Puljerin Harto oli paikallaan kuusen juurella keittämässä jouluviinoja,
kun hänen päähänsä iski ajatus: Sinä lähdet tänä vuonna joulukirkkoon!
Hänelle oli kerran ennen, nimittäin viime vuonna, tullut ajatus samalla
tavalla. Ja mielijohteen noudattamisesta oli silloin ollut paljon
hyötyä. Sentähden ei hän suuttunut siitä nytkään, vaikka se oli niin
outo, vaan naurahti:
Vai joulukirkkoon.
Mitäpähän herranhuoneessa sanottaisiinkaan, jos Puljerin Harto
astuisi sisään pääovesta ja kaikkien kynttiläin valossa kulkisi
miesten puolelle, missä ennen poikana isä-vainajan rinnalla istui,
äidin kyyköttäessä vastaavassa penkissä naisten puolella. Olisi siinä
nähtävää seurakunnan kristikansalle. Kääntyisi siinä yksi ja toinen pää
ja supattaisi yksi ja toinen suu. Sen hän takaa. Ne pelkäävät häntä
vielä, vaikka hänen papinkirjansakin jo on tullut puhtaaksi.
Ne eivät sittenkään tiedä. Eivät papitkaan, jotka aina tuontuostakin
tulevat Puljeriin vieraisille. Ne ovat niin toimeliaat silloin kun
juuri ovat pitäjään tulleet, varsinkin jos ovat nuoret. Ja Puljerin
Harto on aina heidän ensimmäisensä. Se se vasta olisi mies ja
liperiensä arvoinen, joka saisi hänet kulkemaan lampaana katraassa
kaikkien muiden mukana.
Mutta siitä ei tule mitään. Kyllä hän pysyy karhuna ja sutena. Paras
antaa hänen olla rauhassa vain. Ja mitä ne hänestä tahtovat, eipä
hän enää ole kenenkään tiellä. Tietä hänen asumukseltaan ei kulje
eteenpäin, hän on itse tallannut polun mikä sinne vie, ei siinä ole
kruunun palkkalaisten hikeä kysytty eikä hän tarvitse kenenkään apua.
Seuraakaan ei hän kaipaa. Hän sai ihmisistä taas niin tarpeekseen, kun
viimein nouti susirahojaan kirkonkylästä. Maksaa kauppiaalle kaikesta
vaivannäöstä ja kauppias kyllä katsoo, että omansa ottaa, kun kruudin
ja muut tarpeet toimittaa ja ketun- ja oravannahat välittää kaupunkini.
Ei kauppias ole sitä luontoa, että hän ilman antaisi. Henkirahat hän
tosin toimittaa maksetuiksi Harton ja hänen joukkonsa puolesta, mutta
siinähän menevät samassa kuin hänen omansakin Ja saahan kauppias
viinansa Hartolta. Tietää sen, ettei sille enää tehtaan viinat maista,
joka on päässyt kuusenjuurellisen makuun. Oikein kauppiaan silmät
loistavat, kun hän Harton povitaskussa äkkää pullon. Sitten mennään
kamariin puodin perään ja pullo pannaan klahviin, missä rahat ja
paperit säilytetään. Ja sitten lähetetään Puljerin lapsille orehtia
ja vesirinkeliä. "Ei sille kannata panna viinan nimeäkään sille
ostoviinalle", selittää kauppias. Hän tietää kuusen juurellisen arvon,
varsinkin senjälkeen kun Korven Aatua sakotettiin toisen kerran eikä
kuusenjuurella enää näillä mailla uskalla polttaa muut kuin Puljerin
Harto.
Kerran ne olivat vieneet hänen viinaansa juhliin, joita tuomarit ja
muut käräjäherrat pitivät, ja siellä sitä vasta oli kehuttu. Mutta
kyllä ne silti voisivat häntä sakottaa, jos saisivat kiinni. Sellaisia
kavalia ne ovat.
Tulkootkin vain häntä sakottamaan. Silloin hän näyttää hampaansa, ja
hänellä on paremmat hampaat kuin herrat luulevatkaan, vaikka hän on
vanha. Tulkootkin. Silloin hän syö sanan, jonka äiti-vainaja häneltä
otti Toltin mäessä. Hän ei välitä, hän hakee nimismiehen ja sen kätyrit
vaikka maan alta ja hän löytää niiden kylkiluiden väliin, vaikka
olisivat minkälaisissa paidoissa. Täällä oli kerran nimismies, joka
kuului kulkeneen rautaisessa paidassa, kun niin pelkäsi henkeään.
Niinkuin se olisi mikäkin se ihmisen henki. Harton tähden hän oli
hankkinut rautaisen paidan. Olisipa ollut hauskaa nähdä mimmoinen se
oli ja eikö sen läpi olisi ase mennyt. Tulkootkin. Hän on kaikonnut
niin kauas, ettei kuulu lehmänkellokaan ihmisten mailta, ja hän maksaa
verot ja henkirahat, vaikk'ei kuluta kruunun teitä eikä kirkon penkkejä.
Joulukirkkoon.
Jokohan häntä lapsettaa!
Kuka siellä nykyään paukutellee pöntössä. Ne vaihtelevat näihin
aikoihin alituisesti. Hakevat suurempia paikkoja. Ennen pysyivät
samoilla laitumilla ikänsä. Kun hän viimeksi kävi kirkossa, oli
saarnassa Vaaleri, rovasti, pitkä, laiha mies. Taisipa silloinkin olla
jouluaamu. Ja Vaaleri se tuli pitäjäntuvalle silloin, kun hänet oli
saatu kiinni ja hän köysissä makasi kulmakamarin permannolla. Rovasti
tuli tietenkin kehoittamaan häntä synnintuntoon ja katumukseen.
Ihmisillä on aina ollut paljon tekemistä hänen synnintuntonsa ja
katumuksensa kanssa. Ikäänkuin ne olisivat ihmisten asioita. Onko se
elämä mikä niin kumma. Kerranhan jokaisen on kuoltava. Ja kysyykö
ihminen mihin ryhtyy, kun hänen tekee mieli lihaa. Hän tappaa ja
vielä syökin. Korkeammalta kuin ihmisistä sen käskyn on tuleminen,
jota Puljeri tottelee. Äiti rääsy niistä kärsi. Vanhentunut hän
oli, kun siinä kammersi ylös Toltin mäkeä. Kädessä oli entistään
mustanpuhuvammat suonet, kun hän nosti muorin rattaiden laidalle ja
vanginvartija tyrkkäsi sen pois ja ärjäisi, ettei saa tulla niin
likelle. Silloin hänessä, Hartossa, sisu nousi.
Mutta niistä on jo niin kauan.
Jos tulisi ilmi kuka Riikka on. Hän, Puljeri, on ruvennut höpisemään
unissaan. Parina yönä on vaimo ravistanut hänet valveille ja
tuijottanut häneen kuin huuhkain. Ei ole sanonut mitään. On vain
kallistunut takaisin hänen viereensä ja voihkaissut, ikäänkuin
sydänalaan olisi sattunut. Hän on voinut höpistä juuri siitä asiasta,
yhtä hyvin kuin jostakin muustakin. Muut kaikki Riikka tietää yhtä
hyvin kuin kirkonkirjat ovat ne tietäneet, mutta sen yhden asian
täytyy jäädä peittoon. Riikka tietää olevansa kulkijavaimon lapsi,
jonka Harto hyvyyttään on ottanut elätettäväkseen. Senverran tietävät
kirkonkirjatkin. Harto tietää, että sillä tytöllä oli pellavankarvaiset
suortuvat ja siniset silmät.
Hänellä, Hartolla, olisi hyvä vastaus antaa papille. Hän sanoisi:
kenenkähän kanssa ne sitten menivät naimisiin ne Aatamin ja Eevan
lapset? Ja häntä naurattaa kun hän ajattelee, mitä papilla olisi siihen
sanomista.
Kuka tässä vuosi sitten lienee päässyt puhuttelemaan Riikkaa. Hän
mainitsi viime talvena jotakin rippikirkosta ja pari kertaa ovat hänen
kasvonsa, Harton tullessa kotiin, tuntuneet itkettyneiltä, ja kerran
hän illalla maata pannessa sanoi, että eiköhän pitäisi mennä vihille.
Tällaisia ei hän itsestään ole voinut ruveta miettimään, kukaties
lypsytiellä on joku muija saanut hänet käsiinsä. Muijia on joka
paikassa, eikä ihmisistä ikinä voi loitota tarpeeksi kauas. Ne
nuuskivat jäljet kuin ajokoirat. Etteipähän vain liene itse pappi
käynyt, hänen ollessaan poissa. Hän viipyi kerran kauan kauppiaalla,
kun tuolla oli sellainen puhekumppanin nälkä. Ja Puljeria tahtoi
puhekumppanikseen, vaikka hän on viimeinen sitä lajia. Hiljaisia ollaan
Puljerilla. Ei piekse suutaan vaimo eivätkä naura lapset. Ne eivät edes
itkekään. Eivät ääntele liikoja eläimetkään. Varsinkaan sitten kun
kukko kuoli. Mikä lienee sille tullut. Uskollisesti se monena vuonna
oli ilmoittanut aamun koiton. Nyt elää kuin säkissä, eritoten näin
joulun edellä.
