Oltuansa v. 1858 ja 1861 osallisena kahdessa tutkimusmatkassa
Huippuvuorille, teki Nordenskiöld v. 1864 kolmannen matkan tähän
pohjanperäiseen saaristoon; nyt oli hän itse matkueen johtaja.
Matkaan osaaottajat kokoontuivat Tromsöhön Norjassa toukokuun lopulla
ja ryhtyivät aluksensa kuntoon laittamiseen. Semmoinen oli heillä
vanha, mutta lujasti rakennettu kanuunavene, joka 30 vuotta oli ollut
maalle vedettynä, jotta sen sodan tullessa voisi lykätä mereen ja
käyttää Norjan rantojen puolustamiseen; nyt taklattiin se kuunariksi ja
valittiin tutkimusmatkueen palvelukseen, sen rauhallisen toimen
suorittamisessa. Se ei ollut juuri kovin suuri, niin, pienempi kuin
moni jaala, jolla saaristolaiset halkoja kuljettavat; mutta sitä
sopivampi oli se hakemaan tietä ajojään keskellä, ja kylliksi vahva se
oli pelotta kohtaamaan sitä ja tätä töyttäystä siltä. Siinä oli neljä
venettä, jotka eivät kuitenkaan kuljettaissa voineet riippua reilingin
ulkopuolella, vaan jotka täytyi ottaa kannelle, joka sen kautta tuli
aivan täyteen, niin että ainoastaan vaivaloisesti voi veneitten ja
kansilastin keskellä kävellä aluksen toisesta päästä toiseen. Mukavata
se ei juuri ollut. Evästä oli aluksessa viideksi ja puoleksi
kuukaudeksi. Miehistönä oli kaksitoista henkeä, rohkeita ja kelpo
merimiehiä kaikki tyyni.
Alus oli, niinkuin sanottu, pieni ja niukalta oli sekä tilaa että
mukavuutta. Etumaisessa, heti perämaston takana olevassa kajuutassa ei
voinut seisoa suorana, joll'ei asettunut katto-ikkunan alle.
Varsinainen suuri kajuutta oli vähän korkeampi. Siihen päästiin
etumaisesta kajuutasta vaan puolitoista kyynärää korkeasta aukosta,
jonka kautta kulkiessa täytyi melkein kömpiä, tahi ainakin syvään
kumartua. Etumaista kajuuttaa kutsuivat matkamiehet nimellä "Orcus",
s.o. Manala, koska se oli puolipimeä ja aivan sikin sokin täytetty
matkakapineilla ja kaikenlaisilla kokoelmilla. Tähän maailman-osaan
asettui seuran eläintentutkija asumaan, toiset sitä vastoin ottivat
asuntonsa suureen kajuuttaan. Kojut eli makuusijat olivat sisäpuolelta
verhotut paksuilla peurannahoilla ja olivat sen vuoksi lämpimät ja
kuivat. Muutoin ne olivat hyvin epämukavat, ne kun olivat aivan matalat
ja kun kattohirsi vaikeutti jokaisen yrityksen kääntyä kojussa tahi
kömpiä sen sisään ja siitä ulos.
Kun kaikki oli järjestyksessä lähtöä varten, astui Nordenskiöld
kumppaninensa vaatimattomaan laivaansa, jonka sitten höyrylaiva hinasi
ulos merelle Tromsön lavean saariston kautta. Kova pohjatuuli ja
lumisade pakoitti heidät kumminkin laskemaan ankkurin saariston
viimeisten saarien sisäpuolella, ja onnekseen he niin tekivätkin, sillä
yöllä kiihtyi myrsky niin väkeväksi, että he pelkäsivät pienen jaalansa
irtautuvan kolmesta ankkuristaan ja viskautuvan maalle. Vasta muutamien
päivien kuluttua asettui tuuli niin paljon, että he voivat nostaa
ankkurit ja purjehtia edemmä. Päivän risteiltyänsä oli heidän kuitenkin
pakko jälleen hakea satamata ja odottaa suotuisampaa tuulta. Tämä
viivytys kesti kaikeksi onneksi vaan muutamia tuntia. Aikaiseen
seuraavana aamuna puhalsi raikas länsituuli, ankkuri nostettiin ja
matka suunnattiin merelle.
Kas merta, kas mert', on siell' ihanaa,
Ja mieli se auvoa uhkuu,
Kun vaahtia välkkyvät aallot saa
Ja tuulet purjeissa puhkuu.
Eespäin, niin eespäin, outoihin,
Ihanuuksia näkemään Herran!
Perämies ei uppoa kuohuihin,
Jos pelvotta ruoriss' on kerran.
Kyll' uhkaa valtamer' aalloillaan
Ja nousee ärjyämällä,
Merimiespä se nostaa purjehen vaan,
Ja onni on myötänä hällä.
Muutaman tunnin kuluttua näkivät rohkeat matkamiehet Norjan kallioisen
rannan pitkäksi aikaa vajoovan näköpiirin taa. Heidän edessään ja
takanaan levisi meri äärettömänä, edellisten päivien myrskystä vielä
levottomana pintana. Alussa heikko tuuli kiihtyi pian, niin että
jaala yöllä kulki aina 9,5 solmua, mutta samalla nousi meri, ja
puoliyön aikana mursi mahtava hyökylaine yli laivan, särki kajuutan
katto-ikkunan ruudut, tunkeusi Manalaan ja saattoi kaikki siellä
säilytetyt ruokavarat ja matkakapineet sekä eläintentutkijan kalut ja
koneet kauheaan epäjärjestykseen. Kesäkuun 17 p. aamulla oli Beeren
Eiland (Karhusaari), Huippuvuorien saarten itäisin, näkyvissä.
Matka suunnattiin saaren eteläsatamata kohti. Sill'aikaa tyyntyi tuuli
ja tuli niin heikoksi ja huonoksi, että alus vasta seuraavana päivänä,
enemmän virran kuin tuulen ajamana voi saapua ankkuripaikalle. Rannat
ympärillä olivat jyrkkiä ruosteenvärisiä kallioita, joiden laidat nyt
olivat melkein aivan lumettomia ja kokonaan lintujen ja linnunpesien
peitossa. Sisempänä peitti saaren yhtäjaksoinen lumivaippa, joka
ulottui aina Mount Miseryn mahtavien vuorijonojen juurelle. Näiden
huippuja ympäröitsi kevyt pilviseppele, mutta muuten oli taivas kirkas
ja pilvetöin. Meren pinta oli samaten peilikirkas. Ainoastaan kova
maininki, joka aaltoili ääneti rantakallioita kohti ja heittiin sieltä
takaisin kumisevalla kohinalla, kertoeli vielä myrskystä, joka
vast'ikään riehuen oli kulkenut yli meren ja saaren. Napamaailma
tervehti matkustajia kesäpäivällä, joka oli sen raittiimpia ja
ihanimpia, ilman yötä ja pilveä, mutta myös ilman varia ja hellettä, ja
hiljaisuus, jota ei mikään muu ääni häirinnyt kuin aaltojen
yksitoikkoinen kohina rantaa vasten, johti mieleen aikaisen pyhäaamun,
jolloin, ankkurin laskettua, laivakellon heleä ääni kaikui yli meren ja
miehistö alkoi aamuvirtensä.
Nyt syntyi koko laivalla elämää ja liikettä. Oivallisella ruokahalulla
syöty ateria nautittiin ja sitten miehitettiin kolme venettä, joihin
otettiin mukaan pyssyjä ja luonnontieteellisiä koneita. Maallenousu ei
ollut kumminkaan helposti toimeenpantu, sillä vuoren seinät olivat
pääsemättömiä ja täytyi soutaa pitkiä matkoja pitkin rantaa keskellä
särkyneitä kallioita, joita vasten maininki vaarallisena kuohuna
murtui.
Lukemattomin paikoin olivat laineet kovertaneet nämä kalliot
mahdottoman suuriin rotkoihin ja holvikaarihin, jotka ynnä raunioitten
tavoin murtuneiden kallioiden kanssa kokonaisuudessaan näyttivät
valtavalta, muinoin suurelta ja mahtavalta, nyt raunioiksi muuttuneelta
kaupungilta. Suurimman rotkon suulla oli meri melkein asemillansa ja
tyynenä. Sisempänä rotkossa vallitsi puolihämärä, jossa matkustajat
pian luulivat tarkkaavansa suunnattoman suuria holveja ja pitkiä
pilaririviä, jotka ikäänkuin viittasivat heitä lähestymään. Muutaman
voimakkaan aironvedon kuljettamana solahti vene luolaan, mutta tuskin
olivat he ehtineet sinne, kun luolan sisästä takaisin viskattu
hyökylaine heitti veneen niin korkealle ylös, että heidän päänsä
melkein ottivat luolan kattoon, ja vene oli kaatumaisillansa, kun
hyökylaine yhtä nopeasti vetäysi takaisin. Oli niinkuin luolan
haltijatar olisi tahtonut varoittaa rohkeita matkamiehiä häiritsemästä
tuhatvuotista rauhaa ja lepoa hänen sinihohtoisessa palatsissaan.
