karhu on heti kintereillä. Tullessaan haavoitetuksi pakenee karhu
aina. Usein panee se kämmenellään lunta haavaan; joskus kaivaa se
kuolontempauksissaan reiän lumeen ja kätkee siihen päänsä.
Laivan ankkurissa ollessa ui karhu välistä ulos laivalle, ja teltassa
maattaessa syrjäisillä paikoilla, huomaa usein herätessään
läheisyydessä karhun, joka yön aikana on kävellyt nuuskien ympäri
telttaa, uskaltamatta käydä sen kimppuun. Mutta kun kokki aamusella
nousee kahvia keittämään, voi olla varma että karhu lähenee
pyssynkantomatkan päähän. Erin-omainen halu on sillä pitää
kalunkirjoitusta ruokavarastossa, jätetyissä laivoissa tahi rannalle
vedetyissä veneissä. Useimmat jäämerenkulkijat osaavat kertoa
merkillisiä seikkailuja, joihin niin hyvin karhut kuin ihmiset
semmoisissa tiloissa ovat joutuneet. Niin löydettiin esm. kerta erään
karhun mahasta, joka oli tyhjentänyt varahuoneen, koko siellä olleet
heplaastarivarat.
Jääkarhu on hyvä uimari, mutta ei kumminkaan ui niin nopeaan, että
voisi päästä pakoon ahdistavan veneen tieltä. Jos se lähtee merelle
pyytäjätä pakoon, on se aina hukassa.
Ennen saattoi jääkarhun näkeminen jäämerenkulkijat kauhistumaan, mutta
nyt eivät erämiehet enää epäile käydä heti keihäs kädessä suuremmankin
karhujoukon kimppuun. Hyvin harvoin sattuu että karhu ketään
vaarallisesti vikoittaa. Niin käypi vaan etäisillä pohjoisseuduilla,
jossa karhut eivät vielä ole tutustuneet ihmisen vaarallisiin
jahtikaluihin ja sen vuoksi ovat rohkeampia ja vähemmin arkoja
nahastaan. Ensimmäisillä englantilaisten ja hollantilaisten matkoilla
Novaja Semlalle tavattiin esm. seuduilla, joilla nyt ei ole jääkarhuja
melkein ollenkaan, niitä melkein joka maallenousupaikalla, ja niiden
kanssa täytyi käydä oikeita sotia, jotka maksoivat useita ihmishenkiä.
Karhun pääruokana on hylkeet ja mursut, ja sen sanotaan vahvalla
tassullaan voivan heittää mursun ylös jäälle. Peuraa se sitä vastoin
harvoin saapi kynsiinsä, sillä se juoksee nopeammin kuin karhu.
Jääkarhun liha on, joll'ei se ole hyvin vanha tahi äskettäin syönyt
mädännyttä hylkeenlihaa, vallan syöntikelpoista, maultaan sian- ja
raavaanlihan välillä. Poikakarhun liha on valkoista ja vasikanlihan
kaltaista.
Peurojen ja karhujen ohella tapaa näillä seuduin vaan kaksi
maanisäkästä, nimittäin _naalin_ (Vulpes lagopus) ja _sopulin_ (Myodes
obensis). Naali on jotenkin yleinen Novaja Semlalla. Sen pesänä on
tavallisesti joukko yhtyviä, maahan kaivettuja käytäviä, joissa on
useita suuaukkoja. Niiden edessä näkee heidän osaksi mustien, osaksi
punaisen- ja valkeankirjavien poikasiensa leikkivän notkeilla ja
somilla liikunnoilla. Sopulia täytyy toisin ajoin löytyä Novaja
Semlalla uskomattoman paljon. Kesän alussa, lumen sulattua, näkee näet
kaikkialla, tasaisilla ja lihavilla paikoilla, tiuhassa ruohikossa noin
tuumaa leveitä ja puolta tuumaa syviä käytäviä, joita nuo pienet
eläimet talven-aikana ovat polkeneet lumen alle, siihen ruoho- ja
sammalkerrokseen, joka päällimmäisenä peittää jäätyneen maan. He ovat
sillä lailla yhdistäneet keskenään maan alle kaivetut asuntonsa ja
laittaneet itselleen mukavia, kovaa talvipakkasta vastaan suojatuita
teitä ruokapaikoillensa. Tuhansia tuhansia eläimiä täytyisi olla,
tehdäkseen pienemmällekkin alalle tämän työn, ja ihmeellisen tarkan
täytyy niiden paikka-aistin olla, jos ne, niinkuin luultava on,
varmasti osaavat tiensä siinä loppumattomassa labyrintissä, jonka he
siten ovat laittaneet. Lumen sulamisaikana ovat nämä käytävät pieninä,
mutta kaikkialla löytyvinä vesijohtotorvina ja auttavat suuresti maan
kuivamista.
Hyönteismaailma on näillä pohjoisilla seuduilla erittäin köyhä. Ei edes
hyttystä, joka muuten on peräpohjolan vitsaus, ole varsinaisilla
napaseuduilla. Meressä on laita sitä vastoin aivan toinen. Siellä on
eläinmaailma, niin kauvas kuin ihmisen on onnistunut tunkeuta pohjoista
kohti, äärettömän rikas. Melkein joka naarauksella vetää kaavinrauta
merenpohjasta joukoittain rapueläimiä, simpsukoita, meritähtiä,
meripiikkiäisiä j.m. monenmuotoisia ja itse merenpinnalla oikein
vilisee kirkkaalla päivällä pikku eläimiä.
Korkeammatkin eläinmuodot ilmestyvät napaseuduilla lukuisammin merellä
kuin maalla. Niiden joukosta etsii kuitenkin nyt jo turhaan lukuisia
parvia Grönlannin valaita (Balaena mysticetus), joka pitkän aikaa oli
niin yleinen niillä tienoin, että niiden pyynti oli useitten maitten
arvokas tulolähde. Se on nyt niin hävitetty, ett'ei enää kannata
laittaa reilaan laivoja sen pyytämiseksi siellä.