Ihmeellisiä ovat ihmiset, jotka siitä Jumalastaan pitävät niin suurta
ääntä, kun eivät kuitenkaan luota hänen itsensä antavan opetuksiaan
ihmisille, jotka hän muka on luonut. Heidän, toisten ihmisten, jotka
ovat puuttuvaisia itsekin, pitää mennä ojentelemaan omiatuntoja. Eivät
he Jumalaansa suuressa arvossa pidä, kun luulevat hänen olevan heidän
apulaisuutensa tarpeessa.
Ylihuomisen huomenna se joulupäivä sitten on. Oli puhetta kauppiaalla.
Sanoi lähtevänsä kirkkoon. Kerran tuli Hartolle, aivan samalla tavalla
kuin nyt, se tunto, että sudenkuopassa on otus. Hän ei uskonut olevan,
mutta ääni mielessä oli niin voimakas, että piti lähteä katsomaan
keskellä yötä, ja susi liehuikin kuopan pohjalla, silmät kiiluen
päässä. Tämä tämänpäiväinen ääni voi olla yhtä tosi ääni. Kenen ääni
sitten lieneekin. Mutta onko pakko vanhan miehen kuunnella kaikenlaisia
ääniä? Eri asia on sudenkuoppa, eri asia kirkko. Hän ei lähde kirkkoon.
Niin hän ajatteli puoleen ja toiseen, mutta kun koko jouluaattopäivän
tuli lunta ja keli illalla tuntui hyvältä, päätti hän sittenkin lähteä.
Ja hän oli sen päivän ollut odotuksessa ja niin oudossa hilpeydessä,
että oli pelännyt Riikan ja lasten huomaavan, että jotakin oli
tekeillä. Kai Riikka sen huomasikin. Eikähän sitä enää silloin voinut
salata, kun hän puki ylleen paremmat vaatteensa, ne joissa aina kävi
kauppiaalla. Riikka oli toki niin hyvin opetettu, ettei hän kysynyt
mitään. Askarteli omissa asioissaan eikä edes katsonut ympärilleen.
Puljeri oikaisi penkille. Hän ei tahtonut riisua sänkyyn, kun pelkäsi
myöhästyvänsä, jos nukkuisi. Tästä on hyvä nousta puolenyön aikaan.
Kai tuo arvaa mihin hän menee ja kai hänen tekisi mieli mukaan. Mutta
yrittäköönkin vain ehdottaa, niin hän opettaa sen, niinkuin viimeinkin.
Tuvassa oli lämmin ja pimeys täytti hahtuvillaan välin lattiasta
matalaan lakeen. Korpi huokasi yhtä syvään kuin nukkujat sen
yksinäisimmässä asumuksessa. Puljeri oli syönyt vahvasti ja meni
sikeään uneen, vaikka tarkoitus oli vain torkahtaa. Hän heräsi äkkiä,
tunsi nukkuneensa raskaasti eikä tietänyt miten kauan oli nukkunut.
Tuntui siltä, että kauan. Hän koppasi turkkinsa penkiltä, jonne oli
pannut sen päänalaisekseen ja haparoi oveen päin. Hiilos vielä hehkui,
hän olisi helposti saanut tulta, mutta mitäpä hän sillä. Hiljaa painui
ovi kiinni hänen jälkeensä.
Vanha tamma tunsi isäntänsä otteen sellaiseksi jommoinen se oli
joskus, kun tultiin kauppiaalta. Se meni minkä pääsi. Ja Harto istui
reenperässä, toinen jalka riipuksissa yli laidan. Lumeen upposi syvät
jäljet ja ne pysyivät ainoina koko matkan. Maantiekin oli täällä
syrjätietä, jota harvoin kuljettiin. Harto nyki kaiken aikaa hevosta
suupielistä, peläten myöhästyvänsä, ja hänen ajatuksensa kiersivät
siinä yksinäisessä, jokapäiväisessä elämässä, jota hän vankilasta
päästyään oli viettänyt, pian jo toistakymmentä vuotta, ja vanhoissa
asioissa, jotka väkisinkin tulivat mieleen aina kun kirkonkylään päin
kulki.
Toltin mäessä veti hevonen vaivalloisesti.
Tässä näki hän äitinsä viimeisen kerran. Sitten on vuosia.
Mikä ihmeellinen lienee äidin muistossa.
Tuolla ojassa hän makasi pyhäinmiesten aattona, kun nimismies ajoi
ohitse, häntä etsien. Ei löytänyt, kettu!
Mutta koko kirkonkyläpä nukkuu. Eikö nykyaikana sitten enää
sytytetäkään kynttilöitä ikkunoihin jouluaamuna? Jumalisempia ennen
oltiin. Alatalon ikkunarivi loisti aina kuin sisässä olisi ollut
tulipalo. Sellaista ikkunariviä ei ollut pappilassakaan. Eikä sellaista
tyttöä kuin Alatalossa. Kukaties olisi Puljerin Harton elämä tullut
toisenlaiseksi ilman sitä ihmistä. Silloin se kaikki alkoi, Sandran
päivillä. Puutarhanpuoleisessa peräkamarissa. Kuka käski Ylitalon
pojan tulla rehentelemään. Hänen piti tietää, ettei Hartoa käynyt
härnääminen. Siinä ikkunassa oli sittemmin palanut tuli pimeät yöt
umpeensa niin kauan kuin tyttö oli kotona. Hän oli säikähdellyt ja
pelkäsi pimeässä. Sen Harto kuuli kauppiaalla vasta toissatalvena, kun
Sandran kuolemaa mainittiin.
Mutta ihan hän nyt uskoisi erehtyneensä päivistä, niinkuin entinen
metsäkyläläinen, jollei kauppiaalla nimenomaan olisi kuullut, että
joulupäivä lankeaa täksi päiväksi. Eikö olisikaan jouluaamu? On oudon
pimeää eikä kuulu kellonsoittoa.
Mutta onpa kirkko sensijaan valaistu. Mitä lajia valoa lieneekään
täynnä, ei sitä kyntteleillä ennen tällaiseksi saatu.
Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä
uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei
tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu
niinkuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai
hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen
panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.
Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy
hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä
jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen
matkaa ylös seinää, niinkuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri
seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo.
Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö
ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä,
mistä ennen on tottunut kulkemaan.
Ovi lentää äänettömästi auki niin pian kuin siihen koskee ja Puljerin
edessä on kirkko täpötäynnä kansaa. Kruunuissa palavat korkeat, kapeat
liekit, siniset kuin salama. On niin valoisaa, että silmiä sokaisee.
Kaikki ihmiset istuvat virsikirjat auki käsissään ja pappi seisoo,
kädet ristissä, alttarilla. Juhlallisuus on niin suuri, että Puljeri
katsoo itselleen paikkaa ovensuusta, jotta ei häiritsisi, mutta kun
ei sitä ole, täytyy hänen mennä edemmäs. Askeleet kaikuvat kumeasti
seinästä seinään, vaikka hän koettaa astua hiljaa. Yhdessä penkissä
on tilaa, siinä istuu yksi ainoa ihminen ja sen viereen hän painuu,
pää käden varassa, kuten kirkkoon tullessa on tapana siunata. Hänen
sydämensä lyö niin että korvissa takoo. Vanhasta tottumuksesta sanelee
hän jotakin rukouksen tapaista. "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka
synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä sittenkin kaikkena
elinaikanani syntisesti..." ääntelee hän ottaen ensimmäisen lauseen
minkä muistaa. Mutta eikö tämä olekin sama penkki, jossa isävainajan
oli tapana istua? On. Sama viallinen naulakin on paikoillaan, naula,
johon hän lapsena ripusti lakkinsa. Hän hypistelee sitä varmuuden
vuoksi ja huomaa, että se todella on sama. Outo värähdys käy hänen
lävitseen ja hänen tekee mieli yhtyä veisuuseen. Hänellä ei ole kirjaa,
sellaisia ei ole koko Puljerin asumuksessa. Mutta kun hän päänsä
nostaa, näkee hän kirjan valmiina edessään. Se on vanha nahkakantinen
oudon tuttu kirja, kellastuneilla lehdillään suuria kirjaimia. Vanha
käsi pitelee auki lehtiä ja Puljerin silmät sattuvat sanoihin:
Ken Herran tuomion kiertää voi?
Se likeltä tapaa ja kaukaa.
Kun viimein torvi se kauhia soi,
Kuin kestänen silloin mä raukka?
Mua syntistä armahda Herra.
