Norrgårdin kapteenin täytyi tilata tyttärilleen sulhaset aina Ruotsista
asti — mitä kreivejä ja ruhtinaita lienevät olleetkaan. Tiesihän
sen, ettei täälläpäin ollut ketään, joka olisi ollut mahdollinen
korottamaan katsettaan niin isoisten morsiamien puoleen. Kapteeni itse,
vaikka oli rikas ja kopea, joi toki lasin rovastin ja kruununvoudin
seurassa, ja kutsuttiinhan talonpoikakin istumaan ovensuuhun kapteenin
huoneessa, kun hän joutui asialle Norrgårdiin. Mutta tyttäristään
kapteeni oli arka. Ei milloinkaan nähty Julia Malvinan tai Anna Sofian
vapaasti liikkuvan pihoilla tai teillä. Aina oli heidän seurassaan
ulkomainen opettajatar tai heidän kalpea äitinsä. Kirkkoon ajoivat
he kerran vuodessa kapteenin itsensä saattamina. Oli kerrottu jonkun
ulkopitäjän rikkaan herran joskus yrittäneen lähestyä Norrgårdin
tyttäriä, mutta pian olivat huhut vaienneet, arveltiin kapteenin
nostaneen kulmakarvojaan, kuten hän teki työmaalla ennenkuin päästi
valloilleen kiukkunsa. Kun kapteeni nosti kulmakarvojaan, niin
tiesivät torpparinrengit kiirehtiä tarpeellisen välimatkan päähän — ja
sulhasetkin ymmärsivät, että Norrgårdista oli käännyttävä paluutielle.
He likenivät ikkunaa, olivat katselevinaan taivasta, huomaavinaan
illan olevan tulossa ja pyysivät, että käskettäisiin valjastamaan
hevoset. Vetäen takaisin ivahymyn, kuten kissa vetää sisään kyntensä,
kapteeni otti heidät uudelleen armoihin ja toivotti tervetulleiksi
metsästysretkille Laurinpäivän tienoissa, tai uudenvuodenkutsuihin
Norrgårdiin. Uudenvuodenpäivänä pidettiin kartanossa kutsut, joihin
lähipitäjien naiset varasivat pukuja puolen vuotta ja joita varten
herrat paastosivat viikon.
Metsästyskemuihin Laurinpäivän tienoissa saapui kerran, kun Julia
Malvina ja Anna Sofia vielä olivat alle kahdennenkymmenennen
ikävuotensa, nuoret ruotsalaiset herrat luutnantit Gyldenhjelm
ja Silfverbjelke, ja paikkakunnan kansa päätteli heti kapteenin
toimittaneen heidät tyttärilleen.
Että Julia Malvinalla ja Anna Sofialla saattaisi olla omaa tahtoa
valitessaan rakastettua — se ei johtunut kenenkään mieleen. Toki
kapteeni niin tärkeässä asiassa kuin laillisten tyttäriensä
naittamisessa pitäisi oman päänsä. Olipa hän naittanut laittomankin
tyttärensä, naittanut hänet itse naapuripitäjän kirkkoherralle.
Kapteeni kävi armonsa kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä.
Norrgårdin armon täytyi taipua siihen, kaikkien täytyi taipua kapteenin
tahdon alle. Oli paras nöyrtyä ennenkuin kapteeni valahti valkoiseksi
ja kohotti kulmakarvojaan. Hän oli kerran sellaisena lyönyt kuoliaaksi
miehen. Ojalta hänet oli löydetty, kasvoissa nyrkin ja kapteenin
sinettisormuksen jäljet. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikähän sitä
olisi voitu todistaa, että pieni läpi ohimon kohdalla oli lyöty juuri
sinettisormuksella. Paras oli kuitenkin varoa vastustamasta kapteenia.
Eivät Julia Malvina ja Anna Sofia toki olleet yrittäneetkään tehdä
sitä. Kapteenilla oli iloa heistä. Jumal'avita, jos hän olisi ollut
nuori mies, ei hän olisi tietänyt kenen heistä hän olisi valinnut,
vaalean Julia Malvinan, joka oli kuin lilja, vaiko Anna Sofian, jonka
tumma kukoistus muistutti ruusua. Leikkivistä lapsista, jotka joskus
piiloutuivat isänsä huoneen vaatesäiliöön, missä pidettiin talon
kalleimmat juomatavarat, tai karhuntaljojen alle sohvaryhmän suojaan,
olivat he kehittyneet sävyisiksi neidoiksi. Iloisina ja kiitollisina
ottivat he vastaan helyt ja kankaat, joilla isä halusi heitä koristaa,
ja he ilakoivat ja nauroivat kotioloissa juuri senverran kuin
tarvittiin, jotta kummitukset pysyisivät poissa vanhasta Norrgårdista.
Tyttäret olivat tuskin alkaneet aavistella, että heidänkin voisi käydä
kuten sankarittarien kävi kirjoissa, kun tukholmalaiset kavaljeerit
tulivat Norrgårdiin. Puistossa, kellastuvien koivujen alla tytöt
tervehtivät vieraita ja tunsivat ensi kertaa miehen suudelman kädellään.
