Nyt kohta kymmenen vuotta olivat Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
katselleet toisiaan — eikä siitä vain ollut syntynyt valmista. Pitäjä
oli jo aivan tuskastunut tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään.
Kun pulska nuori pehtori kymmenen vuotta sitten saapui Kukkuriin,
pidettiin aivan selvänä, ettei ylpeä Aliina jaksaisi vastustaa hänen
kauneuttaan, ja toiselta puolen, ettei pehtori saattaisi seisoa vastaan
Kukkurin taloa ja Aliinan rahoja, vaikk'ei Aliina itse ollutkaan
kaunis ja vaikka hän oli koko joukon vanhempi pehtoria. He nyt
olivat kuin toisiaan varten luodut! Aliina tarvitsi miehistä apua,
olihan se nähty millä lailla hän oli taloa asunut ne kolme vuotta,
jotka Kukkuri isännän kuoleman jälkeen oli ollut ilman pehtoria, ja
Kaarlo Suonperä taas tarvitsi taloa. Oma talo — toki se oli jokaisen
nuoren maanviljelijän lopullinen pyrkimys. Sitä parempi sitten mitä
aikaisemmin pääsi siihen käsiksi. Ja Kukkuri, sehän oli siinä nyt aivan
kämmenellä — lääniä kuin Ameriikan aarnioissa!
Kuin omaa työtään näyttikin nuori pehtori tekevän. Hänen ikkunoissaan
syttyi ensinnä talviaamuina tuli ja hän se illoin viimeisenä kierteli
talon piiriä, kintereillään Vahti, Aliinan koira. Aliinan kamarissa
heilahtelivat uutimet. Ikkuna oli hänen näkötorninsa, siitä pani hän
kaikki merkille, sekä sen mitä tapahtui kotona että sen mikä tapahtui
kylällä ja maantiellä. Pitäjällä taas tiedettiin tarkkaan Kukkurin
asiat. Ulla, Kukkurin sairas tytär, joka vain kepin varassa liikkui
kotosalla, hänkin kuului kovin toimittavan Aliinaa Suonperälle.
Pehtori oli näet voittanut hänet sillä, että silloin tällöin vei
hänet hevosella kirkkoon. Ulla oli tyytyväinen niin vähään, Aliina
oli vaativaisempi. Sopi, kuten sanottu, tähän Suonperään vain tyytyä.
Alussa näyttikin kaikki käyvän hyvin. Ankara Aliina ikäänkuin nöyrtyi
ja nuorentui. Hän laski ompeluseurassa leikkiä Raunilan emännän
käsityöstä, joka ei milloinkaan tahtonut valmistua, Raunilan emäntä kun
ei ollut mikään käsityöihminen. Pitäjän naiset kuulivat ensi kerran
Aliinan nauravan, hänen levittäessään auki sen vaivaisen lapsenpaidan,
jota Raunilan emäntä koko vuoden oli ompeluseuroissa hypistellyt. Ja
Aliina nauroi niin, että raikui — tietenkin tämä tapahtui silloin,
kun ei emäntä itse ollut saapuvilla. Suonperä oli opettanut Aliinan
nauramaan! Tiedettiin Aliinan nykyään käyvän hartaasti navetassa ja
tallissa. Kun pehtori toi varsat jaloittelemaan takapihalle, seisoi
Aliina aitan portailla ja pilkkosi leipää. Siihen pehtori sitten
talutti ne saamaan osansa. Uusi elämä oli kerrassaan pehtorin mukana
alkanut Kukkurissa. Kerran sattui ruustinna kirkonmäellä näkemään,
kuinka neiti Kukkuri ja pehtori tervehtivät toisiaan — yhdessä eivät
he koskaan saapuneet kirkkoon, nähtävästi varovaisuuden vuoksi
heidän tulollaan aina oli noin kymmenen minuutin väli. Hymyiltiin ja
puhuttiin vasikasta, joka oli pantu juomaan Aliinan-päiviä varten.
Aliinan-päivien vasikanpaistit olivat kuuluisat kautta monen pitäjän
ja siitä Aliina siinä kirkonmäelläkin huomautti pehtorille, ettei
pitänyt kitsastella: täysimaitoa piti antaa vain. Ja hänellä oli
vielä omat salaisuutensa, joiden kautta hän sai ne Aliinan-päivän
vasikanpaistit niin maukkaiksi, että "kielensä oli niellä", kun niitä
söi, niinkuin tohtorin oli tapana sanoa. Tohtori piti hyvästä ruuasta
ja oli leikkisä. Hänellä oli tapana paastota kaksi päivää ennen neiti
Kukkurin nimipäiväkemuja ja sairastaa toiset kaksi niiden jälkeen.
Niin kerrottiin leikillä, eikä se niin pelkkää leikkiä ollutkaan.
Mutta sen ymmärsi, että Aliinalle jo nimipäivien suuren maineen vuoksi
oli tärkeää saada vasikanpaisti kunnolliseksi — ja muutenkin oli
vieraanvaraisuus aina kuulunut talon tapoihin, aina oli portviiniäkin
kotosalla, sekä kalliimpaa että halvempaa lajia. Ruustinna likeni
ystävällisenä ja uteliaana nuoria ja urkki leikillisesti neiti
Kukkurin salaisuutta: mitä hän teki, kun se vasikanliha tuli niin
makeaa? Ruustinna tiesi, ettei Aliina ilmaisisi salaisuuttaan, hän
oli sitä monet vuodet turhaan kysynyt. Tällä kertaa hänelle oli
yhdentekevä koko vasikanpaistisalaisuus — hän halusi tietää nuorenparin
sydämensalaisuutta!
Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Aliina hymähti, avasi
suunsa ja sanoi:
— Se on niin, tavallaan, että koko salaisuus on siinä, että panee
maidon joukkoon kananmunan... Niin, aina vain kananmunan, kun vasikka
juo. Se on sille niin mieluista ruokaa, että se oikein kieli kippurassa
korjaa munan siitä lämpimän maidon päältä... tavallaan.
Aliina naurahti ja näytti kädellään, miten vasikan kieli kiertyi
ottamaan munaa. Jaa-ah, jaa-ah, vai munia... Ja siihen aikaan vuotta,
juuri joulun jälkeen. Ruustinna päivitteli ja huojutti päätään.
Hyvä, ettei hän vahingossa onnitellut. Ihan oli onnentoivotus
luiskahtamaisillaan hänen kieleltään, niin varma hän nyt oli
kihlauksesta. Ja saarnan aikana hän päätteli, että hänen silkkipukunsa
oli uusittava häihin. Niistä tulisi tietysti suuret häät, kaksi-,
kolmesataa henkeä — kuinkas muuten!