Tärkeimmät pyyntieläimet näillä tienoin ovat viimeisenä
viitenäkymmenenä vuonna olleet _mursut_. Niitä oli erittäin runsaasti
Huippuvuorilla. Niin voivat erämiehet 1600-luvulla tappaa 700-800
mursua muutamassa tunnissa. Mursut makasivat tavallisesti suurissa
joukoissa jollakin tasaisella hiekkarannalla, sikeästi nukkuen
päivänpaisteessa, pitäen kuitenkin muutamia vartijoita. Jos erämiesten
silloin onnistui varovasti vastatuuleen lähetä maata ja tappaa ne
mursut, jotka makasivat alahalla rannalla, niin joutui koko karja
helposti erämiesten saaliiksi.
Kun pyytäjä ahdistaa naarasta poikasinensa, koettaa äiti kaikin tavoin
pelastaa poikastansa. Se sysii ja nyhkii pikku eläintä, kiirehtiäksensä
pakoa, ja sukeltaa veteen, poikanen etukäpälän alla, eksyttääkseen
takaa-ajajata. Kuitenkin joutuvat he usein molemmat pyytäjän saaliiksi,
sillä huolenpito poikasesta estää äidin pelastumista.
Seurallisuus ja uteliaisuus näyttää olevan pääpiirre mursujen
luonteessa. Kun Nordenskiöld kerta, hiljaisena, kauniina pohjolan
kesäpäivänä souteli ajojääpalaisella merellä, keskellä melkoista
joukkoa näitä eläimiä, seurasi osa niistä venettä ison matkaa aivan
rauhallisesti, silloin tällöin päästäen röhkivän äänen; toiset
uiskentelivat vallan lähellä ja kohottivat itseään korkealle vedestä,
tarkastellakseen hiukan muukalaisia; toiset taas makasivat niin
tiuhassa jääpalasilla, että ne painuivat aina vedenpintaan saakka, kun
meressä uiskentelevat toverit väkisin koettivat päästä juuri ennestään
täytetylle jääkappaleelle, vaikka joukko tyhjiä kuljeskeli likellä.
Usein tapahtuu että erämiehet, tapettuaan naarasmursun, ottavat
poikasen kiinni elävältä. Se tulee helposti kesyksi ja hyvin
uskolliseksi hoitajalleen. Se koettaa paraimman jälkeen seurata
kannella käveleviä merimiehiä, kuivalla kulkemiseen huonosti sopivilla
jaloillaan, eikä saa lepoa, jos se jätetään yksin. Valitettavasti
elävät nämä eläimet vaan muutamia viikkoja vankeudessa.
Keskiajalla kerrottiin monta ihmeellistä juttua mursuista. Niin
sanottiin sen m.m. tavallisesti makaavan sillä lailla, että se suurista
torahampaistaan riippui rantakallioissa. Erämiehet lähestyvät silloin
veneellään, leikkaavat palan sen nahasta ja kiinnittävät jonkun köyden
toisen pään loveen ja sitovat toisen pään paaluun tahi vuoren sisään
lyötyyn rautarenkaasen. Sitten heittävät he kivillä eläintä päähän,
josta se vihdoin herää ja, koettaessaan päästä irti, jättää nahkansa.
Itse kuolee eläin pian sen jälkeen tahi heitetään puolikuolleena
rannalle.
Muut Novaja Semlalla elävät pyyntieläimet ovat _partahylje_ (Phoca
barbata), _Grönlannin hylje_ (Phoca groenlandia), _kiehkuraishylje_ eli
_norppa_ (Phoca hispida) ja _maitovalas_ (Delphinapterus leucas).
Novaja Semlalta Jeniseille.
Elok. 4 p. aamulla nostivat kaikki laivat jälleen ankkurinsa ja tuo
pieni laivasto mennä höyrysi Waigatsch-salmen eli Jugor Scharin kautta
Kaarian merelle eli Kara-merelle.
Novaja Semlan eteläosa tulee kesällä aivan jäättömäksi, mutta 73
leveys-asteen pohjoispuolella alkavat jäätiköt. Matala tasankomaa
muuttuu samalla vuoriseksi ja purjehtija näkee kaukaa hujan hajan
yksinäisiä vuorenkukkuloita, joiden välistä jääjoukot loistavat; itse
kukkulat ovat kesällä jäättömiä. Mutta vasta kauvempana pohjoisessa
alkavat varsinaiset jääkentät, jotka lopuksi muodostavat tiviin
sisämaanjään, joka mahtavalla jääpeitteellään tasoittaa vuoret ja
laaksot ja muuttaa sisämaan jääerämaaksi. Tämän jääerämaan halkaisee
kesällä kuohuvat virrat, jotka tavallisesti laskevat jääkenttään
muodostuneesen järveen, joka laskee vetensä jään alitse useita tuhansia
jalkoja korkean rotkoholvin kautta läpinäkyvätä jäätä. Toisin paikoin
näkee virran, joka pauhaavalla melulla syöksee johonkin koloon,
ruiskuttaakseen jälleen vähän matkaa kauvempana ylös korkean putouksen
jostakin jäänhalkeamasta. Silloin tällöin kuulee melun, niinkuin
kanuunanlaukauksen jään sisästä. Se on uusi jäätikköloiro, joka on
muodostunut, tahi, jos ollaan likellä rantaa, jäälohkare, joka on
syössyt mereen. Sillä vuorien väliin likistynyt jää pusertuu eteenpäin
laaksourien kautta merta kohti ja muodostaa silloin usein oikeita
jääkoskia, joissa mahtava jääpeite, musertuneena ja palottuna,
verrattain nopeasti kierii alaspäin, jos laaksoura on jyrkästi vieru,
sinkahuttaen korkealle suuria kallionlohkareita ja työntäen mereen
oikeita jäävuoria. Jos laaksoura on leveä ja tasainen, kulkee jäävirta
hitaammin ja seisahtuu korkeana jääseinänä rannalle, josta silloin
tällöin suuria jääkappaleita irtaantuu; mutta jos laakson vieremä on
vaan vähäinen, sulaa jääreuna hitaasti ja näkymättömästi pois. Kun
Novaja Semlan sisämaanjää kumminkin alaltaan on verrattain vähäinen, ei
siellä irtaannu mitään erittäin suuria jäävuoria, jonka vuoksi niitä ei
tapaa Kaarian merelläkään.