Voi hirmua! maata kun tähystelen:
Tääll' ompi mun syntini tehdyt!
Voi mua! kun katson ma taivaasehen,
Kaikk' kaikki ne siellä on nähdyt!
Mua syntistä armahda Herra.
Mikä jouluvirsi tämä on? Ennen veisattiin "Enkeli taivaan" ja muita
iloisia virsiä. Hän ei saa kiinni tästä nuotista. Hän ei kuule mitään.
Kaikki nuo ihmiset veisaavat hartaasti, päätä kääntämättä. Mutta
ei kuulu mitään. Ei hän vielä mokomassa ole ollut. Onko hän tullut
kuuroksi? Ei hiiskahdusta hän kuule. Vihdoin päättyy virsi ja kirjat
sulkeutuvat, ääneti ja kaikki yhtaikaa. Vanha käsi, joka asetti kirjan
hänen eteensä, jää lepäämään kannelle. Suonet nousevat sinisinä ja
pullistuneina keltaisesta, luutuneesta lihasta. Pappi lähtee alttarilta
ja nousee saarnatuoliin, mutta ei kuulu ainoatakaan ääntä. Hän liukuu
niinkuin varjo ja kun hän on lukenut rukouksensa ja alkaa puhua, ei
kuulu mitään.
Puljeria alkaa suututtaa. Kyllä tämä saa olla viimeinen kerta.
Tällaiseen hulluun menoon hän ei enää ikinä lähde. Pettipä ääni hänet
tällä kertaa, vaikka silloin kerran johdatti sudenkuopalle. Ei ääniin
näy olevan uskomista. Juoksuttavat perässään kuin kaiku, pitävät
pilkkanaan ja saavatkin pitää jokaista, joka on niin hullu, että niitä
kuuntelee. Hän on ollut ja hän onkin pilkan ja naurun arvoinen. Mutta
hänpä tästä heittääkin tämän joulujumalanpalveluksen kesken ja lähtee
reelleen ja ottaa hyvän kulauksen omaa kuusenjuurellistaan. Sitä on
reen pohjalla, heinien alla.
Hän sylkäisee ja tarttuu lakkiinsa noustakseen, kun pappi nostaa
kättään saarnatuolissa. Hän on pitkä ja laiha. Puljeri ei kuule
enempää kuin äskenkään, mutta hän tuntee papin Vaaleriksi, joka kävi
hänen luonaan pitäjäntuvalla, silloin kun häntä vietiin vankilaan ja
vartijoita oli joka ovella ja ikkunoiden takana, eikä ketään päästetty
häntä puhuttelemaan. Eikö Vaaleri sitten olekaan kuollut? Kovin on
valkea kasvoiltaan.
Naisten penkeistä, mustien huivien keskeltä, kääntyy hitaasti
valkohuivinen pää ja Puljeri tuntee Alatalon Sandran. Hän on laiha
luita myöten, silmäterät ovat suuret ja liikkumattomat. Kovin on
valkoinen hänkin. Eikö hänkään ole kuollut?
Mutta tuo poika tuolla on varmasti kuollut. Se hukkui uimatiellä
rippikoulua käydessään. Se on Havin Heikki, Harto otti kerran markan
hänen taskustaan. Se on vielä yhtä nuori kuin silloin rippikoulua
käydessä ja Harto on harmaapää. Vieressä istuu ihmisiä, jotka
hän muistaa nähneensä lapsuudessaan, vaikk'ei muista nimiä. Isä.
Vaari. Rikas Hollon isäntä, jonka hevonen potkaisi kuoliaaksi.
Poliisikonstaapeli Viikreen. Vanginvartija Mustonen. Samat miehet,
toisella takaraivo murskana, toisella haava sydämessä. Sitä ei näy,
mutta se meni niin suoraan, että mies silmänräpäyksessä kuoli. Kyllä
Harto muistaa. Ylätalon Risto, ohimossa reikä täynnä hyytynyttä verta.
Hän on varmasti kuollut, Harto itse puhkaisi reiän ohimoon. Täällähän
on paljaita vainajia, sentähden ovat he niin valkoiset.
Tuolla käytävän toisella puolella istuu kaksi naista, sylissä pienet
lapset, kiedottuina piukkoihin kapaloihin. Ja tuolla naisella tuossa on
pitkät, pellavankeltaiset suortuvat ja siniset silmät, mutta suu nauraa
mielipuolen naurua.
Pois täältä, pois täältä.
Äkkiä siirtyy vanha käsi virsikirjan kannelta Harton kädelle ja
kosketuksen mukana karkaa jäinen kylmyys hänen jäseniinsä. Hänen
vieressään istuukin vanha vaimo, vaikka hän luuli tulleensa miesten
puolelle.
— Lapseni, kuulee hän vaimon sanovan ja tuntee äitinsä äänen, — ethän
vielä ole vainaja. Olet tullut vainajien joulukirkkoon.
Harto yrittää ylös, mutta käsi pitelee kiinni.
— Joko pian tulet?
Ääni on lempeä ja itkunsekainen kuten silloin Toltin mäessä, ja silmät
katsovat kuten silloin. Harto riuhtaisee irti kätensä ja karkaa ovea
kohti kruunujen alitse, joissa kynttilät palavat liikkumattomilla,
sinisillä liekeillä.
Hän pääsee tajuihinsa, kun elävät ihmiset ajavat joulukirkkoonsa. He
tulevat helisevin valjain ja meluten ja sotkevat lumen jalkoihinsa.
Harto ottaa lunta viereltään hangesta ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen
hevosensa on temponut poikki toisen ohjan ja kaatanut reen. Harto ei
käy sitä kurittamaan, vaikka se näkyy sitä odottavan. Hiljaa lähtee
hän ajamaan sydänmaataan kohti. Nyt loistavat kylän ikkunat. Alatalon
pitkässä ikkunarivissä on puutarhanpuoleinen viime ikkuna pimeänä.
Riikka ei voinut salata säikähdystään, kun Harto astui tupaan. Hän
laski leipäsäkin pöydälle vaimonsa eteen ja puhui silmiin katsomatta.
— Sinun täytyy heti lähteä maailmalle. Tässä on leipää ensi hätään.
Minä otan kauppiaalta rahaa, kun pyhät, ovat menneet. Saat käydä sieltä
hakemassa.
Harto läksi ulos ja viipyi poissa niin kauan kuin hän luuli Riikan
tarvitsevan kootakseen vaatteensa. Mutta kun hän palasi tupaan, istui
Riikka penkillä ja itki, pää sylilapsen poskea vastaan.
— Joko lähdet? sanoi Harto kovasti ja nosti kättä ikäänkuin lyödäkseen.
Riikka säpsähti ja nousi ylös, muttei laskenut lasta sylistään.
— Entä lapset? sanoi hän.
— Otat mukaasi.
— Miten minä ne elätän?
— Minä pidän niistä murheen niin kauan kuin olen hengissä.
Riikka astui liedelle ja tarttui neuvottomana johonkin astiaan, joka
käteen sattui. Hän nieli kyyneliään, mutta vähäväliä tyrskähti itku
väkivaltaisesti esiin.
Harto ajatteli, että onko hänen noin vaikea, ja hänen teki mieli ottaa
lapsi syliinsä ja painaa poskensa siihen, missä Riikan poski oli
levännyt. Mutta hän meni ulos ja löi kovasti oven kiinni jälkeensä.
Hän viipyi kauan poissa, kulutti aikaansa tietämättä itsekään missä
ja odotti näkevänsä koko joukkonsa jättävän asumuksen. Kun ei mitään
kuulunut, alkoi häntä suututtaa ja hän astui sisään.
Riikka oli pannut ruoan pöytään ja ottanut leivät pussista. Ne olivat
korkeana röykkiönä puurovadin ja kalakupin välillä. Kaikki istuivat
pöydässä, ikäänkuin eivät olisi aikoneetkaan tehdä lähtöä. Veri
kuohahti vanhassa miehessä; hänen kätensä pusertui nyrkiksi. Riikka
katsoi häneen niinkuin lintu, joka on tarttunut ansaan ja odottaa
kuoliniskua. Harton kurkkuun nousi itkettävä kipu.
— Mennään vihille, virkkoi Riikka pitkän hiljaisuuden perästä.
Silloin välähti miehen kädessä puukko ja lapset pakenivat nurkkiin.
Puukko iski pöytään naisen edessä.
— Vai en minä enää saa teitä kirottuja tottelemaan! Menettekö paikalla,
taikka lähetän teidät yhtäpäätä taivaan joulukirkkoon.
Suupielet vaahdossa ja silmät verissä seisoi Harto naisen edessä, mutta
Riikka oli yhtäkkiä ikäänkuin kasvanut ja puolusti itseään.
— Tämä on minun kotini.
Harto katsoi häntä silmin, joissa terä ja valkuainen olivat sekaisin,
ja vastasi:
— Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?
