Tuskin viikkoa oli Kalle Jokinen vielä ollut kauppalassa, tuskin
oli hän uudessa työpaikassaan tavannut toveria, johon olisi ehtinyt
suostua, tuskin oli hän ennen kaikkea edes päättänyt jäisikö hän koko
tähän maalarin ammattiin — kun hänelle tapahtui jotakin, joka määräsi
hänen elämälleen uuden suunnan. Hän rakastui, ja rakastui tavalla,
josta leikki on kaukana.
Hän astui eräänä syksyisenä ehtoona kauppalan vastaistutetun
esplanaadin läpi ja silloin tuli häntä vastaan nuori tyttö, kädessä
jokin tyhjä koppa, jota hän huiskutti. Joka askeleella upposivat
hänen jalkansa nilkkaa myöten hiekkaan ja vetäessään ylös jalkojaan,
otti hän tanssiaskelia. Kuin tanssissa tuntui hän muutenkin kulkevan
elämässään, suu hymyili, kasvot hymyilivät, vaaleat hiussuortuvat
liehuivat ikäänkuin hymyillen ympäri pään ja tulipunainen hame kiersi
kuin leikkivä liekki hänen nuoria jäseniään, jotka värähtelivät ohuen
kankaan alla. Häntä ei palellut, vaikka oli kolea ilta. Köyhä Jokisen
Kalle Vähäjoelta Niemellä ei tietänyt, että vastaantulija oli rikkaan
kauppias Mankosen Laimi, tytär, jolla oli useampia ihailijoita kuin
hänellä molemmissa käsissä oli yhteensä sormia. Tyttö loi häneen
hymyilevän katseen — hän oli tottunut tuollaisiin valloituksiin.
Mutta nähtyään Laimin, ei Kalle Jokinen enää nähnyt ketään muita naisia
— ja hän oli kuitenkin tähän asti viihtynyt heidän seurassaan eivätkä
he suinkaan olleet jääneet kylmiksi hänelle. Hän ei ollut mikään ruma
mies, hän tiesi sen itsekin. Mutta nyt, tuon syksyisen illan jälkeen
kauppalan esplanaadissa, oli nuoren miehen silmässä lakkaamatta
punainen täplä, se oli siinä unissa ja valveilla, aivan kuin silmiin
olisi tullut jokin sairaus. Ja kun hän pysähtyi katselemaan tuohon
punaiseen läikkään, niin erottautuivat siitä suloiset kasvot, nauravat
silmät ja kihertävät suortuvat.
Kaksi kertaa oli Kalle syksyn kuluessa ollut samoissa iltamissa tytön
kanssa, kun hän käsitti, että hänen pitää saada tyttö omakseen, maksoi
mitä maksoi. Veri kiehui hänen päässään kun hän näki muiden miesten
tanssittavan tyttöä ja tungeskelevan hänen ympärillään: hän oli
hänen, Kalle Eedvartti Jokisen, ja varokoon vain jokainen, joka...!
Niin luonnolliselta tuntui Kallesta hänen omistamisensa, että hän jo
ensimmäisessä iltamassa tanssiessaan pusersi häntä rintaansa vasten
ikäänkuin hän olisi ollut hänen morsiamensa. Tyttö salli sen tapahtua.
Toisen iltaman jälkeen salli hän uuden tuttavansa jo saattaa itseään
jonkin matkan päähän, jopa puhua rakkaudestakin. Mutta Aleksanterin- ja
Rantakadun kulmassa piti pysähtyä... No, muuten vain... No niin, pappa
ei kärsinyt saattajia, oli luvannut lyödä kintut poikki. Ja mamma...
niin, mamma kuljettaa ensi pyhänä kirkkoon ja rukoilee siellä ainoan
tyttärensä syntisen sielun puolesta. Mamma on jumalinen ihminen...