Seurasi sitten päiviä, jolloin koiranhaukunta ja metsästystorvet
helähtelivät Norrgårdin sydänmailla. Myöhään yöhön loisti pitkä
valaistu ikkunarivi kartanon mäeltä yli hiljaisten vainioiden ja
loppumattoman salon. Naurunremahdukset kajahtivat kuin outojen, öisten
lintujen kirkuna lämpöiseen pimeään. Lyhyen levon jälkeen heräsi
talo taasen meluun, ja tyttäret näkivät vinttikamarinsa ikkunasta
metsästysseurueen häviävän sydänmaita kohti. He eivät voineet estää
sydäntään sykkimästä.
Sinä aamuna, jolloin kapteeni tyttärineen saattoi vieraita kappaleen
matkaa Norrgårdista, pysähdyttivät ruismaita kyntävät torpparinrengit
työnsä tehdäkseen arveluja nuorista pareista. Kumpiko tyttäristä
naitettaisiin kreiville, kumpiko paronille?
Julia Malvinalle ja Anna Sofialle olivat menneet elokuun päivät pian
kuin unennäköä. Mitä oli itse asiassa tapahtunut? Vieraat herrat olivat
painaneet huulensa muillekin valkeille käsille kuin heidän.
Kuitenkaan eivät he voineet olla huomaamatta, että heidän isänsä nyt
kohteli heitä toisin kuin ennen. Kotiopettajattaret lähetettiin talosta
ja tyttäret saivat vapaasti liikkua minne tahtoivat. He ymmärsivät,
että heitä nyt pidettiin täysikasvuisina ja odottivat jännittyneinä
mitä seuraisi.
Eräänä päivänä ilmestyi taloon kulkija, joka pyysi saada saarnata
tuvassa kartanon väelle. Kun hänellä oli taskussa rovastin
suojeluskirje, ei kapteeni kieltänyt.
Julia Malvina ja Anna Sofia näkivät kulkijan astuvan yli lumisen
pihamaan ja heidän kävi sääli häntä. He veivät hänelle ruokaa tupaan ja
sytyttivät pöydälle kynttilät. Mitä saattoi väsyneellä miehellä olla
sanomista?
Kauan viipyivät he tuvassa, kynttilät paloivat loppuun ja yhä puhui
vanhus. Pieni seurakunta makasi polvillaan maassa, aatelisneidot
notkistivat polvensa hekin.
Ja kun he sitten astuivat tuvasta tähtitaivaan alle, eivät he enää
olleet samat kuin sinne mennessään. Monen muun kanssa olivat he saaneet
iskun sydämeensä ja tunsivat syntisyytensä ja maailman turhuuden.
He eivät senjälkeen enää laulaneet eivätkä ilakoineet, eivät he
myöskään nauraneet.
Kapteeni kävi siihen aikaan käräjiä kahdenkin naapuripitäjän kanssa
rajoista ja kalavesistä. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin seurata
naistensa asioita. Vasta kuukausien perästä, sinä aamuna, jolloin
hän läksi tavanmukaiselle Tukholman-matkalleen, näytti hän yhtäkkiä
huomaavan, että hänen tyttärissään oli tapahtunut muutos. Hän korotti
Julia Malvinan päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Olette molemmat laihtuneet ja rumentuneet — katsokaa vain, että
jouluksi saatte ruusut poskillenne. Niitä tarvitaan silloin.
Metsästysjuhlat vuosi sitten tulivat tyttöjen mieleen. Kuinka iloiset
silloin — nyt kuinka synnilliset ja tuomittavat!
Kun kapteeni joulun alla palasi kotiin, olivat he ehtineet varttua
uudessa uskossaan. Tummissa, karuissa pukimissa kohtasivat he isänsä.
Hän ei ollut tuntea heitä ja kysyi mitä oli tapahtunut.
He olisivat tahtoneet heti kertoa siitä uudesta elämästä mikä oli
heidät täyttänyt, mutta he kuuntelivat äitinsä rukousta, pusersivat
kiinni huulensa ja vaikenivat. Eräänä päivänä, kun isä mittasi
heitä silmillään kantapäästä kiireeseen asti ja pilkkasi heitä, oli
heidän vaikea vaieta. Kuinka rakkaiksi kävivätkään tämän jälkeen
karkeat, tummat vaatteet, jotka olivat yhteiset kaikille Vapahtajan
seuralaisille.
Kerran illansuussa tuli äiti hätääntyneenä tyttäriensä luo.
— Lapset, sanoi hän, — teidän isänne rakastaa teitä paljon, kun hän
on tämän kärsinyt. Mutta älkää enää ärsyttäkö häntä. Eikö Jumalalle
ole yhdentekevää mitä vaatteita te käytätte. Hän kysyy ainoastaan
sydäntänne. Olenhan minäkin taipunut.
— Minä en taivu, sanoi Anna Sofia ja hänen kasvonsa loistivat hämärästä.
— Joka minun perässäni tahtoo tulla, kuiskasi Julia Malvina, — hän
kieltäköön itsensä...