Ja läksi samassa ulos.
Silloin meni Riikka mykäksi. Kerran painoi hän kovasti käden
sydänalaansa vasten ja kävi sitten haeskelemaan vaateriekaleita lasten
ympärille. Hän kantoi pienintä lasta sylissään, muut huppuroivat
lumessa hänen helmoissaan.
Harto näki kaukaa metsänlaidasta kuinka he menivät.
"YSTÄVÄ"
"Ystävä" oli talon kiiltävän kaunis ja uljas kukko. Pieni Heikki oli
hänelle antanut nimen Ystävä. Ensin se oli ollut Yttävä ja sitä myöten
kuin Heikki oppi puhumaan oli siitä tullut Ystävä.
Pieni Heikki ja Ystävä olivat miltei samanikäiset. Ystävällä oli heti
alusta alkaen ollut paljon seuraa, monta kanaa ja kesäisin pieniä
kukkoja. Heikillä oli alussa ollut Olli ja isä, mutta nyt ei ollut
muuta leikkitoveria kuin Ystävä. Eikä Ystäväkään ehtinyt paljon pysyä
Heikin luona: hänen täytyi vartioida kanoja — haukka saattoi tulla ja
kettu saattoi tulla. Ystävän täytyi varoittaa kanoja, ja tuoda heidät
kotiin joen rannalta, pellonpientareilta, metsän laidasta tai ladon
takaa, minne he milloinkin tekivät huviretkiä. Vain sen aikaa kuin
kanat viipyivät pihamaalla, saattoi Heikki nähdä heidät ja seurustella
Ystävän kanssa. Kaikkein hauskinta oli antaa heille ruokaa. Kädestä ei
voinut syöttää, teki kipeää, kun nokat olivat terävät. Mutta kun antoi
ottaa jyvät esiliinasta, niin ei tehnyt kipeää. Heikki ei ensinkään
pelännyt. Ystävä söi itse viimeiseksi, hän antoi aina ensin muille.
Sillä lailla piti tehdä, sanoivat äiti ja vanha Liisa. Kaikki kiltit
lapsetkin tarjoavat aina ensin makeisia muille ja ottavat itse vasta
sitten. "Mutta jos loppuu", ajatteli Heikki. Hän tarjosi kuitenkin
muille, kun Niklas-eno toi karamelleja, leivoksia ja omenia. Sillä
tavalla täytyi tehdä, Ystäväkin teki sillä tavalla.
Niklas-eno toi myöskin kaikenlaisia leikkikaluja: ukkoja, jotka
tanssivat ja hyppivät, kun vedettiin nuorasta; ajanmittarin eli
oikean kellon, joka heti meni rikki, kun Heikki vähän kiersi ruuvia;
irtonaisia kasvoja, joita eno pani eteensä ja joita vanha Liisakin
pelästyi, kun ne näki. Heikki itki, kun näki hirveät kasvot. Äiti
torui enoa, mutta eno sanoi, että kolme asiaa pitää tietää: se, ettei
ihminen ole muuta kuin sätkyäijä; miten käy, kun ruuvaa ajanmittaria;
ja että naamari sopii kasvojen eteen. "Tyhmyyksiä", sanoi äiti ja otti
Heikin syliinsä. Hän otti myöskin naamarin ja ukot ja vei kaikki tyynni
keittiön pesään. Heikki näki kuinka pahat ukot paloivat. Hänen täytyi
jo lopulta nauraa. Eno ravisti päätään ja Heikki pelästyi, ettei eno
enää koskaan tuo mitään, ei makeisiakaan. Silloin äiti kuivasi pienen
poikansa silmät ja lupasi, että kello korjataan ja kun Heikki tulee
suureksi, niin hän pitää sen taskussaan joka päivä. Ja ensi kerran kun
eno tulee, niin hän tuo pallon ja hevosen ja...
— Hevosen, oikean hevosen! huusi Heikki ihastuksissaan.
Keväällä, kun heillä oli kynnetty perunamaata ja tohtorin Virma oli
ollut heillä, oli Heikki saanut istua Virman selässä. Oli ollut niin
hauskaa, ettei koskaan. Toisiko Niklas-eno sellaisen hevosen kuin
Virma? Ei, sanoi äiti, puuhevosen eno tuo, sellaisen, jonka selkään
Heikki itse voi asettua. Sen nimi voi olla Virma. Elävä Virma on aivan
liian suuri. Missäpä elävä Virma asuisi, eihän heillä ollut tallia.
Niklas-eno nauroi ja puhui:
— Puu-Virman eno tuo. Se on aina varminta, että ihmisellä on
puu-Virmoja, puu-Ystäviä, puu-Musteja ja puu-Mansikkeja...
— Ja niitäkös ihmisen pitäisi silittää ja pitää hyvänä? sanoi äiti ja
painoi hellästi päätään lapsensa ohimoa vastaan.
— Niitä, sanoi eno.
Heikki katsoi enoon suurin silmin.
— Miksi?
— Siksi... no, siksi... että on parempi pettää puu-Virma kuin elävä
Virma.
— Lyödä puu-Virmaa, tarkoittaa eno, sanoi äiti. — Mutta ei Heikki lyö
puu-Virmaa eikä elävää Virmaa. Eihän? Heikki pitää aina Virmaa hyvänä.
Eno pysähtyi yhtäkkiä lavan laitaan, missä hän oli kävellyt
edestakaisin, kumartui ja veti nauriin maasta. Hiukan hän sitä ravisti,
sitten hän vei sen suuhunsa ja haukkasi ahneesti nauriin kyljestä.
— Näin, sanoi hän, suupielet mullassa.
Heikki rupesi täyttä kurkkua nauramaan. Eno oli niinkuin ne hullut
äijät, jotka äiti oli polttanut. Jos olisi ollut nuora ja jos olisi
hypittänyt, niin eno varmaan olisi hyppinyt. Mutta äiti oli käynyt
vakavaksi. Hän päästi Heikin alas ja kehoitti häntä menemään Ystävän
luo.
Ystävä nousi juuri aidalle, oikaisi kaulaansa ja lauloi niin että
raikui yli pihamaan, kauas tielle asti. Aurinko kimmelteli hänen
höyhenissään, kanatkin nostivat päitään, ikäänkuin olisivat ihmetelleet
häntä. Koko pihamaa tuli iloisemmaksi, kun Ystävä sillä liikkui. Niin
kaunista kukkoa ei ollut näillä mailla, sen sanoivat kaikki, jotka
näkivät Ystävän. Ja jos joku vieras ei sitä sanonut, niin Heikki heti
riensi sanomaan, että se on kaunis kukko, niin kaunista ei ole näillä
mailla. Ja viisas Ystävä oli. Kerran oli haukka liihoitellut aivan
kanalauman yläpuolella ja kukko oli nostanut sellaisen melun, että
Liisa heti oli tietänyt rientää katsomaan. Ja aivan oikein: haukka
kierteli, kaarteli, siipiään liikuttamatta juuri nuoren poikakanan
ympärillä. Liisa heti huutamaan ja lyömään yhteen käsiään. Ja haukan
täytyi mennä. Mutta monta päivää johdatti Ystävä kanoja vain talon
piirissä, sillä hän tiesi, että pahan haukan mieli vielä teki paistia.
Äiti ja Heikki antoivat silloin kanoille kaikenlaista hyvää: jyviä,
leipää, piimää. Heikki istui aitan portailla, ihan liki Ystävää ja
piteli auki esiliinaansa, jossa oli ohria. Ja Ystävä otti jyviä nokan
täydeltä, sirotti niitä kanoille, kutsui arempia syömään, kuritti
ahneita ja hääräili, siipeään laahaten niiden ympärillä, jotka
parhaiten munivat. Kyllä hän sen tiesi, kutka olivat kilteimmät.
Aivan viimeksi hän itsekin söi. Kun esiliina tuli tyhjäksi, ojensi
Heikki kätensä silittääkseen Ystävän selkää, mutta Ystävä väisti hänen
kättänsä, katsoi häneen pää kallellaan ja kysyi, eikö hänellä ollut
enempää antamista. Heikin täytyi juosta keittiöön hakemaan leipää.
Koko kanalauma juoksi hänen kintereillään ja kukko seisoi portailla
häntä vastassa, kun hän palasi, leipäpala kädessä. Kukko tähtäsi
häneen punaiset särjensilmänsä, iski nokan leipäpalaan ja pudotti koko
leipäpalan maahan. "Ei saa", sanoi Heikki. "Pitää odottaa." Ja Ystävä
kuunteli häntä ja odotti, kunnes hän hyppysillään ja hampaillaan oli
pienentänyt leivän. Kanat toruivat ja kävivät malttamattomiksi, mutta
Ystävä kuritti heitä ja sanoi, niinkuin Heikkikin: "pitää odottaa."