Muutamia kyynäriä sisempänä luolassa olisi hyökylaine ehdottomasti
musertanut veneen kallioseinää vasten, ja siinäkin, missä matkustajat
nyt olivat, oli vaara niin uhkaava, että heidän kiireimmän kautta
täytyi soutaa ulos jälleen.
Päästyänsä onnellisesti ulos luolasta, huomasivat he suurilukuisen
siirtokunnan merilintuja, joka oli hautomassa luolan ulkoreunoilla, ja
nyt alkoi innokas jahti, joka varsinkin tarkoitti luolan suulla
uiskentelevaa pulskahaahka-parvea, joka kaadettiin kokin varaston
lisäämiseksi. Kun eräästä komeasta holvikaaresta, niin korkeasta että
veneet voivat kulkea sen alitse, oli otettu valokuva, pitkitettiin
jahtia kokoomalla lintujen munia, joita saatiin runsain määrin.
Miehistö, joka halusi kerta oikein saada ajaa hottiinsa herkullisia
munia, oli väsymätöin. Pian olivat kaikki veneen laatikot ja akkilukset
täynnä komeita munia, samaten kuin miehistön röijynlakkaritkin. Vihdoin
riisuivat he öljyhousut jalastaan, sitoivat lahkeet alipäästä kiinni ja
täyttivät siten muodostuneet säkit suita myöten munilla. Mutta kaikki
tämä into ja vaiva oli turhaan hukattua, sillä kun sitten myöhemmin
päivällä palattiin laivalle ja miehistö aikoi nauttia rikkaasta
saaliistaan, huomattiin että munat olivat puoleksi haudottuja ja jo
poikiin tulleita, jonka vuoksi koko tuo runsas erä täytyi heittää
mereen.
Noustuansa maalle tekivät matkustajat retkiä erihaaroille saarta.
Likellä rantaa oli tupa, jonka joskus maailmassa venäläiset erämiehet
olivat rakentaneet ja jossa sittemmin useita kertoja oli asunut
saarella talvehtivia merimiehiä. Tupa paha oli hyvin huonossa kunnossa;
ovet ja ikkunat olivat poissa ja permanto sekä makuusijat jään
peitossa. Nordenskiöld antoi sulkea ikkunat, ovet ja savureiän
presenningillä, toi valokuvauslaitoksensa sisään ja niin tuli vanha
ryssäläinen tupa muutetuksi valokuvaustyöhuoneeksi, josta Nordenskiöld
otti useita ympärillä olevien rantojen kuvia. Ennenkuin he taas
jättivät saaren antoi Nordenskiöld hakata vedenmerkin kallioon, äsken
mainitun korkean holviportin luona, kallioon lyödyn rautakiilan, että
tulevaisuudessa olisi mahdollista mitata se melkoinen maan kohoominen,
joka pohjoisilla seuduilla tapahtuu.
Sen jälkeen nosti laiva ankkurinsa ja he purjehtivat saaren toiselle
puolelle, jossa Nordenskiöld toverinensa jälleen valmistautui maalle
menemään, vaikka kippari, levotoinna kovasta aaltoilemisesta, kaikin
mokomin koetti pidättää heitä siitä. Jonkun aikaa etsittyänsä pitkin
jyrkästi mereen laskeutuvia rantoja, löysivät he vihdoin korkeitten
kallioiden ympäröimän kapean maakaistaleen, jolle voi vetää veneen
ylös. Kuohut likinnä maata olivat kuitenkin niin kovat, että he alussa
kokonaan epäilivät voivansa nousta maalle, mutta vihdoin rohkenivat he
toki koettaa. He soutivat maata kohti, ja heti kun mahtava hyökylaine,
joka heitti veneen kauvas hiekalle, vetäysi takaisin, hyppäsivät kaikki
miehet veneestä ja hinasivat sen, ennenkuin ensi aalto tuli ja tempasi
sen takaisin, niin kauvas maalle, ett'eivät aallot siihen enää
ylettyneet. Luonto täällä oli ylt'yleensä yhtä villi ja suurenmoinen,
kuin edellisellä maallenousu-paikallakin, ja eräältä korkealta
kallionseinältä syöksi kristallikirkas ja välkkyvä vesiputous mereen.
Eräälle penkereelle kosken alla olivat muutamat merilinnut laittaneet
pesänsä ja lentelivät sinne tänne, silloin tällöin lennossa kastellen
siipiänsä vesiputoukseen.
Sillä aikaa kuin Nordenskiöld oli maalla toverinensa, piti kokin, joka
oli tullut mukana soutajana, ampua joku syötävä lintu, tehdä valkea
rannalle ja paistaa saalis, niin että heillä palatessaan olisi iltainen
valmisna. Tätä varten annettiin hälle pyssy ja runsaasti ampumavaroja.
Mitään paistia eivät he kuitenkaan sillä kertaa saaneet, sillä heidän
palatessaan oli kokki kyllä ampunut kaikki ruudin ja kuulat, mutta
osaamatta. Ainoastaan yksi kalalokki parka, joka oli sattunut tulemaan
liian lähelle hänen pyssynsä suuta, oli saanut hengellään maksaa
julkeutensa.
Beeren Eiland on erittäin kolkko maa. Suurin osa saarta on melkein
tasaista, 100-250 jalkaa merenpinnan yläpuolella olevata tasankoa,
jonka eteläisessä ja koillisessa osassa kaksi vuorenpenkerettä kohoaa,
toinen aina 1,200 jalkaa korkea. Vuoren juurelta alkaa lumettomana
aikana paljas ja autio, monien, matalien vesilätäkköjen uurtama kenttä,
joka laskeutuu aivan jyrkästi mereen. Vaan muutamissa kohdin erottaa
korkeita rantakallioita merestä kapea, matala ja tasainen hiekkaranta,
joka siihen aikaan, kun suuria mursukarjoja kävi saarella, oli mukavana
lepopaikkana niille hitaille eläville. Mahdottoman paljon mursunluita
on hujan hajan ylt'ympäriinsä, todistuksena julmasta jahdista, jota
täällä voitonhimoiset erämiehet kerta ovat harjoittaneet. Kaksi tupaa
on vielä muistona heidän käynnistään ja olostaan saarella. Saaren
sisäosa on erittäin autio. Tuskin oljenkortta tunkee siellä
hedelmättömästä maasta, ja ainoastaan joku vesilätäkössä hautova
vesilintu tahi joku kirkuva lokki, joka on eksynyt sinne kotoansa
rantakallioilta, keskeyttää erämaan kuolemanhiljaisuuden. Rannalla on
sitä vastoin kaikki toisin. Siellä on tuhansittain lintuja munimassa
vuorenkoloihin ja vesilintuja liikkuu lukuisat joukot kallioiden
juurella, hakien elatustansa meren rikkaasta pohjasta, sill'aikaa kuin
toiset kirkuen ja riidellen risteilevät ympäri ilmassa. Siellä rannalla
löytää myös usein jossakin merituulilta suojatussa ja linnunsonnalla
lannoitetussa rotkossa verrattain sangen runsaan kasvullisuuden.
Peuroja ei ole saarella, mutta kyllä kettuja ja talvella yksi ja toinen
jääkarhu, joka ajojään päällä on purjehtinut sinne Huippuvuorilta.
Kesäaikana on saari melkein aina sumun peitossa, ja harvoina
päivänpaisteisinakin päivinä näkee usein Mount Miseryn huipun
vaaleanharmaan pilviseppeleen ympäröimänä. Nämä sumut nousevat siitä,
että lämmin Golfinvirta siellä tapaa pohjoisen napavirran kylmän veden.
Paksu sumu ja monilukuiset ajojääkentät, jotka suuren osan kesää
alituisesti ovat koolla ympäri saaren rantoja, tekevät usein laivalle
vaikeaksi sitä lähestyä. Mutta niilläkin nyt niin autioilla seuduilla
maata on monia tuhansia vuosia sitten vallinnut troopillisen lämmin
ilman-ala. Sitä todistavat ne komeitten tammi-, plataani- j.m. metsien
jäännökset, joita saarella tavataan kivihiilikerroksissa. Siellä missä
ne kerta ovat viheriöineet ja varjossansa suojanneet ja elättäneet
norsuja, antilooppeja, tapiireja ja muita kuumien maiden eläimiä,
lainehtii nyt jäinen napameri, ja Beeren Eilannin kylmät kalliot ovat
nyt ainoana näkyväisenä jäännöksenä mantereesta, jonka ystävälliset ja
hyötyisät rannat siellä silloin kohosivat laineiden yli.
Huolimatta saaren autioudesta ja tylyydestä on kuitenkin usein koetettu
olla siellä talven yli, vaikka melkein aina onnettomalla seurauksella.