Ei kestänyt kauan ennenkuin muutkin pitäjän naiset suunnittelivat
pukuasioitaan lukuunottaen Kukkurin suuret häät. Niin rakastunut
oli jo Aliina, että hän lörpötteli maailmalle ainoan salaisuutensa,
salaisuuden nimipäiväpaisteistaan!
Sekä Aliina että pehtori olivat kyllä itsekin alunpitäen huomanneet
asiain tilan. Heidän makuuhuoneidensa ikkunat olivat vastapäätä
toisiaan, toisen uudessa rivissä, toisen vanhassa, ahdas pihamaa vain
välissä. Uutimen takaa seurasivat he toinen toistensa liikkeitä. He
panivat merkille milloin toinen tuli ja meni, milloin aamulla sytytti
tulta, milloin illalla sammutti valon. He tiesivät milloin heille tuli
joku vieras tai muu asiamies, he huomasivat heti, milloin heidän yllään
oli jotakin uutta. Suonperä osti vihreän huopahatun — oikein kauniin ja
muodikkaan. Aliina läksi paikalla kirkonkylän suurimpaan kauppapuotiin
kysymään sukkalankaa ja otti samalla selkoa naisten hattujen hinnoista.
Sivumennen hän kysyi miesten hattujen hintoja. Ohhoh, vai viisitoista
maksoivat tuollaiset vihreät. Olipa niillä hintaa, eivätkö vain liene
olleet arat auringonpaisteelle. Tavallaan. Suonperä oli ostanut uuden
kravatin, heleän sinisen, hyvin kauniin. Nuorisoseuran iltamassa Aliina
näki sen toisesta päästä salia toiseen. Ei missään kauppapuodissa
kirkonkylässä ollut sellaista. Suonperä hankki itselleen lyhyen vihreän
takin, samanlaisen, jommoinen tohtorilla oli. Oli hänellä makua, Kaarlo
Suonperällä, tavallaan, sitä ei voinut kieltää. Kyllähän hän pukimiensa
puolesta olisi menetellyt, herran näköinen hän oli, ei yhdestäkään
kirkonkylän herrasta hän jäänyt jäljelle, tavallaan, ei Saariholman
herroistakaan, jotka kävivät joka vuosi ulkomailla. Olisipa hän vain
ollut... edes... edes agronomi! Se oli sentään jokin arvo, mutta
pehtori!
Aliina päristeli sieraimiaan niinkuin eläin, joka on vienyt kuononsa
ruohojen läheisyyteen, jotka eivät kelpaa syötäviksi. Jos rupeaisi
kutsumaan Suonperää isännöitsijäksi? Mutta mitäpä se siitä paranisi!
Miksei hän ollut keksinyt yksintein, alusta alkaen, kutsuttaa häntä
agronomiksi, silloinpa hän olisi ollut agronomi. Agronomiksipa oli
kutsuttu sitäkin sälliä, joka täällä toissavuonna mahtaili pitäjällä,
aukaisi linjoja ihmisten pihamaiden läpi ja kaadatti komeat puut, jos
ne sattuivat hänen linjojensa tielle. Juoda se herra osasi ja yhtä
toista muutakin. Tutkintoja ei hän suinkaan ollut suorittanut, ja
agronomiksi kutsuttiin. Tämä Kaarlo oli toki käynyt maanviljelyskoulut
ja meijerikoulut ja — monenlaisia todistuksia kotelossa vain oli
ollut, silloin kun hän haki Kukkuriin. Ja hyvät numerot niissä
oli ollut, sanoi Anttikin, lankomies, joka kävi läpi paperit. Ja
kaikenlaisiin luottamustoimiin oli Suonperää käytetty, niinkuin
siihenkin toverikunnan puheenjohtajantoimeen, eikä suinkaan siihen
tyhmintä valittu. Tyhmää oli ollut, ettei Suonperää oltu ruvettu
kutsumaan agronomiksi. Antin syytä se oli, Antti oli sanonut, että on
parasta kutsua pehtoriksi vain, ettei ala liiaksi mahtailla. Aliina
oli ajatellut "isännöitsijää", mutta siihen oli Miina-sisaren mies,
se lanko, sanonut, että paras olla varovainen — luulee vielä yhtäkkiä
pääsevänsä isännäksi. Aliina muisti ikänsä mitä hän vastasi: "eihän tuo
toki sellainen metsäläinen liene, ettei tiedä Kukkurin isäntien aina
lähteneen sieltä ylimmästä päästä..." Kutsuttakoon häntä vain vaikkapa
voudiksi.
Ja nyt he asuivat siinä vastakkain, Kukkurin omistaja ja hänen
pehtorinsa. Aliina tunsi hänen askeleensa, ne olivat aina niin
toimeliaat. Aliina näki hänen hetkeksi pysähtyvän ovenpieleen
puhdistamaan saappaitaan ennenkuin astui sisään, näki hänen tarttuvan
kaljatuoppiin pöydällään, juovan syvään ja taasen päästävän tuopin
pöydälle. Huonostipa se Annastiina hoiti kukat hänen ikkunallaan,
joitakin vaivaisia runkoja siellä vain häämötti. Ja pitipä tehdä
sahtiakin joskus... ja rievää kakkoa.
Raunilan Emma oli saanut maisterin, vaikka hänellä olikin äiti, joka ei
osannut neuloa lapsenpaitaa. Kauniita käsitöitä toki oli Kukkurissa,
jos mitä uusia malleja tuli lehtienkin mukana, niin heti ne neulottiin,
sellaista mallia ei toki ollut, jota ei Aliina olisi osannut neuloa.
Viimein oli ollut kovin kaunis kirjoituspöytämatto — vihreä oksa ja
siinä linnunpesä. Olikohan Kaarlolla kirjoituspöytämattoa? Täytyipä
tiedustella Annastiinalta.
Kaarlo! Kummallisesti ajatukset kulkivat. Joskus tuli sanotuksi
Kaarloksi. Kaarlo Konsta oli hänen koko nimensä, hän kirjoitti sen
K.K. Suonperä. Kalosseissa oli K.S. Ne olivat hyvät uudet kalossit,
Aliina oli huomannut ne nuorisoseuran talolla viimein iltamassa.