Kuitenkin on eräs tunnettu saksalainen tutkija antanut Kara-merelle
nimen "jääkellari", koska merenvirrat eivät voi kesällä viedä pois
jääpeitettä, joka talvella tulee äärettömän paksuksi, vaan se kokoontuu
Novaja Semlaa vasten, jossa se kesän alussa sulkee ne kolme salmea,
jotka johtavat Kara-mereen. Sen vuoksi luultiin, että Kaarian meri koko
kesän on jäätä täynnä, mutta Nordenskiöldin keksintöjen kautta, hänen
edellisellä matkallaan sinne, tiedetään nyt, ett'ei asian laita ole
niin tukala, vaan että jää suuremmaksi osaksi sulaa, ja että tätä merta
sen vuoksi kesällä voi aivan hyvästi käyttää merikulkuun.
Matka kului suotuisimmassa säässä ja aivan jäättömällä merellä aina
elokuun 3 p. iltaan asti, jolloin ohut ajojää tuli vastaan, ja sumu,
joka kuitenkin ajoittain harveni. 4 p. tuli vesi keltaisenharmaan saven
väriseksi ja oli niin suolatointa, että sitä voitiin juoda. Oli tultu
Obin ja Jenisein virtapiiriin. Elok. 6 p. näkyi vihdoin laivojen
määräpaikka, "_Dicksonin satama_" Jenisein suussa, jossa tuo pieni
laivasto ehjänä laski ankkurinsa.
Seutu Dicksonin sataman luona on aivan asumatointa, vaikka siellä ennen
on ollut joukko asuinhuoneita pitkin virran ja meren rantaa. Ne on jo
aikoja sitte jätetty, etupäässä sen vuoksi että jahti on vähennyt,
mutta myös sen vuoksi että elämäntarpeet aikojen kuluessa ovat
enentyneet, niin ett'ei kansa enää ole viihtynyt siellä.
Nämä rakennukset, -- eli simovit, niinkuin niitä kutsutaan -- Jenisein
suulla, olivat Euroopan kansojen pohjoisimmat asuinsijat. Alastoman
tunturin juurella, alituisten lumimyrskyjen alaisina talvella ja
paksujen sumujen peittäminä sikäläisen lyhyen kesän aikana, oli niillä
luultavasti vähä riemuja ja mukavuutta tarjottavana asukkailleen.
Kappaleen matkaa etelämpänä, mutta sentään kaukana metsärajan
pohjoispuolella, on kuitenkin sangen hyvästi voipia talonpoikia, jotka
asuvat suurissa, useita rakennuksia ja huoneita sisältävissä simovissa,
joissa jonkunlainen ylellisyys vallitsee. Siellä kävellään turkiksista
tehtyjen mattojen päällä, ikkunat ovat ehjiä, pyhäinkuvat ovat peitetyt
kulta- ja hopealevyillä, seinillä on peiliä ja runsaasti koreasti
maalattuja Venäjän keisarien ja kenraalien vaskipaino-kuvia. Tämä
varallisuus saadaan kaupanteolla kotoasukkaiden kanssa, jotka
paimentavat laumojansa tunturilla.
Talvi on Jenisein suulla hyvin kylmä. Sen on kumminkin kerran
kestänyt eräs suomalainen, perämies Nummelin, joka muutamien matruusien
kanssa v. 1876 oli talven yli eräällä Jenisein saarella, 70° 48'
pohjoisella leveydellä, eräässä huoneessa, jota siellä oli käytetty
kesäkalastukseen, asuttuansa ensin jonkun aikaa talvikortteeriin
pannussa laivassa, jonka kapteini muun laivaväen kanssa oli palannut
Jeniseiskiin talveksi. Lokak. 5 p. muutti miehistö talviasuntoonsa ja
lokakuun lopusta marraskuun loppuun näytti lämpömittari 30-40 astetta
kylmää, samaten jälleen uudenvuoden jälkeen. Marrask. 21 p. ilmestyi
aurinko viimeisen kerran eikä näkynyt uudestaan ennenkuin tammik. 19 p.
Heti joulun jälkeen alkoi kerpukki ilmestyä ja vei kolme Nummelinin
laivatoveria; neljäs ja viimeinen upposi. Onneksi oli hän toki
hankkinut itselleen muutamia lisämiehiä likeisimmiltä asutuilta
seuduilta.
Kesäkuun keskipalkoilla alkoi jää liikkua ja virta paisui niin
korkealle, että oli pakko paeta asuinhuoneen katolle, johon vähä
ruokavaroja ja polttopuita sekä kaksi koiraa oli turvaan saatu. Siellä
oltiin seitsemän vuorokautta alituisessa hengenvaarassa. Katto oli vaan
niukan puoli kyynärää veden yläpuolella ja ohikulkevat jääkappaleet
uhkasivat joka hetki viedä sen mukanaan, niin että niitä yöt päivät
täytyi pitää varalta ja poissa huoneesta pitkillä saikoilla. Kattoon
sidottu pieni vene olisi ollut, onnettomuuden sattuessa, heidän
viimeinen turvapaikkansa. Koko seutu oli vettä tulvillaan.