Äiti ja eno seisoivat yhä naurismaan luona. Moittiko äiti enoa? Varmaan
ei eno enää koskaan tuo mitään, jos äiti vielä toruu sätkyäijistä.
Uudestaan ojensi Ystävä kaulansa ja lauloi.
— Jos kettu tulisi, sanoi Heikki hänelle — niin mitä sinä tekisit?
Ystävä hyppäsi alas aidalta, juoksi keskelle kanalaumaa ja laahasi
siipeä valkealle kanalle, joka oli viimesyksyisiä poikasia ja joka oli
alkanut munia jo heti joulun jälkeen.
— Kuku-kuku-kuku-kuku, koko-koko-koko-koko, krrr... sanoi kukko.
— Jos kettu tulisi, toisti Heikki, — niin...
— Nokkisin, kuku-kuku-kuku-kuku... Nokkisin, kotkottaisin, koko-koko...
tulisitko auttamaan, kokokoko...?
— Tulisin, juoksisin, sanoi Heikki. — Ottaisin saavin korennon!
Samassa huusi äiti jotakin Heikille. Heikki ei kuullut ja äiti huusi
uudelleen.
— Leiki, lapsi, siinä Ystävän kanssa, mutta älä mene rantaan!
Aina äiti muistutti sitä samaa, vaikka Heikki sen kyllä muisti.
Olli oli mennyt joelle ja hukkunut. Kylmänä hänet oli tuotu sisään.
Hän ei koskaan enää leikkinyt. Heikin täytyi leikkiä yksin. Heikin
täytyi pysyä pihan piirissä. Ystävä ja kanat saivat mennä joelle ja
pellonlaitaan ja ladon taakse... Aina vain äiti tuolla oli totinen ja
aina vain Niklas-eno nauroi ja rääkkäsi naurista, nyppien naatteja
niinkuin ne olisivat olleet mitäkin sulkia. Liisa seisoi kyökin
ikkunassa, joka oli auki ja hymyili enolle. Varmaan hän taas puheli,
että Niklas-maisteri on niin leikkisä mies. Liisa piti niin paljon
enosta, ja myöskin äidistä, hän oli ollut heidän lapsenpiikanaan, kun
he olivat pienet. Liisa oli jo niin vanha. Hän olisi tahtonut, että
eno olisi ruvennut papiksi niinkuin isoisä, mutta eno olikin ruvennut
maisteriksi. Kun isä eli, oli Hanna ollut Liisalla apuna, mutta sitten
ei äidillä enää ollut varaa maksaa Hannalle palkkaa.
Kun lapsia tuli kylältä tuomaan kaupan marjoja, niin Liisa tahtoi, että
he leikkisivät Heikin kanssa. "Eihän hän aina voi olla kanojenkaan
seurassa, suuri poika!" sanoi Liisa.
Kun äiti meni vieraisiin tohtorille, pääsi Heikki mukaan. Tohtorilla
olivat Elsa ja Risto, mutta Risto oli jo suuri. Hänellä oli juna ja
sapeli.
— Onko sinulla sapeli? sanoi Risto.
— Minulla on kello, sanoi Heikki, — minä saan pitää sitä joka päivä,
kun tulen suureksi, Niklas-eno on antanut.
— Rikkihän se on, sinähän rikoit sen heti kun sait! nauroi Risto.
— Se on taas eheä, eno antoi korjata sen...
— Vai antoi eno! Sinun enosi on kelmi, tiedätkö sen. Kelmi hän on.
Hänellä ei ole mitään virkaa. Hän ei tule toimeen missään. Hän on
kelmi! Millä rahoilla hän ostaa sinulle kelloja? Hän ottaa lainaksi
eikä koskaan maksa. Pappa sanoi, että...
Heikki oli, polvillaan junan edessä, taistellut kyyneliä vastaan kaiken
aikaa kun Risto puhui. Yhtäkkiä hän nousi, karkasi ovea kohti ja
purskahti itkuun. Risto tarttui kiinni lukkoon.
— Vai kantelemaan! nauroi hän. — Sitä ei mies tee, vaikka henki menisi!
Elsa nousi nukkekaappinsa luota.
— Älä itke, sanoi hän. — Ollaan sokkosilla, se on niin hauskaa. Tai
luetaan satuja, minä luen.
Heikki itki vain. Elsa antoi hänelle omenan, se putosi Heikin kädestä
lattialle. Elsa lupasi konvehdin, joka oli mamman tallessa ja joka oli
säästetty joulukuusesta; siinä oli hyvin kaunis kuva. Ristokin lakkasi
nauramasta, toi lapion ja paiskasi sen pöydälle Heikin eteen.
— No tuossa on, sillä saa niin hyvästi — mennään ulos ja tehdään
vallia. Meillä on linnoitus kesken. No, lähde nyt äläkä ole tyttö.
Kälmi, ajatteli Heikki, mikä on kälmi? Ja taasen hän itki.
Hänet täytyi viedä äidin luo. Hän sai omenaa ja marjahilloa. Tohtorinna
kysyi Elsalta, oliko joku tehnyt pahaa Heikille. Ja kun ei Elsa
vastannut, niin nuhteli hän heti Ristoa ja sanoi, että Heikki oli
paljon pienempi kuin Risto ja että aina piti olla vieraalleen kohtelias.
Kälmi, mikä Kälmi on? ajatteli Heikki. Varmaan niinkuin Taatana, jota
ei koskaan saa sanoa. Heikki oli saanut vitsaa Taatanasta, silloin
kun hän oli ihan pieni. Isä oli antanut vitsaa. Kälmiä ei uskaltanut
lausua, ehkä Kälmi oli vielä pahempaa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä
äidiltä, mutta hän ei uskaltanut. Hän ajatteli sitä koko kotimatkan,
vähäväliä purskahtaen itkuun. Oliko Niklas-eno Taatana ja Kälmi? Äiti
oli koko ajan hyvä, mutta lumessa oli vaikea kävellä. Heikki pyrki
äidin syliin. Äiti otti hänet, mutta pani taas pian maahan. Heikki itki
ja paiskasi itsensä lumihankeen. Häntä nukutti.
Tämän matkan jälkeen ei Heikkiä saatu vieraisiin tohtorille. Hänen
rakkaimmaksi seurakseen kävivät kanat. Hän heräsi kukon lauluun, juoksi
paitasillaan ikkunaan ja näki, että kanat jo olivat portaiden edessä
nokkimassa siinä, mistä lumi oli sulanut. Kukko asteli korkeissa
keltaisissa saappaissaan, selkä välähdellen auringossa, pyrstösulat
liehuen ja vavahdellen. Hän näki tarkoilla punaisilla silmillään
jyvän tai siemenen, juoksi sinne, nokkaisi... Kanat perässä, jokainen
ottamassa siementä kukon nokasta. K-k-k-k-k! Se sai siemenen joka oli
vikkelin. Krrr... Kukko iski päähän suurta harmaata kanaa, joka oli
ollut paha nuorelle vaalealle kanalle. Kukkukuu. Kukkukkukkukkuk! Nyt
oli varmaan vaara lähellä — kukko nosti päänsä ja kuunteli. Kanatkin
kuuntelivat ja odottivat. Haukka ei tullutkaan, kukko käänsi silmänsä
maahan, raappi ja pöyhi, vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan,
heinänrippeet pölysivät, kanat karkasivat makupalojen kimppuun. Ehkä
jo oli onkimatojakin. Itse ei kukko syönyt mitään, huuteli vain
kanoja, juoksi uuteen paikkaan, pöyhi ja pölyytti taasen siinä. Kanat
lönköttivät perässä, kyljet keikkuen, siivet kahallaan...
Heikki ei olisi enää malttanut antaa Liisan pestä kasvojaan.
— Jos lähtevät joelle tai ladolle, huusi hän.
Liisa nauroi ja nuohosi häntä väkisin pesusienellä. Vihdoin pääsi
Heikki karkuun, sai käsiinsä leivänpuolikkaan ja juoksi alas portaita.
Siinä tavoitti hänet Liisa ja kampasi hänen tukkansa. Koko kanalauma
astui juuri ulos portista, kukko kenraalina edellä.
— Ystävä, Ystävä, tipo-tipo-tipo! huusi Heikki.
Ja heti nosti Ystävä päätään ja pysähtyi. Kaikki kanatkin pysähtyivät.
Heikki huusi huutamistaan ja kanat kääntyivät takaisin ja juoksivat
niin paljon kuin pääsivät Heikin luo. Ystävä tuli ensimmäisenä ja
nokkaisi leivänkappaleen maahan. Heikkiä pelotti, mutta samalla oli
kovin hauskaa.
— Ei saa, sanoi Heikki, — pitää odottaa.
— Koo-koo, koo-koo, pani Ystävä, pää kallellaan.
