Häiriötä, sitäpä rovastin kirje vasta tuottikin. Mattilan emännän
kehuskellessa kunniaa, mikä piti tapahtuman talolle, päättelivät
vanhukset, että panevat rovastille menemään kirjeen, jossa kieltävät
herroja tulemasta tällaisiin pieniin paikkoihin joulunvietolle.
Mattilan emäntä lupasi pitää huolen kaikesta, tulla leipomaan piiraat,
toimittaa kotiin kuusen, lähettää luomaan auki tien vaari- ja muori
vainajien haudoille, tädin ei tarvinnut surra mitään, olihan suuri
kunnia koko pitäjän silmissä, että sellaiset herrat kuin asessööri,
tirehtööri ja rovasti olivat Paavolan poikia ja tulisivat setäänsä ja
tätiänsä tervehtimään.
— Tulkoot vain, sanoi isäntä, — kylmillään tapaavat talon. Vai olisin
minä velvollinen odottamaan heitä täällä niinkuin mikäkin pahantekijä
lautamiehiä.
— Vai vielä piiraat ja puurot ja ehkä pahnatkin, pauhasi emäntä. — Ei
tule mitään, ei tule mitään! Kirje pannaan menemään, että pysykööt
siellä missä ovat olleet viisikymmentä vuotta. Oli heistä tarpeeksi
harmia silloin, kun he kakaroina peuhasivat tässä jaloissa!
— Kukas sen sellaisen kirjeen panee menemään? kysyi Mattilan Miina.
— Sinä, kukas muu. Osaavathan lapset teillä selvää kirjoitusta.
— Ja meidän lapset menisivät tekemään sellaista! Ne on käyneet koulut
ja tietävät mitä merkitsevät tirehtöörit ja asessöörit.
Vanha Paavola kirosi, ettei hän välitä pipeistä eikä papeista.
Kenelläkään ei ole asiaa hänelle, vaikka tulisivat omat pojat, niin hän
kääntäisi ne portilta takaisin. Kyllä hän nämäkin herrat tietää. Ne on
saaneet vihiä siitä, että tukkiyhtiöt kyselevät Paavolaa, ja toivovat
nyt joitakin vanhoja perintöosia. Tietenkään ei heillä ole mitään
saamista. Ja jos olisikin ollut, niin ne on jo vanhentuneita, kun ei
niitä viiteenkymmeneen vuoteen ole haettu. On hän ennenvanhaan käynyt
käräjiä siksi paljon, että hän lain tuntee. Kylmillään ne suuret herrat
Paavolan tapaavat, kun saapuvat joulua viettämään. Veisatkoon sitten se
maanmainittu messupappi, niinkuin ennen muinoin poikasena, että raikuu
pirtti. Ei elävää torakkaakaan suurten herrain pidä tavata Paavolassa!
Ja pahasti nauroi isäntä kirjeen kuultuaan.
Mutta oudosti se sentään oli vaikuttanut vanhuksien koko olemukseen.
Oli kuin jotkut kaukaiset kaiut heidän sielujensa pohjalla olisivat
havahtuneet pitkästä unesta ja alkaneet soida. Jonkin päivän he
murjottivat niin vaiti, että olisi luullut heidän mykistyneen.
Vähitellen he alkoivat puhua, ensin vain jonkin sanan päivässä, sitten
joitakin lauseita ja vihdoin he puhuivat yölläkin, syytellen toisiaan.
— Tulevat vaatimaan takaisin tätä Paavolaa.
— Todistakoot, todistakoot. Vaari on kuollut, seppä on kuollut, kaikki
ovat kuolleet, jotka voisivat jotakin meitä vastaan todistaa.
— Kyllä ovat menestyneet maailmassa nämä Antti- ja Maija-vainajien
lapset. Mikähän siinä on, etteivät meidän pojat? Ei ilonpäivää heistä
ole ollut.
— Mitä se puhumisesta paranee.