Muuttolinnuillakaan ei ollut pitkiin matkoihin mitään kuivaa paikkaa
levätä, ja sattui, että väsyneitä riekkoja laskeutui miesten pään
päälle, niin vieläpä koirienkin päälle katolla. Kesäk. 23 p. alkoi vesi
aleta, ja miehet voivat jälleen muuttaa veden autioksi tekemään
huoneesen.
Jeniseiltä Lenan suulle.
Elokuun 10 p. kevensi Vega ja Lena jälleen ankkurinsa jatkaakseen
matkaansa. Ilma oli lämmin, jäitä ei näkynyt yhtään, ja raikkaan
kaakkoistuulen puhaltaessa voi Vega kulkea sekä höyryllä että täysillä
purjeilla. Pian tuli ilma kuitenkin sumuiseksi ja siellä täällä
kulkuväylällä näkyi kallioita, joita ei oltu otettu merikartalle, jonka
vuoksi täytyi ohjata eteenpäin suurimmalla varovaisuudella. Lisääntyvän
sumun tähden oli laivojen sitte pakko aina yksin kuuroin pysähtyä,
milloin ankkurissa, milloin jäälohkareesen kiinnitettynä. Matka kävi
sen vuoksi hyvin vitkallisesti. Usein oli sumu niin paksu, että laivat
eivät voineet nähdä toinen toistansa, jonka vuoksi täytyi antaa merkkiä
vihellyspiipulla. Ensi kerran maailman luomisen jälkeen kuului silloin
vihellyspiipun kimeä ääni näillä hiljaisilla seuduilla, joilla ei laiva
koskaan ennen ollut käynyt.
Elokuun 19 p. näkyi vihdoin tumma, jäätöin niemi pilkahtavan sumusta.
Se oli Aasian pohjoisin huippu, Kap Tscheljuskin, jonka luona matkue
laski ankkurinsa klo 6 i. p.
Nordenskiöld oli nyt saavuttanut suuren, vuosisatoja tavoitellun
päämaalin. Ensi kertaa oli laiva ankkurissa vanhan maailman
pohjoisimman niemen ulkopuolella. Sitä tärkeätä tapausta vietettiin
lippujen nostamisella ja kanuunan laukaisemisella ja, sittekun
Nordenskiöld toverinensa oli käynyt maalla ja jälleen palannut
laivalle, valmistettiin Vegalla iloiset pidot, joissa maljoja juotiin
tuon niin onnellisesti alotetun, vaarallisen matkan hyväksi
jatkamiseksi.
Aasian pohjoishuippu muodostaa matalan, lahden kahtia jakaman niemen,
jonka itäinen haara pistää koko joukon pohjoisemmaksi kuin läntinen.
Laakkasivuinen vuorenharju kulkee itäiseltä niemeltä sisämaahan päin,
eteläistä suuntaa, ja näyttää pian kohoovan 900 jalkaa korkeaksi. Vaan
vuoren syrjillä ja syvissä, lumipurojen uurtamissa ouruissa ja
notkoissa tasangolla näkyi suuria valkoisia lumikenttiä, ja samaten
näkyi vähä jäätä merenrannalla. Mutta muuten oli maisema harmaata ja
yksitoikkoista, ilman sitä erin-omaista majesteetillista kauneutta,
joka on peräpohjolan maisemille omituinen.
Kun laivat saapuivat Kap Tscheljuskinille, otti niitä vastaan iso
jääkarhu, jonka jo ennen ankkurien laskemista nähtiin kävelevän
edestakaisin rannalla, silloin tällöin katsahtaen ulos merelle päin,
ikäänkuin tiedustellakseen, ketä merkillisiä vieraita nyt ensi kerran
oli tullut hänen valtakuntaansa. Mutta kanuunanlaukaus pelotti karhun
pakoon, ja niin perinpohjaiseen, ett'ei se edes enää, niinkuin karhujen
muuten on tapana, palannut seuraavanakaan päivänä.
Kasvullisuus siellä oli hyvin köyhä. Muutamissa harvoissa paikoissa
vaan oli maa sammalista, jäkälistä, ruohoista ja saraheinästä
muodostuneen peiton suojassa, mutta sekin kasvullisuus oli hyvin laiha.
Muutoin tunki sieltä täältä maanhalkeemista esiin muutamia raihnaisia
kukkakasvia, jäkäliä ja sammaleita.
Kaikki joet olivat silloin kuivillaan, mutta laveat ja syvät
virranuomat näyttivät, että siellä lumen sulamis-aikana runsaasti vettä
virtaa. Lumipurojen lorina ja lintujen kirkuna tekevät silloin varmaan
vaihtelevammaksi sen autiouden ja hiljaisuuden, joka nyt levisi
tasangon paljaitten, melkein kaikkea kasvullisuutta vailla olevain
savikkojen yli. Mitään jälkiä ihmisistä ei missään voitu huomata.
Vanhan naparetkeilijän tavan mukaan antoi Nordenskiöld sinne rakentaa
kiviröykkiön käyntinsä muistoksi.
Sieltä suunnitti Nordenskiöld kulkunsa suoraan itään päin Uudensiperian
saaria kohti, nähdäkseen eikö sitä tietä voisi tavata maata. Pari
päivää kuljettiin höyryllä eteenpäin esteettömästi hajanaisen ajojään
läpi; muutamia hyvin suuria jäälauttoja nähtiin myös, mutta ei yhtään
jäävuoria. Ilma oli sumuinen, ja sekä sumu että jää lisääntyi aina
enemmän, niin että vihdoin ainoastaan vaivaloisesti voitiin tunkeutua
eteenpäin. Monta kertaa täytyi laivan maata suurien jääkenttien luona
ja odotella sumua hiukan hälveneväksi. Sellainen onnen kaupalla
purjehtiminen oli kuitenkin hyvin vaarallista, sillä laiva voi milloin
hyvänsä töytätä jäätä vasten tahi likistyä jääkentän sisään pääsemättä
mitenkään ulos jälleen. Silloin päätettiin pyrkiä jäästä ulos
avovedelle likinnä rantaa, ja kun se ei onnistunut, vaan jää tuli aina
tiuhemmaksi, oli pakko kääntyä takaisin pitkä matka samaa tietä, jota
oli tultukkin.
