Rakastunut mies ei yksin lähettänyt tytölle matkarahaa, vaan vieläpä
läksi häntä vastaankin, mukanaan hyvät eväät, karamellit, viinit ja
nisuleivät. Laimin sukulaiset asuivat sekä juna- että hevosmatkan
takana ja sen vuoksi oli tietymätöntä minä päivänä ja millä hetkellä
tyttö saapuisi. Pahaisessa töllissä tuli Kalle odottamaan toista
päivää. Hän oli pyytänyt yösijaa tuossa töllissä sen vuoksi, että se
oli juuri maantien laidassa ja että siitä niinmuodoin saattoi seurata
tulevia ja meneviä. Mutta aamupuoleen yötä hän, nukkuessaan töllin
penkillä, näki niin ruman unen, ettei enää tehnyt mieli viipyä tällä
paikalla: Annastiina oli vikisevinään ja tuhisevinaan hänen kämmentensä
alla, ja rahamakkarat pyrkivät kuin käärmeet kietoutumaan hänen
käsivarsiensa ympärille. Eikä se niin ihme ollutkaan, että eukko täällä
johtui mieleen, hyvin samantapainen oli tämä tölli kuin Annastiinankin
asumus oli ollut. Ihme, ettei se tullut Kallen mieleen heti, niin olisi
ottanut toisen kortteeripaikan. Ei ollut vaikeaa päästä menijöiden
reessä likemmä asemaa. Kalle sanoi olevansa konekauppias ja lähtevänsä
noutamaan tavaroita. Mahdoton vartioiminen kuitenkin oli pitkin
tietä — olisihan voinut sattua, että Laimin ajomies olisi poikennut
jollekin pihamaalle juottamaan hevostaan, tai muuten, ja olisi menty
ristiin. Suuressa kylässä, missä oli taloja kujana kahden puolen tietä,
konekauppias astui reestä ja tarkasti pihamaat — Laimia ei näkynyt
missään. Eri otteissa Kalle parin kolmen miehen reessä saapui asemalle
ja rupesi odottelemaan junia. Hänellä oli nyt hyvä matkustajahuone
ja viinit ja karamellit olivat melkein koskemattomina. Vehnäleivät
hän oli syönyt, kuivaneethan ne olisivat ja saihan täältä uusia. Jota
kauemmin hän joutui odottamaan, sitä malttamattomammaksi hän kävi.
Punaisena täplänä keikkui Laimi hänen silmissään sekä päivin että öin,
hän kulki tanssiaskelin ja hänen pienet jalkansa upposivat esplanaadin
hiekkaan. Likaisen vanhan akan hahmo pyrki sekin näkyviin, mutta sen
hän sylkäisi menemään ja kirosi sen jälkeen. Rahaa oli, siitä toki oli
hyvä — rahat juuri eukon aina toivat mieleen, niissä oli oma hajunsa,
Sunperin Annastiinan rahoissa, oluen haju, synnin haju. Tuhat pirua ja
perkelettä!
* * * * *
Laimi läksi kotimatkalle perin ikävystyneenä "mettän korpeen" ja sen
ihmistomppeleihin. Seuran puutteessa oli hän kitunut ja kyllääntynyt
alituiseen läskikastikkeeseen ja perunoihin, ei torttua hän ollut
nähnyt koko aikana, tuskinpa tuntenut nenässään kunnollisen savukkeen
käryä. Ne polttivat siellä kaikenkarvaisia savukkeita, jotka enemmän
muistuttivat sammalia kuin oikeita turkkilaisia.
Laimi ei mitenkään odottanut näkevänsä Kallea asemalla. Kun taas Kalle,
kyllästyneenä odotukseen, vihdoin viimein näki Laimin, pitkä valkoinen
silkkiliina kaulassa, kädessä vesiharmaa matkalaukku, astuvan vaunusta,
niin hän tuskin sai muuta suustaan kuin tavallisen hyvänpäivän ja
karkasi kiinni vesiharmaaseen matkalaukkuun auttaakseen morsiantaan.
Laimiin, joka ei viiteen viikkoon ollut nähnyt oikeaa miestä, teki
Kalle tuuheine viiksineen, tupakantuoksuineen ja huopahattuineen
hurmaavan vaikutuksen. Hän nauroi ja kiemaili hänen edessään kuin nöyrä
maalaistyttö.
— Kylläpäs olet antanut odottaa, sanoi Kalle. — Ihan jo pakkasi
kyllästyttämään.
— Mistäs minä sitten osasin tietää, että sinä täällä olet, nauroi Laimi
ja niisti nuhaista nenäänsä. — Se on kanssa se postinkäynti sellaista
siellä salolla.
Kun he olivat päässeet asemahuoneelta, tarttui Kalle tytön paljaaseen
käteen. Oli kuin kaksi lieskaa olisi lyönyt vastatusten. Tyttö tuijotti
maahan, mies pusersi hänen kättänsä.
— Minulla on täällä huone otettuna, sanoi Kalle vihdoin. — Ollaan nyt
vähän siellä ennenkuin lähdetään menemään. En osannut hevostakaan
tilata, kun en tietänyt sinun tulostasi.
— Oikeinkos olet vastassa papan ja mamman luvalla?
Tyttö kohotti silmänsä puoleksi jännityksen, puoleksi riemun vallassa.
— Ja vielä! Hittoakos minä heidän luvallaan. Vain sinun lupaasi minä...