Mutta niinkin on muutamia kertoja tapahtunut, että haaksirikkoon
joutunut laivaväki pakosta on saanut etsiä turvaa saarella. Niin
tapahtui viimeksi ei niin monta vuotta sitten. Laiva oli myrskyn kautta
Pohjanmerellä tullut ohjattomaksi ja laski vihdoin maalle erään
laivaväelle aivan tuntemattoman saaren luona. Osa lastia vietiin heti
maalle ja toivottiinpa voitavan aluskin turvaan saada, kun äkkiä
noussut myrsky sen irroitti ja särki rantakallioita vasten. Miehistön
onnistui kuitenkin pelastua, eikä sillä nyt ollut muuta neuvoa kuin
koettaminen kotiutua sillä vallan vähän viehättävällä saarella, jolle
kohtalo oli sen viskannut. Niin autiota maata eivät kokeneimmatkaan
merimiehistä olleet koskaan nähneet ja Beeren Eilannin kamoittavata
vaikutusta lisäsi vielä enemmän epävarmuus ja yksinäisyys. Mitään
asukkaita, joilta olisivat voineet saada tietoa, millä seudulla
maanpalloa he olivat, ei näet ollut tavattavana. Vihdoin löysivät he
kuitenkin muutamia rappeentuneita mökkiä, joista he heti ottivat yhden
haltuunsa ja korjasivat sitä särkyneen laivansa palasilla. Onneksi
olivat merimiehet, ennen laivan hukkumista, vieneet maalle kylliksi
ruokavaroja, ja muutamin paikoin rannalta löydettiin runsaasti
ajopuita, niin että heillä oli toivo kuitenkin muutaman kuukauden ajan
voida pikku mökissään suojella itseään kylmää ja nälkää vastaan. Lihaa
heillä vaan ei ollut ensinkään, ja pyssyjen puutteessa eivät he voineet
mitään jahtiakaan panna toimeen. Siitä syystä tulivat karhutkin, jotka
talvella saapuivat saarelle, niin nenäkkäiksi, että, kun ei tuvan ovea
luonnollisesti heille avattu, avonaisen ja avaran savutorven kautta
koettivat tehdä lähempää tuttavuutta saaren uusien asukkaitten kanssa.
Nämä tulivat tuosta kyläilemisestä niin pelkeillensä, että ajoittain
tuskin uskalsivat poistua 100 kyynärätä asunnostansa. Koko talvi meni
kuitenkin ilman mitään onnettomuuksia, myöskin säästyivät he napamaiden
kauhealta rutolta, kerpukilta. Kesän-ajalla nousi kaikeksi onneksi eräs
norjalainen Huippuvuorille matkustaja sattumalta maalle Beeren Eilannin
luona ja korjasi haaksirikkoisen laivaväen.
Kun Nordenskiöld toverinensa onnellisesti oli palannut ulompana
risteilevään laivaansa, vedettiin vene ylös ja matka suunnattiin
pohjoista kohti. Jotakin valkoista haamoitti kaukaa taivaan rannalta.
Se oli jäänloisteiden näköinen, jotka ilmaisevat että vielä
silmännäkemättömiä jääkenttiä on taivaanrannan takana, mutta kun oli
purjehdittu useita tuntia eteenpäin, tapaamatta mitään jäätä,
suunnattiin matka suoraan Huippuvuorien Isonvuonon keskustaa kohti,
toivoen että jo seuraavana päivänä voitaisiin alkaa siellä tieteelliset
tutkimukset. Matkustavien kärsivällisyys joutui kumminkin kovaan
koetukseen, sillä alussa raikas tuuli tyyntyi pian täydelliseksi
tyveneksi, niin että maininki lönkytteli alusta sinne tänne, ilman että
se pääsi hiventäkään eteenpäin.
Kesäk. 20 p. aamupuolla näkyi leveä jäänauha pohjoisessa. Kun he
tulivat lähemmäksi, huomasivat he sen olevan harvaa ajojäätä, ja
jatkoivat sen vuoksi matkaa samaan suuntaan, kunnes ajojää tuli niin
tiheäksi, että edemmä tunkeuminen kävi mahdottomaksi. Tuulikin hiljeni,
ja tiuha sumu laskeutui yli meren ja ympäröi kaikki esineet
läpitunkemattomalla, valkealla hunnulla. Pienemmät jääpalaset likellä
laivaa näyttivät silloin sumussa mahdottoman suurilta etäisiltä
jäävuorilta, taikka, jos ne olivat maasta mustuneita, etäiseltä
lumenpeittämältä maalta, jolta siellä täällä kohosi mustia
vuorenhuippuja korkealle pilviä kohti. Rohkeiden matkustajien tuli sen
kautta monta kertaa vaikeammaksi etsiä tietänsä tuosta jäälabyrintistä.
Risteiltyänsä hetken sinne tänne ja sumun harvennuttua, eivät he vielä
korkeimmankaan maston huipusta voineet nähdä jäätöintä vettä. Kolmen
vuorokauden purjehtimisen ja alituisen taistelemisen jälkeen
jääkappalten kanssa onnistui heidän vihdoin, raikkaan tuulen avulla,
Charles Forelannin leveys-asteella päästä lävitse ja tulla
Huippuvuorien suojaan. Kesäk. 25 p. laskettiin vihdoin ankkuri Safet
Havenin satamassa Jäävuonossa, joka on keskellä Huippuvuorien
länsirantaa. Kova luodetuuli alkoi seuraavina päivinä riehua ulkona
merellä, vaikka korkeitten vuorien suojeleman vuonon sisäpuolella oli
aivan tyyni, ja myrsky tunki ajojään likekkäin yhteen ympäri vuonon
suuta, niin että matkustajat eivät voineet toivoa voivansa kovin pian
purjehtia sieltä.
Käyttääksensä ehdotointa viivytystä paraimman jälkeen, päättivät he
tehdä veneretkiä vuonon sisäosaan ja tutkia niiden vähäntunnetuiden
seutujen luonnonsuhteita. Eräällä semmoisella veneretkellä ammuttiin
7 peuraa, jotka olivat tervetullut lisäys ruokavaroihin. Vaikeinta oli
kantaa ammuttuja eläimiä veneesen. Peurat oleskelivat näet ulompana
rannasta kauniin, Huippuvuorille ruohokkaan laakson varsilla, jonka
laakson läpi se virta juoksi, jonka suulle matkustajat olivat vetäneet
veneensä. Täytyi kantaa peurat sen pitkän matkan, rämeen ja koleikon
yli ja saattaa ne sitte kovavirtaisen joen yli. Kun yhden miehistöstä,
nimeltä Olli, piti kahlata sen yli, kaksi ammuttua peuraa selkään
sidottuna, liukastui hän ja kuohuva virta vei hänet mukanaan. Onneksi
kahlasi toinen laivamies juuri samalla kertaa virran yli vähän alempaa
ja voi sen kautta pelastaa toverin, jota virta kuljetti hänen ohitsensa
melkein tiedottomassa tilassa selkään sidottuine peuroinensa. Hänen
lämmittämisekseen ja saattaakseen veren uudestaan juoksemaan hänen
suonissaan, laittoivat he sitten kahvikestit. Kuivia vaatteita ei ollut
muuttaa; ainoa mikä oli saatavana, oli makuusäkki (jommoisia
tavallisesti käytetään, kun on pakko yötellä paljaan taivaan alla),
jonka hän heitti hartioilleen pilapuheisten toveriensa suureksi
huviksi. Itse oli Olli, odottaessaan toisia, jotka ensin menivät
noutamaan vielä yhtä ammuttua peuraa, jo sitä ennen koettanut laittaa
valkeata, mutta hän oli pannut talin, jota ajopuiden puutteessa
käytetään polttoaineena, paljaalle hiekalle, sillä seurauksella, että
tali sulaessaan hävisi hietaan eikä valkeasta tullut mitään. Kun kahvi
oli juotu, -- mutta ilman sokuria, sillä sitä ei oltu muistettu ottaa
mukaan laivasta, -- lykkäsivät he veneen vesille ja palasivat laivalle,
mutta ainoastaan lähteäkseen uudelle tutkimusmatkalle, tällä kertaa
kahdessa joukossa, kumpikin veneellänsä. Me seuraamme sitä venettä,
jolla Nordenskiöld oli mukana.
Tämä matka oli tulemaisillaan heidän viimeiseksi retkekseen. Heinäk.