Päällystakissa oli suuri silkillä ommeltu kilpi, jossa niinikään oli
K.S. Olikohan pehtorilla sisarta? Morsian sen kai oli tehnyt. Naiset
olivat niin hulluja. Naimisiin oli sellainen kiire, ja mitäpä siitä
sitten tuli muuta kuin onnettomuutta. Murheeseenpa äiti-vainajakin oli
ennen aikojaan kuollut — isä joi, mitäs muuta. Äiti oli kai aikoinaan
tarkoittanut jotakin toista, hänet pakotettiin tälle. Ja siinähän tuo
oli mennyt. Kuka sen olisi taannut, että se köyhä mies, jota hän muka
piti niin kauniina, oli sen parempi. Oma valta silloin oli, kun oli
yksin. Tavallaan.
— Neiti tulisi katsomaan varsoja! kuului pihamaalta ääni, joka
soi suloisena kuin kiusaajan ääni. — Virma... Putte... Suleima...
tse-tse tänne... Emäntä tuo leipää... Tshe-tse-tse... no, ei saa...
soh-soh-soh...
Sillä lailla pehtori soitteli kuin huilua, astellessaan pitkin
pihaa, juoksi varsojen kanssa kilpaa, suojeli Aliinaa, etteivät ne
päässeet potkimaan ja toi ne vihdoin, otsaharjasta taluttaen, Aliinan
eteen. Soh-soh-soh, ihan olivat kädet syödä. Aliina nauroi, pisteli
leivänpalasia niin nopeaan kuin jaksoi hevosten huulten väliin ja
ihmetteli Vahtia, että sillekin nyt kelpasi leipä.
— Tuosta se tulee juoksija tuosta Suleimasta. Kerrassa juoksija. Siinä
hevosessa sitä on mallia! Niin sillä pitää olla muodot ja suhteet kuin
ihmisen ajatus... soh-soh-soh... Eläinlääkärikin sanoi... no-no-no, ei
saa, ei saa! Kerrassa hyvämallinen hevonen.
Aliina nosti silmänsä ja näki muijain kasvoja kaikissa ikkunoissa.
Olivatkin nuo työväenasunnot niin pahasti kaikki talon piirissä!
Annastiina tuli pehtorinrakennuksen portaille. Aliinasta tuntui, että
hän nauroi. Ei ikimaailmassa sitä saataisi sanoa, että Kukkurin tytär
sulhasten puutteessa nai pehtorinsa!
Suonperä jäi ihmeissään katsomaan emäntänsä jälkeen. Tuossa tuo laiha
kuikka mennä piiperteli pihan poikki. Mikä ihme häneen lensi? Juuri
seisottiin kaikessa ystävyydessä ja hymyilyäkin teki ankara suu, kun
yhtäkkiä huulet menevät suppuun, pää keikahtaa ja hän tyrkkäisee
Suleiman menemään niin että jollei olisi väkevänpuoleinen hevosenalku,
niin lentäisi kellarinseinään. Kerrassa. Soh-soh-soh, Suleimaaa...
ei, ei tule allekirjoittaneelle naimakauppoja tästä talosta. Ottakoon
vain isännän sieltä yläpäästä, niinkuin kuuluu uhanneen. Niinhän se
tämä neiti on ruma ja kalvas kuin kuolema. Kerrassa. Vanha... ja
pahansisuinen ja totinen... Kerrassa. Per... ihan tulee kiroussanoja
huulille, kun häntä ajattelee, vaikka äiti-vainaja ne leimasi niin
suureksi synniksi. Eikä hänestä mitään kunnollista emäntääkään tule,
tästä neiti Kukkurista. Niitä hienompia käsitöitäänhän hän vain tekee
ja syöttää pitäjäiäisille nimipäiväpaisteja. Per... Väkisinkin tässä
tulee jumalanpilkkaajaksi. Ei, parasta ruveta ajattelemaan taloa ja
katsella pitäjän tyttöjä. Kerrassa. Helkkari sentään, hän menee ja
ottaa Siivikkalan Elsan. Talo ei ole pienempi Kukkuria, mutta Elsa on
tähän... tähän Kukkurin neitiin verrattuna niinkuin punaposkinen omena
potaatinmukulaan. Kerrassa. Tosin Siivikkalassa oli paljon lapsia.
Olisipa ollut terve tämä Kukkurin Ulla-tytär. Se se oli luonteva
ihminen ja kauniskin oli. Kerrottiin isäntä-vainajan humalapäissään
potkaisseen hänet lapsena vaivaiseksi. Ulla tuli äitiinsä, tämä Aliina
isäänsä. Aliina kiusasi varmasti sisartaan. No Vahti, tshe-tshe...
Saariholman Akseli-herra katselee tätä Elsaa, Elsa on liiaksi
koulunkäynyt näin vasta-alkavalle maanviljelijälle. Mutta jos kuitenkin
luonnistaisi. Hyvä talo tämä sentään on tämä Kukkurikin... per... ja
kuinka vanhanaikaisesti sitä on asuttu... Kerrassa. Ei vielä moneen
vuoteen auta ajatella omaa taloa, täytyy vasta koota... Mutta Elsaa
voi ruveta kaartamaan ja totuttelemaan. Kerrassa. "Saa sen linnun
lentävänkin, kun taitavasti pyytää..." Kaarlo Suonperällä ei ollut
ääntä eikä korvaa, mutta nyt hän lauloi, otsatukasta kuljettaen nuoria
hevosia talliin.
Aliina Kukkurin ja Kaarlo Suonperän seurustelu oli tämän jälkeen kylmää
ja arvokasta.
— Ei tuota tuollaista viitsi katsella, sanoi Aliina sisarelleen, joka
kiikkutuolissa luki Lähetyssanomia. — Kyllä se on parasta, että ensi
syksystä otetaan toinen. Ottaa samalla agronomin, niin väkikin tottelee
paremmin.
— Mistäs sinä nyt suutuit...? sanoi Ulla.
— En mistään, vastasi Aliina. — Muuten vain.
— Tuliko teille eilen riita mistä?
— Ja jo nyt vielä. Minä nyt rupeaisin riitelemään alaisteni kanssa.
Isäkin aina sanoi, että mars maailmalle, mutta riitelemään ei hän rupea
alaistensa kanssa.
Ulla vaikeni. Aliina laski pisteitä käsityössään. Jalallaan työnsi hän
silloin tällöin pois Vahtia, joka kärtti leipää kahvitarjottimelta.
Kello tikutti, kellastunut lehti sireenipensaassa ikkunan alla räpytti
ruutuun. Koira vinkui rukoilevasti.
Ulla alkoi:
— Kuningas siellä... mitenkä tämä sanottaneekaan tämä nimi... mustien
maassa, sellaisessa ihmissyöjien heimossa, oli kutsunut puheilleen veli
Parmasen ja tahtonut tietää...