Heikki repi sekä käsin että hampain irti leivän muruja. Kanat odottivat
ja puhelivat hiljaa toisilleen, Ystävä ymmärsi, ettei Heikki voinut
saada irti murusia sen nopeammin ja sanoi sen kanoille. Aurinko
paistoi, kärpäset lentelivät, hanget sulivat, leivonen oli tullut, oli
kevät.
Kaikki kanat munivat jo ja monet tekivät pesää. Ystävä juoksi heidän
kanssaan hakemaan pesäpaikkoja, Heikki ja Liisa pitivät silmällä minne
he menivät. Aitan alle he pyrkivät, he menivät kivijalan alitse,
ei kukaan päässyt heidän perässään. Se oli sellainen paikka, että
hiiret varmaan veisivät munat. Täytyi pelottaa kanat pois aitan alta.
Karviaismarjapensaiden suojaan heidän kovin teki mielensä, ei kukaan
kanoista enää viitsinyt tulla munimaan tupaan, niinkuin talvella.
Liisalle eivät he näyttäneet mihin asettuivat, he tiesivät, että Liisa
tulee viemään munat. Mutta Heikille he näyttivät piilopaikkansa. Kukko
raappi kuopan, pöyhitteli sen sopivaksi ja sitten koetti kana oliko
siinä hyvä olla. Heikki olisi mielellään auttanut, mutta silloin sanoi
Ystävä: "Krrr!" Ja Heikki jäi hiljaa katselemaan. Hän ei olisi tahtonut
Liisalle ja äidille sanoa, missä pesät olivat. Mutta Liisa rupesi
kovaksi.
Yhtä pesää ei Heikki ilmaissut. Hän näki Ystävän ja nuoren valkean
kanan menevän saunan luo. Sinne ei hänellä ollut lupa seurata heitä,
juuri siellä oli Olli hukkunut. Hän ei moneen päivään mennytkään
sinne, vaikka arvasi pesän olevan halkopinon alla, saunan kyljessä.
Sunnuntaina, kun Liisa oli kirkossa ja äiti teki tulta keittiön
hellaan, hän meni. Hän ei löytänyt pesää. Äiti huusi häntä. Monen
päivän perästä hän vihdoin näki valkean kanan tulevan ulos halkojen
takaa, kukko otti hänet iloisesti vastaan, laahasi siipeä, raappi
lastukasaa ja tarjosi hänelle onkimatoja. Heikki löysi pesän ja näki
viisi kaunista munaa pesässä! Hän ei puhunut kenellekään, että oli
käynyt rannassa syöttämässä emää ja kun valkea kana muutaman viikon
perästä toi pihaan koko poikaslauman, ei hän vieläkään kertonut, että
kaiken aikaa oli tietänyt missä pesä oli.
Kolmella kanalla oli poikasia. Niitä syötettiin munilla ja ryyneillä.
Keskellä seisoi lautasellinen maitoa. Poikaset astuivat maitoon. Äiti,
Liisa ja Heikki nauroivat, kun eivät he ymmärtäneet suojella kauniita
pieniä jalkojaan ja keltaista silkkipukuaan.
— Pii-pii-pii-pii, kuului joka taholta.
— Krrr, pani emä, — klot-klot, klot-klot...
Poikaset tulivat suuriksi, saattoi jo erottaa kukot ja kanat. Kukkojen
harjat kasvoivat nopeasti ja pian kukkopoikaset rupesivat tappelemaan
keskenään.
Oli jo syyspuolta, kun äiti ja Liisa eräänä pyhänä istuivat keittiön
portailla, puhellen tohtorin lapsista, joille jo piti tulla opettaja,
marjojen hilloamisesta ja Niklas-enosta, joka oli saanut paikan
syyskuun ensi päivästä. Se oli hyvä virka, neljättä tuhatta markkaa
vuodessa. Heikki oli polvillaan hiekassa ja teki tikuista aitaa
tallin ympärille, missä Virma oli. Kanat piehtaroivat hiekassa, kukko
kylpi hänkin, puisteli sitten sulkansa puhtaiksi, oikaisi kaulansa ja
kiekaisi suinpäin sinistä taivasta kohti. Kauempana kulkivat emäkanat
poikasineen, karttaen kukkoa ja kanalaumaa.
— Kun vain nyt pysyisi siellä, sanoi Liisa. — Mistäs hän toisen kerran
sellaisen viran saa. Mutta maisteri on niin leikkisä, ja sitten hän
sanoo asiat niin liian suoraan.
Äiti ei puhunut mitään.
— Herrako se lienee vai neiti, se tohtorin kotiopettaja? sanoi Liisa
taasen.
— Neiti kuuluu olevan, vastasi äiti, — oikein tuomarin tytär, kaunis ja
hienosta kodista.
— Vai niin, vai niin. Mutta aika vekaran hän siitä Ristosta saa.
Heikki nousi yhtäkkiä, juoksi äidin ja Liisan luo ja kysyi:
— Mikä on Kälmi?
Äiti oli vähän hämmästyksissään ja veti Heikin polvelleen.
— Ei äiti tiedä. Mikä lienee. Mistä Heikki sen on saanut?
— Onko se Taatana?
— Ei, lapseni. Ei sellaisia pidä puhua. Mene leikkimään, mene. Joko
Virman talli tulee valmiiksi.
— Ei maar, sanoi Liisa, kyllä se jokin on se Kälmi. Mutta vain pahat
pojat puhuvat sellaisista.
— Eihän Niklas-eno ole Kälmi?
— Ei toki, ei toki. Kuinkas Heikki nyt sellaisia. Eno joka on niin
hyvä. Eno joka niin pitää Heikistä ja aina lähettää Heikille makeisia
ja leikkikaluja.
Hetkisen seisoi Heikki ja hypisteli äidin kaunista uutta pitsikaulusta.
Senkin oli eno lähettänyt, enolla oli nyt paljon omaa rahaa. Heikki
tuli kovin iloiseksi ja juoksi rakentamaan taloaan.
Valkoinen kana poikasineen oli kiertänyt rakennuksen syrjän ja tullut
portaiden eteen. Nuoret kukonpojat oikoivat jo kaulojaan ja yrittivät
laulaa. Eivät ne osanneet. Ystävä ei pitänyt heistä, hän alkoi heti
johdattaa pois kanoja. Rumasti pikkukukot lauloivat. Heikkiä nauratti,
varmaan Ystävä ja vanhat kanatkin nauroivat.
— Tuo pidetään, eikös niin rouva? sanoi Liisa.
— Siitä tulee samanlainen kuin Ystävä.
— Mutta jos taas muutteeksi otettaisiin harmaa, sanoi äiti.
— Se on lapsellekin hauskempaa, jos on samanlainen kuin vanha kukko,
sanoi taasen Liisa.
Heikki oli äkkiä lakannut leikkimästä ja tuijotti eteensä. Kauniit
nuoret kukot ottivat vauhtia ja tekivät pientä tappelua. Mitä
tarkoittivat äiti ja Liisa? Mitä tehtäisiin kahdella kukolla? Siitä ei
Ystävä pitäisi. Harmaa kukkopoikanen laulaa rämisti. Valkoinen koetti
heti perässä.
— Parempi äänikin tulee valkoiselle, sanoi Liisa.
— Sellaista ääntä ei tule kummallekaan kuin vanhalla kukolla. Jos
koetettaisiin vielä pitää vuosi?
Liisa nauroi.
— Samalla lailla rouva sanoi viime syksyllä. Mutta se on varma se,
ettei sillä enää tee mitään. Sehän on viiden vuoden vanha.
— Minä pelkään vain sitä surua.
Heikki oli pudottanut pulikat käsistään ja tuijotti eteenpäin. Hän oli
levoton kanoista. Minne ne olivatkaan joutuneet? Ettei vain haukka
olisi tulossa. Heikkiä rupesi itkettämään. Hän kaivoi yhtäkkiä kätensä
hiekkaan ja paiskasi nurin kaikki mitä oli rakentanut, aidat, tallit ja
itse Virman.
— Mutta Heikki! huusi äiti, — mitä sinä nyt teet? Ethän ole paha
Virmalle, et puu-Virmalle etkä elävälle Virmalle.
Heikki nousi, läksi juoksemaan ja pysähtyi vasta aidan luo. Missä
olivat kanat? Missä oli Ystävä? Hänen täytyi löytää heidät, hänen
täytyi olla heidän luonaan. Haukka saattoi tulla. Olihan hän luvannut
Ystävälle auttaa häntä, jos sattuisi vaara.