5 p. aamulla laskivat he maalle erään niemen luona, jolle he vetivät
veneensä ja alkoivat työnsä ja tutkimuksensa. Seutu oli erittäin
loistava. Vähän matkaa rannasta kohosi korkea tunturi, jonka
alimpana osana oli kipsikerros, jossa siellä täällä oli valkeita
alabasteripallia ikäänkuin helminauhana. Ylempänä oli vuori äkkijyrkkää
mustaa kivilajia, ja sen päällä oli jälleen tornia harmaata
kivikerrosta ja häikäisevän valkeita lumikenttiä. Sen vuoren takana
kohosi vielä loistavampi tunturi, Temppelivuori, jonka seinät syöksivät
äkkijyrkästi alas mereen. Mahtavat, mustat vuorikerrokset, jotka
muodostivat tämän vuoren etuseinän, oli norovesi leikannut hyvin
säännöllisiin kuvioihin, jotka olivat göötiläisten holvikaarien
kaltaisia ja tekivät koko vuoren suuren, raunioiksi kukistuneen kirkon
näköiseksi. Vuoren juurella oli lukemattomien, omituisesti
muodostuneiden ajojääkappalten peittämä vuono niin tyyni ja hiljainen,
että se selvästi kuvasti joka jääpalan ja joka kallion rannalla. Joukko
vuoren sivuilla hautovia lintuja risteili ilmassa tahi ui jääpalasten
keskellä, etsien ruokaansa, ja teki eläväksi tuon hiljaisenkomean,
peräpohjaisen taulun.
Kaikki vuonon lukemattomat saaret olivat sananmukaisesti haahkanpesien
peitossa. Haahkat hautovat siellä siirtokunnittain vissillä alavilla
saarilla, joiden rannoilta jää lähtee aikaiseen, niin ett'ei niille
pääse ketut, jotka siihen aikaan enimmäkseen elävät munilla ja
linnunpoikasilla. Paitse haahkoja munii niillä saarilla myös
tasaisemmilla paikoilla hanhia ja tiiroja, sekä yksi ja toinen isolokki
jonkun mereenpistävän kallion kielellä. Joka ei ole semmoisella
saarella käynyt, voipi tuskin kuvitella sitä elämää, sitä kinaa ja
riitaa, joka on alituisesti tämän lintujoukon kesken. Linnunpesät ovat
likekkäin pitkin saarta, usein niin tiheässä, että tuskin voipi kävellä
niiden välistä. Naarashaahka hautoo melkein puuttumatta muniaan;
likelle viereen on komea koiras asettunut ja antaa tuskallisella
äännähdyksellä tiedon, kun joku vaara lähestyy. Naarashaahka tahtoo
mielellään kuoria suuren joukon poikasia, ja jos se hukkaa jonkun
munan, ei se saa omantunnonvaivoja, vaikka varastaa sen takaisin
naapurilta. Lokit ja muut sensukuiset rosvot väijyvät joka tilaisuutta
päästä ryöstämään pesiä ja tappelevat sitten keskenään saaliista.
Haahkan pahin vihamies on kumminkin ihminen. Usein ryöstää useamman
veneen väki yhteisesti haahkasaarilta kaikki munat ja kaikki untuvat,
sekä ampuu linnut. Sen vuoksi on tämä komea ja hyödyllinen lintu
alkanut suuresti vähentyä.
Siellä viipyi Nordenskiöld toverinensa seuraavaan päivään kootaksensa
kivennäisiä ja pyytääksensä peuroja, jotka söivät kapealla
maakaistaleella tunturin reunoilla. Sillä aikaa oli ajojää kokoontunut
niin suurissa joukoissa ympäri niemen, jolla he levähtivät, että he
valmistausivat viipymään siellä vielä kauvemmin, ja sen vuoksi olivat
he uudestaan pystyttäneet jo purkamansa teltan. Silloin ilmestyi aukko
tiheään tunkeutuneesen ajojäähän, teltta purjettiin kiireimmän kautta
ja vene työnnettiin vesille, jotta edullista hetkeä käyttämällä
päästäisiin toiselle rannalle.
Sateellinen ilma, joka oli ollut pitkin päivää, oli vähitellen
muuttunut yhdeksi noita ihania auringonvalaisemia öitä, jotka
peräpohjolassa runsaasti palkitsevat etelän lämpöisen kesäpäivän.
Matkustajat olivat ilman seikkailuja raivanneet itsellensä tien
jääpalasten läpi peilikirkkaalla vedenpinnalla, niin että vaan kapea,
siellä täällä katkennut jäänauha vielä erotti heidät jäättömästä
vedestä liki toista rantaa. Jo kaukaa voi kuitenkin huomata, että
jäänauhan aukot nopeasti pienenivät. Kaikki miehet ryhtyivät sen vuoksi
airoihin, kiirehtiäksensä veneen kulkua. Mutta siitä huolimatta oli se
aukko, jota kohti he ohjasivat, heidän tullessaan niin sulkeutunut,
että ainoastaan veneen keula mahtui siihen. Vene olisi ehdottomasti
musertunut, joll'eivät he nopeasti olisi työntäneet sitä takaisin. He
käänsivät sukkelaan veneen ympäri etsiäksensä toista pääsytietä, mutta
joka aukko sulkeutui muutamia minuuttia ennen kuin he pääsivät sen luo.
Muutamassa silmänräpäyksessä huomasivat he olevansa aivan suljettuina
irtonaiseen jääkenttään, jota he ennen eivät olleet ensinkään
huomanneet, se kun oli näöltään mustaa ja vedenkarvaista, ja joka
suurella jytinällä likistyi yhteen vuonon sisällä olevan ison
kiintonaisen jääkentän ja tiheän ryhmän välillä tivistä ajojäätä, jota
kohovesi toi sisään ulkovuonolta. Irtonainen jää musertui ja vääntyi
korkealle kiintonaisen jääkentän päälle uskomattoman nopeasti. Vene
tuli pian aivan hoitamattomaksi, koska airoja ei voitu käyttää ja
jääkenttä johon matkustajat olivat suljettuina, oli liian heikkoa
kantamaan venettä tahi sen miehistöä. Milloin tunkeusi jää yhteen
veneen alla ja kohotti sen korkealle, milloin halkesi se uudestaan ja
puristi veneen alas reunoja myöten, niin että he töin tuskin voivat
estää sitä musertumasta tahi kaatumasta. Turhaan koettivat he raivata
tietä itselleen toiselle rannalle. Kun he suurimmilla ponnistuksilla
olivat onnistuneet raahaamaan venettä muutaman sylen eteenpäin, meni
jääsohjo yhteen heidän allansa ja tuli kahta vertaa paksummaksi
kuin ennen. Heidän täytyi sen vuoksi vihdoin tyytyä veneen
pystyssäpitämiseen ja suurimmalla tuskalla odottivat he sitä hetkeä,
jolloin raskas ajojää ja kiintonainen jääkenttä syöksivät yhteen,
puserrettuansa aivan kokoon irtonaisen jääkentän, jossa vene oli.
Helppoa oli arvata mikä kohtalo silloin tulisi veneen ja sen miehistön
osaksi.
Kun irtonainen jää töyttäsi kiinteätä jääkenttää vasten, alkoivat
jääpalaset useammin paikoin liikkua nopeissa pyörteissä, jotka pian
murensivat pienemmät jääpalat. Eräs mahdottoman suuri jäälohkare,
suuruudeltaan melkein pieni vuori, liikkui semmoisessa pyörteessä
likellä venettä, musersi tahi työnsi syrjään jokaisen muun jääpalasen
tiellään, ja jätti sen kautta jälkeensä avonaisen vesiuran. Joka
kierroksessaan tuli tämä jääkallio lähemmäs venettä, joka melkein
liikkumatoinna oli jääsohjossa, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin
tulisi se ja musertaisi veneen, ennenkuin kiintonainen jää ja
ajojäänvyö syöksi yhteen ja toimitti hävitystyön. Se tuli kuitenkin
heidän pelastuskeinoksensa. Kun näet jääkallio vihdoin singahti veneen
ohi, sitä kuitenkaan koskettamatta tahi vahingoittamatta, sauvoivat he
itsensä nopeasti siihen aukkoon, joka oli muodostunut kiertelevän
jääkappaleen jälkeen ja ulottui kiintonaisen jään reunalle asti.
Saavuttuansa onnellisesti sinne, vetivät he suurella vaivalla raskaan
veneen jään reunalle. He olivat nyt pelastetut ja voivat rauhassa
katsella suurenmoista näytelmää, kun ajojää räiskeellä ja jyrinällä
töyttäsi yhteen kiintonaisen jään kanssa ja nousi pystyyn sitä vastaan.
Heidän täytyi vetää vene ylemmä, ett'ei tunkeutuva jää sitä musertaisi;
mutta sitten oli kaikki hiljaa ja ääneti ikäänkuin olisi luonto
levännyt meluavan rauhattomuutensa jälkeen.
Matkustajat pystyttivät nyt telttansa jäälle veneen yli, keittivät
kahvia ja kömpivät sitte makuusäkkeihinsä levätäksensä ponnistuksista.