— Ja vielä kirjoittaa rovasti lapsenlapsista, jotka mukamas leikkisivät
joulukuusen ympärillä...
— Älä siinä itke...
— Enhän minä ole vuosikausiin itkenytkään... Kunhan eivät vaatisi
tilille siitäkin koivikosta, joka oli tässä ennen, se oli korea
koivikko...
— Pitäisi päästä niiden tukkiherrain puheille, jos saisi talon myydyksi
ennenkuin tulevat nämä turilaat — en paremmin sano.
— Voi, voi, missähän ne viettävät joulua meidänkin pojat...
— Jollet siitä lakkaa, niin saat tästä halosta. Varmasti tulevat
vaatimaan takaisin Paavolaa. Pitäisi tavata jotakin lakimiestäkin.
Vaikka kyllä se niin on, että laki viidessäkymmenessä vuodessa
vanhenee, jollei aikoinaan ole valvottu.
— Jospa toimittavat meidät vielä linnaan siitä, että otimme heiltä
talon.
— Heidän oikeutensa on vanhentunut.
— Mutta jos sattuisimme samaan vankilaan poikain kanssa. Jos
sattuisivat istumaan elinkautisina.
— Sinun syytäsi tämä on kaikki tyynni.
— Minunko syytäni? Minäkös heiltä talon vein ja lehmät ja hevoset,
yksinpä heidän isävainajansa kirkkovaatteetkin...?
— Mutta kukas heidät ajoi lumihankeen jouluaattona viisikymmentä vuotta
sitten — häh?
— Sinä riidan nostit! Muistele vain: tämä rovasti, tämä Antti se
veisasi ja sillä oli niin korea ääni, että kelpasikin kuunnella. Niillä
oli kaikilla niin koreat äänet, niinkuin oli niillä vainajillakin.
Oli päästy saunasta pirttiin, silloin sinä sanoit niin rumasti tälle
Antille. Kyllä minä sanatkin muistan, sanonkos...!
— Mutta sinä heidät tuvasta pihalle ajoit, käskit sikoläättiin
viettämään joulua — eikös se niin ollut?
— Mikäs hätä sikoläätissä sitten olisi ollut. Olen minä itsekin kerran
ollut jouluyön sikoläätissä, kun isävainajani humalapäissään salpasi
sinne meidät kaikki lapset..
— Sinulla olikin isä sellainen juopporenttu. Tässä Paavolan suvussa on
aina ollut parempia ihmisiä...
— Niinkuin ne meidänkin pojat. Varkaita ne on ja murhamiehiä. Voi
yhtäkaikki...!
— Ja itkemisestä se sitten paranee. Olisit antanut veli-vainajani
orpolapsille edes leipäpalan mukaan...
Yöt päivät kiduttivat vanhukset itseään ja toisiaan puoli vuosisataa
vanhoilla muistoilla. Jouluaatto läheni heitä kuin viimeisen tuomion
päivä.
* * * * *
Kun vihdoin joulun pehmoisessa hämärässä kaksi rekeä ajoi Paavolan
pihamaalle, seisoivat he pyhävaatteissaan hiljaisina ja äänettöminä
pirtin ikkunoissa, kuunnellen kulkusia. Pirtti oli siistittynä käynyt
ikäänkuin entistään suuremmaksi, vaikka kuusikin puolestaan otti
tilaa. Kun rievut ruuduista olivat otetut pois, oli oudon valoisaakin.
Matalista ikkunoista näkyi kolmelta seinältä metsää ja lunta, tuntui
siltä kuin pirtti kuusineen olisi kuulunut samaan metsään.
Mattilan emäntä niiaili portailla suurille herroille ja selitti, että
isäntä ja emäntä jo ovat vanhat... se on heille suuri kunnia, että
niin korkeat herrat tulevat näihin pieniin paikkoihin... Kyllä he
elävät ja ovat kotosalla, pirtissä taitavat ollakin. Hän, niin, hän
on emännän sisarentytär, hän on Mattilan emäntä, taitaa tulla sinne
viisi näitä uusia virstoja, ei ole koskaan oikein mitattu sitä tietä.