Heidän kätensä hukkuivat taasen toisiinsa. Sormien päissä tuntuivat
sydänten väkevät lyönnit vastatusten. Matkustajakotiin ei ollut kuin
muutama askel radan poikki, mutta tämäkin matka oli rakastavaisille
pitkä. Huoneeseen päästyä Laimin huivi ja takki putosivat lattialle,
heillä ei ollut aikaa ripustella niitä nauloihin, he olivat sylityksin
vaipuneet vuoteelle istumaan.
* * * * *
Heidän ei tullut lähdetyksi sinä päivänä eikä seuraavanakaan.
Kolmantena päivänä olivat he tyynemmät. Laimi jo suorastaan ikävöi
kotiin ja ajamalla ajoi Kallen toimittamaan heille hevosta. Jonkin
matkaa he saattoivat ajaa yhdessä, mutta likempänä kotoa täytyi ottaa
eri hevoset. Kun Kalle palasi kestikievarista, näki hän matalasta
ikkunasta Laimin istuvan pöydän ääressä nenäliina silmillä. Hän juoksi
ylös portaat ja törmäsi hattu päässä huoneeseen.
— Mitä hemmettiä, itketkö sinä? Mutta ethän toki ole niin lapsellinen.
Mutta kultuseni, pikku kultuseni...
— Anna minun olla. Luuletko, että on niinkään hauskaa tällaisena astua
papan ja mamman eteen.
— Millaisena?
Laimi lakkasi itkemästä, katsoi sulhastaan kylmästi silmiin ja naurahti
pahaaennustavasti.
* * * * *
Kun hän saapui kotiin, olivat isä ja äiti ainoastaan hämmästyksissään
hänen odottamattomasta tulostaan. Mutta aivan Laimin kintereillä
seurasi juoru, ja ennenpitkää olivat mamma ja pappa saaneet tietoonsa
mitä asemalla oli tapahtunut.
Kauppias pauhasi ja torui, lupasi lyödä mokomilta sulhasilta kintut
poikki. Laimin äiti itki ja vietti yhden pyhän kirkossa. Sen jälkeen
hän rauhoittui ja meni nuorten puolelle. Ja mikäpä kauppiaallakaan enää
oli edessä. Hän vaati nyt vain nähtäväkseen Jokisen papereja. Vävypoika
esitti hänelle puhtaat paperit. Ei epäilyksen varjokaan langennut Kalle
Jokiseen.
Vuokralaiset sanottiin nyt irti rakennuksen toisesta päästä, sinne
laitettiin nuorelle parille soma koti. Peräperään vietettiin sitten
kihlajaiset ja häät, ei kenenkään pitänyt tulla sanomaan, että Laimi
Mankonen oli viety niinkuin köyhät viedään, vaikk'ei vietykään
kauemmaksi kuin yhden kadunkulman päähän. Ystävättäret olivat
katajaköynnöksillä ja paperikukkasilla koristaneet ovipielet, joiden
alitse nuoripari astui uuteen kotiinsa. Suuret rautasängyt ja raskaat
plyyshipäällyksiset huonekalut siellä olivat heitä vastassa. Heidän
elämänsä mahtoi olla kuin silkkiä, päätteli kauppala.
* * * * *
Oli kulunut muutama viikko. Auringon vaipuessa mailleen lankesi
talonpäädystä jo sininen varjo kevään hangelle. Mankosen vävypoika
seisoi kaupassa ja mittasi kahvia ja tupakanlehtiä. Usein tuli asiaa
pihan toiseen päähän makasiiniin, missä lamppuöljyä ja siirappia
säilytettiin. Kun hän kulki yli pihamaan, kuuli hän usein Laimin
naurun lankkuaidan takaa. Ystävättäriensä kanssa nuori rouva siellä
käveli, saatteli heitä ja he saattelivat häntä. Hänen päivänsä tulivat
pitkiksi, aviomiehen olisi pitänyt se ymmärtää. Mutta Kallea vain
suututti. Hän oli pari viikkoa kulkenut kauppalassa niissä nimissä,
että hänen kanssaan oli mukava tehdä kauppaa, että hän mittasi
runsaasti ja antoi kaupanpäällisiä. Mutta pian tuli hän tutuksi
äreydestään, suorastaan epäystävällisyydestään. Kauppiaalle tuli
valituksia, ja kauppias huomautti heti asiasta vävypojalleen.
— Pitää olla säyseä, ja kohtelias pitää olla, selitti hän. — Mittaa
lyhyemmältä, mutta puhuu ja nauraa jatkoksi. Sillä se on kuitattu.
— Perhana, sanoi Kalle, — kun eivät itsekään tiedä mitä tahtovat,
valitsevat yhtä röijykangasta tuntikausia.
— Kyllä minä sen tiedän, sanoi kauppias, — Laimia sinä tuskittelet,
kotona hänen mielestäsi pitäisi istua ja odottaa sinua.
Kalle seisoi lakki takaraivolla, tukka otsalla ja veti sauhuja
paperossistaan.
— Mutta hän on nuori, minun tyttäreni, jatkoi kauppias, — ja iloinen.
Ja kyllä hän siitä tasaantuukin, jahka saa perillisen.
Kallekin pani toivonsa perilliseen.
Eräänä iltana, kun Kalle tuli kotiin, oli Laimi poissa.