Muutaman tunnin levättyänsä työnsivät he kuitenkin veneen uudestaan
vesille, sillä jääkenttä alkoi jälleen jakaantua. Kulkien rantaa
myöten, jatkettiin matkaa heinäk. 7 päivään klo 1 aamulla, jolloin vene
jälleen vedettiin ylös maalle ja levähdettiin. Siellä viipyivät he
tieteellisissä tutkimuksissa heinäk. 9 päivään, jolloin matkaa
jatkettiin, kosk'eivät jäljellä olevat niukat ruokavarat sallineet
pitempätä viipymistä. Se oli vaikea matka ja heidän oli pakko osaksi
keksillä alin-omaa työntää tieltään jääkappaleita, osaksi hakata niitä
rikki kirveillä, voidakseen päästä eteenpäin. Sitten pidettiin taas
lepoaikaa, ja 24 tunnin keskeyttämättömistä ponnistuksista väsyneet
miehet vaipuivat makeaan uneen teltassa, sitten kun kiireesti oli syöty
kylmä ateria. Vuoroittain ponnistellen ja leväten, jolloin myös suuri
osa aikaa käytettiin maan tieteelliseen tutkimiseen, jatkettiin sitten
matkaa seuraavina päivinä. Sen ohella tulivat ruokavarat aina
niukemmiksi, leipä oli loppunut ja väkijuomat olivat nautitut
viimeiseen pisaraan, samoin oli kahvi ja tupakkikin lopussa. Ainoa
jolla he voivat elättää itseänsä, oli niiden peurojen liha, joita
heidän onnistui ampua. Kerran, kun väsymys oli kovin suuri, turvausivat
he siihen väkiviinaan, jota oli otettu mukaan matelijoitten
säilyttämiseksi. Malja laitettiin ja se maistui erittäin hyvältä,
vaikka muutamia matoja olikin jonkun aikaa säilytetty väkiviinassa.
Useitten ponnistusten ja vaarojen jälkeen saapuivat matkustajat vihdoin
heinäk. 12 p. Advent Bayhin, jossa löytyi venäläistupa, jonka kolme
norjalaista haaksirikkoista oli ottanut haltuunsa. He harjoittivat
siellä peuranpyyntiä ja aikoivat talvemmalla mennä kotia norjalaisten
valaskalanpyytäjien mukana, jotka tavallisesti aina paluumatkalla
poikkesivat sinne. Tynnyrit, joita oli asetettu päällekkäin tuon pienen
huoneen ympäri, riippumaan asetetut kappaleet kuivaa peuranlihaa j.m.s.
osottivat, että huoneessa vielä asuttiin. Yksi miehistöä sattuikin
olemaan kotona, ja hän otti väsyneet matkamiehet vastaan erittäin
vieraanvaraisesti ja jakoi heidän kanssaan hyväntahtoisesti pienet
leipävaransa. Sen sijaan pyysi hän ruutia, jonka tärkeän tarpeen
puutteessa tuo pieni siirtokunta oli, kadotettuansa onnettomuuden
kautta suurimman osan mukana tuotua ruutivarastoansa. Siellä sai
Nordenskiöld myös tietää että eräs englantilainen kuunari, joka
kuljetti muutamia huvimatkailijoita, oli laskenut ankkuriin Safet
Havenissa, ja että osa englantilaisia juuri silloin pyysi peuroja
Advent Bayn itärannalla. Ennenkuin Nordenskiöld toverinensa jatkoi
matkaansa, saapuivatkin sitte englantilaiset paikalle, ja he palasivat
sen jälkeen yhdessä tiheän sumun läpi Safet Haveniin, jossa löysivät
laivansa vahingoittumatoinna samalta paikalta, johon sen olivat
jättäneet. Siellä oli jo ruvettu tulemaan levottomiksi heidän
kohtalostaan ja lähetetty väkeä ulos etsimään heitä. Onneksi palasi
lähetetty miehistö jo päivää jälkeen.
Nyt nostettiin jälleen ankkuri ja matkaa jatkettiin. 17 p. aamulla oli
laiva tullut ulos Jäävuonosta ja alkoi kulkea rantaseutua Bel Soundiin,
jossa ankkuri laskettiin 18 p. illalla, kovin myrskyisen matkan
jälkeen. Sieltä tehtiin retkiä maalle. Siinä seudussa oli ennen hyvin
hyvä satama, jossa Huippuvuorilla kulkijat tavallisesti laskivat
ankkurinsa. Nyt oli sen täyttänyt vuoden kuluessa muodostunut suuri
jäätunturi, suurimpia ja kauneimpia Huippuvuorilla, ja sen syrjiltä
tippui alinomaa suuria jäälohkareita, niin että oli vaarallista sitä
lähestyä. Nordenskiöld otti jääjättiläisestä valokuvan. Kun hänen sitte
piti palata laivalle, oli nouseva kohovesi musertamaisillaan hänen
veneensä kallioihin, ja hänen täytyi rankkasateessa rannalla odottaa
luodeaikaa. Pysyäkseen lämpiminä, juoksivat venemiehet edestakaisin
rannalla vehkeillen kaikin tavoin. Tämä keino piti veren liikkeessä ja
teki samalla mielen iloiseksi. Sill'aikaa oli myrsky niin koventunut,
että he sitte tarvitsivat useampia tunteja kulkeaksensa tuon vaan pari
pyssynkanto-matkaa pitkän tien laivalle, jonne he saapuivat aivan
väsyneinä ja läpimärkinä.
Seuraavana päivänä, 20:nä, muuttui myrsky täydelliseksi tyveneksi ja
joutoaika käytettiin tutkimusretkien tekemiseen. Sillä välin alkoi
myrsky uudestaan, ja 24 p. kiihtyi se niin kovaksi, että laivalla
peljättiin ankkuriketjujen katkeevan. Onneksi ei tämä tapahtunut;
ketjut pitivät ja seuraavana päivänä hiljentyi myrsky. Sillä välin
aljettiin laivalla peljätä mitä pahinta Nordenskiöldin kohtalosta,
sillä hän ei ollut vielä palannut veneretkeltään, ja tämä pelko eneni
vielä enemmän, kun ei häntä 26 päivänäkään vielä kuulunut. Tähystäjä
meni ehtimiseen ylös mastoon katsomaan, eikö Nordenskiöldin venettä
näkynyt, ja jo ajateltiin nostaa ankkuri ja lähteä häntä etsimään, kun
tähystäjä vihdoin ilmoitti, että vene oli näkyvissä, ja ennen pitkää
oli Nordenskiöld jälleen laivalla.
Hänellä ei ollut ollut mitään vaarallisempia seikkailuja, vaan kaikki
oli käynyt onnellisesti ja hyvästi. Veneesen oli lähtiessä otettu
leipää ja kahvia 8 päiväksi; sitä vastoin otettiin niukasti lihaa
mukaan, sillä Nordenskiöld toivoi voivansa pyytää runsaasti peuroja
ruohoisissa rantanotkoissa. Virtaveden avulla tulivat he pikaisen ja
keveän soutamisen jälkeen Sysitunturin rannalle, jonka jälkeen
lähetettiin yksi mies koettamaan onneansa peuranpyynnissä, ja toinen
laitettiin lohionki kädessä vähän matkaa siellempänä olevan virran
suulle. Sillä välin teki kokki valkean, keittääkseen ruokaa ja kahvia,
ja Nordenskiöld etsi kivettyneitä kasvi- ja eläinjäännöksiä rannan
liuskakivikerroksesta. Hän ei kumminkaan löytänyt jälkiäkään
semmoisista koko seudulla. Pian tuli metsästäjäkin takaisin, eikä ollut
nähnyt edes ainoatakaan peuraa, hetkisen kuluttua nähtiin kalastajan
tulevan lohionkinensa, vakuuttaen ett'ei löytynyt ainoatakaan lohta
meressä, joka koskaan olisi ollut kyllin tuhma eksyäkseen niin
mutaiseen jokeen kuin se oli. Kahvin juotua jätti Nordenskiöld sen
tylyn rannan ja kulki edemmä tekemään uusia löytöjä. He laskivat maalle
toisessa paikassa, johon aallot niin sattuivat, että heidän täytyi
vetää veneensä korkealle maalle, ettei ne tempaisi sitä mukanaan. Se
oli hyvin vaikeata, ja vasta kannettuansa kaikki kapineet maalle
onnistui heidän saada tyhjä vene ylös suojaiseen paikkaan. Kun kova
myrsky riehui 24 ja 25 p., pelkäsivät he että laivan kenties oli pakko
nostaa ankkuri ja purjehtia merelle, ett'ei myrsky paiskaisi sitä
kallioihin. Muutamia venemiehiä lähetettiin sen vuoksi eräälle
ulospistävälle niemelle, laittamaan kiviröykkiötä ja panemaan sen
sisään kirjallista kertomusta heidän matkastaan, että laivan miehistö
sitte, tullessaan heitä etsimään, saisi tietää minnekkä päin he olivat
lähteneet. Myrskyn aikana koetettiin pyytää peuroja, joita näkyi
kauvempana maalla. Pyynnistä palasi yksi mies liikaten ja surkeana. Hän
väitti nähneensä karhun, ajaneensa sitä takaa ja silloin pudonneensa
alas jyrkänteeltä. Toverit uskoivat hänen kertomuksensa kuitenkin vaan
puoleksi, ollen kyllä ilkeitä väittämään, että hän se oli juossut
karhua pakoon. Seuraavana päivänä valitti hän kaulaansa kipeäksi, ja
kun Nordenskiöld tuli kotia eräältä tutkimusretkeltä, näki hän hänen
istuvan veneessä suu selkoman seljällän ja erään toisen merimiehen
pistävän punaisella pulverilla peitettyä teräväksi hiotun veitsen
kärkeä hänen suuhunsa. Se oli cayennepippuria, jota merimies oli
ottanut Nordenskiöldin pippuripullosta ja jonka nyt piti parantaman
kipeän kaulan. Parannuskeinon seuraus oli, että miehellä, joka muuten
oli tunnettu puheliaisuudestaan, ei koko tutkimusretken loppuajalla
ollut sanaakaan sanomista, hän vaan piti kylmää vettä suussaan,
lieventääkseen polttavata kirvelemistä, jonka vahva pippuri vaikutti
hänen kipeässä kaulassaan. Kun Nordenskiöld leikillään kysäsi, eikö hän
tahtonut toista mokomata lisäksi, vastasi hän kieltämällä.