Ja heillä on siellä Mattilassa suuremmat paikat niin että jos herrat
tahtoisivat niinkuin tulla sinne joulua viettämään, niin olisi kaikin
puolin mukavaa. Tätä Paavolaa kun kysyvät tukkiyhtiöt, niin ei ole enää
palvelijoita eikä paljon karjaakaan.
— Kiitoksia paljon, mutta kyllä me jäämme tänne syntymäkotiimme, kun
kerran olemme sitä varten tulleet. Katsokaas veljekset, täällä ovat
lovet jäljellä ovenpielessä!
Rovasti se oli joka puhui, vanhukset tunsivat pirttiin asti hänen
heleän, selvän äänensä. Antin äänen, eikä yksin poika-Antin, vaan
isä-Antinkin, hänen, joka kuudettakymmentä vuotta jo oli maannut
haudassa! Emännän huulet vapisivat, isännän kasvot olivat käyneet kovin
kalpeiksi. Sisarentytär tuli touhuten ovesta ja kuiskasi nopeaan:
— Eivät ne tule Mattilaan, täällä tahtovat olla, teitä kysyvät, eivät
ole suuttuneita, vaan kovin hyvänlaisia. Ovenpieltä tarkastavat ja
mittailevat pituuttaan vanhojen merkkien mukaan, tuntevat joka merkin
minkä isä on pannut ja minkä äiti. Kovin niillä on komeat turkit...
— Eivätkö ole suuttuneita? pääsi emännältä.
Neljä iloista ihmistä tuli pirttiin, kolme vanhaa ja yksi nuori. Vanhat
paljastivat päänsä ikäänkuin olisivat astuneet kirkkoon ja jäivät
ovensuuhun katselemaan niinkuin eivät milloinkaan olisi nähneet mitään
niin merkillistä kuin tämä pirtti. He hymyilivät, huudahtelivat,
naurahtelivat, pyyhkivät silmiään ja ilostuivat joka asiasta. Kaikki
oli niinkuin ennen, he eivät vain olleet muistaneet, että pirtti
oli näin suuri ja näin matala. Vanha muuri oli paikoillaan, aivan
samanlaisena, ainoastaan paljon mustempana, ja portaat, jotka veivät
ylös, aivan samat! Niistä oli lapsena ollut niin vaikea päästä... Ja
orret katossa olivat samat... Ja seinäkaappi! Tuossa seisoi äidin
rukki! Ja penkit olivat tutut... Oliko nähty komeampia penkkejä!
— No mutta tuossahan ovat isäntä ja emäntäkin — on jo vähän hämärää —,
Jumalan rauha teille, setä ja emäntä. Ohhoh, olettepa te vanhentuneet.
Mutta kas, kas, eikös emännällä ole yllä vanha tuttu rippipuku ja
eikös tämä ole se esiliina, johon kerran riipaistiin omenoita pappilan
puutarhasta, taimmaisista puista, salaa, kun oltiin kirjoituttamassa
ripille... Ja ihanhan isännällä on kuin isävainajan juhlapuku,
muutenkin olette niin hänen näköisensä... On se taas mukavaa tavata...
Ihmeelliset ovat Herran tiet.
Rovastilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kätteli sukulaisiaan.
— Vieläköhän täällä nurkassa on se luuta, josta aina otettiin varvut,
kun minun piti saada selkääni! sanoi asessori nauraen.
Hän oli niin leikkisä mies.
Isäntä katseli kulmiensa alta herrojen mutkiin. Pilkkanaanko he heitä
pitivät, kun tuolla tavalla kaivelivat joka nurkan? Vai tahtoivatko
he naurun ja leikkipuheen varjossa tutkia missä kunnossa talo oli ja
miten paljon heidän piti siitä pyytää? Miten sen asian mahtoikaan olla
— mahtoikohan laki vanheta viidessäkymmenessä vuodessa?
