Pohjoisnavalle pääsemistä oli viime aikoina pidetty houkuttelevana
tehtävänä pohjoisille tutkimusmatkoille, ja vaikka Nordenskiöld oli
niitä, jotka katsoivat semmoisen tunkeumisen mahdottomaksi, tahtoi hän
kumminkin koettaa tulla niin pitkälle pohjoista kohti kuin mahdollista.
Kokemus, joka oli saatu kolmella ruotsalaisella tutkimusretkellä
Huippuvuorille, näytti, että syksy oli oikea vuoden-aika koetukselle
tunkeutua pohjoisnapaa kohti. Silloin oli näet jään syönyt rikki
kesäinen lämmin ja hajottanut tuulet ja merenvirrat, joka etu runsaasti
voitti ne lisävaikeudet, joita syksyinen pimeys ja raivokkaat myrskyt
tuottivat.
Nordenskiöldin onnistui asiaa harrastavien göteborgilaisten sekä
Ruotsin kruunun avulla saada toimeen uusi napatutkimusretki v. 1868;
edelliset tutkimusretket olivat tehdyt Ruotsin kruunun kustannuksella.
Tutkimusretken tarpeiksi saatiin ruotsalainen postihöyrylaiva Sofia, ja
se sai tehtäväksensä käyttää kesän Huippuvuorien ja sen ympärillä
olevien merien tieteelliseen tutkimiseen, sekä sitten syksyllä koettaa
tunkeutua pohjoista kohti, niin pitkälle kuin voi päästä. Tämän
tutkimusretken tieteelliset tulokset oli loistavat ja syysk. 19 p.
liehui keltaisensininen Ruotsin lippu Sofian mastonnenistä
pohjoisimmalla leveys-asteella, jonka siihen asti mikään laiva oli
saavuttanut, 81° 42' pohjoista leveyttä. Ainoastaan pari retkikuntaa on
sittemmin päässyt hiukan kauvemmas pohjoisnapaa kohti, nimittäin
82° 16' ja 82° 27'.
Mutta Nordenskiöldin oli pakko kääntyä kunniakkaalta retkeltään erään
onnettomuuden kautta, joka helposti olisi voinut saattaa koko
retkikunnan turmioon. Keskellä yötä viskautui Sofia raivokkaassa
myrskyssä niin ankarasti jäävuorta vasten, että alus rupesi vuotamaan
ja voitiin vaan uskomattomilla ponnistuksilla pitää tyhjänä siksi että
saavuttiin Huippuvuorille, jossa vahinko korjattiin, ja sen jälkeen
lähdettiin kotimatkalle.
Mutta kauvan ei viipynyt, ennenkuin Nordenskiöld teki uuden
matkasuunnitelman. Sen piti nyt tarkoittaa talvenpitoa yhdellä
Huippuvuoriin kuuluvia Seitsensaaria, jolloin koetettaisiin rekiretkeä
yli jään pohjoisnavalle. Varat tähän matkaan sai Nordenskiöld
paitse muilta Göteborgin henkilöiltä, sekä Ruotsin valtiolta,
göteborgilaiselta _Oskar Dicksonilta_, joka sittemmin koskaan
väsymättömällä anteliaisuudella on auttanut kaikkia Nordenskiöldin
tutkimusretkiä.