Ei, pappa ei ole erittäin: kerran vuodessa käydään yhdessä ripillä ja
jonkin kerran muutenkin kirkossa. Mutta muuten pappa on järjestyksen
mies eikä kärsi saattajia. Pappa on vanhanaikainen niinkuin kaikki
varakkaat miehet. Hän tahtoo, että oikein vihitään ja pidetään suuret
häät... sitten kun hänen tyttärensä menee naimisiin. Mutta sen pitää
olla kokomoinen herra, jolle hän tyttärensä antaa.
Laimi kertoi tämän kaiken katulyhdyn aha Aleksanterin- ja Rantakatujen
kulmassa. Hän nojasi jalkaansa apteekin portaisiin ja nosti tuon
tuostakin ikäänkuin ajatuksissaan kasvonsa kotkaa kohti korkealla
apteekin oven päällä. Pienillä kysymyksillä houkutteli Kalle
häneltä esiin yhä uusia asioita. Tyttö kertoi kaikki leikitellen ja
avomielisesti, ei olisi saattanut uskoa, että he vasta niin hiljan
olivat tutustuneet. Mutta yhä vakavammaksi kävi nuori mies.
— No, kuinka "kokomoinen herra" sen sitten pitää olla? kysyi hän
tiukasti.
— No, sellainen esimerkiksi kuin Erkki Rajala... tai Antti Suliin...
Rajalahan on suuri rustholli ja Erkki saa talon. Ja Antti, niin Antti
on varoissa... Oikeastaanhan pappa olisi tahtonut minulle lukumiestä,
maisteria tai pappia tai koulunopettajaa tai muuta virkamiestä.
Kouluahan minunkin piti käydä, mutta en minä viitsinyt... minä jäin
luokalle... ja vielähän minulla on aikaa oppiakin, jos sitä vaaditaan.
— Ei sitä... mitäs sellaisella, sanoi Kalle ja tarttui tytön käteen. —
Kun sinä vain rakastat minua...
— Niin, sanoi tyttö avomielisesti, — en minä tiedä. Pappa sanoo, että
minä vielä olen niin lapsellinen. Sinun kanssasi on hauskaa tanssia...
— Sinä olet vielä nuori... mutta lupaa vain se, ettet kärsi noita
muita... Älkööt ne saatanat...! Minä tapan jokaisen, joka yrittää sinun
seuraasi — muista se!
— Ohoh, ohoh, emme vielä ole kihloissa!
Tyttö keikautti päätään, nauroi ja koputti jalkansa kärjellä apteekin
rappuun.
— Olemme! Minä en sinua päästä. Olen minä yhtä hyvä kuin joku
toinenkin. Enkä minä mikään tyhjäkään ole...
Ja nähdessään, että tyttö äkkiä kävi tarkkaavaksi, tempasi Kalle
suoraan tuulesta jutun, että hänenkin isällään on talo, hän saa
sen koska vain tahtoo, isäukko on vanha ja antaa isännyyden pois
mielellään, vaikka huomispäivänä. Ja pankissakin on rahoja... jumaliste
onkin! Ei hän tiedä määrääkään.
Hän teki tekemistään tätä kummallista juttua, koska hän huomasi, että
Laimi joka hetki kävi mahdollisemmaksi saavuttaa ja koska kaikki
muu oli hänelle yhdentekevää. Hän suuteli Laimia siinä apteekin
kulmassa, suuteli tulisesti. Laimi salli sen tapahtua, mutta hän ei
sallinut Kallen tulla saattamaan kotiin asti — ei vielä tänään...
Sitten vasta, jahka hän on puhunut papan kanssa. Eikä Laimi sallinut
suudella itseään uutta kertaa, nauroi vain ja syytti, että ihmiset
näkevät, vaikka kaikki vielä olivat jääneet iltamiin. Mutta kätensä
hän ojensi uudelleen ihailijalleen, ja kuun tullessa esiin pilvistä,
näkyivät hänen kasvonsa selvästi. Kalle Jokisen kädet haparoivat
saadakseen kiinni edes jostakin vaatteesta hänen ympärillään. Tyttö
komensi tiukasti, ettei saa tulla eteenpäin tästä kulmasta: hän menee
oikotietä apteekin pihan läpi, eikä saa katsoa edes hänen jälkeensä.