— Vahti sinä! kivahti Aliina, — menetkös siitä. Saat mennä pihalle,
koska kerran noin tulet tupakalta. Pysy järjestään siellä toisella
puolella, koska olet ruvennut siellä asustelemaan. Kuka sen aina
päästääkin sisälle.
— Mitenkä se nyt sitten niin tulee tupakalle? sanoi Ulla. — Eihän
pehtori polta.
— Polttaa vainen! Ja polttakoon. Niinkuin savupiippu hän tupruttaa.
— Mutta eihän hän tullessaan... "Minä niin vähän viljelen tupakkaa" —
muistan kuinka hän itse sen sanoi. Tuossa istui, missä sinä nyt.
Aliina kimmahti ylös.
— Lienee istunut... ja sanonut... en minä muista. Nyt ainakin polttaa.
Ja polttakoon. En minä häntä kiellä. Ei hän tässä talossa tule
pitkäaikaiseksi.
Ulla huokasi hiljaa. Kello tikutti. Kuiva lehti rapisi rautuun. Yksi
ainoa lehti oli jäänyt koko pensaaseen.
— Niin, se oli se kuningas tahtonut lähempiä tietoja evankeeliumista ja
käskenyt kastattaa lempipuolisonsa...
Ulkoa kuului askelia. Aliinan mielessä oli yksi ainoa ajatus: että
Kaarlo tulisi jollekin asialle. Kahvikin vielä oli tuossa kuumana.
Mutta ne olivat vieraita kylältä.
Istuttiin. Puhuttiin. Naisilla oli mukanaan lista: koottiin rahaa
joululahjaksi opettaja Lampolalle, joka oli toiminut pitäjällä
viisikolmatta vuotta. Oli päätetty antaa uushopeiset kirjoitustelineet.
Aliina merkitsi listaan viisi markkaa omasta puolestaan ja kaksi
markkaa Ullan puolesta. Mahtaisiko voida tavata pehtoria — kyllä
hänenkin pitää antaa.
— Kai sinä Aliina pyydät, olkoon vain tämä lista täällä.
— En minä, sanoi Aliina jyrkästi. — Se on niin saita koko mies.
Palkkaakin korotti tässä syksyllä... Olen niin katunut, etten antanut
koko miehen mennä...
Naiset kuuntelivat silmät suurina päässä. Vai sillä kannalla asiat nyt
olivatkin. Vai sillä lailla...
— Ei, en minä, jatkoi Aliina. — Mutta se kyllä on sopivaa, että häntä
verotetaan pitäjän tarkoituksiin niinkuin muitakin. Sopii hänen vain
panna viisi markkaa. Tavallaan.
— Lähetetään Siivikkalan Elsa pyytämään! keksivät naiset. — Häneltä ei
hän kiellä.
— No niin, sanoi Aliina ja hänen kalpeat huulensa menivät hymyyn, —
sehän sopii mainiosti. Kerrassa. Kerrassa!
— No "kerrassa"! panivat naiset perässä, matkien Suonperän puhetapaa.
— Eilen iltamassahan he niin rakkaasti tanssivat yhdessä. Aina vain
otettiin piiriin Elsa!
Kävi kuin humahdus läpi kirkonkylän: Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
ovat vihoin! Hyvästi vain Kukkurin suuret häät.
Niin luulivat nuoret itsekin. Laulujuhlilla tapasi Aliina Juutin
Fransin, joka oli Kukkurin emäntä-vainajan vanhaa sukua. Fransi oli
joutunut leskeksi, lapset olivat kaikki jo aikaihmisiä. Tämä isäntä
oli sieltä kaikkein ylimmästä päästä, korkeammalta ei Aliina voinut
toivoa. Hän huomasi heti paikalla, ravintolassa, kun isäntä sanoi, että
"Aliina ottaa nyt vain niitä lohivoileipiä niin paljon kuin haluttaa,
kyllä minä maksan", mikä hänellä oli mielessä. Mitä pehtori nyt sanoo?
johtui heti hänen ajatuksiinsa. Nyt voi herra Kaarlo Suonperä päästä
hoitelemaan Siivikkalan raha-asioita, siinä rakkauden sivussa. Ja ne
eivät olekaan parhaita hoidettavia, niin ne nyt ovat sekaisin. Mutta
onhan Elsa kaunis... ja nuori... ja koulunkäynyt! Kuuluu sanoneen
Suonperä, että hän on niinkuin punaposkinen omena. Olkoon vain vaikkapa
hedelmä hyvän- ja pahantiedon omenapuusta. Sopii poimia — ja nauttia
terveydekseen, velkoineen päivineen.
Juutin isäntä saapui Kukkuriin mahtavalla liinaharjallaan. Kaikki
kiilsi ja välkkyi. Aliina oli teettänyt heleänvihreän puvun, hän
kimmelteli kuin suuri koppakuoriainen, liikkuessaan isännän kanssa
pihamailla ja vainioilla. Isäntä kehui viljelyksiä, pidettävä mies
tuntui tämä pehtori olevan kaikin puolin. Aliina odotti hetkeä, jolloin
he tapaisivat pehtorin, hänen piti olla suolla, jota kuokittiin.
Huolimatta helteestä ja pitkästä matkasta kuljetti Aliina vieraansa
suolle. Hyvä suo se oli, mutta pehtoria ei näkynyt. Hetkiseksi
Aliinan sydän riemuitsi: koskipas mieheen kuitenkin, kun ei saanut
näyttäydyttyä! Mutta pian häntä alkoi harmittaa.
Illalla kun isäntä oli saunassa, sanoi Ulla sisarelleen:
— Mukava mies se on tuo Fransi, iloinen ja ystävällinen. Mutta saatko
sinä pois mielestäsi sen toisen?
— Kenen toisen? tiuskaisi Aliina. — Kuka minulla on ollut mielessäni?
Ethän sinä vain ajattele sitä Siivikkalan sulhasmiestä? Johan minä nyt
olisin hullu...
Aliina lähetti noutamaan pehtoria juomaan teetä. Vieras halusi jutella
hänen kanssaan. Pehtori ei ollut kotona.
Aamulla vihdoin koitti Aliinalle kaivattu hetki. Pehtori asteli pihan
poikki ja seisoi hänen edessään.
— Onpas hän kalpea, ajatteli Suonperä, Aliinan nähdessään, — ihanhan
hän on maan värinen.
Aliina puolestaan näki nyt Juutin isännän ja Kaarlo Suonperän rinnan.
Salissa juoden kahvia keskustelivat he. Sitten astelivat he rinnan
pihan poikki, pysähtyivät tuontuostakin puhelemaan ja käänsivät
kasvonsa Aliinan ikkunoita kohti aivan kuin näyttääkseen itseään.