Silkkipuserosta, joka puuttui kaapista, päätteli aviomies, että hän oli
mennyt iltamaan. Kiehuen kiukkua muutti Kalle pukua ja läksi astelemaan
tuttuja katuja tutulle talolle. Ei vuottakaan ollut siitä, kun hän
tästä saattoi Laimia, kun he rakastivat toisiaan ja nauraen puhelivat
toisilleen, tuskin puolta vuotta. Ja nyt ei heillä ollut hyvää sanaa
sanoa toisilleen, mykkinä istuivat he ruokapöydässä vastapäätä
toisiaan, he puhelivat toisilleen vain kun heillä oli vieraita tai kun
he kävivät vieraissa. Mistä tämä tällainen oli tullut? Rakastaisikohan
Laimi jotakin toista? Tietäkööt sekä jumala että perkele, että silloin
ei ole hyvä toisen enempää kuin toisenkaan... Täälläpä se on puukko
— hiton hyvä, että tuli otetuksi mukaan, aivan hän oli sen ottanut
niinkuin olisi tietänyt, että sitä tarvittaisiin. Kun iltamatalon
valaistut ikkunat tulivat näkyviin, hyökkäsi Kalle Jokinen kuumana
kadun poikki ja tuli keskelle tupakoivia miesryhmiä porraskäytävässä ja
eteisessä. Kuka se on, jonka kanssa Laimi nyt tanssii, kuka perkele se
on?
Mutta Laimia ei näkynyt tanssisalissa, ei hän myöskään ollut
ravintolahuoneessa. Kallen veri alkoi jäähtyä ja toivon säde pilkahti
hänessä. Ehkei Laimi ole täällä, ehkä hän vain on mennyt kävelemään
ystävättäriensä kanssa, ilta kun on niin kaunis. Mutta silkkipusero —
tai olisiko se ollut kaapissa, vaikk'ei hän sattunut sitä näkemään?
Hetkisen seisoi Mankosen vävypoika ravintolahuoneen kynnyksellä,
tarkaten sekä salia että ravintolahuonetta. Sitten hän läksi. Varmaan
on Laimi kotona ja odottaa, mitä hullua hän tässä turhanpäiten...
Painajainen hellitti ja yhä keventyvin mielin asteli Kalle Jokinen
ihanassa illassa. Olipa nyt todellakin kaunista. Kuulaan vihertävällä
taivaalla loisti kuu, lempeästi hopeoiden lumisia kattoja, pisaroita,
jotka tippuivat räystäistä ja katuja, joiden ojissa kevätvedet jo
hiljaa kohisivat lumen alla. Eipä ihme, jos Laimin oli tehnyt mieli
kävelemään näin kauniina iltana. Oli yhtä pehmeää ja leutoa kuin
marraskuussa ensi lumen langettua, silloin kerran. Varmaan on Laimi jo
kotonakin.
Kun Kalle pääsi mäelle, oli hänen edessään parin kulmauksen takana
apteekkirakennus, josta varjo jyrkkänä ja tummana lankesi kadulle. Ei
vuotta ollut kulunut siitä, kun hän juuri tuossa seisoi Laimin kanssa.
Nytkin siellä seisoi rakastava pari, tuntui siltä kuin Kalle näin
etäältä olisi nähnyt itsensä ja Laimin kuvattuina kummalliseen elävään
kuvaan. Mies olisi aivan hyvin saattanut olla hän itse ja tyttö oli
kuin ilmetty Laimi. Mies tahtoi rakastaa, tyttö esteli. Tytön nauru oli
selvästi Laimin naurua, etteihän vain ollutkin Laimin...!
Kalle pysähtyi kuin naulittuna... "Tästä pitää kääntyä... pitää
totella, kun minä sanon... Se on sitten taas niin pahalla päällä, istuu
ja murjottaa päiväkausia... Ei saa, ei saa..." Laimi nauroi. Mies kävi
hänen käteensä, kiersi kätensä hänen ympärilleen.
Kallen silmissä pimeni, hän karjaisi ja syöksyi puukko kädessä
kadulle...
Ei ketään ollut apteekin kulmalla, kun hän sinne ehti. Olivatko
naurajat menneet maan alle vai eikö heitä ollut ensinkään ollut?
Jumaliste, ei hän vielä ole tähän asti kummituksia nähnyt, hän etsii
ne pirut, etsii vaikkapa maan alta... Mutta katu oli hiljainen,
apteekin pihamaa oli hiljainen, kaikki ikkunat olivat pimeitä. Eikö
kuitenkin kuulunut askelten helähdyksiä...? Laimi, se piru, se saattoi
mennä liputtaa ketunteitään läpi pihojen aivan niinkuin silloinkin.
Jos tavoittaisi sen kiinni ja pistäisi siihen puukon yksintein...
Sittenpähän olisi tili selvänä...
Tili — yhtäkkiä tuli Kalle Jokisen mieleen tili ja tilinteko. Hän oli
nimittäin viime päivinä hikoillut ihmisten tilien tähden. Appiukko
vaati tilikirjoja järjestykseen, eikähän Kalle ollut tottunut
kirjanpitoon. Hän oli antanut ihmisille velaksi — ne olivat olleet
taattuja ihmisiä ja pennilleen ja grammalleen oli hänen mielessänsä
kaikki mitä sillä tavalla oli antanut. Hyvä muisti hänellä oli, ei
se pettänyt, varma tilikirja se oli. Mutta ukko tahtoi, että kaikki
olisi paperilla ja sarakkeissa. Tarkka tilinpito täytyi olla niinkuin
taivaan papalla, sanoi hän, sen perustuksella sopi ihmisiä kiristää
niinkuin taivaan pappakin kiristi. Appiukko laski leikkiä ja tankkasi
tankkaamistaan, että tilinpito on opittava, ei tule kauppamiestä
muuten, kirjanpitokursseille on mentävä — ei, ehei, ei sitä tässä
muistin perustuksella voi omaansa vaatia ja ihmisiä kiristää. Voi
tulla käräjöimisiäkin ja silloin pitää olla kaikki järjestyksessä
ja paperilla. Kalle ei voinut olla naurahtamatta, että kirjojen
perustuksellakohan se iso-pappakin siellä ylhäällä ihmisiä kiristää
— kyllä mahtaa olla suuret tilikirjat. Ukko ei suuttunut, vaikk'ei
hän yleensä sietänytkään vastaansanomisia, jatkoi vain leikkiä ja
huomautti, että oli hänellä tili sitten kirjoissa tai muistissa, niin
tarkkaa sen täytyi olla niin suuressa kirjanpidossa. Ja iso-pappa ehkä
saattoi jättää asiat muistinsakin varaan, hänellä oli kaiketi kuitenkin
toinen muisti kuin Kalle Jokisella.