Laatikot ja kääröt, joita kapteeni oli tuonut matkaltaan, seisoivat
suurena röykkiönä arkihuoneen permannolla. Isä oli tottunut siihen,
että tyttäret ilakoivat hänen ympärillään, kun hän niitä availi. Nyt
eivät he tulleet, vaikka äiti kävi heitä noutamassa. Silloin astui isä
valkoisena heidän eteensä.
— Isä, huusi toinen tyttäristä, — me olemme antaneet sydämemme
Vapahtajalle emmekä...
— Vai niin, sanoi kapteeni, — ne olivat aikaisemmin annetut kahdelle
nuorelle herralle ja he pitävät ne, saatte olla siitä varmat.
Kapteeni naurahti.
— Isä, älkää pilkatko, rukoili toinen tyttäristä, — Jumala ei anna
itseään pilkata.
— Mutta minun te luulette antavan! Kapteenin nyrkki tärähti pöytään.
Tyttäret seurasivat isäänsä arkihuoneeseen ja heidän eteensä kasattiin
helyjä, jotka kerran olivat täyttäneet heidän mielensä riemulla. Nyt
viilsivät värit heidän silmissään. He saivat kuulla, että kaukaiset
vieraat pian saapuisivat ja että uudenvuodenkemut tulisivat komeammat
kuin milloinkaan. Jokainen isän sana soi heidän korvissaan kuin
kuolinkellon läppäys.
Elämä heidän ympärillään kiristyi kiristymistään, kuten silmukka
hirtettävän kaulan ympärillä. He koettivat synnillisiä vaatteita ja
valmistivat synnillisiä pitoja. Eräänä päivänä, kun vanha ompelija
oli pukenut tulipunaisen puvun Anna Sofian ylle, karkasi tyttö kuin
mieletön pihamaalle, missä kapteeni leikitteli nuoren orivarsan kanssa.
— Isä! huusi hän, — armahtakaa meitä! Me olemme kihlatut taivaalliselle
yljälle emmekä voi taipua... Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin...
Hän oli hetkisen puhunut, kun Norrgårdin herran nyrkki kaatoi hänet
maahan. Hän makasi kuin veritäplä lumella.
Katuiko kapteeni vai koetteliko hän vain uutta keinoa? Hän alkoi
kohdella naisiaan ystävällisesti. Joulujuhla kului rauhallisena
Norrgårdissa ja uusivuosi lähestyi paukkuvan kylmänä. Julia Malvinan
ja Anna Sofian mieliin oli syttynyt pieni toivon kipinä. He odottivat
jotakin ihmeellistä pelastusta ja antoivat, taipuen äitinsä rukouksiin,
kuin unessa panna ylleen juhlapuvut.
Kuin unessa astuivat he niiden komeiden herrain eteen, jotka olivat
saapuneet niin kaukaa. Silloin tapahtui heille jotakin odottamatonta.
Kun he tunsivat suudelman kädellään, heräsivät he kuin painajaisesta
ja mennyt riemu täytti heidän sydämensä. Kapteeni saattoi olla heihin
tyytyväinen. Heidän punastuksensa ja heidän hymynsä oli ihastuttava.
Mutta sitä kesti vain hetken. Tuskin olivat he vaihtaneet ensimmäiset
sanat kaukomatkaisten kanssa, kun he ymmärsivät, että synti oli ottanut
heidät valtoihinsa. Julia Malvina sen ensin tunsi, pakeni huoneeseensa
ja heittäytyi polvilleen. Pian oli sisar hänen rinnallaan. Turhaan
koetettiin heitä houkutella alas. Eivät rukoukset eivätkä uhkaukset
auttaneet. He katuivat hurman hetkeä, jonka äsken olivat eläneet,
ja tämä katumus teki heidän päätöksensä entistä lujemmaksi. Vihdoin
alkoivat tanssisävelet soida. Heidän korvissaan vihloi, he tunsivat,
etteivät voisi tinkiä.
Alhaalla suuressa salissa alkoi tuntua kaamealta. Sävelet soivat,
mutta kukaan ei lähtenyt avaralle, kiiltävälle lattialle. Alettiin
kuiskailla. Vinttikamareihin johtavissa portaissa juostiin. Vihdoin
reväistiin salin kaksoisovet levälleen ja kapteeni, taluttaen molempia
tyttäriään astui sisään. Soitto kiihtyi, kaukaiset vieraat riensivät
neitoja vastaan, isä jätti heidät heille. Kapteeni nauroi ja kehoitti
muitakin nuoria miehiä lähtemään tanssiin. Hän nauroi ikäänkuin
karkottaakseen aaveita. Kuitenkin liikkui vain kaksi paria permannolla.
Tanssittajat tuntuivat käsivarsillaan kannattavan valkopukuisia
naisiaan.
Äkkiä kuului parahdus: Anna Sofia oli pyörtynyt — tai oliko hän
kuollut? Hänen sisarensa vaipui polvilleen permannolle ja puheli
mielettömiä sanoja.
Soitto taukosi.
Norrgårdin kapteeni ei enää nauranut.