26 p. hiljeni myrsky ja aaltoileminen, niin että Nordenskiöld jälleen
voi pyrkiä laivaan, joka oli vanhalla paikallaan ja jossa, niinkuin jo
on kerrottu, jo ruvettiin pelkäämään, että hänelle kenties oli
tapahtunut joku onnettomuus kovan myrskyn aikana.
Aamusella 27 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä.
Kovin hitaasti se kuitenkin kävi, sillä tuuli tyyntyi vähitellen ja
paksu sumu peitti meren läpitunkemattomalla hunnulla. 29 p. laskeutui
sumu kuitenkin meren pinnalle ja mitä juhlallisin näky aukeni
merimiesten eteen. Yli sumun kohosivat 4,500 jalkaa korkeat
Horn-Soundin tunturien auringon valaisemat kukkulat ja näyttivät
ikäänkuin lepäävän paksujen pilvikerrosten päällä, jotka verhosivat
niiden juuret.
30 p. aamulla laskettiin ankkuri oivalliseen satamaan, jota suojasi
merta vasten joukko karia ja kolme suurta saarta. Niillä saarilla
munii lukematoin joukko haahkoja, jonka vuoksi ne onkin nimitetty
Untuvasaariksi, Sinne tulee aina kesäkuussa laivoja kokoomaan munia ja
haahkan-untuvia, ja siihen aikaan syödä ahmustavat niiden miehistöt
pelkkiä munia ja linnunpaistia. Syödään keitettyjä munia, paistetaan
munapannukaakkuja, pannaan munanruskuaista kahvin sekaan kerman
asemasta, ja munilla täytetty tynnyri on aina auki kannella. Osa
munasaalista pannaan suolaan ja viedään untuvien kanssa Norjaan.
Kun laiva oli laskenut ankkurin, meni Nordenskiöld ja hänen toverinsa
heti maalle yhdelle niitä saaria. Munankuorimis-aika oli vast'ikään
loppunut ja nekin haahkat, joiden pesät olivat jääneet ryöstämättä,
olivat jo jättäneet saaren ja uiskentelivat ympäri rantoja, vasta
kuorittujen poikasiensa seuraamina. Sitä vastoin kohtasivat he maalle
mennessään isoja tiiraparvia, jotka hurjasti kirkuen koettivat
puolustaa muniansa tahi vasta untuvissa olevia poikasiansa, ja niin
julkeita ja villiä oli ne linnut, että matkustajat mielellään välttivät
niiden hävittämistä.
Mannermaan rannalta tavattiin lukemattomia parvia erästä
merilintulajia, Mergulus Alle, jääkyyhkystä, jonka pesät ovat koloissa
kivien välissä. Niitä lintuja on siellä niin paljon, että niitä ensi
silmäyksellä voisi luulla pilveksi; toiset taas istuivat niin tiheässä
kivipaasilla, että yhdellä laukauksella voi kaataa niitä 10-12
kappaletta. Hautomis-aikana on omituista tulla niille paikoille. Kaikki
linnut ovat silloin pesissään kivien välissä, ja jos matkii heidän
ääntänsä, voipi kuulla tuhansittain ääniä maan alta vastaavan siihen
omituisesti kaakottamalla.
Eräällä saarella löysivät he pienestä kummusta yhdeksän pääkalloa;
kerrotaan erään englantilaisen aluksen siellä murhanneen erään
venäläisen miehistön ja ryöstäneen sen saaliin. Semmoisia töitä tehdään
valitettavasti silloin tällöin niillä seuduin, ja kun ei ketään ole
kertomassa ilkityötä, jäävät tekijät tavallisesti rankaisematta. Kerta
tuli kuitenkin semmoinen rikos odottamattomalla tavalla ilmi ja
rankaistuksi. Eräs venäläinen soima oli nimittäin jättänyt kapteininsa
ja kaksi miestä Huippuvuorille ja toiset kertoivat kotia Arkangeliin
tullessaan, heidän hukkuneen onnettomuuden kautta. Mutta muutamia
vuosia jälkeenpäin löysi eräs norjalainen laivuri ihmisen luurangon
rannalta ja sen vierestä pyssynperän, joka oli täynnä kirjoitusta.
Siitä näkyi että pyssyn omistajan, joka juuri oli se venäläinen
kapteini, oli kahden matruusin kanssa hänen kapinallinen miehistönsä
ehdoin tahdoin jättänyt kuolemaan. Molemmat matruusit olivat jo ennen
kuolleet nälkään, ja sama kohtalo näyttää tulleen kapteininkin osaksi.
Norjalainen laivuri lähetti pyssynperän surullisine merkkineen
Arkangeliin, ja siten saatiin se julma rikos ilmi.
Mutta Nordenskiöld jatkoi purjehtimistaan ja elok. 9 p. laski laiva
vihdoin ankkuriin Isossavuonossa, joka oli matkan varsinainen päämaali.
Lyhyt napaseutujen kesä oli kuitenkin jo niin pitkälle kulunut, että
voi käyttää korkeintaan kuusi viikkoa tieteellisiin tutkimuksiin. Sillä
ajalla tehtiin ehtimiseen tutkimusretkiä, ja muun muassa nousivat
rohkeat matkustajat korkealle ja jyrkälle Whales Point-tunturille.
Kapuaminen oli vaikeata ja vaarallista. Milloin saivat he kulkea
jyrkänneitten yli, peittyneinä soraan, joka juoksi pois heidän
jalkojensa alta, milloin oli heidän pakko kiivetä jyrkkiä jääseiniä
myöten, joka tuli ainoastaan siten mahdolliseksi että he hakkasivat
veitsillään koloja jaloillensa, milloin saivat he kahlata syvässä
lumessa, jonka alla oli vesilätäkköjä, joihin he usein syvään
vajosivat. Mutta kun he saapuivat tunturinharjalle, tulivat he
runsaasti palkituiksi valtaavan-suurenmoisen näön kautta, joka siellä
aukeni heidän silmäinsä eteen. Syvällä heidän jalkojensa alla levisi
lukuisien saarien peittämien, laveitten vuonojen siniset seljät,
salmessa kaukana näkyi muutamia purjehtijoita ja toisella haaralla oli
joukko lumisia vuorenkukkuloita, kirkkaimman päivänpaisteen valossa. Ja
korkealle yli kaikkien näiden vuorien kohosi, niinkuin kirkko kaupungin
huoneitten yli, valtava Horn-Soundin tunturi, Huippuvuorien korkein
vuori. Tyyni, melkein juhlallinen hiljaisuus oli yli koko tämän
majesteetillisen kuvan ja teki sen vielä suurenmoisemmaksi.
10 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä pitkin
Isonvuonon rantaa, joka ei käynyt vaaroitta, sillä purjetie oli
täynnä karia ja matalikkoja. Suuret jäälohkareet, jotka olivat
tarttuneet matalimmille paikoille, olivat kuitenkin jonkunlaisina
purjehdusmerkkinä. Nämä jäälohkareet ovat muuten hyvin vaarallisia,
koska usein tapahtuu että ne, virran uurtamina, äkkiä kaatuvat ja
musertavat sen aluksen, joka sattuu olemaan lähellä. Niin kävi kerta
erään laivan, joka oli kiinnitetty semmoiseen jäälohkareesen, mikä
kaatuessaan muserti laivan niin nopeasti, että miehistö tuskin ennätti
pelastaa henkensä. Kaksi miestä jotka olivat pudonneet veteen,
pelastuivat veneesen, toiset neljä ajojääkentälle. Vasta yhdeksän
päivän kuluttua tapasivat niin erinneet kumppanit toisensa; veneessä
olleilla ei sillä ajalla ollut muuta elatusta ollut, kuin se
mursunnahka, jolla veneen airot olivat peitetyt ja jonka he keittivät
rautaäyskärissä, käyttäen teljoja halkoinansa. Vielä kymmenen
vuorokauden kärsimisten jälkeen korjasi haaksirikkoiset eräs
norjalainen laiva.