Taitaisi vain olla parasta toisen kerran panna nämä samaiset Paavolan
pojat menemään hankeen jouluaattona. Isännältä oli kuitenkin tänään
oudosti sanomisen kurssi poissa. Hän ei koko tässä tuvassa tuntenut
olevansa kotona, olivat sen niin pesseet ja kolunneet. Se oli kai
sitten sitä "lapsen mieltä", mistä rovasti oli kirjoittanut, tuo
istuskeleminen penkillä ja ihmetteleminen ja muisteleminen mitä siinä
milloinkin tehtiin. "Tuossa oli äidin jakkara, siinä hän aina kuori
potaatteja... Tuossa istui isä ja luki saarnan — vieläköhän se vanha
postilla on jäljellä?... Tästä orresta riippui kehto, siinä me kaikki
aikoinamme lepäsimme, äiti kiikutti kehrätessään... Ja leipäsalot
ovat aivan samassa paikassa kuin ennenkin — silloin oli vain niin
harvoin selvää viljaa... Muistatteko kun sekin sydänmaan vaimo tuli
tänne — se oli vähää ennen joulua —, se tunki lapsineen muurin
kupeelle, se laahautui sinne nelinryömin, ne söivät meidän käsistämme
perunan kuoretkin, aamulla oli kerjäläisäiti kuolleena. Ne olivat
kovia aikoja... Vieläköhän se on jäljellä se suuri huhmari, missä
meilläkin survottiin pettua?" Emäntä innostui vastailemaan vieraiden
kysymyksiin. Kaiketi ne kaikki olivat jäljellä, sekä jakkarat että
huhmarit ja raamatut, ei niitä täältä mihinkään oltu kuljetettu,
tuolla puodissa olivat viinapannutkin, se Miina niitä tässä juuri
joulun alla oli uhannut myydä kuparisepälle kaupunkiin. Vihdoin emäntä
kysyi, eivätkö herrat tietäneet pojista mitään, heidän pojistaan,
joista ei viiteen vuoteen ollut kuulunut mitään. Heitäkin oli kolme —
yhdeksästä lapsesta olivat nämä kolme jääneet eloon, nuorin, Lauri,
kääntyi juhannuksesta kolmannelle kymmenelle. Mitäpä herrat olisivat
tietäneet, mutta he lupasivat koettaa ottaa heistä selvää ja äiti
pyyhki jo silmiään ikäänkuin olisi saanut heiltä terveisiä. Tirehtöörin
poika, se nuoriherra joka oli mukana, keksittiin olevan heidän Laurinsa
näköinen, ja tosiaanhan hän olikin, kuinka lieneekin ollut, ja hän
kävi maanviljelyskoulua. Tälle nuorelleherralle näytettiin kaikkea,
hän ei koskaan ollut käynyt tällaisessa metsänkorvessa, hän oli nähnyt
savupirtinkin vain kuvissa. Emäntä pyyhkieli silmiään ja alkoi kantaa
pöytään jouluruokia.
Kun herrat olivat aikansa nauraneet ja muistelleet, kävivät he
hiljaisiksi. Astellessaan saunaan pysähtyivät he pihamaalle,
silmäilivät luhistuvia aittoja, etsivät katseillaan tuttuja kiviä ja
kuuntelivat loputtomien metsien huokausta lähestyvässä jouluyössä.