Sanalla se on sanottu mikä oli erotus heidän välillään: toinen oli
nuori, toinen vanha. Heistä näkyi tulleen hyvät ystävät.
Kun vieras oli mennyt ja Aliina riisui heleän vihreää pukuaan, sanoi
Ulla:
— Et sinä koskaan saa häntä mielestäsi.
Aliina läiskäytti kaapinoven kiinni eikä puhunut mitään.
* * * * *
Kaksi päivää olivat Kaarlo Suonperä ja Elsa Siivikkala hengittäneet
samaa ilmaa, nimittäin istuneet samassa salissa, kuunnellen samoja
esitelmiä ja puheita, hengittäneet samaa ruuantuoksua samojen suurten
ruokapöytien ääressä ja kierrelleet samaa näyttelykenttää, sen
karjakatoksia ja karsinoita, sen erilaisia näyttelypaviljonkeja.
Kahdenkeskenoloon ei tietenkään ollut ilmaantunut tilaisuutta, mutta
he olivat aikaa tunteneet yhteenkuuluvaisuutensa ja itsestään oli
ollut selvää, että Suonperä tarjosi Elsalle ateriat ja kahvit, Elsan
kiivaista vastaväittelyistä huolimatta. Tähän väittelyyn menikin miltei
koko heidän yhdessäolonsa. Elsa tahtoi itse maksaa, mutta Suonperä ei
antanut. Joutuessaan yhteen jonkun karjakarsinan ääressä, oli heillä
yllinkyllin puhumista näytteille pannuista eläimistä. Opettavaisia ovat
tällaiset maanviljelysnäyttelyt. Kerrassa.
Elsalla oli yllään vuoroin valkoinen puku, vuoroin vaaleansininen.
Suonperä osti hänelle hopeisen soljen, joka maksoi viisi markkaa. Hän
päätti, että hän huomenna kosii... vaikka mistä hän keksii senverran
aikaa, että he saavat olla kahden. Kerrassa. Kun tuuli löyhytteli Elsan
vaatteita ja hänen tanakka vartalonsa tuli näkyviin, kohisi veri nuoren
miehen päässä ja vaivoin hän hillitsi itsensä, ettei temmannut tyttöä
käsivarsiinsa. Juuri ennenkuin käsityöpaviljonki suljettiin, osti hän
Elsalle uutimet, joista Elsa piti. Niistä meni kaksitoista markkaa.
Elsa kiitti ja moitti, nauroi ja kyyneltyi. Ääneti he astelivat
ravintolatupaa kohden, lahjauutimet Suonperän kainalossa.
— Kuinka hyvä te olette minulle, sanoi Elsa äkkiä ja ojensi kätensä.
Suonperä tarttui siihen. Vavahdus kävi heidän molempien lävitse. Nythän
sen voisi sanoa, huomasi mies: ei ketään ole lähettyvillä. Mutta eihän
sitä saata näin äkkiä. Huomenna hän oli päättänyt sen tehdä ja huomenna
hän sen tekee. Hän otti uudinkäärön kainalostaan.
— Sidotaan paremmin, sanoi hän.
Ja sitten he yhdessä alkoivat kietoa paperia kankaan ympärille. Paperi
repesi. He nauroivat. Mikäpä niitä oli kantaa näkyvissä ‒ kauniit
uutimet! Kerrassa.
Kun Suonperän piti maksaa illallinen, huomasi hän äkkiä, että täytyi
ryhtyä rikkomaan sataa markkaa. Ja samalla hänelle oudosti selveni,
kuinka hirveän paljon rahaa häneltä oli mennyt. Tämän sadanmarkanhan
hän oli ottanut mukaan vain varmuuden vuoksi, ei ollut mitenkään
tarkoitus sitä käyttää. Ei kerrassa. Yhdeksänkymmentäkolme markkaa
kuusikymmentä penniä hänellä oli ollut, sillä hän oli aikonut saada
itselleen pukukankaankin näyttelystä. Ja kaikki oli mennyt kuin
tuuleen. Mitenkä se oli mennytkään? Hän alkoi laskea. Ei ollut tullut
pannuksi kirjaankaan. Käsittämätöntä kerrassa.
Elsa, joka istui pitkällä, pihkaisella, höyläämättömällä laudalla hänen
rinnallaan, taipui ottamaan maasta uutimia, jotka olivat pudonneet.
Siinä oli uutimissa kaksitoista markkaa heti paikalla, huomasi
Suonperä. Niin, ja rinnassa oli tytöllä viisi markkaa — solki. Se tekee
seitsemäntoista. Juhlapäivälliset kahdelta hengeltä kolme markkaa...
aamiaiset kaksi markkaa... illalliset kaksi markkaa... limonaadit!
Naiset ne ovat, jotka vievät. Kerrassa. Sellaista on seurustella
naisten kanssa!
— Nyt minä maksan, virkkoi Elsa äkkiä hänen vierellään ja oli samassa
rientänyt puoliväliin salia. — Antakaa nyt, tämän kerran.
Suonperä piteli häntä lujasti, miltei vihamielisesti, ranteesta.
Olikohan tuo jotakin huomannut? Elsan kasvoilla oli tumma puna,
totisesti hän oli huomannut jotakin! Suonperä koetti hymyillä.
— Ei se sovi...
Ja hän työnsi tytön syrjään ja astui kassalle sadan markan seteli
kädessä.
Senjälkeen ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Koitti seuraavan päivän aamu. Hämmästyneinä tapasivat Suonperä ja
Elsa toisensa asemalla, toisella kädessä matkalaukku, toisella suuri
hatturasia.
— Vai niin, jokos nyt kotiin? sanoi toinen.
— Eikös teidänkin pitänyt olla iltaan asti? sanoi toinen.
— Minä siellä vähän väsyin.
— Eihän niissä kortteeripaikoissa tule nukuttua.
He istuivat vastapäätä toisiaan täpötäydessä kolmannen luokan
tupakkavaunussa. Koko matkustajajoukko tuli maanviljelysnäyttelystä ja
kaikki puhelivat keskenään ikäänkuin olisivat olleet yhtä perhettä.
Elsalta ja Suonperältä olivat puheenainekset loppuneet. Elsa varjeli
vaaleita kenkiään ja helmojaan. Joku humalainen nuorukainen tuli
ja istuutui Suonperän polvelle. Hänet talutettiin asemasillalle.
Yhdellä asemalla meni Elsa ostamaan limonaadia. Suonperä katseli
vaununikkunasta ja kiitteli hengissä onneaan, ettei toki enää tarvinnut
maksaa.