Saadaksensa kokemusta kaikista talvenpitoon ja rekiretkeen kuulujista
asioista, ryhtyi Nordenskiöld ensin tutkimusretkeen Grönlandiin
v. 1870. Niinkuin tiedetään, peittää koko Grönlannin, paitse
kapeata rantakaistaletta, valtava, yhtäjaksoinen jääjoukko. Sitä
myöten kulki Nordenskiöld kauvas maan sisään, ja kun grönlantilaiset,
jotka seurasivat häntä sillä vaarallisella matkalla, rupesivat
pelkäämään ja kääntyivät takaisin, jatkoi hän ynnä matkatoverinsa,
tohtori _Berggrenin_ kanssa, matkaansa hengenkaupalla. Yli
yhteenkokoontuneitten jäälohkareitten, ammottavien syvennyksien,
murtuvien lumiholvien, ja kirkkainta jäätä virtaavien, viileitten
jokien uomissa tunkeusivat he noin viisi penikulmaa maan sisään, tuon
"jääkuningattaren mahtavan, aution palatsin", kunnes he eräältä 2,200
jalkaa yli meren olevalta ylänteeltä varmasti näkivät olevan turhaa
mennä edemmä. Joka haaralla minne silmä kannatti, ulottui näet se autio
jääkenttä loppumatoinna ja rajana taivaan lavea kansi. Koko tämä
tutkimusretki oli rikas tieteellisistä tuloksista. Muun muassa tekivät
he sen keksinnön, että jäällä ja siinä olevissa vesikuopissa vielä
löytyi kasvia, jotka voivat tuossa alituisessa kylmyydessä pitää vaikka
niukankin olemuksensa. Muuten oli Grönlannin jääkentän tutkimisella
suuri viehätyksensä, sillä tunnettuhan on, että Aasian, Euroopan ja
Amerikan pohjoiset maat kaikki joskus kaukaisessa muinaisuudessa ovat
olleet samanlaisen jääpeiton alla.
Tultuansa kotia Grönlannin tutkimusretkeltä, alkoi Nordenskiöld
suurimmalla innolla tehdä valmistuksia pohjoisnaparetkeen. Kaksi
alusta, höyryvene "Polhem", jota ohjasi kapteini L. _Palander_, ja
priki "Gladan", jota ohjasi luutnantti G. v. _Krusenstierna_, antoi
hallitus hänen käytettäväkseen. Jälkimäisen aluksen piti jollekkin
Seitsensaarelle viedä rakennustarpeita asuinhuonetta varten, hiiliä ja
muita tarpeita, sekä sitte palata kotia. Siinä huoneessa piti
retkikunnan olla talvi toimittaen tieteellisiä töitä, ja sieltä piti
sitte rekiretki tehtämän pohjoisnapaa kohti, heti kun pitkä talviyö oli
kulunut ja aurinko tullut takaisin. Tälle tutkimusretkelle, joka
tehtiin v. 1872, sattui kumminkin iso joukko vastoinkäymisiä. Jäiden
tila oli tukalampi kuin lähimuistiin. Sen sijaan että jo kesällä
olisi saavuttu Seitsensaarille, pidättivät jääjoukot retkikunnan
Länsi-Huippuvuorten luoteisella kolkalla aina syyskuun alkuun asti.
Peurat, jotka Nordenskiöld oli ottanut mukaan Norjasta ja joiden
elättämiseksi kuljetettiin erityisellä laivalla mukana peuranjäkäliä,
karkasivat tiehensä eräänä myrskyisenä yönä eikä niitä voitu enää
löytää. Molemmat kuormalaivat, jotka eivät olleet varustettu olemaan
talven yli, vaan joiden piti purjehtia kotia takaisin, tulivat
suljetuiksi jäihin ja pidätetyiksi seuraavaan kesään. Eräässä kovassa
myrskyssä tammik. 30 p. olivat kaikki kolme alusta hukkumaisillaan
jäihin ja voivat vaan kaikkein suurimmilla ponnistuksilla pelastua.
Kulku pohjoisnapaa kohti ei myöskään antanut odotettuja tuloksia.
Ponnistettuansa kaikki voimansa ja uhalla kohdattuansa kaikkia vaivoja
ja vaikeuksia, onnistui heidän vaan päästä eteläisimmän Seitsensaaren
luo ja sen kukkuloilta näkyi jään päällä kaikkialla olevan summattoman
suuria jäälohkareita, kasoittain toinen toisensa päällä, niin että
selvästi näkyi että jokainen koetus päästä perille oli mahdotointa.
