* * * * *
Kun Kalle läheni kotiseutuaan, liikkuivat monenmoiset ajatukset hänen
mielessään. Ne eivät olleet valoisia ajatuksia. Ei yhtäkään sellaista
ystävää hänellä ollut täälläpäin, että hän olisi voinut pyytää sitä
avukseen ja mukaansa saidan akan luokse. Ja Annastiina varmaan panee
vastaan. Muisti hän jo lapsesta, kuinka se oli käännellyt kourassaan
jokaista viisipennistä ennenkuin sen antoi marjalitrasta. Mikä hänet
olikin pannut ajattelemaan Annastiinaa, olisihan hänen pitänyt
tietää, ettei siitä syntisäkistä mitään lähde. Olisi nyt ollut isä,
joka olisi lähtenyt mukaan ja selittänyt, että hänen poikansa nai
rikkaan, ja taannut ja hankkinut toisenkin takaajan. Mutta ei ollut
hänellä, Jokisen Kallella, sellaista. Varkauden merkit oli hänen isänsä
kirjoissa. Olisipa kauppamies tietänytkin...! Mutta Annastiinan on
antaminen rahoja, se on sellainen paikka! Hän panee sen kovalle. Kaikki
sen seinänraot hän haeskelee ja ottaa mitä löytää. Maksaa takaisin
sitten...
Jokinen oli ajanut pitkiä peninkulmia kestikievarikyydillä ja merkinnyt
päiväkirjoihin "Topias Virtanen" — hän ei itsekään tietänyt miksi,
huvin vuoksi, tai varovaisuudesta... miten vain. Viimeisen taipaleen
kulki hän jalan, ei mennyt yöksi asumuksiin, vaan makasi heinäladossa.
Siellä ei ollut mitään hätää. Aamuhämärissä lähestyi hän rikkaan akan
yksinäistä asumusta.
Siellä oli kaikki ennallaan. Akka ei tuntenut häntä, väitti, ettei
hänellä nyt ole viinaa, mutta antoi sahtia ja hyvää se olikin. Kalle
maksoi. Hän ymmärsi, ettei täältä saa sovinnolla mitään, väkisin täältä
on otettava. Hän ymmärsi myöskin, että täytyy pitää kiirettä. Kaikkein
pahinta kuitenkin oli, että hän alkoi epäillä koko eukon varoja. Jos
hänen rikkauksistaan vain ilman aikoja oli puhuttu: mitenkä ei häntä
olisi ryöstetty putipuhtaaksi tällaisessa töllissä?
Kalle esitti asiansa kauniisti, sanoi hankkivansa hyvät takuumiehet ja
maksavansa korot. Akka marisi kuin paha veräjä ja vakuutteli, ettei
hänellä mitään ole. Kalle rupesi selittelemään mitenkä vaarallista
on pitää rahoja täällä. Akka kirosi ja sanoi, etteivät hänen rahansa
kehenkään kuulu. Kalle kysyi, aikoiko hän viedä ne mukaansa hautaan.
Silloin rupesi akka huutamaan apua. Kallella ei ollut muuta neuvoa
kuin tukkia hänen suunsa. Hän repi sängynpohjilta riepuja ja kamppaili
akan kanssa. He kaatuivat ja kierivät permannolla. Akka oli voimakas,
ei olisi uskonutkaan... Sahti kiehui Kallen päässä, hän sai akan
alleen ja nujerteli häntä hartioista niin että rusahteli. Ei hän
olisi huomannutkaan sukkamakkaroita, jotka sängystä olivat kierineet
lattialle. Mutta kun akka kaikin voimin pyrki tavoittamaan niitä
käsiinsä, ymmärsi Kalle, että juuri niissä olivat rahat. Helposti
voitti hän eukon, hän löi, tuuppi ja potki. Rumaa työtä se oli, ruma
oli akka siinä likaisella lattialla riepujensa keskellä.
Sylissään neljä pulleaksi sidottua sukkaa tuli Kalle ulkoilmaan. Hän ei
tietänyt, oliko eukko kuollut vaiko jäänyt eloon. Metsän suojassa hän
tyhjensi sukkien sisällön taskuihinsa ja hautasi sukat lumeen. Hyvin
oli käynyt: ei veren merkkiä ollut tullut hänen käsiinsä. Eikä hänen
ollut edes paha ollakaan: mokomakin akka, joka ikänsä on myynyt viinaa
ja sahtia, ykskaikki tukahuttaako tuon omiin rääsyihinsä.
* * * * *
Kauppalaan tullessa oli Kallea vastassa Laimin kirje.
"Hyvä Kalle!
Kiitos vaan kirjeestäsi. Tämä on sellaista mettänkorpea ettei täällä
mikään jaksa olla. Minun on ollut ikävä sinua ja kaikkia muita. Pappa
ei jättänyt matkarahaa kun tahtoo minua olemaan täällä. Jos lähetät
matkarahat tulen heti. Älä osta vielä sormuksia. Lähetä matkarahaa.
Voi hyvin.