Kun Vega oli päässyt jäistä, ohjattiin kulku maata kohti, ja sitte
jatkettiin matkaa noin penikulman päässä rannasta, usein aivan
jäätöintä merta, aina Preobraschenien saarelle asti, jossa ankkuri
laskettiin. Saari oli lumetoin ja peittynyt ruohonsekaiseen
sammalvaippaan. Siellä tavattiin taas pohjoinen eläinmaailma koko
rikkaudessaan. Saaren kohtisuoran rantueen ulkonemat olivat
lukemattomien pohjankiislojen ja kolmivarpaisten lokkien
hautomispaikkoina, äärimmäisillä rantasärkillä juoskenteli kahlaajia
edestakaisin ja etsi vilkkaasti huutaen ruokaansa, ylimmäisillä
kallion-ulkonemilla hautoi joukko isojalokkia ja alangon rinteillä
näkyi valkea tunturipöllö väijymässä saalistansa, hiljaa ja
liikkumatoinna tuntikausittain, mutta niinkuin tavallisesti, valppaana
ja arkana, niin että erämies vaan vaivaloisesti voi lähestyä
pyssynkannon päähän. Rantaliuskalla vuoren alla nähtiin kaksi jääkarhua
ja meressä isonlainen joukko hylkeitä ja kauvempana oli purjehdittu
mursujoukkojen ohi. Tällä saarella, joka on koko joukon etelämpänä kuin
Kap Tscheljuskin, on kasvullisuuskin paljoa rikkaampi, johon myös on
suurena apuna siellä mereen laskeutuvan Chatangavirran kesällä lämmin
vesi.
Elok. 27 p. oli päästy Lenavirran suun läheisyyteen, ja siellä erosi
Nordenskiöld Vegalla höyrylaivasta Lena, joka jatkoi matkaansa
määräpaikkaan, Lenan suulle ja Jakutskin kaupunkiin. Hyvästijätöksi
toverille laskettiin Vegalta muutamia rakettia, ja sen jälkeen mennä
höyrysivät laivat kumpikin omalle suunnalleen, Vega itäänpäin, uusia
vaaroja ja uusia löytöjä kohti, laivanpohjan siihen asti aina
kyntämätöintä merta.
Lenan suulta talvikortteeriin.
Ilma oli tyyni, mutta enimmäkseen pilvinen, ja lämpömittari näytti
+4 astetta. Matka kävi alussa rivakasti eteenpäin Uudensiperian saaria
kohti, mutta sittekun länteisimmät niistä olivat tulleet näkyviin, tuli
vesi niin matalaksi ja jääsohjoa ilmestyi, niin että välttämättä täytyi
hiljentää vauhtia. Nordenskiöldin aikomus oli laskea siellä ankkuri ja
tutkia maata, mutta pelko että myrsky voisi nousta, jolloinka Vegan
tila matalassa väylässä olisi voinut tulla hyvin vaaralliseksi, tahi
että kokoontunut ajojää äkkiä tulleen pakkasen kautta jäätyisi ja
estäisi kaiken edemmä tunkeumisen, pakoitti hänen jatkamaan matkaa
ilman mitään seisahtumista.
Syysk. 3 p. näkyi Karhusaaret. Silloin satoi lunta, niin että laivan
kansi ja saaret olivat valkean lumivaipan peitossa.
Tähän asti ei Vega ollut matkallaan, kun pysyttiin likellä rantaa,
tavannut mitään muita ajojääkenttiä, kuin semmoisia, jotka muodostuivat
vedensyömistä, melkein jääsohjoksi muuttuneista jääkappaleista. Ei
yhtään jäävuorta ollut näkynyt. Mutta nyt alkoi jää tulla paksummaksi
ja Karhusaarien itäpuolella oli paksua merenjäätä jotenkin tiheissä
joukoissa ajelehtinut rantaa kohti. Pitkin rantaa oli kuitenkin vielä
avonainen jäätöin ura.
Karhusaarien ohi kuljettua, asetettiin suunta suoraan Kap Schelagskoita
kohti, jolloin Vega jätti selvän uran rannan likellä ja kulki eteenpäin
ajojäitten läpi. Mutta samalla kun pohjoistuuli alkoi puhaltaa, aleni
lämpömäärä jäätymispisteen alipuolelle, vesi jääkappalten välillä
peittyi jotenkin paksuun jääkuoreen ja ajojäät tihenivät aina enemmän
ja enemmän. Silloin tuli mahdottomaksi jatkaa otettua suuntaa, ja Vegan
täytyi kääntyä maalle päin, siihen noin penikulman levyiseen selvään
uraan. Lämpömäärä, joka ulapalla jäiden keskellä oli -3, nousi täällä
+4 asti ja veden lämpö kohosi -- 1,2 asteesta 3,5 asti, jonka ohessa
suolaisuus oli puolta vähempi. Siitä voitiin päättää, että oli tultu
Kolymavirran uraan.
Karhusaaret, jotka ovat tämän virran suun ulkopuolella, ovat muodoltaan
omituiset. Vuoret, joita saaret ovat, ovat näet vuosisatojen kuluessa
rapautuneet rikki, jättäen sinne tänne ikäänkuin korkeita pilareita ja
torneja, sekä rauniojoukkoja ja -riviä, jotka ovat särkyneitten muurien
ja huoneitten näköisiä. Mereltä katsoen näyttävät nämä muodostukset
suurensuuren kaupungin raunioilta, joka kaupunki kerta on ollut
vahvojen muurien ympäröimä ja täynnä temppeliä ja loistavia
rakennuksia.