Hän sanoi sen nopeassa, sujuvassa menossa, ikäänkuin hän olisi sanonut
sen monta kertaa ennen. Rakastunut mies ei pannut sitä merkille. Hän
jäi tottelevaisesti apteekin kulmaan ja kuunteli nopeitten askelten
yhä väistyvää kopinaa. Kun hän tuli esiin kulman takaa, oli tyttö
poissa. Kuin hulluna ilosta käveli hän katuja, jäähdytellen päätään.
Iltamatalossa vielä tanssittiin, mutta hänen ei tehnyt mieli palata
sinne: apteekin kulmaan hän aina palasi, ikäänkuin esineiltä siellä,
onnensa todistajilta, saadakseen vakuutuksen siitä, että kaikki oli
totta.
Oli, oli, tuossa kaidepuulla oli Laimin käsi levännyt, sen
kosketuksesta oli kevyt lumi varissut pois — hänen morsiamensa käsi...!
Ja taas läksi hän kävelemään ja taas hän palasi. Jumala! tuli yhtäkkiä
hänen mieleensä, ikäänkuin tuo sana olisi sisältänyt kaiken sen
mikä nyt täytti hänet. Hän hymähti samassa, sillä mikä oli Jumala?
Pappien ja vanhojen muijien satua! Mutta kun oli rakastunut, niin kävi
lapselliseksi. Herra Jumala sentään, kuinka oli kaunis ilta! Ei koskaan
hän ollut nähnyt kuuta tällaisena, lunta noin hohtavana ja puita
tuollaisissa lumivaipoissa. Niinkuin morsian oli tuokin koivu, niinkuin
Laimi, hänen morsiamensa!
Ei, ei mikään jaksanut kestää, että tyttö kävi iltamissa kaikkien
nauratettavana... Hän ei sitä kestä, hän astuu kuin astuukin papan
eteen ja...
Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hän oli kertonut Laimille jonkin
kummallisen jutun talosta ja rahoista ja... Oliko hän ollut vallan
pähkähullu — torpparihan hänen isänsä oli, Vähäjoen torppaa piti, eikä
pankkisäästöistä ollut puhettakaan. Mikä hitto hänen päähänsä ajoi
sellaisen jutun? No niin, Niemen pitäjään on matkaa, ei sitä kukaan
tule tänne kertomaan... Mutta naimisiinmenoon tarvitaan papinkirja,
koska kerran Mankoset ovat sellaista vanhoillista väkeä... Täytyy
keksiä jokin keino... Ja ainahan sen keksii! Pääasia on, että Laimi on
hänen, kaikesta muusta vähät.
Kalle Jokinen oli tullut Mankosen portille. Laimin huone oli pihan
puolella. Rakennuksen pääty loi suuren tumman varjon yli kuutamoisen
kadun. Oli kuin Kallen mieleenkin olisi langennut jokin varjo, jokin
aavistus. Hän ikävöi Laimia, kunhan edes olisi saanut tietää, oliko
uudin alhaalla. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata porttia, koira
olisi voinut haukahtaa ja pappa herätä... Saakelinmoisia tulitikkuja
nämä nykyaikaiset: kymmenkuntaan niitä sai koettaa vetää tulta
ennenkuin savuke syttyi... Vasta nyt alkoi muita palata iltamista...
nauroivat tuolla ahteella. Näkyi olevan tuttuja miehiä siinä sakissa...