Oli, oli, saattoi olla, murahteli Kalle itsekseen siinä kuutamossa
kierrellessään apteekin rappua. Hyvin näkyy muistavan hänenkin, Kallen,
asiat, ja kiristävän ja vaativan tilille.
Mutta mistä häntä oikeastaan kiristetään ja vaaditaan tilille? Mistä
kaikki onnettomuus hänelle tulee? Niin monien vastusten perästä hän
Laimin sai ja mitä iloa on elämästä nyt? Mikä panikaan hänet silloin
siinä apteekin rappusilla puhumaan, että hänen isänsä on rikas? Hän
ei olisi saanut Laimia ilman sitä puhetta! Mutta se puhe vaati häntä
nyt tilille. Mikä pani hänet kuristamaan likaisen viinanmyyjän? Hän
ei olisi saanut Laimia ilman sitä tekoa! Mutta se teko vaati häntä
nyt tilille. Se ei ollut synti eikä mikään, sellaista sai tehdä miten
paljon halutti. Mutta mikä piru siinä oli, ettei hän ollut onnellinen?
Alituinen pelko oli kavalasta vaimosta, siitä missä hän milloinkin
kuherteli. Hänet oli vaadittava tilille, häntä oli kiristettävä.
Jos hän, Kalle, vain saa sen tietoonsa, että hän tänäkin iltana on
keikkunut luvattomilla teillä, niin kyllä hän selvän tekee. Tilinteko
tulee ja tiukka.
Kun Kalle tuli kotiin, makasi Laimi sängyssään ja oli nukkuvinaan. Hän
ei nukkunut, Kalle huomasi sen selvästi. Tuli oli ollut ikkunassa kun
hän astui sisään portista, Laimi oli tuskin saanut sen sammutetuksi
ja nyt hän jo muka nukkui. Kalle seisoi ja tuijotti häneen. Mitään
niin kaunista ei ollut maan päällä. Laimin vaaleat hiukset vetivät
puoleensa Kallen käsiä, hänen huuliaan. Hän kävi aivan voimattomaksi,
ei muistanut tilintekoja eikä nuhteita, ajatteli ainoastaan, että
hän suutelee vaimoaan, suutelee kerrankin kellakseen... Ja päästyään
vuoteeseen likensi hän kasvojaan vaimonsa suloisia, punastuvia kasvoja
kohti...
Hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi pistetty: Laimin hiukset tulivat
väkevästi tupakalta!
Kalle pidätti henkeään ja mietti: kenen seurassa hän on ollut? Hänkö
nauroi apteekin portaiden edessä? Kuka oli se mies? Olisiko se voinut
olla kauppamatkustaja, joka aamupäivällä kävi liikkeessä?
— Etkö sinä jo sammuta...? puheli Laimi unisena ja ärtyneenä. — Nuku ja
anna muiden nukkua.
— Tahtoisin vain ensin tietää missä sinä olet ollut tänä iltana.
— Ja mitä se kehenkään kuuluu...
— Voisithan sinä nyt sanoakin, kun minä niin mielelläni tietäisin...
— No tyttöjen luona, missäs muuten...
— Laimi, onko se totta...? Hiuksesi tulevat tupakalta...
— Kaikkea sinä nyt... omaa tupakkaasi...
— Älä sinä kiertele, kyllä minä omat tupakkani tunnen...
— No niin, taisi käydä joku poika...
— Kuka...? Enkö arvannutkin oikein — kuka?
— Anna minun nyt olla...
— Oliko se se kauppamatkustaja, se Vesterinen? Oliko se se — sano! Minä
en tee hänelle mitään, jos tunnustat. Hänhän se oli...
— Taisi heitä olla kaksikin...
— Kaksi? Molemmat kauppamatkustajia? No, täälläkö se Larssonnikin
vielä vetelehtii? Se taitaakin olla se, jonka kanssa sinä päiväkaudet
kävelet. Odottakoon vain se piru, kyllä minä sen opetan, tilille minä
sen kutsun...
— No voi, voi, minkä elämän sinä nostat! Ja sinun kanssasi minun
pitäisi viihtyä ja olla. Älä sinä minun tuttaviani uhkaile, minun
ei tarvitse pelätä sinua. Jos tästä tulee ikävä, niin maailmaa on
muuallakin...
Mies rukoili häntä kuin hengen hädässä. Hänen kuumat hyväilynsä
kerjäsivät vastarakkautta, hänen anteeksipyyntönsä koettivat sulattaa
jäätä kauniin nuoren vaimon povessa. Laimi makasi kylmänä ja rentona,
ajatukset muualla ja tuskin suvaiten hyväilyjä, jotka rakastunut mies
hänelle tuhlasi.