Siitä se oli hyvä se Aliina, ettei hänen seurassaan raha kulunut.
Kerrassa. Ei viittä penniä liikaa ollut häneltä, Suonperältä, kulunut
niillä laulujuhlilla, joilla he Aliinan kanssa olivat yhdessä. Ei
kerrassa.
Eräänä kauniina lauantai-iltana syyskesällä huusi Ulla rappusiltaan
pehtorille, että hän huomenna niin mielellään menisi kirkkoon.
Ja sillä parin kilometrin pituisella matkalla, mikä Kukkurin talosta
oli kirkolle läpi kirkonkylän, syntyi Ullan ja pehtorin välillä
keskustelu:
— Mitäs te, sanoi Ulla... — Puhuisitte suoraan Aliinalle... Teistä hän
pitää... ettekä te kuitenkaan toista ota. Ette te toisistanne pääse
eroon.
— No mitäs perhanaa hän sitten aina kääntää asian toisaanne päin, kun
minä rupean puhumaan! tulistui Suonperä. — Milloin hän sanoo, että myy
talon, milloin että vuokraa... ja kehoittaa minua vain hakemaan taloa
muualta. Enhän minä näin suureen taloon pääse kiinni. Ihan hän pitää
pilkkanaan...
— Älkää nyt... älkää nyt... Itkee hän illoin teidän takianne.
Sängyssäänkin nyyhkyttää. Eipähän ottanut Juutin isäntää... eikä ota
muitakaan. Ei pidä välittää, vaikka hän vastustaa. Sydämessään hän on
myötä.
— Aliina ei enää ole mikään nuori.
— Hän on tullut viisi vuotta vanhemmaksi sill'aikaa kuin te olette
häntä katsellut.
* * * * *
Mutta vuodet yhä kuluivat. Aliina Kukkuri ja hänen pehtorinsa
katselivat yhä toisiaan pihan poikki ja miettivät asiaa. Kun toinen
lähestyi, niin toinen eteni. Pitäjä seurasi jännityksellä asioiden
kehitystä ja teki sananparsia nuorenparin kustannuksella. "Sujuu
kuin Suonperän naimakaupat", sanottiin. "Lujalle ottaa kuin Kukkurin
tyttären rakkaus", sanottiin. Jonkin kerran ilmestyi vielä jokin
mahtava isäntä Aliinan näköpiiriin. Koreita nuoria tyttöjä tuli
Suonperän tielle useampiakin. Aivan viime hetkessä huomasi Aliina aina,
että ihminen yksinään kuitenkin on omassa vapaudessaan, ja Suonperä
keksi aina kauniissa tyttölapsissa jonkin vian, joka teki, että hän
peräytyi. Joka kevätkesästä päätti Aliina sanoa irti pehtorin ja hiukan
myöhemmin hän kuitenkin pyysi häntä. Pitäjä väsyi ja pitäjä suuttui,
pitäjä nauroi ja pitäjä vähitellen tottui tähän kihlaukseen, josta ei
tullut mitään.
Aliinan hampaita särki. Hänen piti lähteä kaupunkiin parannukselle.
Hän viipyi monta kuukautta. Hän mieltyi kaupunkiin. Hän oleskeli
siellä talvisin eri otteissa, sekä ennen että jälkeen joulun. Ulla
piti emännyyttä. Oli se parempi kuin ei mikään. Kesäisin Aliina kävi
kylpylaitoksissa. Hän päätti nyt todenteolla myydä Kukkurin. Vahinko,
ettei Suonperä päässyt kiinni niin suureen taloon. Hän haki taloja.
Jonkin verran pienempiä kuin Kukkuri. Mutta ei pieniä, sillä hän oli
jo tottunut suureen taloon. Hän haki hyvää taloa. Ja halpaa. Se ei
saanut olla kauppatalo. Kun olisi ollut sellainen talo, jonka entiset
omistajat antoivat puoli-ilmaiseksi vain saadakseen sen hyviin käsiin.
Hyviin käsiin tämä talo olisi tullut, sen Kaarlo Suonperä tiesi. Mutta
tuollaista taloa oli vaikea löytää. Tai oikeastaan sellaisia omistajia.
Useamman kerran oli kauppa kuitenkin jo tekeillä — viime tingassa
tuli jokin este. Kukkurin kaupoista ei niistäkään tullut mitään,
vaikka katselijoita kävi niin, että niistä oli todellinen vastus.
Pehtori aivan hermostui, kun aina oli kyydittäviä herroja, laivaan tai
asemalle, keskellä kiireisintä työaikaa.
Hän oli koonnut pienen pääoman ja päätteli, että kymmentä vuotta
kauempaa ei hän ole Kukkurissa, kymmenen vuotta parhainta elämäänsä hän
jo on antanut vieraalle. Tänä vuonna hänen täytyy saada oma talo ja
myöskin tähän taloon emäntä.
Hän haki taloja kuin kuumeessa. Hylly hänen huoneessaan oli täynnä
asioitsijoiden luetteloja, muita kirjoja ei hän enää avannut.
Sanomalehdistä haki hän vain ilmoituksia, joiden otsikkona oli:
"hyvä maanviljelystalo", tai "vanha herraskartano", tai "erinomainen
metsätila". Lauantain ja sunnuntain hän miltei säännöllisesti oli
matkoilla. Hänen täytyi kuin täytyikin nyt saada talo ja päästä
naimisiin. Hän laiminlöi Kukkurin hoidon, pitäjällä siitä puhuttiin ja
työväki sen tunsi ennen kaikkea. Onneksi oli neiti poissa, uhkasi tulla
kotiin vasta juhannukseksi.
Tänä kohtalokkaana keväänä näki Suonperä laulujuhlilla nuoren tytön,
joka kauneudellaan ja vilkkaudellaan herätti yleistä huomiota. Hän
täytti kaikki vaatimukset mitä nuorella miehellä saattaa olla tulevaan
morsiameen nähden. Paitsi kauneuttaan ja nuoruuttaan omisti tyttö
suuren perinnön. Suonperä liittyi siihen ihailijoiden parveen, joka
aina seurasi kaunotarta. Anna-Marja Lauro oli hänen nimensä. Antti
Niemelä, Suonperän toveri maanviljelyskoulusta, esitti heidät. Niemelä
oli kaunottaren orpana, se sopi erittäin hyvin.