Vanhemmat mahtoivat pitää kovalla tytärtään, kun hän niin varhain oli
ruvennut tahtomaan pois huveista. Jolleivät ne anna tuntemattomalle
miehelle, vaan niille kotipaikan rikkaille? Hänen täytyy saada rahaa,
että hän voi astua kauppiaan eteen, lyödä lompakkoonsa ja sanoa: en
ole tyhjä minäkään! Hänen silmissään kipunoi ja hän pusersi tulitikun
palavan pään sormiensa väliin. Jossakin hänen päässään, näköhermojen
takana oli kuin punainen läikkä... Vasta muutama viikko oli siitä, kun
hän ensi kerran näki Laimin punaisessa hameessaan esplanaadilla, ja nyt
hän on hänen tähtensä tällaisessa hädässä... Mitä hittoa, onko ensi
lumi todella jo tullut maille. Vielä äskenhän oli kesä. Niin, juuri
vastahan hän todenperään rakastui tyttöön ja nyt ovat jo sen seitsemät
murheet käsissä. Niitä ei olisi, jos olisi varma Laimista, mutta hän on
vielä niin lapsi ja taipuu sinne päin, mistä parhaiten houkutellaan.
Hullua tämä on tämä tällainen: milläpä hänet sitten tulevaisuudessa
pitelee? No niin, ne ovat sen ajan murheita, nyt täytyy vain voida
asettaa vastapainoksi yhtä hyvät houkutukset kuin noilla muilla on.
Rahaa täytyy saada, ostaa talo... Vanhan Annastiina Sunperin täytyy
lainata! Siellähän on siellä Niemellä sellainen yksinäinen saita akka,
joka ikänsä on myynyt viinaa eikä suinkaan ikinä ole antanut muuta kuin
ehkä pakanalähetykselle. Nyt hänen täytyy antaa. Hänen täytyy ymmärtää,
ettei hän kuitenkaan voi viedä rahoja hautaan kanssansa. Ja nyt on asia
selvä kuin terva: Annastiina Sunperin raha-arkut auki! Eukkohan lisäksi
pelkää pankkeja, hänellä on rahat kotona... Takuumiehet? No niin, ne
täytyy keksiä sieltä kotipuolesta.
Nuori mies oli tuskissaan tuijottanut kevyeeseen lumeen Mankosen
katonharjalla, jonka takaa kuu paistoi. Nyt hän yhtäkkiä tuli niin
iloiseksi, että oli viheltämäisillään. Annastiina Sunperi oli tullut
hänen avukseen. Eukon täytyy antaa hyvällä tai pahalla. Nyt on Laimi
hänen! Tuolla hän nukkuu... mahtaa nukkuessaan olla kaunis...! Tuosta
se on kulkenut, nuo voivat olla hänen jälkensä. Kylläpä tähdet tänä
iltana ovatkin kirkkaat...! Minkä väriset ovatkaan Laimin silmät?
Sitä ei hän muista, mutta kirkkaat ne vain ovat, kirkkaat ja kauniit.
Sunperin Annastiinan täytyy antaa! Huomispäivänä jo mennään puhumaan
Laimin papalle.
Mutta oli rohkeuden asia mennä puhumaan Laimin mahtavalle isälle.
Kalle Jokiselta ei tullut mentyä huomenna eikä ylihuomennakaan. Olihan
sitäpaitsi Laimi itse luvannut puhua isälleen.
Mutta Laimi kiusasi sulhastaan, ei näyttänyt itseään, ei lähettänyt
sanaa, ei vastannut kirjeeseenkään. Kului kokonainen viikko. Jokinen
kierteli kaiken loma-aikansa Mankosen taloa ja osteli puodista
savukkeita, saadakseen edes vilaukselta nähdä tyttöä. Vihdoin hän
rupesi pelkäämään, että Laimi oli sairastunut. Oli lopulta jo rohkeuden
asia kiertäen kaartaen kysyä Mankosen kauppa-apulaiseltakin, oliko
neiti Mankonen terveenä. Kalle sai kuulla, että neiti oli matkustanut
sukulaisten luo ja että hän vasta jouluksi tulisi kotiin.