Matka alkoi nyt käydä aina hitaammin ja hitaammin. Puoliyön aikana oli
aurinko jo hyvin syvällä taivaanrannan alapuolella ja yöt olivat
tulleet niin pimeiksi, että Vegan siihen aikaan vuorokautta täytyi
pysyä asemillaan useita tuntia, kiinnitettynä johonkin suurempaan
pohjajäähän. Sitä paitse vallitsi usein päivillä paksu sumu, joka
pakotti kulkemaan eteenpäin suurella varovaisuudella, tuolla
tuntemattomalla kulkuväylällä. Purjehtiminen pitkin Aasian
pohjoisrantaa alkoi myöskin tulla jotenkin yksitoikkoiseksi, sillä
innokkainkin naparetkeilijä voi pitemmän päälle kyllästyä jäähän,
pelkkään jäähän, matalikkoon ja sumuun, ilman mitään vaihtelua.
Myöskään ei oltu sitte Jugor Scharista lähdettyä, s.o. koko kuukauden
purjehtimis-ajalla, nähty yhtään ihmisiä tahi ihmis-asuntoja, paitse
yhtä vanhaa asumatointa tupaa eräällä autiolla rantasärkällä.
Nyt tapahtui kuitenkin mieluisa vaihetus. Syysk. 6 p. huomattiin
kappaleen matkaa Kap Schelagskoin ulkopuolella kaksi venettä, täynnä
väkeä. Kaikki miehet Vegalla -- paitse kokki, jota ei mikään tapaus
voinut viekoitella jättämään patoja ja paistinpannuja ja joka purjehti
Aasian ja Euroopan ympäri kenties ainoatakaan kertaa käymättä maalla --
juoksivat ylös kannelle. Veneet olivat nahkaisia, laitetut samalla
lailla kuin eskimojenkin veneet, ja ne olivat täynnä nauravia ja
haastelevia kotoasukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huudoilla
ja viittauksilla antoivat ilmi, että he tahtoivat tulla laivalle. Kone
seisotettiin silloin, veneet laskivat laivan luo, ja joukko nahkoihin
puettuja, avopäisiä olentoja kapusi ylös reilingin yli, tavalla, joka
selvästi osotti, että he olivat nähneet laivoja ennen. Vilkas
keskustelu alkoi, mutta pian huomattiin, ett'ei kukaan veneitten tahi
laivan väestä osannut mitään kieltä, jota molemmin puolin olisi
ymmärretty. Mutta asia autettiin merkeillä ja viittauksilla, niin hyvin
kuin voitiin. Pakina ei estynyt siitä, ja suuri ilo pääsi pian
vallalle, varsinkin sitte, kun oli jaettu muutamia lahjoja,
pääasiallisesti tupakkia ja muutamia liitupiippuja. Ne ihmiset olivat
tschuktschia. Eräs poika heistä osasi lukea kymmeneen asti engelskaksi,
joka näyttää että he olivat seurustelleet amerikkalaisten
valaskalanpyytäjien kanssa.
Moni tschuktschi oli kookas ja kaunisvartaloinen mies. He olivat puetut
ruumiinmukaisiin nahkahousuihin ja peurannahkaisiin peskiin. Pää oli
paljaana, tukka kokonaan pois leikattu, paitse kapeata reunustaa
edessä, joka oli kammattu alas otsalle. Muutamilla oli nahkatakki
pistettynä taakse vyöhön, mutta he näyttivät pitävän ilmaa liika
lämpimänä, käyttääkseen päähinettä. Naisten ihoon oli piirrelty mustia
tahi mustansinisiä viivoja otsaan ja nenään, sekä muutamia koreuksia
poskille. Kasvojenmuoto ei tuntunut niin vastenmieliseltä kuin
samojeedien ja eskimojen; he olivat myös, verraten samojeedihin,
jotenkin puhtaita ja heillä oli kaunis, melkein vaaleanpunainen iho.
Pari miestä oli aivan valkeanveristä. Luultavasti olivat he sotavankina
tahi pakolaisina tschuktschien sekaan elämään joutuneitten ryssien
jälkeläisiä.
Tschuktschit näyttivät olevan erittäin tyytyväisiä tapaamiseen ja
saamiinsa lahjoihin. Ne olivat lehtitupakkinippuja, liitupiippuja joita
jokainen sai niin paljo, kuin voi pitää sormiensa välissä, koristuksia
ja vanhoja vaatteita, joita löytöretkeilijät ja miehistö oli levitellyt
ympärilleen anteliaalla kädellä. Oltiin näet vakuutettuja, että Vega
muutamassa päivässä tulisi kulkuväylälle, jossa talvivaatteet olisivat
aivan tarpeettomia.
Kun kotoasukkaat olivat lähteneet veneinensä, kulki Vega edemmä pitkin
rantaa. Yöksi ruvettiin olemaan suuren jäälautan luona. Mutta aamusella
huomattiin taas oltavan niin jään ja sumun keskellä, että oli mahdotoin
kulkea edemmä. Kun sumu harveni hiukan, niin että laivan voi erottaa
maalta, tuli jälleen vierailemaan kotoasukkaita, joita tälläkin kertaa
pidettiin paraimman jälkeen hyvänä. He kutsuivat selvillä merkeillä
matkustajia nousemaan maalle ja käymään heidän teltoissaan. Kun
kaikissa tapauksissa oli mahdotoin vielä jatkaa matkaa, totteli
Nordenskiöld kutsumusta, panetti veneen vesille ja meni useimman
toverinsa kanssa maalle.
Ranta on sillä paikalla hiekkavallia, joka kulkee meren ja erään
syvemmän laguunin eli suolattoman järven välillä. Sisempänä kohosi maa
vähitellen paljaiksi, lumettomiksi tahi viime päivien lumisateen
jälkeen ohuella lumipöperöllä peitetyiksi vuorenharjuiksi.