* * * * *
Ei ollut Kallen elämä hauskaa. Sill’aikaa kun hän seisoi kaupassa,
oli Laimilla tilaisuutta tehdä mitä hän halusi. Appiukko oli ruvennut
sairastelemaan, vävypoikaa tarvittiin kaupassa. Siinä täytyi väkisinkin
oppia kauppamieheksi. Oppihan sen kirjanpidonkin kun tahtoi. Ja
pakkokin oli oppia, kun muisti meni — ei voinut todella kiristää
ihmisiä muistinsa perustuksella. Muisti meni, nuoruus meni — Laimin se
oli syy.
— Jahka hän saa perillisen, niin hän tasaantuu, sanoi isä
tuskaantuneelle Kallelle.
Kalle pani todella toivonsa tähän perilliseen. Niin tekivät Laimin isä
ja äitikin.
Poika syntyi vihdoin. Se oli heikko lapsi. Nuori äiti ei uskaltanut
sitä pidellä eikä hoidella. Isoäiti oli taitava ja tottunut, vaikk'ei
hänellä itsellään ollut ollut kuin yksi lapsi, Laimi. Isoäiti vietti
päiväkaudet nuoren parin kodissa, hoitaen pientä Mattia. Laimi istui
ystävättäriensä kanssa ruokasalissa tai salissa. He tulivat kaikki
katsomaan lasta, puhelivat ja naureskelivat sen pienen vuoteen ääressä.
Mummo oli tyytyväinen, kun he menivät pois, he tekivät helposti lapsen
levottomaksi. Kun nuori isä illoin ja aterioiden ajaksi tuli kotiin,
oli Laimi tavallisesti poissa, mummo ja pikku Matti nauroivat iloisesti
häntä vastaan.
— Eikös sen äidin jo pitäisi oppia sinua hoitamaan, sanoi isä,
hypitellen lasta käsivarsillaan. — Nyt kun sinä olet näin suuri ja
terve, luulisi toki äidin tulevan toimeen...
— Niin, ja minuakin tarvittaisiin kotona, sanoi mummo. — Pappa kun
siellä sairastelee.
He päättivät mummon kanssa, että Laimi huomispäivänä jätettäisiin
lapsen kanssa kahden. Se nukkui rauhallisesti suurimman osan yötä, se
oli jo terve ja voimakas. Nuori isä seurasi jännityksellä huomisaamun
tuloa.
Lapsi huusi. Äiti istui kahvipöydässä ja kutsui pienen piikatytön sitä
hoitamaan.
— Kas kuinka se mummo viipyy, sanoi Laimi. — Kun sinä menet puotiin,
Kalle, niin sano hänelle, että hän joutuu.
— Ei hän sanonut tänään tulevansakaan, huomautti Kalle. — Pappahan
siellä on kipeänä ja tarvitsee hoitoa.
— Mitä kummaa! Kyllä hänen täytyy tulla. Minun pitää mennä
nimipäiville, en minä ehdi... Mitäs se on, ei nyt pappa niin kipeä ole.
Laimi nousi, otti lapsen ja rupesi hermostuneena hoitelemaan sitä.
Hän toisteli kaiken aikaa äskeisiä sanojaan. Vai että mummo jättäisi
lapsen sillä lailla, eihän kukaan osannut hoitaa Mattia niinkuin mummo.
Tulkoonkin mummo vain pian.
Kun ei mummoa kuulunut, lähetti hän piikatytön häntä hakemaan. Ja
kun mummo pani sanan, ettei hän papalta pääse, kääri Laimi lapsen
lämpöisiin peitteisiin ja vei sen pihan poikki mummon luo.
— Tässä sitä nyt ollaan, sanoi hän nauraen ja päästi lapsen äitinsä
vuoteelle papan rinnalle, joka lepäsi toisessa vuoteessa.
Sen jälkeen oli pieni Matti enimmäkseen isoisän ja isoäidin puolella.
Äiti tuli sinne häntä katsomaan. Siellähän hänen olikin paljon parempi,
mummo hoiti häntä mainiosti. Hyvähän se oli, niin heikko ja sairas
lapsi kuin Matti oli ollut.
Eräänä kevätpäivänä seisoi Kalle makasiinissa mittaamassa siirappia
ostajille. Tuomet makasiinin takana olivat kukassa, sateen jälkeen
tuoksuivat ne niin voimakkaasti, että se tuntui sillin ja lamppuöljyn
hajun ohellakin. Lukitessaan makasiinin ovea kuuli Kalle vaimonsa
naurun aidan takana vuorottelevan jonkun miehen naurun kanssa.
Kalle tapaili puukkoansa. Samassa hän kuitenkin pysähdytti kätensä.
Hän kuunteli. Juuri samalla tavalla oli Laimi kuherrellut hänelle,
Kallelle, aikoinaan. Kalle siveli harvennutta partaansa. "Ties
kuinka lienee jumalan laita", ajatteli hän, "mutta kirjanpitäjä on,
kirjanpitäjä, joka ei jätä mitään merkitsemättä muistiin. Missä pitänee
asuntoaan — koko maailma kumminkin on hänen liikelääniään."
Illalla otti Kalle pienen Matin syliinsä ja vei hänet kotiin.
— Tultiin katsomaan äitiä, sanoi hän ystävällisesti. — Juokse, lapseni,
äidin kaulaan, juokse!
Lapsi arasteli ja kiersi kädet isän polven ympärille.
— No siinä nyt näet, sanoi äiti, — mitä aina tuot sitä sieltä mummon
luota. Mikä hätä sillä siellä on... No älä nyt rupea, anna minun olla,
olet käynyt niin vanhaksi ja rumaksikin. Kävellä rahjustat kuin mikäkin
ukko...