Äiti iloitsi siitä, että tohtorille tulisi se nuori neiti. Hänestä
puhuttiin joka päivä. Äiti sanoi, että Heikinkin jo pian pitää oppia
lukemaan. Olihan hän jo suuri poika, ei aina sopinut leikkiä kanojen
kanssa. Ilo nousi talossa, kun seuraavana sunnuntaina tanhualla
keksittiin kaksi hattupäätä naista ja kaksi lasta tulossa heille
päin. Tohtorinna ja opettajatar, Elsa ja Risto tietysti! Heillä oli
hyvää aikaa viipyä poissa kotoa vaikkapa koko päivä, tohtori kun oli
matkoilla. Äiti huusi Liisalle, että pidetään nyt oikein hauskaa,
tarjotaan päivällistä, laitetaan maissiputinkia, josta tohtorinna niin
pitää. Heikki piti myöskin maissiputingista. Hän rupesi hyppimään, ei
tietänyt juoksisiko tiellepäin vastaan, vai lastenkamariin panemaan
kuntoon leikkikalujaan. Hän juoksi keskelle kanalaumaa, hänen olisi
tehnyt mieli käydä kiinni Ystävän kaulaan, mutta Ystävä väisti häntä,
ja hän tarttui molemmin käsin äidin polviin ja kysyi, eikö hän saa
parhaita vaatteitaan. Äiti ja Liisa puhelivat hiljaa. Vasta sitten
ehti äiti tulla pukemaan Heikkiä. Hän sai kesävaatteensa, jotka olivat
puhtaat, hän olisi mielellään ottanut samettivaatteet. Äiti sanoi,
että vasta kun tulee kylmemmät ilmat, nyt on vielä näin lämmintä ja
kaunista. Mutta kengät Heikki sai jalkaansa, Ristollakin oli aina, kun
hän tuli heille.
Käsi äidin kädessä asteli Heikki sitten portaista, alas mäkeä vieraita
vastaan. Hänen kenkänsä narskuivat kaulus oli solmittu kauniilla
silkkinauhalla.
Risto sanoi heti, että mentäisiin kravustamaan, joessahan kuului olevan
krapuja. Hänellä oli haavi mukana ja jotakin vanhaa lihaa kai aina
saattoi saada syötiksi. Heikki ei muistanut, että heidän rannassaan
koskaan olisi kravustettu. Äiti sanoi, että siitä kuljetettiin tukkeja
ja ettei ollut krapuja. Heikki sensijaan ehdotti, että ongittaisiin.
Heillä oli neljä onkivapaa, oikein hyvää, laiturilta saattoi saada
suuriakin kaloja.
— Eikö teillä ole venettä? kysyi Risto.
Olihan toki vene, mutta äiti oli kovin kieltänyt siihen menemästä.
Heikki juoksi äidin eteen ja huusi ja kysyi saako ottaa veneen. Äiti ja
se uusi neiti pitivät toisiaan käsistä, puhelivat siitä kuinka hauskaa
oli tulla ystäviksi eikä äiti huomannut Heikkiä. Heikki veti häntä
kädestä ja hameesta. Vihdoin viimein hän huomasi Heikin.
— Ei, lapseni, sanoi hän säikähtyneenä. — Virta on tässä meidän
kohdallamme niin vuolas. Mutta ehkä... ehkä, jos olette oikein
varovaisia, voisitte onkia laiturilla. Jos Elsa ja Risto lupaavat olla
oikein varovaisia, ja myöskin katsoa, ettei Heikki putoa. Pysykää aina
kaidepuun tällä puolen.
— Me otamme Niklas-enon uuden ongen! huusi Heikki, posket hehkuen.
— Minä otan sen, sanoi Risto.
— Risto saa onkia sillä, hymyili äiti. — Mutta ensin juodaan kahvia.
Sitten te menette rantaan. Mutta muistatteko nyt olla varovaisia.
Kaikki kolme huusivat ja vakuuttivat ja karkasivat suinpäin rantaan.
Heille tuli yllinkyllin työtä. Ensin täytyi etsiä onkimadot. Saunan
luona niitä oli vaikka kuinka, mutta niitä eivät kalat syöneet.
Lastukasassa oli parempia matosia. Pellossa oli kyllä oikein
kasimatoja mutta ne nousivat pinnalle vasta auringon laskiessa. Ja
nyt oli aamupäivä. Kesken madonpoimintaa huudettiin juomaan kahvia.
Liisa komensi pesemään käsiä, mutta kun Risto vain pyyhkäisi kätensä
heinikkoon, niin ei Heikkikään pessyt sen paremmin. Elsa, hän pesi
oikein pesuvadissa. Matosia ei löytynyt hyvästi, oli liian kuuma päivä.
Heikki ehdotti, että huudettaisiin kanat raaputtamaan esiin matosia.
Ja vaikk'ei Risto uskonut, että kanoista olisi apua, niin alkoi Heikki
huutaa. Hän asettui kivelle ja päästi kartanoa kohti kimeän pitkän:
tipotipo-tipo-tipo-tiiipooo... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...
Kaikkea nyt kuulla piti, että kanat noukkisivat ihmisille onkimatoja.
Omiin suihin ne ne noukkivat, jos löytävät, ei tarvitse pelätä, että
niitä annetaan miesten onkiin. Ihan nauraa piti. Ja Risto nauroi.
— Missä se sinun enosi onkivapa pidetään?
— Uimahuoneessa se on... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...! Tipo, tipo, tipo,
tipo tiiipooo... Eno ei ole mikään Kälmi.
— Kälmi — kuka on Kälmi...? Mikä se on?
— Hänellä on paljon palkkaa ja omaa rahaa...
— Kälmi ei ole mikään, itse saat olla Kälmi. Mutta Kelmi on oikein sana
ja sinun enosi on Kelmi, kysy vaikka papalta. Ja se nähdään onko hän
siinä koulun maisterin virassa jouluun asti, tai kevääseen.
— Sinä et saakaan ottaa enon onkea! huusi Heikki ja itku oli häneltä
tulossa.
— Vai niin — ensin lupaat ja sitten... Minä menen ja kysyn mammaltasi.
Mammasikin sanoi, että saan...
Elsa löysi kiven alta hyvin suuren onkimadon. Ihan hän huudahti. Se
oli kuin käärme, kuinka rumasti se vongerteli. Hyi, hän vain ei saanut
otettua sitä käsiinsä. Nyt se menee, nyt se menee...! Heikki juoksi
minkä pääsi. Eihän se mikään suuri ollut, paljon suurempia oli heidän
pellossaan ja kaalimaassaan, oikein semmoisia loikeroita. Tämä nyt oli
poikanen. Ja Heikki tarttui onkimatoon nautinnolla ja piteli sitä niin
että koko sen pituus näkyi, ennenkuin päästi sen matopönttöön.
Kanojen kaakatus kuului aidan takaa. Kukkokin päästi sekaan pitkiä
varoittavia tai ihmetteleviä huutoja. Niin pian kuin Heikki korotti
äänensä, karkasivat kanat hänen ympärilleen, vierastivat hiukkasen
Ristoa, joka hääri onkivapa kädessä, mutta asettuivat sitten päät
kallellaan turvallisesti odottamaan Heikiltä antamisia. Heikki alkoi
penkoa lastukasaa. Pian tekivät kanat samaa. Kukko tuli vielä kerran
Heikin eteen vaatimaan ruokaa. Lastukasa oli kuitenkin pengottu niin
moneen kertaan ja nokittu läpi niin tarkkaan, ettei sieltä löytynyt
mitään. No siinä se nyt oli, lapsellistahan oli toivoa apua kanoilta.
Oikein kanamaista! Mutta johan näilläkin matosilla pääsi alkuun, ja
monet kalat saikin, jos vain ottivat syödäkseen. Tämä ei ollut kaloille
mikään hyvä aika.
Mutta onkivavat, ne olivat kokomoiset. Varsinkin se yksi.
— Se on Norjasta, sanoi Heikki.
— Kyllä niitä saa täältä yhtä hyviä, sanoi Risto.
Liisa huuteli nyt vuorostaan kanoja. Samalla pyysi hän lapsia sisään
saamaan hilloa ja mehua. He eivät heti lähteneet, kala maisteli juuri
Heikin koukkua. Taisi ollakin niin, että se onki oli parempi kuin se
norjalainen komea. Heikki seisoi täynnä jännitystä ja odotti. Äkkiä
painui koho... No, nyt! Se pääsi, mokoma irti, se oli ollut niin
huonosti kiinni. Salakka se vain olikin. Liisa ajoi kanoja edellään
pihaan, Elsa auttoi häntä, kanat olivat hermostuneet ja pyrkivät
hajoamaan puutarhaan omille teilleen. Kukko päästeli varoittavia
huutoja eikä sekään olisi totellut Liisan komentoa. Risto ja Heikki
tulivat perässä, puhellen kaloista, onkivavoista, matosista ja
kravuista. Kravustamaan pitäisi kerran mennä Myllyojalle, jollei
tältä rannalta todella saanut mitään. Aivan turhaan oli kuljettanut
haavin mukanaan. Liisa ja kanat kääntyivät keittiön portaiden sivu
pihalle, lapset menivät lehtimajaan puutarhan päässä. Kanat huusivat
ja kirkuivat pihamaalla. Mansikkahilloa oli paljon, kun vieraat olivat
saaneet, pani äiti Heikille. Niin paljon ei Heikki koskaan ollut
saanut. Ja äiti antoi Heikille toisen kerran — sellaistakaan ei ollut
koskaan tapahtunut.