Tschuktschien kylät rakennetaan tavallisesti semmoisille
rantavalleille. Asuntoina on tilavat nahkateltat, joiden sisällä on
lämpyisten, hyvästi valmistettujen peurannahkojen ympäröimä
laatikonmuotoinen makuukammio, jota valaisee ja lämmittää raanilamput.
Siellä makaa perhe kesällä, ja siellä oleskelee se enimmäkseen koko
päivän talvella. Sitä paitse poltetaan ulkoteltan keskellä puitakin,
jota varren avataan reikä taitteisen telttakaton harjalla.
Nordenskiöld ja hänen toverinsa otettiin hyvin ystävällisesti vastaan
ja heille tarjottiin mitä talossa oli. Sillä kertaa oli ruokaa
runsaasti saatavana. Yhdessä teltassa keitettiin peuranlihaa suuressa
rautapadassa ja erään toisen ulkopuolella palottiin parastaikaa ja
otettiin sisuksia ulos kahdesta vasta ammutusta tahi teurastetusta
peurasta. Kolmannen teltan luona hääri eukko, ottaen peurojen
pötsistä ruohonpäisen, spenaatimaisen sisällyksen ja valaen sen
hylkeennahkasäkkiin, säilytettäväksi ruoaksi talvella. Hän käytti
käsiänsä kousikkana ja paljaat käsivarret olivat korkealle
ruohonpäiseksi värjätyt tuosta ei juuri maittavasta spenaatista. Toisia
nahkasäkkiä, täynnä raania, oli rinnakkain teltan seinillä.
Kaikissa teltoissa oli palottuja hylkeitä, todistuksena että
hylkeensaanti viime päivinä oli ollut runsas. Erään teltan luona oli
kaksi tuoretta mursunpäätä suurine kauniine torahampainensa.
Nordenskiöld tahtoi ostaa ne päät, mutta tschuktschit eivät suostuneet
siihen, sillä he pitävät uskontonsa mukaan mursunpäitä jonkunlaisessa
kunniassa. Seuraavana päivänä tarjottiin kuitenkin torahampaat
myytäväksi. Myös tarjosivat tschuktschit raania kaupaksi, ja näyttivät
hyvin kummastelevan, ett'ei matkustajat tahtoneet vaihettaa sitä
itselleen muutamata erää.
Lapsia näkyi joukoittain, raittiita ja tuoreita. Sisäteltassa kävelivät
suuremmat lapset melkein alastomina ja juoksivat ilman kenkiä tahi
muita vaatteita telttojen väliä, routaista maata. Pienempiä lapsia
kanniskeli niin hyvin miehet kuin vaimotkin hartioillaan ja ne olivat
silloin niin pyntätyitä, että ne näyttivät nahkapallilta. Lapsia
kohdeltiin mitä suurimmalla ystävyydellä, eikä koskaan kuullut
vanhempien sanovan niille pahaa sanaa.
Seuraavana aamuna koetti Nordenskiöld kulkea edemmä, mutta hänen täytyi
sumun vuoksi pysähtyä erään pohjajään luo, joka oli tullut likelle
maata. Siellä täydyttiin viipyä kokonainen vuorokausi, joka aika
käytettiin maan tutkimisiin. Yhtään telttaa ei tavattu läheisyydessä,
mutta monissa paikoin rannalla nähtiin jälkiä vanhoista telttapaikoista
sekä särjettyjä talonkaluja ja hylkeen, peuran ja mursun luita.
Ensi kertaa silloin mikään laiva laski sille rannalle, ja sanoma tästä,
kotoasukkaille niin merkillisestä tapauksesta oli levinnyt lavealti
ympäri. Vaikk'ei yhtään telttaa ollut läheisyydessä, sai Vega sen
vuoksi ottaa vastaan useita kyläilemisiä. Nordenskiöld käytti niitä,
ostaakseen vaatteita ja kaluja, jotka olivat tschuktschien elintavalle
omituisia. Mutta kauppa oli sillä kertaa hyvin vaikeata, sillä
Nordenskiöldillä oli puute vaihtotavarasta, ja rahoja voi siellä vähän
käyttää. Tschuktschit pitivät 25 ruplan seteliä vähemmän-arvoisena
kuin koreata saippuan päällystä, ja kulta- tahi hopearahaa
vähemmän-arvoisena kuin tinanappia. Yhden ja toisen 50 äyrin kappaleen
saatiin tschuktschit kuitenkin ottamaan, mutta vasta sitte, kun niihin
oli tehty reikä, että niitä voi käyttää korvarenkaina. Joukon
hopearahoja, joissa oli kuningas Oskar toisen kuva, jakeli Nordenskiöld
sitä paitse sekä siellä että edellisellä paikalla lahjaksi, jättääkseen
ohjausta heidän matkansa jälkien löytämiseksi, jos joku onnettomuus
kohtaisi laivaa ja retkikuntaa.
Innokkaimmin haluttuja tavaroita olivat karkeat silmäneulat ja
parsinneulat, padat, suuret veitset, kirveet, sahat, navarit ja muut
rautakalut, liina- ja villapaidat, mieluisimmin hyvin koreaksi
värjätyt, kaulahuivit, tupakki ja sokuri, sekä ennen kaikkia paloviina,
jota kaikki villit kansat erittäin ahneesti ottavat. Kuitenkin oli
tschuktschienkin joukossa ymmärtäväisiä, jotka eivät koskaan maistaneet
tippaakaan tuota tulista ja petollista myrkkyä, vaan ylenkatseellisella
liikkeellä hylkäsivät tarjotun lasin.
Tschuktschit ovat yleensä älykkäitä ja aprikoivia kauppamiehiä ja
pitävät tarkasti huolen omasta edustaan. Sen he ovat vähitellen
oppineet vaihtokaupan kautta, jota he välittävät Amerikan ja Siperian
välillä. Napa-Amerikan etäisimmässä kauppapaikassa sanottiin vielä
muutamia vuosia sitte majavannahasta maksetun vaan yhden tupakkilehden,
ja kun venäläiset ensin tulivat Kamtschatkaan, saivat he kahdeksan
sopelinnahkaa veitsellä ja kahdeksantoista kirveellä, ja sentään
nauroivat kamtschatkalaiset herkkäuskoisia muukalaisia, jotka niin
helposti antoivat itsensä pettää. Tätä nykyä on asianlaita kuitenkin
toinen.