Kalle meni ruokasaliin ja asettui pöydän ääreen. Ajatuksissaan nosti
hän pojan polvelleen.
— Ei ole jumalaa, ajatteli hän. — Kostaja on, joka ilkkuu, kun hän
näkee ihmisten kärsimykset.
Pieni Matti alkoi riutua ikäänkuin ei hän olisi voinut menestyä
kotinsa ilmassa. Hän laihtui, häntä ei saanut syömään. Isoäidillä oli
kaksi hoidettavaa: vaari ja lapsenlapsi. Häneltä riitti ihmeellisesti
voimia molemmille. Vaari makasi halvaantuneena, pikku Matti oli toki
liikkeellä. Lapsesta oli paljon rattoa koko talolle, vaikka hän oli
käynyt vähän heikoksi.
Saa nähdä, ajatteli kauppias, lapsen isä, onko kirjanpitäjä merkinnyt
hänetkin saataviensa puolelle. Lapsihan vielä on ottamatta, ainoa
lapsi. Tuskinpa niitä toisia tuleekaan.
Kerran päivällisen jälkeen rupesi kauppias voimaan pahoin puodissa.
Tuli pyörrytyskohtaus, hänen täytyi jättää työ kesken ja rientää
kotiin. Ulkoilmaan päästyä tuli heti parempi olla. Hän hengitti
hetkisen pihamaalla ja päätteli, että pahoinvointi menisi ohitse,
kunhan hän saisi puolen tuntia olla pitkänään. Kotona ei Laimi
nähtävästi ollut odottanut häntä. Hän oli makuuhuoneessa panemassa
kokoon tavaroitaan. Hänen miehensä unohti kokonaan äskeisen
pahoinvointinsa ja jäi häneen katsomaan.
— Mitä sinä nyt... matkustatko jonnekin?
— Matkustan.
— No minne?
— Se ei kuulu kehenkään.
— No, no, kai sentään hiukkasen sinun mieheesi.
— Minulla ei ole miestä.
— Ohoh... Unohdat, ettet pääse minnekään, jollen minä anna rahaa...
— Sinä annat rahaa — kaikkia tässä pitää kuulla! Köyhä rotta sinä olit,
kun tähän taloon tulit, vaikka valehtelit minulle, että sinulla oli
talot ja tavarat. Minun ei tarvitse pyytää rahoja sinulta. Katsos nyt,
kun käyt punaiseksi!
— Kai minä työlläni sentään olen ansainnut jotakin. Ilman minua olisi
liike aikoja sitten kumossa.
— Niinkuin ei tähän olisi ollut tulijoita! Oh-hoh...
Nuori rouva nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin pelottavaa. Hänen
miehensä lyyhistyi istumaan ovensuuhun. Näin oli Laimi nauranut jo
silloin, sinä kuutamoisena iltana, jolloin hän ensi kerran suuteli
häntä. Sama hän itse asiassa oli ollut silloin. Hempeä puna hehkui
nytkin hänen poskillaan, hiussuortuvat lehahtelivat ja hänen
kellahtavat silmänsä ikäänkuin naurahtelivat. Kaunis paljas käsivarsi
tuli näkyviin tulipunaisen viitan alta, hänen latoessaan matkalaukkuun
tavaroita. Jokinen rakasti häntä ja vihasi häntä. Hän halusi samalla
kertaa sulkea hänet syliinsä ja kuristaa hänet. Hänen täytyi hillitä
itseään.
— Aiotko viipyä kauan? kysyi hän vihdoin.
— Aion.
— Voitko lähteä nyt, kun lapsi on sairaana... Entä jos kuolisi.
— Siellähän se on koko ajan ollut mummonsa hoidossa. Mitäs minä sen
sairaudelle mahdan. Ja jos kuolee — mitäpä tästä elämästäkään.
Mies oli kuulevinaan jotakin surullista ja hylättyä vaimonsa äänessä.
Kuinka hän rakasti häntä! Hän lankesi polvilleen hänen rinnalleen
matka-arkun ääreen ja tarttui hänen ranteeseensa.
— Älä lähde... älä jätä meitä. Jos rupeaisit auttamaan minua puodissa,
jos panisimme pois toisen miehistä... Tai jos lähdet, niin älä ole
kauan...
Laimi tarttui matkalaukun laitaan ja ponnisti hiukan vaivalloisesti
pystyyn.
— Minä menen iäksi... olen kihloissa toisen kanssa.
— Mitä sinä nyt... kihloissa toisen kanssa...?
— Niin, tai naimisissa — nyt sen tiedät: naimisissa, naimisissa!
Hetken tuijotti mies häneen, sitten hyökkäsi hän häneen käsiksi ja veti
permannolle. Hän peitti kädellään hänen suunsa, joka yritti huutaa
apua, hän tempasi matkalaukusta jonkin pitsitetyn paidan ja painoi sen
hänen suutaan vasten. Hänen vaimonsa jalat hienoissa sukissaan toivat
äkkiä hänen mieleensä jotakin, jota hän ennen oli nähnyt. Hän parkaisi
hiljaa ja päästi hänet käsistään.
Hänen mieleensä oli tullut likainen tölli ja hirvittävä
viinanpolttajaeukko, jolta hän tällä tavalla oli tukahduttanut
hätähuudon.
Hän syöksyi eteenpäin, pois, pois, hän ei kysynyt minne. Hän repi.
hiuksiaan, hän paineli silmiään ikäänkuin puhkaistakseen ne. Hän näki
kaiken aikaa edessään joitakin kieriviä, piukkaan sidottuja sukkia...