Oleskeltuansa lyhyen ajan siellä, purjehti Nordenskiöld eteenpäin,
koska jää ajelehti vuonon sisäänpäin ja uhkasi sulkea laivan sinne.
Tuuli oli kumminkin tyyntynyt, niin että täytyi panna kaksi venettä
hinaamaan laivaa. Se heräsi kuitenkin pian jälleen, purjeet
pullistuivat ja matka kulki rivakasti eteenpäin. 13 p. iltapuolla
heitettiin ankkuri Lees Forelannin luona. Lukuisat mursunluurangot,
joita oli kasoittain rannoilla, olivat todistuksena siitä
hävityssodasta, jota norjalaiset erämiehet käyvät sitä komeata, ennen
pitkää aivan varmaan hävitettyä eläintä vastaan. Mursut ovat hyvin
seurallisia eläimiä ja heitä näkee suuriin joukkoihin asettuneina
ahjojäällä. Toiset uivat jääkappalten ympärillä ja koettavat suurilla
hampaillaan ajaa pois jotakin liketysten tunkeutuneita toverejansa,
päästäksensä itse auringonpaisteesen tyhjälle paikalle. Mursun
keihästäminen ei ole helppoa, sillä se on hyvin arka, mutta kun
ensimmäinen kerta on tavattu ja harpuuniköydellä valjastettu veneen
eteen, kokoontuvat kaikki haavoitetun kumppanin huutoon hänen
ympärillensä ja joutuvat siten helposti erämiesten saaliiksi.
Ainoastaan yksi ja toinen vanhempi eläin taikka äiti, joka on
kadottanut poikasensa, koettaa silloin puolustaita; ja kuitenkin voisi
pari voimakasta iskua heidän suurista vahvoista hampaistansa
muuntamassa silmänräpäyksessä musertaa veneen. Kun erämiehet jolloin
kulloin meressä tapaavat nukkuvan mursun, peljästyttävät he sen
tavallisesti samalla ylös kun harpuuni heitetään. Sitä eivät he tee
jalomielisyydestä makaavata vihollista kohtaan, vaan sen vuoksi ett'ei
mursu, luullen jonkun toverin päällensä käyvän, herätessään iskisi
hampaitansa veneesen.
Talvella ajojäitten kadottua näkee mursuja tuhansittain koolla
hiekkarannoilla, jotka ovat niin matalia, että tuo kömpelö eläin voi
niille ryömiä. Silloin on niitä helppo pyytää. Kun erämiehet tapaavat
semmoisen joukon, lähestyvät he useammassa veneessä vastatuuleen,
ett'ei mursut hajusta voisi saada vainua vaarasta ja ajoissa pelastaa
itseänsä. Kun likinnä rantaa olevat eläimet on saatu tapetuiksi, ovat
ne muurina, jonka yli toiset eivät voi paeta. Silloin alkaa inhottava
teurastaminen, joka ei lopu, ennenkuin viimeinen eläin on kaadettu. Sen
jälkeen otetaan rasva pois ja ruumiit jätetään, ja paikka tulee sitten
pitkäksi aikaa jääkarhujen ja lokkien kokousseuduksi, sillä he
kestailevat jäännöksillä.
Kun Nordenskiöldin piti purjehtiman sieltä eteenpäin, ei miehistö
sanonut tottelevansa, vaan tahtoi saada levähtää satamassa kumminkin
yön yli. Silloin ryhtyi Nordenskiöld ja hänen toverinsa, ynnä laivurin,
perämiehen ja kokin kanssa omin käsin toimeen, nosti ankkurin ja
laittoi purjeet reilaan; vasta silloin tuli miehistö ylös kannelle ja
meni työhönsä. Tämmöistä tottelemattomuutta ei ilmestynyt kuitenkaan
sitte koskaan enään.
Laskettuansa jälleen ankkurin, näkivät he suuren jääkarhun, joka
mukavan-levollisesti teiskaili rannalla. Se seisahtui yksin kuuroin,
katseli ympärilleen ja nuuski ilmaa, tarkastellen samalla alusta.
Päätettiin panna toimeen jahti sitä vastaan, ja kaksi venettä
laskettiin vesille. Kun karhu huomasi heidän aikeensa, kulki se hyvin
hitaasti ja arvokkaasti pakoon toista venettä, lähteäksensä erään
niemen toisella puolen uimaan, mutta siellä tapasi se toisen veneen,
jossa Nordenskiöld oli, ja kaatui kahteen hyvin tähdättyyn luotiin,
jotka lähtivät hänen kivääristään. Uljas, häikäisevänvalkea eläin
kieri jyrkkää vierua alas, tehden monta kuperkeikkaa toiselta
kallionpenkereeltä toiselle, ja seisahtui vihdoin eräälle rannalla
olevalle kallionpaadelle, jonka luo veneen voi laskea. Sieltä
nostettiin kaatunut jäämajesteetti alas veneesen, ilman karvan
kastumatta sen kauniissa, hopeanvalkeassa turkissa.
Seuraavana päivänä tuli samaan satamaan norjalainen erälaiva.
Nordenskiöld soudatti heti itsensä sinne tiedustamaan kirjettä, mutta
mitään semmoisia ei ollut. Se oli kuitenkin mieluisa kohtaus, sillä he
saivat laivurilta ostaa tuoreita munia, joita he suuresti tarvitsivat.
Jälleen purjehdittiin eteenpäin ja laskettiin ankkuri eräässä toisessa
paikassa. Siellä meni Nordenskiöld toverinensa maalle peuroja
pyytämään. Se oli hyvin vaivaloista, sillä peurat olivat arkoja ja
ampujoiden täytyi melkein kömpiä eteenpäin syvässä mudassa. Vihdoin
kaatui muhkea koiraspeura Nordenskiöldin luotiin. Mutta toinen kysymys
oli, kuinka he saisivat saaliinsa kotia. Lopuksi päättivät he lähettää
laivalle kokin, joka noutaisi useampia miehiä ja soutaisi eräälle
kauvempana olevalle paikalle, joka oli likempänä sitä paikkaa, missä
peura ammuttiin, ja sieltä noutaisi metsämiehet saaliinensa; sitä
paitse sai hän käskyn ottaa mukaansa ruokaa ja olutta. He saivat
kuitenkin odottaa kylläkin kauvan, sillä venemiehiä ei kuulunut, ja kun
he menivät eräälle ulospistävälle niemelle huutamaan laivalle, näkivät
he sen täysissä purjeissa risteilevän kaukana merellä. Vihdoin käänsi
laiva erästä pientä lahtea kohti ja he kiiruhtivat pitkän ja tukalan
matkan sinne, uskoen tulleensa huomatuiksi. Mutta kun he pääsivät
perille, oli laiva jo kääntynyt ja risteili jälleen ulapalle päin,
huomaamatta heidän huutojansa, viittauksiansa ja pyssynlaukauksiansa.
Lopuksi menivät he takaisin sille paikalle, johon olivat peuran
jättäneet, ja näkivät ilokseen, että se oli viety pois ja että vene
siis oli tullut, vaikka se oli jossakin rantakallioiden piilossa.
Pitkän kapuamisen ja sinne tänne kulkemisen jälkeen, löysivät he
vihdoin veneen, mutta sen luona odotti heitä uusi kiusa, sillä kokki ja
venemiehet olivat syöneet kaikki ruoan, niin ett'ei ollut leivänpalaa
jäljellä; he luulivat, näet, että Nordenskiöld ja hänen jahtitoverinsa
jo olivat palanneet laivalle. Vasta laivalle tultuansa, saivat he
tyydyttää nälkänsä, joka vuorokautisen paastoomisen ja kuudentoista
tunnin yhtämittaisen kulkemisen ja vuorienkapuamisen jälkeen kyllä
tuntui. Kaikkien näiden pulien ja sekaannuksien muistoksi
kutsui Nordenskiöld sitten niemen, jolle he olivat laskeneet,
"Selkkausniemeksi", ja sillä nimellä on se otettu karttaan.
Kun heidän jälleen piti purjehtia edemmä, pääsivät he tuskin paikasta
pois, sillä tuuli oli huono ja virta piti vastaan. Meren peitti harva
ajojää ja paksu sumu pimitti ilman. Usein tapahtuu että kulkevat
jääkappaleet menevät virranvastaista suuntaa, joka tulee siitä, että
osa jäälohkareita on hyvin syviä ja alivirta vie niitä eteenpäin.
Yhteen semmoiseen jäälohkareesen antoi Nordenskiöld silloin kiinnittää
laivan ja jäälohkare hinasi laivaa eteenpäin vasten virtaa melkoista
vauhtia.