Monta tuntia koleaa, kosteaa yötä istuivat ystävykset kortteerimökkinsä
portailla ja puhelivat Anna-Marja Laurosta, hänen kotitalostaan
ja omaisistaan. Tuomi raukka portaiden edustalla kukki, mutta
ei jaksanut tuoksua, niin kylmä oli. Nämä laulujuhlat olivatkin
järjestetyt kovin varhain. Niemelä toimitti serkkunsa ja Suonperän
rinnan kuuntelemaan juhlapuhetta. Tyttö oli kiireestä kantapäähän
valkoisissa, kengätkin olivat valkoiset. Häntä paleli. Suonperä tarjosi
hänelle päällystakkinsa ja lämmitti häntä. "Uhrata kaikki isänmaan
alttarille... Kun muinaiset kreikkalaiset läksivät sotaan... Varmaan
on meidän edessämme pitkiä pimeitä päiviä, jolloin meiltä kysytään..."
Innostuneesta juhlapuheesta kuulivat nuoret vain irtonaisia lauseita.
Lauta, jolla he istuivat, oli niin notkea, että se vaipui syvälle
joka kerta, kun joku liikahti. Sitten se oli pihkainen. Alkoi
hiljaa sataa. Suonperä kääri takkinsa tiukempaan tytön ympärille ja
nosti sateenvarjonsa. Kun juhlapuhe oli loppunut, pyrki Anna-Marja
pois. Suonperä saattoi hänet, onnettomuudeksi asui hän ihan lähellä
juhlakenttää, joten ei seurustelemisesta tullut mitään.
Aivan juhannuksen edellä vei Niemelä ystävänsä Lauron taloon. Sinne
mentiin sekä junalla että laivalla, maamatkan suorittivat miehet
polkupyörillä. Suonperää pelotti. Anna-Marjan orpanan täytyi tehdä
kaikkensa rohkaistakseen häntä. Tyttö on kuitenkin liian hieno... eikä
huoli, päätteli Suonperä.
— Huolii, jos osaat ottaa.
— Saa sen linnun lentävänkin, jos taitavasti pyytää! lauloi Suonperä ja
koetti rauhoittua.
Talo oli kaunis ja pappa ja mamma kohteliaita. Mamma katosi kyökin
puolelle ja pappa tuli näyttämään viljelyksiä. Anna-Marja oli
vaaleanpunaisissa vaatteissa, hän riitaantui heti orpanansa kanssa,
jostakin turhasta, ja löi häntä, leikillä tietysti, esiliinallaan.
Hän otti kissanpojan syliinsä ja kuljetti sitä mukanaan navettaan
ja talliin. Ennen illallista toimitti orpana Suonperän katsomaan
Anna-Marjan valokuva-albumia ja kuvakortteja. Nuoret olivat kahden
huoneessa. Anna-Marja nimitteli tuttaviensa nimiä. Istuen sohvalla
Suonperän rinnalla kävi tyttö yhtäkkiä kiinni hänen kellonperiinsä
ja rupesi kyselemään luokkamerkkejä, jotka riippuivat vitjoissa.
Suonperään teki oudon arveluttavan vaikutuksen. Aivanhan tyttö
käyttäytyi kuin he jo olisivat olleet kihloissa. Kerrassa. Suonperä
vetäytyi kunnioittavasti loitommalle. Anna-Marja tuli perässä, etsi
sormillaan kellon hänen, liivintaskustaan, veti sen esille ja katsoi
mitä se oli. Sitten hän nouti piirongilta oman kellonsa ja asetti
sen käymään Suonperän kellon mukaan. Se olikin kaksi tuntia ja viisi
minuuttia edellä.
Suonperä ei ymmärtänyt mitään, hän säikähti. Säikähti kerrassa. Hän
teki nopeasti sen johtopäätöksen, että he Niemelän kanssa vielä
voisivat ehtiä laivaan, ja nousi hakeakseen Niemelää. Ei, ei mitenkään
saanut vielä lähteä! Ei ikinä isä päästäisi ennenkuin olisi katsottu
suoviljelykset ja... Mutta Suonperä muisteli, kuin pelastuksekseen,
että juhannus oli kovin lähellä, neiti Kukkurin piti tulla kotiin
juhannukseksi, hän ei ollut edes käskenyt lähettää vastaankaan...
Silloin Anna-Marja nauraen ilmoitti, että hän oli kätkenyt herra
Suonperän hatun — ei minnekään hän voisi matkustaa ilman hänen
suostumustaan!
Hikihelmet nousivat Suonperän otsalle. Hän töytäsi ulos, löysi Niemelän
puutarhasta ja vei hänet syrjään.
— Liiaksi on lapsellinen, kuiskasi hän. — Ei tule naimakaupoista
mitään, ei kerrassa. Lähdetään nopeasti menemään, niin ehditään
laivaan. Minä rukoilen sinua!
Orpana nauroi. Ehei, ei sitä toki niin! Ja hän johdatti Suonperän
lehtimajaan — sireenimaja se olikin ja keskellä kukoistustaan olivat
jättiläiskokoiset sireenit — ja puhui hänelle järkeä. Nuori oli
Anna-Marja, nuori ja iloinen — juuri sellaistahan jokainen mies halusi.
Hetken perästä tuli lehtimajan pöydälle teetarjotin ja Niemelä alkoi
huudella Anna-Marjaa. Suonperä kauhistui... Per... oliko mies hullu...!
Ja orpana sai aikaan, että Anna-Marja Lauro ja Kaarlo Suonperä olivat
kahden sireenimajassa.
— No? sanoi tyttö nauraen.
— No? vastasi Suonperä tuskissaan. — Ei mitään minun puoleltani.
Kerrassa. Jaa, kyllä sentään: se minun hattuni...
Suonperä pyyhki hikeä otsaltaan.
— Se ei ole mikään asia. Teidän ystävänne sanoi, että teillä on minulle
asiaa.
— Ei mitään. Ei kerrassa mitään. Niin, muuta kuin se hattu.
— Vai ei muuta. Eikö todella mitään?
— Ei kerrassa.
— Miksi te sitten tulitte tänne Lauroon?
Suonperä punastui.
— Niin... hm... muuten vain... Niinkuin mennään vieraisiin. Laivalle
tulee jo kiire... Kerrassa nopeasti... ja hauskasti on aika kulunut...
On ollut niin paljon katseltavaa.
— Pihkaa ja pieniä kiviä...! sanoi Anna-Marja ja otti jotakin pensaista
selkänsä takana.