Taisivat kaivata koivikkoakin. Isäntä oli mennyt ikkunan ääreen, minne
he olivat jättäneet kauluksensa ja muut irralliset kapineensa, ja
punnitsi kädessään rovastin kultakelloa, koettaen ottaa kynnellään
auki kantta. Olipa siinä kelloa, miten paljon lieneekään maksanut,
ei olisi pitänyt himoita lisää tätä maallista tavaraa, oli sitä
riittämiin asti, sen kyllä näistäkin pikkukapistuksista näki. Sille
maanviljelyskoululaiselle kaiketi ne tätä Paavolaa tahtoivat. Mutta
kyllä oli se laki vanhentunut, mikä siihen olisi auttanut. Kun velka
vanheni kymmenessä vuodessa, niin kai se talon omistusoikeus toki
viidessäkymmenessä!
Yhä vain seisoivat herrat pihamaalla. Tuskin kymmentä askelta he olivat
ehtineet kaivon kohdalta vaateaitan kohdalle. Siinä sitä ihmeteltiin
ruumislautaa katonrajassa ja kaiketi taas muisteltiin, ketkä sillä
olivat levänneet. Olihan siinä kaupungin herroille katselemista. Ja
tuokin nuoriherra luuli itsestään tulevan maanmiehen, kun noin suu auki
töllisteli joka paikkaa. Isäntä tarkasteli tihruisen lampun valossa
pientä kauluksennappia ja koetti saada selvää, oliko sekin kultaa, kun
herrat vihdoinkin kumarsivat päänsä sisään saunan ovesta. Siinä sitä
kaiketi taas ihmettelemistä — musta sauna se oli.
— Sinne jäivät, toimitti emäntä, — tahtoivat olla yksinään.
Ihmettelivät vain kuinka pieni sauna oli, sitten olivat ihan hiljakseen.
— Kyllä sinä nyt syötät ja hyppäät, sanoi isäntä, — mutta mitäs sitten,
kun ajavat meidät mäelle. Kyllä sen pian kuulet.
— Taisi tulla tehdyksi heille vääryyttä.
— Vai vääryyttä — oikeus ja laki itse määräsi minut holhoojaksi. Pidä
sinä suusi kiinni.
— Mutta minä ajoin lumihankeen jouluaattona enkä antanut leipäpalaakaan
mukaan...
Isäntä vaikeni.
* * * * *
Illalla kaikui Paavolan pirtissä veisuu kuin parhaimmassakin kirkossa.
Talonväet eivät olleet vuosikausiin kuulleet virttä ja rovastin mahtava
ääni tunki luihin ja ytimiin asti. Työlästä siinä oli taistella
vastaan. Emäntä itki niin että hänen piipattava hyttysenäänensä
yhtämittaa katkeili ja isännänkin täytyi jo vetäistä hihallaan
nenäänsä. Tihruisen lampun ja sammuvan hiilloksen valossa istuivat
sukulaiset viidenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdessä. Nuoriherra,
jolla ei ollut muistoja siltä ajalta, haukotteli, oikaisihe pahnoille
permannolla ja nukkui.
Tuli hiljainen yö. Vieraat olivat tuvassa ja vanhukset kamarissaan.
Isäntä asteli sukkasillaan pitkin permantoa ja tarkasteli kitupiikki
kädessä rakoja siltapalkkien välillä. Varmaan näkyi, että palkkeja
oli liikuteltu. Jos herrat yhtäkkiä tulisivat, kysyisivät rahoja,
vaatisivat nähdäkseen kirstun, ja kun eivät löytäisi sieltä mitään,
tarkastaisivat uuninnurkat ja nostaisivat lattiapalkkeja! Ettei hän
kuitenkin vienyt rahoja talliin tai aittaan!
Herrat tuvassa eivät nukkuneet. Selvästi siellä liikuttiin. Valokin
näkyi pimeään porstuaan. Kuului ryskettä ja pauketta. Isäntä lakkasi
vartioimasta aarteitaan ja kuunteli. Etteiväthän vain polttaisi koko
taloa.
Vanhan Paavolan kädet vapisivat.
— Pysy sinä paikoillasi ja katso, ettei kukaan mene lattian alle,
sihisi hän vaimolleen.