Kauhistuttava kirjanpitäjä seisoi hänen takanaan ja kiristi pois
omaansa. Tilille, tilille!
Kalle ryömi vaimonsa eteen ja rukoili häneltä anteeksi. Kirjanpitäjä
ei väistynyt. Maailman silmissä oli hänellä, Kalle Jokisella, aina
ollut puhtaat kirjat, ei kukaan päässyt häntä laittamaan. Mutta tämä
näkymätön — se vaati omansa ilman armoa, viimeiseen penniin.
Laimi läksi. Sanomatta vanhemmilleenkaan hyvästi hän katosi vieraan
maan miehen kanssa tuntemattomille teille. Pienen Matin isä saapui
illoin yksinäiseen kotiin, rakasti ja vihasi, itki ja raivosi
muistojensa ääressä. Lyhyessä ajassa kävivät hänen hiuksensa
valkoisiksi.
Hänellä oli toki kuitenkin jäljellä lapsensa. Ehkäpä hän saisi pitää
pojan, olihan poika viaton. Nyt, kun rakastettu nainen, kaikkien
tekojen syy, oli menetetty, nyt olisi ehkä kirjanpitäjä tyydytetty.
Poika oli jäljellä. Hän kasvoi hyvän, hurskaan isoäidin hoidossa.
Isoäiti kasvatti häntä Jumalan pelossa ja isä salli sen tapahtua.
Tietymätöntähän itse asiassa oli, kutka tässä olivat onnellisemmat,
jumalan kieltäjät vaiko jumalan tunnustajat. Hänen kokemuksensa
kuitenkin oli, ettei se jumalan kieltäminenkään ollut mitään niin
mukavaa.
Hänelle tuli iloa Matista. Hänestä kasvoi hyvä poika ja viisas poika.
Hänen piti saada käydä koulua niin paljon kuin tahtoi ja lukemiseen
hänellä tuntuikin olevan halua. Isä ja poika olivat kuin rakkaat veljet
ja mummolle ei, isoisän, kauppias Mankosen kuoltua, ollut olemassa
muuta kuin Matti. Viisas ja hyvä lapsi se oli. Hän otti vanhoiltakin
ihmisiltä vastaan neuvoja ja koetti oppia heidän kokemuksistaan. Ei hän
ollut niinkuin muut lapset. Hartaana kuunteli isä pitkinä talvi-iltoina
mitä poika oppi kirjoista, sellaisista, mitä ei hänellä itsellään
ollut koskaan ollut tilaisuutta lukea. Isoäiti kutoi sukkaa tutulla
tuolillaan lähellä lamppua. Hän oli Matista ylpeä ja onnellinen,
vaikk'ei hän niin kaikkea ymmärtänytkään mitä he sanoivat. Vihdoinkin
oli heille kaikille siis koittanut hiljainen, rauhallinen olo.
Olisiko se todella mahdollista? Olisivatko he todella saaneet rauhan?
Tämä onni tuntui niin suurelta, ettei kauppias uskaltanut siihen
luottaa. Kun hän illoin tuli työstään ja näki poikansa terveenä ja
iloisena kirjojensa ääressä, tai kun hän näki hänet kauniina ja
kookkaana toverien joukossa kadulla tai kelkkamäessä, tunsi hän
salaista pelkoa. Joko näkymätön oli väistynyt, joko kirjanpitäjä oli
saanut omansa? Menneisyyden varjot tietenkään eivät voineet kokonaan
väistyä. Kaikki kiersivät arasti kysymystä äidistä, jonkin kerran
täytyi häntä kuitenkin mainita. Vierailta ihmisiltä sai poika tietää,
minkä sai, ja hän kiusasi kiusaamalla aivojaan ymmärtääkseen, miten
hänen hyvä, kunnollinen isänsä oli voinut kiintyä sellaiseen naiseen,
onnettomaan ja säälittävään kyllä, mutta aivan pintapuoliseen. Sitäkään
ei hän ymmärtänyt, kuinka hänen vakavalla isoäidillään oli sellainen
tytär. Vaari — kuka oli vaari ollut? Hänkö oli antanut perinnöt
onnettomalle äidille? Ja että hän, Matti, mitä perintöjä oli hän
saanut, mikä odotti häntä?
Varhain tulivat pojalle nämä kysymykset. Hän unohti ne leikkien ja
lukujen ajaksi, mutta silloin tällöin ne nostivat päätään. Poika ei
ehkä olisi niitä ottanut niin vakavalta kannalta, mutta joskus katsahti
isä häneen sillä tavalla, että hän säikähti. Hän oli varma siitä, että
isä ajatteli samaa kuin hän, että isä aavisti jonkin onnettomuuden
olevan tulossa.
* * * * *
Matti oli jo ehtinyt nuorukaiseksi ja hänen isänsä oli kumara,
valkohapsinen mies, kun tapahtui se, minkä he molemmat kauan aavistaen
olivat tunteneet lähestyvän.
Matti ilmestyi eräänä talvipäivänä iltahämärissä isänsä kauppaan. Hän
tuli matkalta ja hänen äänensä oli oudon väsynyt, kun hän kaupassa
kysyi isäänsä. Hän ei mennyt sisään pihatietä, hän pyysi kutsumaan isää
tänne puheilleen. Isä sattui olemaan puotikamarissa ja tunsi heti hänen
äänensä.
Heti kun hän näki poikansa kasvot, ymmärsi hän, että jotakin oli
tapahtunut — näkymätön kirjanpitäjä, hänkö taasen oli astunut esiin?