Kuitenkaan ei tutkimusretki ollut hyödytöin. Suuri joukko tärkeitä
tieteellisiä huomioita tehtiin ja rohkeilla ja vaarallisilla
vaelluksilla, joita Nordenskiöld ja Palander tekivät m.m. suoraan
sisämaanjään poikki, päästiin tarkemmin kuin siihen asti tuntemaan
pohjoisten Huippuvuorien luontoa. Sitä paitse olivat tämän talvenpidon
kokemukset arvaamattomaksi hyödyksi suuren Vega-retken valmistamisessa,
joka oli tuleva loistokohdaksi napamatkojen seikkailurikkaassa
historiassa.
Palattuansa Huippuvuorilta alkoi Nordenskiöld heti työskennellä uutta
napamatkaa varten, johon hän jo viimeisellä matkallaan oli tehnyt
suunnitelman. Retken piti tällä kertaa kulkeman itäänpäin, Novaja
Semlaan, Kaarian merelle ja Jenisein suulle. Nordenskiöld tahtoi
näyttää, että hyvin valmistettu ja viisaasti suunniteltu matka niille
yleensä pääsemättömiksi arvelluille seuduille kaiken todennäköisyyden
mukaan oli onnistuva, ja että merikulku Euroopan ja Pohjois-Siperian
joensuiden välillä siis oli mahdollinen. Juhannuksen aikana v. 1875
lähti hän pienellä aluksellaan, "Prövenillä". Tromsöstä, ja niin
täydellisesti oli hän laskenut matkasuunnitelman, että se tesmällensä
toteutui. Jenisein suulta antoi Nordenskiöld Prövenin kääntyä takaisin,
mutta itse jatkoi hän muutamien mukana olevien tiedemiesten keralla
matkaa Jeniseitä ylöspäin ja sitten maamatkaa Siperian ja Venäjän
kautta Suomeen. Koko tällä pitkällä maamatkallaan otettiin Nordenskiöld
kaikissa suurissa kaupungeissa, joiden läpi kuljettiin, suurella
innostuksella vastaan, eikä ilo ollut pienin, kun hän tuli niin kauvan
kaivattuun suomalaiseen isänmaahansa. V. 1876 teki Nordenskiöld jälleen
kaikin puolin onnistuneen matkan Jenisein suulle ja sieltä takaisin,
näyttäen niin, ett'ei Prövenin menestyksellinen matka tullut
onnellisesta sattumasta, vaan että nämä vesitiet todella olivat avoinna
merikululle, kun vaan osattiin valita sopivin aika.
Nyt nousi Nordenskiöldissä ajatus matkaan pitkin Aasian koko
pohjoisrantaa Beringin salmelle asti. Se oli rohkea tuuma, jota moni
piti mahdottomana toteuttaa. Ei mikään laiva ollut vielä uskaltanut
ryhtyä siihen, vaikkakin tuon pitkän rantueen yksityiset osat olivat
tulleet tutkituiksi, etenkin venäläisten merenkulkijoiden kautta. Aivan
mahdottomana pidettiin varsinkin pääsemistä ohi Aasian pohjoisimman
niemen, Kap Tscheljuskinin, jonka ympäri ei koskaan oltu purjehdittu ja
jota ei edes minkään tutkijan jalka ollut polkenut; siellä luultiin
jääjoukkojen olevan koossa, muodostaen läpipääsemättömän muurin, jota
vastaan ihmisvoima ja ihmisnero muka turhaan taisteli. Mutta
Nordenskiöld oli toista mieltä. Jään, sanoi hän, sulattaa vuosittain se
suuri määrä lämpyisempätä vettä, jota Siperian virrat kevään kesän
laskevat mereen, ja sen vuoksi täytyy kesällä leveämpi tahi kapeampi
jäätöin ura muodostua pitkin rantaa purjehdittavana kanavana. Maan
pyörimisen vuoksi, niin tuumaili Nordenskiöld edelleen, piti siellä
löytyä kova virta itäänpäin, jonka täytyy auttaa pitämässä avovettä
jäättömänä. Näille ja muille syille rakensi Nordenskiöld tuumansa, ja
seuraavassa saamme nähdä, kuinka hän pani sen toimeen.