— Saamme me hyvän kalakeiton, vakuutti Risto. — Kolme särkeä on jo aika
poikaa.
He kiittivät nopeasti ja juoksivat rantaan. Ei ollut hullumpi
onkimapaikka tämä ranta. Elsa oli saanut kaikkein suurimman ahvenen ja
kaksi särkeä, Heikki kolme särkeä ja Risto kuusi kalaa, puolet ahvenia,
puolet särkiä, kun äiti ja vieraat tädit tulivat rantaan, uimalakanat
käsivarsilla. He ihmettelivät lasten saalista, erinomainen kalakeitto
siitä tulisi. Elsa meni naisten kanssa uimaan. Heikki aikoi mennä
mukaan, mutta Risto tahtoi siksi aikaa kalliolle. Hän otti puukkonsa,
taittoi lepästä varvun ja pujotti kalat siihen. Ne potkivat ja hyppivät
levottomasti. Täytyi panna varjoon etteivät pilaantuisi.
Risto rupesi kertomaan koulustaan. Huomenna he alkaisivat lukea.
Kolme tuntia joka päivä. Huomenna oli sisälukua, uskontoa ja
oikeinkirjoitusta. Lukujärjestys oli lastenkamarin seinällä!
— Minä rupean myöskin lukemaan pian, sanoi Heikki.
— Niin, mutta ethän sinä vielä osaa kirjaimiakaan.
— Kyllä minä muutamia jo osaan: A, B, C, D, E, F...
— Niin, niin, sinä olet aivan vasta-alkaja...
Kun naiset olivat uineet, uivat pojat toisella rannalla, jossa oli
matalampaa. Heikin äiti ei suostunut lähtemään sisään ennenkuin pojat
pukeutuivat. He olisivat mielellään vielä pulikoineet, vaikk'ei vesi
ollut kovin lämmintä. Vieraiden rupesi tekemään mieli lähteä veneellä
vesille. Äidillä ei oikein olisi ollut aikaa lähteä mukaan, mutta hän
ei uskaltanut päästää heitä yksinäänkään. He eivät tunteneet virtavia
ja vaarallisia kohtia.
— Käymme pikipäin tuolla kauniilla korkealla rannalla ja lähdemme
sitten heti kotiin, sanoi tohtorinna.
— Ei, sanoi äiti, — te olette nyt kerran koko päivän täällä, eihän nyt
ole kiirettä kotiin, kun tohtorikin on poissa. Luulen, että Liisalla
päivällinenkin pian on valmis.
Vieraat puhuivat vaivasta, jonka he saivat aikaan ja äiti ilosta, jonka
he tuottivat. Vain pari kananpoikaa pataan, siinähän se oli.
Vene liukui hiljaa pitkin kiiltävää vettä. Äiti piti perää ja Riston
ja Elsan opettajatar oli airoissa. Aurinko paistoi lämpimästi, siellä
täällä näkyi koivikoista keltainen lehtiterttu. Äiti ja tohtorinna
kertoivat hyvistä sienipaikoista ja puolukka-ahoista. Pari kertaa
katsoi äiti poikiin, että he istuivat hiljaa. Ei hän mitään sanonut,
mutta hän katsoi sillä tavalla. Kotiin oli raskaampaa soutaa, tultiin
hitaammin. Heti kun vene oli vedetty maihin, läksi äiti nopeasti
sisään ja vieraat tulivat hitaasti perässä. Risto kantoi kalakimppua.
Viinimarjapensaisiin pysähdyttiin. Oikeastaan viinimarjat vasta nyt
olivatkin parhaimmillaan. Heikki veti maasta kolme naurista ja ojensi
kauneimmat vierailleen. He alkoivat heti kuoria niitä. Keittiöstä tuli
maukas paistinkäry. Risto laski kalat kädestään varjoon, voidakseen
paremmin syödä nauristaan. Hänen puukkonsa oli lainassa sekä Elsalla
että Heikillä. Kanat kulkivat hiljaa pihamaan syrjällä. Heikki valitsi
vierailleen uuden nauriin. Ne olivat mainiota lajia, makeita kuin
kaskinauriit.
— Ne tulevat vielä paremmiksi, vakuutteli Heikki, — näin pimeinä öinä
ne vasta kasvavat.
* * * * *
Mitenkäs kanoja oli niin vähän? Missä Ystävä oli?
Heikki sai taasen Riston puukon ja kuori sillä alkuun Elsan nauriin.
Pari kanaa tuli esiin ruusupensaiden takaa. Missä kukko oli? Koko
kanalauma kulki hiljaa, se tuntui niin matalalta, kun korkea kukko
puuttui.
Heikki juoksi keskelle pihaa.
‒ Tipo, tipo, tipo, tipo...
Kaikki kanat karkasivat hänen ympärilleen. Kukkoa ei kuulunut. Hän
juoksi portille.
— Ystävä, Ystävä, Ystävä!
Kaikki kanat seurasivat hänen kintereillään, ne olivat juoksemaisillaan
hänet kumoon. Heikki juoksi tielle ja huusi, huusi.
Haukka! tuli hänen mieleensä ja hirvittävä pelko kouraisi hänen
sydäntään. Ei, Ystävä on niin voimakas, haukka ei uskalla.
Mutta kettu...!
Heikki alkoi astella latoa kohti, siellä oli talvella nähty ketun
jälkiä. Hän ei ensinkään muistanut, että kettu saattoi olla vaarallinen
hänelle itselleenkin. Hän oli luvannut tulla, jos Ystävä joutuisi
vaaraan. Kanat seurasivat häntä, pitivät hiljaista toruvaa ääntä ja
pysähtyivät joidenkin heinänrippeiden ääreen. Heikkikin pysähtyi. Itku
pyrki hänen rintaansa, mutta hän alkoi taasen kaikin voimin huudella
kukkoa. Kaikki kanat tulivat, Ystävä ei tullut. Vihdoin ei Heikki enää
osannut huutaa, ainoastaan itkeä.
Yhtäkkiä hän pyyhki kyyneleensä ja läksi juosten sisään. Äiti seisoi
ruokasalin pöydän ääressä ja järjesti orvokkeja pieniin maljoihin...
— Äiti... kettu... haukka...
— Mitä, lapseni? sanoi äiti.
— Ystävä... Ystävää ei ole, kanat ovat, kukkoa ei ole... kettu on
käynyt...
Äiti ei kääntynyt silittämään Heikin päätä. Hän kääntyi poispäin ja
sanoi:
— Ei, ei. Kyllä... Ystävä tulee. Kyllä, kyllä... älä itke, lapseni.
— Onko se ihan varma?
— Kyllä... kyllä. Pyyhitään nyt kyyneleet ja juokse sitten puutarhaan
ja sano, että äiti pyytää vieraita tekemään hyvin ja tulemaan
päivälliselle. Osaako Heikki nyt sanoa kauniisti. Noin... pyyhitään
kyyneleet...
Heikki nieli kyyneliään.
— Onko se ihan varma? sanoi hän äkkiä ja katsoi äitiin, pitkään ja
kipeän vakavasti.
— Mikä, lapseni...? Mene nyt, juokse, pyydä kauniisti...
— Että Ystävä tulee takaisin?
Äidin kädestä putosi kukkasia ja hän taipui niitä ottamaan. Hänen
poskensa olivat yhtä punaiset kuin asterit.
— Kyllä, kyllä, kyllä... mene nyt vain.
Lapsen kasvoista laukesi hirvittävä jännitys. Hän läksi astelemaan
kauniisti katetun pöydän ympäri keittiötä kohti. Kyynelten hyrskinä
tyyntyi hiljalleen. Äiti sanoi hänelle, että hän menisi toista tietä,
mutta hän ymmärsi sen vasta kun jo oli avannut keittiön oven eikä enää
sitten viitsinyt kääntyä takaisin.
Hellan syrjällä seisoi suuri höyryävä vadillinen kukkakaaleja. Liisa
nosti paraikaa vadista paistia, alkaen irroittaa nyörejä, joilla
paistin jalat olivat sidotut kiinni. Heikin silmät pysähtyivät
jalkoihin. Ne olivat hyvin suuret, makean ruskeat ja tihkuivat rasvaa.
Ne eivät olleet kananpoikasen jalat.
Yhtäkkiä kouristi tuska hänen sydäntään, hän paiskasi kädet kasvojaan
vasten ettei mitään näkisi, hän koetti juosta, tuntui siltä kuin hän
olisi ollut lysähtymäisillään polvilleen. Hän pääsi keittiön eteiseen,
siellä hän työnsi päänsä nurkkaan seinää vasten ja häneltä pääsi
vihlova, valittava parahdus.
Hän oli ymmärtänyt, ettei Ystävä tulisi enää koskaan.