Tämä ei tietänyt hyvää. Varmaan oli Laimi puhunut isälleen ja isä
lähettänyt hänet pois. Kirottu kauppias oli tietenkin ylenkatsonut
Kallen muiden kosijain rinnalla. Älköön mahtailkokaan: hän menee
kauppaan joskus kun se yksinään siellä laskee syntirahojaan ja antaa
sitä korville niin että se tietää...
Mutta tämä oli turhaa uhkailua Jokisen puolelta. Muuten hän seisoskeli
Mankosen puodissa kuin palkattu, mutta kun kauppiaan askeleetkin
vain alkoivat kuulua kamarin oven takaa, läksi hän menemään. Hän
ei viitsinyt mokomaa syöttilästä katsella, koetti hän itselleen
selitellä, ja sen hän sanoi kauppa-apulaisellekin, Kauraselle, jonka
kautta hän oli saanut tiedot Laimista. Mutta itse asiassa hän pelkäsi
kauppiasta. Toista olisi ollut, jos olisi ollut rikas. Köyhänä ei ollut
yrittämistä Laimin isän eteen, sen se oli näköinen. Eikä ollut hänelle
sanomistakaan, että oli maalarinsälli. Kalle oli tullut kokemaan, että
maalareja joka paikassa pidettiin juoppoina ja renttuina. Talonisäntä
sulhasen täytyi olla, maakartanon tai kaupungintalon. Mitäs muuta:
hänen oli kuin olikin lähdettävä Sunperin Annastiinan puheille, se
oli kaikkein ensimmäinen tehtävä. Eikä hän käy kotonaan Vähäkoskella
ensinkään — olkoot siellä, sellaisia vanhempia ei sovi Mankosille
mainitakaan. Kärsimyksiä sellaisista vanhemmista vain on lapsille.
Kärsimystä totisesti se oli hänenkin elämänsä ollut, ja nyt taas ei
saattanut tietää, mikä vaara uhkasi hänen ja Laimin onnea.
Eräänä päivänä astui hän Mankosen kauppaan juuri kun ukko itse sattui
olemaan mittaamassa lyhyitä metrejään. Jokinen ei voinut peräytyä,
hän epäili hetken pitäisikö lakin päässään vai eikö, ja pyyhkäisi
sen sitten käteensä. Kauranen ei ollut sisällä. Kalle mietti jo
miten pääsisi pois. Hän tunsi, että ukko tuon tuostakin nosti häneen
katseensa. Kun hän oli saanut ulos ne molemmat muijat, joille hän oli
mitannut kangasta, antoi hän savukkeita Kallelle. He olivat kahden.
Oli tukalan hiljaista. Kalle hypisteli katosta riippuvaa nahkahihnaa,
kauppias otti rahaa laatikosta, antaakseen takaisin viidestäkymmenestä
markasta. He joutuivat siinä myymäläpöydän kahden puolen katsomaan
toisiaan silmiin, ja silloin virkkoi kauppias:
— Ettehän te vain ole meidän tyttären tuttavia? Se jotakin mainitsi...
Eikö teidän nimenne ole Jokinen?... Ja että teillä on kartano ja mitä
kaikkia se puhui. Mutta mitäs te sitten täällä ihmisten huoneita
paperoitte, jos teillä kartano on? Ei sellaista kukaan huvikseen tee,
ei pidä uskotellakaan... Ja meidän tytär on vielä niin nuori, että se
pidetään vielä kotona. Ja enhän minä sitä, ettei teissä olisi miehen
näköä... Ja voitte olla hyväkin mies, mutta niinkuin sanottu, on se
meidän tytär vielä lapsi. Ja sillä on sellainen koti, että jaksetaan
pitää kotonakin.