— Tiedättekös te, virkkoi hän hetken perästä ja hänen hienopintaiset
kasvonsa olivat yhtenä hymynä, — te tulitte minua kosimaan. Ja minä
olisin teidät ottanut, sillä te olette kaunis mies ja... isä sanoo,
että olette hyvä maanviljelijä... ja muutenkin siivo... ja minä olin
vähän niinkuin pikiintynyt teihin. Mutta nyt en minä teistä huolikaan,
sillä te olette saamaton kuin mikäkin... kinnas... tallukka... Eikä
teistä huoli kukaan muukaan nuori tyttö. Kukkurin neiti on teille juuri
omansa. Ottakaa te hänet. Hän on tarpeeksi tasaantunut. Tuossa saatte
hattunne!
Anna-Marjo Lauro hypähti varpailleen ja painoi hatun herra Suonperän
päähän ennenkuin tämä oli ehtinyt hievahtaakaan.
Olipa siinä saarnaa! Kerrassa. Ja se oli tullut viattoman miehen
hartioille kuin rankkasade ennenkuin hän ehti hakea suojaa. Hän kiitti
onneaan kun istui polkupyöränsä selässä, matkalla laivaan, ja pudotti
ajaessaan monet perhanat ystävälleen, joka oli toimittanut hänelle
niin lapsellista tyttöä. Ei ikinä hän ollut sellaista nähnyt. Mikä hän
oikein oli? Kunnon tyttö hän oli, iloinen vain ja nuori, vakuutteli
Niemelä suuttuneena.
— Ei ne ole sinua varten. Ota sinä se vanhapiika sieltä Kukkurista...
— Per... Kerrassa... Per...
Ääneti ajoivat ystävät läpi kesäisen yön laivasillalle, taluttivat
polkupyörät kannelle ja asettuivat herrain saliin. Pian kuorsasivat
he kukin kulmassaan plyyshisohvaa. Viileä oli yö. Ja viileää oli tämä
ystävyyskin.
Kun Suonperä iltapäivällä yksinään ajoi alas ahdetta, missä metsän
halkaisi Kukkurin raja, tuli hänen oudon hyvä olla. Mielikarvaus, mikä
oli häntä kiusannut eilisillasta asti, meni pois ja tuntui siltä kuin
hän olisi ollut lähenemässä turvapaikkaansa. Ei kai hän ikinä osta
taloa mistään, eikä kai hän ikinä mene naimaan. Täällä Kukkurissa on
vain... Siinä ajatuksessa oli kirvelevä onni...
Aliina oli sillävälin tullut kotiin. Hänen vaatteitaan oli
tuulettumassa nuoralla lehmusten alla. Jokin heleänvihreä ja toinen
appelsiininkeltainen puku välähteli. Suonperän valtasi oudon kotoinen
tunne.
Samassa Aliina huomasikin hänet ikkunasta ja tuli portaille. He
kättelivät kuistin edessä. Aliina oli vilkastunut ja nuortunut,
niinkuin aina matkojen jälkeen. Vahti hyppeli hänen ympärillään kuin
hulluna ilosta. Ei se ollut se Vahti, joka oli ollut kun Suonperä tuli,
se oli kuollut, tämä oli jo kolmas.
He astelivat kellarin nurkan ohitse puutarhaan. Aliinalla oli jotakin
niin tärkeää puhuttavaa, ettei hän antanut pehtorin mennä edes
muuttamaan matkavaatteita.
— Niin, katsokaas, Suonperä, alkoi hän hymähdellen... Te tulette nyt
olleeksi meillä kymmenen vuotta... Ja haette omaa taloa... Se on
luonnollista. Tavallaan. Olette kai nytkin ollut katsomassa taloa...
Jollei Suonperä ajelemisesta olisi ollut kuparinpunainen, olisi hän
punastunut, sillä äänestä hän alkoi aavistaa, mitä hänen emäntänsä
tarkoitti.
— Minä taas, minä etsin ostajaa talolleni, jatkoi Aliina. — Kaarlo...
Kaarlo!
Aliina vaikeni ja loi katseensa maahan. Suonperä kouraisi niskaansa.
Häntä suututti vimmatusti. Leikkikalunaan oli Aliina häntä pitänyt...
— Perkele! sanoi hän yhtäkkiä vähääkään arastelematta. — Tuon te
olisitte voinut sanoa aikaisemmin. Kerrassa. Nyt on teidän tukkanne
harmaa ja minun... Perkele — en paremmin sano!
Aliina tuijotti häneen nöyränä, pelästyneenä.
— Kaarlo... Kuka nyt noin...
— Tässä tulee jumalanpilkkaajaksi noiden naisten takia...
— Kaarlo... Mutta onko nyt sitten myöhäistä? En koskaan ole nähnyt
sinua tällaisena... näin miehekkäänä... näin käskevänä...
— No niin... vai sillä lailla. No kerrassa... Vai sitä lajia pitää
olla. Olen taitanut ollakin tallukka... kinnas...
Suonperä nauroi pahasti.
— Et ole minua koskaan kosinut.
— Enkö minä ole...?
— Et.
— No kerrassa. Kyllä minä monta kertaa olen aikonut. Onkos asia nyt
sitten sitä myöten selvä?
Hetken he olivat vaiti ja miettivät.
Sitten taittoi Aliina pensaasta punaisen ruusun ja pisti sen sulhasen
napinläpeen. Suonperä huomasi, että pitää kai taittaa samanlainen
ruusu. Hän etsi sille paikan Aliinan heleänsinisistä puseronlaskoksista.
Eipä ollut niinkään tasaantunut tämä Aliinakaan: päänsä painoi pehtorin
olkapäälle ja kiersi kätensä hänen niskansa ympärille. Suonperä
alkoi jo joutua sen ahdistuksen valtaan mikä hänelle aina tuli ennen
kihlauksen ja talonkaupan ratkaisemista. Mitä ihmettä... Kerrassa...
jollan hän nyt oli ajautunut sellaiseen nuotanpohjaan, ettei siitä
ikinä pääse... Kerrassa. Ei, ei, ei! hiki alkoi pisaroida otsalle...
Hän kävi lujasti kiinni ranteeseen, joka lepäsi hänen niskallaan,
päästäkseen pakoon. Mihin pulaan hän taasen oli joutunut! Mutta siinä
hän yhtäkkiä muistikin, että Kukkurinhan hän nyt saa omakseen. Ja sitä
kauppaa ei hän kadu.
— Pannaankos sitten kihlailmoitus juhannuspäivän lehtiin? kuiskasi
Aliina, pää hänen olkapäätään vasten.
— Pannaan. Kerrassa.
Nyt niistä naimayrityksistä sitten on kuin onkin päästy! Ja sulhanen
hellitti kätensä morsiamensa ranteen ympäriltä ja kiersi sen hänen
vyötäisilleen.
— Ja nyt mennään sisään ja otetaan lasi portviiniä! hymyili morsian.