— Älä sammuta lamppua, rukoili emäntä.
— Ja vielä tässä öljyä polttamaan...
Isäntä kompuroi halko kädessä läpi pimeän porstuan tuvan ovelle. Siinä
hän kuunteli. Tuntui siltä kuin olisi naurettu, tai kukaties itketty.
Hän raotti ovea ja näki heleän pystyvalkean valossa jotakin valkoista.
Naurettiin todella, tai itkettiin. Isäntä astui sisään halko kädessä.
Hänen silmänsä sattui olkiläjään: vanhat herrat istuivat piirissä ja
nauroivat, tai lienevätkö itkeneet. Nuoriherra nukkui. Hän oli niin
Lauri pojan näköinen, että halko kolahti maahan isännän kädestä.
Yövaatteissaan kyyröttävät herrat katsahtivat oljiltaan vanhukseen.
Silloin isäntä uudestaan koppasi halon käteensä, hänen silmänsä
verestivät ja ääni vapisi:
— Oletteko te tulleet tänne taloa polttamaan vai murhaamaan minua ja
emäntää vai mitä te täältä haette? Menkää pois, taloa ei anneta teille,
saatte mennä Mattilaan, siellä on suuremmat paikat ja koulunkäyneet
lapset...
Isännän ääni oli alentumistaan alentunut. Vanha rovasti nousi.
— Vai aikoo isäntä toisen kerran ajaa meidät jouluaattona
syntymäkodistamme talvipakkaseen.
— Toisessa talossa on suurille herroille suuremmat paikat...
— Emme ole tulleet hakemaan suuria paikkoja, vaan syntymäkotia.
Halko kolahti nurkkaan.
— Me olemme tässä olleet pienellä metsästyksellä, sanoi asessori
leikillisesti, — vaikka hyvin huonolla menestyksellä. Emme ole nytkään
turvassa: katosta tippuu lakkaamatta.
Asessori purskahti nauruun.
Mutta rovasti alkoi vakavana astella edestakaisin lattialla, sitten hän
pukeutui ja kutsui isännän lisäksi emännän pirttiin. Ja istuen heidän
rinnallaan penkillä, hän puhui heille lempeästi.
— Olemme, me veljekset, lapsenmielellä lähestyneet tätä lapsuudenkotia
emmekä suinkaan vihamielisissä aikeissa. Tarkoituksemme ei ole ollut
tulla pyytämään sitä mikä oikeudella meille kuuluu, nimittäin tätä
Paavolan taloa, vaan ainoastaan saada viettää täällä pyhä yö ja
sitä seuraavat pyhät päivät. Tänä yönä kuitenkin, taistellessamme
kutsumattomien vieraiden kanssa, tai ehkäpä oikeammin sanoen pirtin
alkuasukkaiden kanssa, jotka pitivät meitä tungettelijoina, on
mieleemme johtunut, että pitäisi pelastaa tämä syntymäkoti joutumasta
vieraihin käsiin. Ja kun Kustaalla on poika, joka haluaa maamieheksi
niin...
Isäntä liikahti levottomasti ja odotti suunvuoroa.
— Isäntä aikoo sanoa, että tämän olette arvannut, että juuri tämän
perustuksella kutsuitte meitä äsken ryöväreiksi ja murhamiehiksi...
— Antti hoi, huudahti asessori, — täytyypä myöntää, että olemme olleet
murhatyössä, vaikka huonolla menestyksellä...
— Tarkoituksemme, jatkoi rovasti, — on kuitenkin ollut rahalla ja
hinnalla saada ostaa tämä talo, ja teille, setä ja emäntä, tietenkin
turvaamme asunnon ja elannon kuolinpäiväänne.