Syysk. 10 p:vää vasten yöllä peittyi meri jotenkin paksuun, uuteen
jääkuoreen, mutta sen mursivat jälleen laivan läheisyydessä ajelehtivat
vanhat jääkappaleet. Itse ajojääkin oli vähä hajaantunut ja
Nordenskiöld antoi sen vuoksi panna laivan liikkeesen, jatkaaksensa
matkaa. Pian sulki tien kuitenkin nauha vanhaa jäätä, jota yökylmä oli
niin vahvistanut, että vasta parin tunnin työn jälkeen kirveillä ja
tuurilla voitiin raivata ura sen läpi. Sitte tuli jälleen jotenkin
selvää vettä, mutta sen sijaan kohtasi paksu sumu, niin että jälleen
täytyi seisahtua pohjajään luo seuraavaksi päiväksi, jolloin matkaa
taas voitiin jatkaa iltaan asti, jolloin jälleen seisahduttiin
jäälohkareen luo.
Seuraavana päivänä, syysk. 12, kun jo oli tultu hyvän matkaa ohi
Irkaipijn eli Nordkapin, tuli niin paksu jää vastaan, ett'ei ollut
mahdollista tunkeutua edemmä. Täytyi sen vuoksi palata ja töin tuskin
voi Vega päästä likelle maata tiuhassa olevien jääjoukkojen läpi. Laiva
laski vihdoin ankkurin pienessä, pohjoiseenpäin, kahden ulospistävän
vuoriniemen välissä olevassa mutkassa. Siellä oli sitte pakko viipyä
aina syysk. 18 p. asti, odotellen paremmuutta jääsuhteissa.
Niemellä, joka yhdistää Irkaipijn mannermaahan, oli 16-telttainen kylä,
sekä jäännöksiä kansasta, joka oli asunut siellä ennen tschuktschia,
mutta jonka kerrotaan sotien johdosta muuttaneen vähä pohjoisemmassa
Jäämerta olevaan, vielä tuntemattomaan maahan. Huoneet näyttivät
ainakin osaksi olleen valaanluista rakettuja ja puoleksi kaivettuja
maan sisään. Kaivettaessa löydettiin kivisiä ja luisia kaluja, niinkuin
kivikirveitä, nuolenkärkiä, lusikoita j.m. Osan vanhoja rakennuksia
olivat tschuktschit laittaneet raanikellareiksi. Tschuktschit
näyttivät epäluulolla katselevan kaivamista, peljäten näiden
raaniloitten ryöstämistä. Mutta he kummastuivat suuresti nähdessään
muukalaisten jättävän nämä heidän silmissään verrattomat aarteet ja sen
sijaan etsivän vanhoja luunpalasia ja kiviliuskoja.
Matkustajien ja kylän-asukkaiden väli tuli pian hyvin ystävälliseksi.
Eräs lihavanlainen tschuktschi, soreavartinen, kookas ja kaunis,
luultiin kylän päälliköksi, ja ystävyyden vahvistamiseksi kestitettiin
häntä laivalla useita kertoja paraimman jälkeen, jota paitse hän
sai pienempiä lahjoja. Hän näyttikin olevansa hyvin heikko
kohteliaisuuksille ja koristuksille ja käveli, kiitos lahjojen ja
vaihtokaupan, peskin päälle vedetyssä punaisessa villapaidassa,
kummassakin korvassa kullatut kellonvitjat, joiden alipäissä riippui
kymmenen-äyrinkappale. Jo Vegan saapuessa oli hän toisia tschuktschia
paremmin puettu ja hänen telttansa oli tilavampi ja siellä oli kaksi
makuusijaa, yksi hänen kummallekkin vaimolleen. Mutta pian havaittiin,
ett'ei tämä tschuktschilais-keikari ollutkaan mikään päällikkö ja
ett'ei minkäänlaista hallitusta löytynytkään tässä, yhtä vähän kuin
muissakaan tschuktschilais-kylissä.
Lapsia, raittiita ja tuoreita, oli täälläkin joukoittain, ja
kotoasukkaat niitä hellien kohtelivat. Hyvä sana niille valmisti kyllä
ystävällisen vastaanoton teltassa. Naisia kohdeltiin miesten
vertaisina, ja mies kysyi aina neuvoa vaimolta, tärkeämpätä pyyntiä
päätettäessä. Miehen vaihtamalla hankkimat kapineet jätettiin heti
vaimon huostaan. Toisilla lapsilla oli kaulassa pienillä kiinalaisilla
ja amerikkalaisilla rahoilla koristettuja helminauhoja. Ei kukaan
osannut sanaakaan venättä koko kylässä, mutta sielläkin osasi eräs
nuorukainen lukea 10:een engelskaksi. Joka teltassa näki peuranmahoja
sisuksineen tahi säkkiä täynnä muuta apetta. Muutamat nuoret immet
paloivat eräässä teltassa samana päivänä jään alta paulalla pyydettyä
hyljettä. Heitä ympäröi silloin joukko tenavia, jotka aina välistä
mielihyvikseen saivat verisiä lihaviipaleita.
Levotoinna pitkästä viipymisestä siellä, teki Nordenskiöld matkan
eräälle ankkuripaikan likellä olevalle vuorelle. Sieltä oli lavea
näkyala yli meren. Se oli ylt'yleensä yhteen likistyneen ajojään
peitossa. Vaan lähinnä maata näkyi avonainen vesiura, jonka kuitenkin
useissa paikoin jäänauha arveluttavalla tavalla katkaisi.