Poika tuskitteli isänsä edessä, saamatta sanaa suustaan. Isä kokosi
voimansa ja sulki ovet. Hiki nousi hänen otsalleen. Mitä olikaan voinut
tapahtua?
— Puhu, puhu, lapseni. Minä näen, että sinulle on tapahtunut jotakin.
Kerro kaikki... minä voin kyllä kuulla kaikki.
— Ette voi... ette voi... tätä ette... Tämä on sellaista... hirmuista.
En olisi koskaan ajatellut...
— Näethän kuinka tyyni minä olen, kyllä minä voin...
Poika päästeli yksityisiä sanoja. Hän oli tullut sanomaan kotiinsa
hyvästi... hänellä oli uusi kortteeripaikka... koko iäksi. Hän oli
murhan tekijä... ihmiseltä hän oli ottanut hengen. Tukahuttanut...
Vieläpä sen, jota rakasti... tai jota vihasi. Hän tiesi nyt mitä
rakkaus oli: hulluutta, sokeutta... ei mitään järkeä siinä ollut!
Hirmuista se oli, itse helvetti se oli... Ei kukaan vielä tietänyt
hänen teostaan... Murhaajaa kai etsittiin... Hän aikoi mennä
ilmiantamaan itsensä. Mutta ensin hän oli tahtonut sanoa hyvästi...
ja pyytää anteeksi... Ehkäpä Jumalakin voisi kerran antaa hänelle
anteeksi... hänellä oli nyt aikaa rukoilla... Koko elinaika
vankilassa...
Poika nyyhkytti ääneensä, pää isän polvia vastaan. Isä silitteli hiljaa
hänen hiuksiaan.
Oli kuin miekka olisi työnnetty isän sydämeen ja jätetty siihen. Veri
vuoti. Kieli suussa ei liikahtanut. Hänen rakkaimpaansa rangaistiin
hänen syntiensä takia. Kolmanteen ja neljänteen polveen ulottui
kirous. Syntymättömillä sukupolvilla jo oli vastassa kärsimys hänen
pahojen tekojensa takia. Mitä olivatkaan olleet hänen kärsimyksensä
Laimin tähden tämän rinnalla, mikä nyt häntä kohtasi! Mutta olihan
itse asiassa mahdotonta vaatia poikaa rangaistavaksi rikoksesta, jonka
hän oli tehnyt isänsä perintöjen nojalla. Hänen, isän tietysti oli
kärsiminen rangaistus. Ja kun isä oli huomannut tämän asian, laskeutui
rauha hänen sieluunsa. Nyt vihdoinkin oli hänen tekeminen tunnustus,
joka hänen olisi pitänyt tehdä yhdeksäntoista vuotta sitten, nyt on
hänen astuminen poikansa tilalle.
— Lapseni, alkoi hän, — et sinä ole tehnyt murhaa: isäsi se on
murhamies... isäsi on tehnyt kaksi... kaksi murhaa... ensin omalla
kädellään, sitten sinun kädelläsi... Näkymätön kirjanpitäjä vaatii
saatavansa: kun ei isä maksa, niin ottaa pojalta... Hän vaatii
omansa kasvun kanssa... Minun olisi pitänyt tunnustaa... ilmiantaa
itseni... istua ikäni vankilassa. Minä en tahtonut hukata elämääni...
tahdoin säilyttää sinulle hyvän maineen ja puhtaat kirjat... ja
nyt... piti näin käydä... Kuka se onkaan, joka pitää kirjaa tästä
maailmanjärjestyksestä, onko se armoton kostaja, vai mikä se on?
Miesten ympärillä oli käynyt pimeäksi, heidän kalpeat, kärsimyksen
vääntämät kasvonsa häämöttivät toisiaan vastaan. Poika ei ymmärtänyt,
isän täytyi selittää asia juurta jaksain. He eivät olleet valmiit, kun
isoäiti koputti oveen ja kutsui heitä. Isä lupasi pian tulla. Mutta
hänen kertomuksensa vei aikaa. Poika sai kuulla kaikki. Isän täytyi
antaa hänen tietää kaikki syynsä, muuten ei hän olisi ymmärtänyt, että
isän täytyi kärsiä rangaistus kahdesta murhasta.
— Se on selvää, kuului isän ääni vihdoin huoneen pimeydestä, — että
niin suuressa taloudessa kuin tämän maailman talous, täytyy olla tarkka
kirjanpito. Mutta että syytöntä rangaistaan... poikaa isän rikoksista —
se on armotonta, se on väärin...
— Jumalan laki on sellainen, sanoi poika.
— Sitä en minä ymmärrä enkä hyväksy.
— Olemmehan me tunteneet sen alusta asti. Emme voi sitä muuttaa. Isä —
kärsikäämme yhdessä...
— Yhdessä... Ei, sinun elämäsi ei saa mennä hukkaan. Se ei voi olla
Jumalan tarkoitus.
— Sittenpä meillä on aikaa ajatella ja päästä selvyyteen.
Taasen kuului hiljainen levoton koputus oveen.
— Mummo-raukka, muisti äkkiä isä.
— Mummo tulee vielä iloitsemaan siitä, että ihmisten
Isä vetää meitä puoleensa.
— Mennään mummon luo.
— Isä... minä olen niin kiitollinen kaikesta.
Isä tavoitti poikansa kättä pimeydessä. Hänen teki mielensä langeta
polvilleen pojan eteen, Jumalan eteen.
Ensi kerran elämässään, ehkäpä elinkautisen vankilarangaistuksen edessä
hän tunsi, että näkymätön kirjanpitäjä nyt oli saanut omansa. Kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä, hänen oli ensi kerran elämässä helppo olla.