Kaiken jouluyötä valaisi pystyvalkean loimu hankea Paavolan
pirtinakkunoiden alla. Sukulaiset kävivät läpi puolen vuosisadan
vanhoja muistojaan ja selvittelivät välejään. Kuului siinä vuoronperään
vanhan Paavolan kiukkuinen vetoaminen lakiin, rovastin opettavaiset ja
lempeät nuhteet, asessorin leikkipuhe, tirehtöörin viisaat huomautukset
ja emännän itku.
Mutta kun kukko, joka oli viety navettaan, tässä maanpakolaisuudessaan
korotti äänensä ja ilmoitti jouluaamun koittaneen, sykki sukulaisten
rinnassa kuin yksi sydän. Nyt tuppasi vuorostaan vanhaa Paavolaa
itkettämään. Rovasti uhkasi ottaa hänet rekeen rinnalleen ajaessaan
joulukirkkoon. Emäntä puolestaan vuoroin nauroi, vuoroin pyyhki
kyyneliään. Hän ei ollut nauranut vuosikausiin ja nyt lupasi asessori
kustantaa hänet kaupunkiin tervehtimään rouvaansa ja näkemään junaa.
Kun nuoriherra heräsi oljillaan, sanottiin hänelle:
— Mitäs sinä sanot, jos saat joululahjaksi tämän Paavolan talon? Niin,
niin, sinä saat sellaisen joululahjan. Näytä vain, että sinusta tulee
mies ja että teet siitä mallitalon.
Nuoriherra hieroi silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän
nähtävästi ei muistanut missä oli.
— Kuinka tämä nuoriherra onkin niin meidän Laurin näköinen! huokaili
Paavolan muori.
Odotettiin herrojen kyytimiehiä. Asetettiin palavat lamput ikkunoihin.
Milloin kuului virren sävel pirtistä, milloin pihamaalta, milloin
portilta. Ensimmäisten kirkkomiesten kulkuset lähenivät jo hiljaa
helisten kylästä.
— Eipä olekaan moniin jouluaamuihin ollut valkeaa Paavolan pirtin
ikkunoissa, sanoi isäntä.
Muori oli keittänyt kahvit ja puheli pojistaan. Rovasti lupasi
uudelleen ottaa heistä selvää, Jumalan avulla. Sitten hän veisasi
virrenvärssyn niin että seinät tärisivät. Yhtäkkiä hän kääntyi
veljenpoikansa puoleen ja lausui:
— Sinä olet tänä jouluna, rakas lapsi, saanut kalliin lahjan: isiesi
kodin. Tuskin vielä aavistat mitä tämä lahja sisältää. Mutta tahdon
kuitenkin samalla antaa sinulle opetuksen, joka ainakin minulle on
ollut paras perintö lapsuuteni kodista ja josta saan kiittää kaikkea
menestystäni maailmassa. Kuulkaa kaikki, sillä kertomukseni sitä
ansaitsee. Jouluyönä viisikymmentä vuotta sitten, kun minä ynnä veljeni
ja sisareni vilusta väristen kyyrötimme heinäladossa maantien laidassa,
odotellen aamunkoittoa ja kirkkomiehiä, nukahdin minä pieneksi hetkeksi
ja näin ihmeellisen unen. Olin olevinani pieni lapsi ja nukkuvinani
kehdossa. Silloin tuli äiti luokseni puettuna valkoisiin vaatteisiin,
niinkuin olimme nähneet hänet arkussa, pani kätensä päälaelleni ja
sanoi: "älä pelkää, lapseni, ei hiuskaan putoa päästäsi ilman Jumalan
tahtoa. Vihaa valhetta ja pysy totuudessa, se opetus on perintösi
syntymäkodista, jos sitä noudatat, käy sinun hyvin." Minä heräsin, äiti
oli poissa.
Rovasti vaikeni, kaikki muutkin olivat ääneti. Muorin nyyhkytys kuului
väkivaltaisena läpi hiljaisuuden.
Vihdoin alkoi kulkusten helinä sekaantua pirtin hiljaisuuteen. Oli aika
lähteä joulukirkkoon.