Seuraavan ankkuripaikan luona nousivat he jälleen eräälle korkealle
tunturille, josta oli mitä suurenmoisin näkyala yli seudun ja sen
lukemattomien lumenpeittämien vuorenkukkuloiden. Alastulo oli hyvin
vaikeata. Yksi miehistöstä tahtoi kulkea suorinta tietä ja juoksi aika
vauhtia erästä jäävierua alas, toisten suureksi kauhuksi, sillä he
tiesivät suurien railojen tavallisesti katkaisevan semmoiset jääkentät.
Äkkiä näkivät he hänen seisahtuvan ja kun he itse ehtivät sinne asti,
näkivät he hänen seisovan semmoisen railon reunalla. Kun he, kömpien
jäätä myöten, katsoivat alas railoon, näkivät he kamoittavan
pohjattoman syvyyden, jonka seininä oli taivaansiniset jääkalliot,
joista siellä täällä riippui valkeita, kohvaisia koristuksia. Alempana
katosi kaikki sinisenmustaan pimeyteen. Se onnetoin, joka sattuisi
putoomaan siihen pohjattomaan rotkoon, olisi ainiaaksi kadonnut eikä
kukaan elävä voisi koskaan löytää hänen jälkiänsä.
Heidän poissa ollessaan oli muu venemiehistö ollut peuranpyynnissä ja
onnistunutkin ampua kaksi komeata peuraa. Kun he tulivat takaisin
veneelle, löysivät he siellä kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä.
Karhu oli näet heidän poissa ollessaan käynyt kyläilemässä heidän
tavaroissansa. Pari hänen kelpo kämmeniensä koppausta oli kahdesta
kohdin repinyt veneteltan; kaksi villaröijyä, jotka karhun mielestä
luultavasti olivat liian vaikeasti sulavia, oli heitetty ulos veneestä
ja samaten yksi yösäkki, sekä kokin voirasia, jota kontio ei onneksi
ymmärtänyt avata. Suuren peuranlavan oli se sitä vastaan syönyt
onnekseen ja kalvanut lihan aina luuhun asti, ja viinaleipänä paistin
lisäksi, joka ei luultavasti tuntunut kylliksi herkulliselta ja
lihavalta, oli se syönyt puoli talikääryä, joka oli otettu mukaan
polttopuiksi, joll'ei ajopuita olisi löydettävänä. Säkillisen
laivakorppuja oli karhu heittänyt ulos veneestä ja tyhjentänyt
rannalle, mutta tavatoin kalina, joka syntyi kun kuivat korput
ratisivat vastakkain, oli pelottanut karhun pakoon. Yli tunnin meni
sitte teltan laittamiseen ja sekotettujen kapineiden kokoomiseen.
Nordenskiöld päätti rankaista kutsumatointa vierasta
epäkohteliaisuudesta, jolla se oli käyttäinnyt hänen poissa ollessaan.
Kivääri ladattiin, ja suloisen hajun levittämiseksi karhun nenään,
heitettiin muutamia kappaleita rasvaista peuranlihaa sen valkean
nupuille, jolla heidän illallisensa oli laitettu. Heti sen jälkeen
kömpi joka mies telttaan ja makuusäkkinsä sisään. Jotta he tietäisivät,
milloin karhu tuli, ehdotteli joku, että sidottaisiin nuora yhteen
paistettuun peuranlapaan ja nuoran toinen pää kokin toiseen koipeen,
koska hän oli pannut enin pahakseen karhun kyläilemisen sekä näyttänyt
enimmin kostoa janoovalta. Sen pitivät kaikki hyvin hyvänä ehdotuksena,
paitse kokki itse, joka luultavasti pelkäsi tulevansa laahatuksi
sotavangiksi. Mutta maate käytiin, ja vähitellen tuli kaikki
hiljaiseksi. Nordenskiöld ja hänen toverinsa loikoivat kumminkin vielä
pitkän aikaa valveilla. He kuulivat silloin hiljaista meteliä teltan
ulkopuolelta, mutta luullen sen olevan miehistöstä jonkun, joka tahtoi
tehdä pilaa kokille, eivät he nousseet ylös. Silloin kuului äkkiä
kovempi meteli, he nostivat teltanreunaa ja näkivät nyt karhun, joka
täyttä vauhtia juoksi sieltä ja oli jo poissa, ennenkuin pyssy
ehdittiin lauaista. Teltassa nousi meteli ja kaikki kiirehtivät ulos.
He huomasivat silloin suureksi harmikseen, että karhu oli syönyt koko
hänen osallensa paistetun lihan, sekä sitä paitse kaikki seuraavan
päivän aamiaiseksi keitetyn lihan, joka oli pantu asetille. Tämä asetti
oli pantu usean, sopalla täytetyn läkkipikarin päälle, jotka karhu
sattui kaatamaan kumoon, ja sen kautta syntyi meteli. Karhu ei sitten
tullut koskaan enää takaisin eikä kokki siis saanut koskaan kostaa
kärsimäänsä kahdenkertaista häpeää ja kiusaa.
25 p. aamulla jatkettiin purjehtimista. Raikkaan tuulen puhaltaessa
purjehtivat he pitkin Huippuvuorien länsirantaa pohjoista kohti.
Silloin keskeytti heidän matkansa aivan odottamatoin este. Huomattiin
näet eräässä salmessa miehistöä täynnä oleva vene, joka kuljetti suurta
lippua ja souti kaikin voimin laivaa kohti. Ne olivat arvattavasti
haaksirikkoisia merimiehiä ja Nordenskiöld antoi sen vuoksi pitää
suunnan alas venettä kohti. Pian oli sen miehistö laivalla. He
kertoivat kadottaneensa aluksensa jäihin ja että Nordenskiöldin vielä
piti valmistauta ottamaan vastaan 6 venettä haaksirikkoisia, kaikkiansa
37 miestä, jotka olivat kolmen onnettomuuteen joutuneen erälaivan
miehistö.
Haaksirikkoiset, jotka siten odottamatta näkivät pelastuneensa pakosta
ilman mitään valmistuksia talveutua Huippuvuorien tylyillä rannoilla,
jossa melkein varma kuolema heitä odotti, olivat jo 14 päivää
soudelleet ylt'ympäri veneessään, toivoen tapaavansa jonkun pelastavan
laivan. Ilo loisti heidän kasvoistaan, kun he kiipesivät reilingin yli
Nordenskiöldin alukselle, ja suuret kyyneleet välkkyivät ahavoituneiden
merimiesten silmissä. Haaksirikkoisten joukossa oli myös eräs
11-vuotias poika Suomesta, laivurin sukulainen, muuten reipas poika,
joka puhui vähän, mutta oli rohkea ja uskalias ja monessa pahassa
säässä oli seissyt äsken hukkuneen kuuton peräsimellä.
Iltapuolla saapui jälleen yksi veneellinen väkeä. Viisi venettä oli
vielä tulematta. He olivat hajaantuneet, etsiäksensä jotakin alusta, ja
määränneet yhtymäpaikaksi Safet Havenin Jäävuonossa. Nordenskiöld
päätti sen vuoksi purjehtia siihen satamaan ja odottaa siellä
haaksirikkoisia. Syysk. 4 p. olivat vihdoin kaikki veneet löydetyt.
Sillä välin oli yksi niistä Jäävuonossa tavannut kaksi pientä
erälaivaa, jotka lupasivat ottaa 10 haaksirikkoista, ja niin jäi vaan
27 miestä Nordenskiöldin luo. Niiden 27 miehen kanssa edemmä pohjoista
kohti purjehtiminen ilman tarpeellisia vesi- ja elatusvaroja olisi
ollut hulluutta, ja niin mielellään kuin Nordenskiöld ei olisikaan nyt
vielä matkaansa lopettanut, antoi hän kuitenkin käskyn purjehtia
etelään päin. Tieto pelastaneensa hirmuisista kärsimyksistä ja
kuolemasta niin monta kanssa-ihmistä sai hänelle palkita ilon niistä
loistavista tieteellisistä tuloksista, joita hän mahdollisesti vielä
olisi voinut saavuttaa jatkaessaan matkaansa peräpohjolata ja sen
salaperäisiä seutuja kohti.
Yhdessä oman miehistönsä kanssa oli Nordenskiöldillä nyt pienessä
kuutossaan 42 henkeä, suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia ja
lappalaisia. Syysk. 4 p. jätti Nordenskiöld Jäävuonon ja yöllä 11 ja 12
p. välillä saapuivat he paksussa sumussa ulkopuolelle Tromsön
saaristoa. 12 p. harveni sumu, mutta tuuli hiljeni täydelliseksi
tyveneksi. Palaen halusta saada tietoja kotoa, panetti Nordenskiöld
vesille veneen, jolla hän ja hänen toverinsa soudattivat itsensä
Tromsöhön, jonne saapuivat 13 p. aikaiseen aamusella. Laiva tuli
perille vasta seuraavan päivän illalla.