Koko ajan puhuessaan kääri kauppias kokoon kankaita, joita muijat
olivat katselleet. Kohotellessaan pakkoja ja silitellessään niitä
suoriksi, loi hän tuon tuostakin nuoreen mieheen varman, armottoman ja
kylmän katseen. Ei olisi luullut niin lihavan miehen niin ketterästi
nostelevan kangaspakkoja hyllyille.
Jokinen oli pannut lakin päähänsä, hän avasi oikean kätensä peukalon
kynnellä savukelaatikkoa ja nauroi pahasti. Silloin sattui hänen
katseensa tulipunaiseen kankaaseen, joka oli tullut esiin pakkojen
alta, ja Laimi tuli ilmielävänä hänen mieleensä. Hän näki ohuen kankaan
lepattavan hentojen jäsenten ympärillä, tanssivan jalan nousevan
esplanaadin hiekasta ja suloisten kasvojen hymyilevän vastaansa. Hän
pyyhkäisi lakin päästään ja rupesi kauniisti puhumaan Laimin isälle.
Hänen tarkoituksensa todella oli naida Laimi ja he olivat jo kihloissa,
sanoi hän. Joka päivä hänen oli pitänyt tulla puhumaan morsiamensa
isälle ja äidille, mutta kun Laimi oli poissa... Hän oli odottanut,
että hän palaisi kotiin... Hän oli tosin tuntematon, mutta kyllä hän
yhtä hyvä oli kuin joku toinenkin... Ja sitäkin hän oli ajatellut, että
hän myy pois talonsa ja muuttaa tänne likemmä, ettei kauppiaan tarvitse
erota ainoasta tyttärestään...
Kauppias sanoi kaiken aikaa vastaan ja naurahteli, mutta Jokinen näki
selvästi, että hän kuitenkin nyt kohteli häntä toisella tavalla. Se
innostutti häntä puhumaan. Eikä hän mennyt pois, vaikka ostajiakin
tuli, vaan odotti sen ajan, jonka he viipyivät, ja jatkoi sitten taas.
— Ei siitä tule mitään, sanoi kauppias hänen vihdoin lähtiessään. —
Ne on sellaisia nykyajan nuoret, ettei niistä tiedä, onko niillä edes
puhtaat kirjatkaan...
Mutta samalla hän ojensi Jokiselle kätensä ja vakuutteli, ettei hän
häntä epäillyt. Jokinen puolestaan vakuutti, ettei hänen kirjoissaan
kumminkaan ole minkäänlaisia lisäkirjoituksia, sen puhtaammiksi
eivät toki kirjat muutu. Ja Laimia ei hän heitä, kauppiaan on turhaa
sellaisia puhuakaan.
Jokinen meni oikopäätä kirjakauppaan ja pyysi parasta kirjepaperia
mitä vain oli. Sydän hyppeli hänen rinnassaan ilosta, kun hän
kortteeripaikassaan pöydänkulmalla koetteli kirjoitusta vanhan
sanomalehden laitaan. Punaiselle paperille hän kirjoitti:
"Rakas morsiameni Laimi Maria Mankonen."
(Oli paras kirjoittaa näin vakavasti, jos tyttö hyvinkin näyttäisi
kirjettä.)
"Paljon terveisiä vaan täältä kauppalasta ja sinun isältäs. Olen
puhunut isäs kanssa eikä hän ole vastaan. Ja minä lähden nyt sinne
kotipuoleen panemaan reilaan asioita että saamme pian viettää häät. Ja
olen tuuminna että on paras myödä pois sieltä kotipuolesta ja ostaa
koti täältä, niin ettet niin ikävöitte ja ei vanhempaskaan ikävöitte.
Ja oletkos muistanu minua, minä olen yhtenään muistanu sinua? Etkö
sinä jo tule pois sieltä, niin ostetaan sormukset. Eikä sitten muuta
kuin terveisiä ja hyvää vointia toivottaa Sinua rakastava sulhases