Syrjärannan seurakunta oli taasen pitkästä aikaa joutunut pappisvaalien
eteen. Kaikki oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä: Piponius,
kirkkoherra, pitäjän ainoa pappi oli kuollut, virka oli julistettu
haettavaksi, ehdokkaat ja vaalipyhät olivat määrätyt. Uusi virkeys
oli sekin vaalien lähestyessä tullut seurakuntaan, varsinkin oli
virkeys huomattavissa Mäenpään emännässä Pauliinassa. Häneen etupäässä
kääntyivät seurakuntalaisten katseet ja lienevät siellä kaukana
kääntyneet kapitulin herrojenkin katseet, sillä tiedettiinhän se
hengellisissä piireissä yleisesti, että Pauliina valitsi papit
Syrjärantaan.
Ei hänen toimiaan ollut tällä alalla sopinut moittia. Piponius
oli ollut kunnon mies, ja kristitty, vaikk'ei Herra ollut suonut
hänelle saarnalahjoja enempää kuin messuääntäkään. Mutta sittenpä
syrjärantalaiset olivatkin saaneet pitää hänet, ei hän ollut hakenut
pois niinkuin ne lahjakkaammat papit, jotka Pauliina aikaisemmin oli
hyvällä ymmärryksellä ja kaikinpuolisella käsityksellä seurakunnalle
katsonut. Kahden virstan päähän väitettiin kuuluneen, kun Silvenjus
alttarilla messusi, että "Hee-e-rraa — olkoon — teidän kaa-anssanne".
Kyliä oli Silvenjus saanut kaikinpuoleiset lahjat, mutta kulkupuheita
ei hän ollut osannut välttää, poikamies kun oli, ja poishan hän pian
haki ja suurituloiseen seurakuntaan pääsikin. Erinomainen hengenmies
oli ollut Elias Hirvonen, mutta oli poloinen mennyt naimisiin naisen
kanssa, joka enemmän muistutti villikissaa kuin pappilanrouvaa. Kun
Hirvoset vapunpäivänä olivat muuttaneet Syrjärantaan, niin pastorska jo
toukokuun lopulla hyökkäsi maantiellä, Paavilaisen puodin tienoilla,
itse Pauliinan kimppuun ja vaati häntä tilille siitä, että hän olisi
sanonut heidän, Hirvosten lapsista, että ne olivat kuin lapset
Otjiikan-Pinkuessa. Saattoi Mäenpään emäntä kerskata tuttavuuksillaan
Otjiikan-Pinkuessa ja Ovambo-maassa, koska hän aina pitkin kirkonmäkeä
kerskasi silläkin, että hän oli Lähetyssanomien vanhin tilaaja näillä
mailla, mutta pappilan lapsia ei tarvinnut tulla haukkumaan!
Herra siunaa, vai että hän, Mäenpään Pauliina, olisi puhunut jotakin
Otjiikan-Pinkuen lapsista! Toki hän aina piti nämä lähetysmaat siksi
pyhinä, ettei sekoittanut niitä näihin maallisiin. Ja siksi toiseksi
kuului pakanalapsista kasteen kautta tulevan niin hyviä kansalaisia
taivaan valtakuntaan, että näistä valkoisista harvoin sellaisia
sai. Niinkuin sen näki joskus pappienkin lapsista Ja Pauliina sanoi
pastorskalle vielä senkin, ettei heitä, Hirvosia, olisi näillä
maillakaan, jollei Pauliina olisi lyönyt pöytään kahtatuhatta ääntänsä.
Ei ollut kastetulle ihmiselle kunniaksi, mitä kaikkea pastorska
Pauliinalle sanoi. Hirvoset eivät tulleet Syrjärannassa pitkäikäisiksi.
Ei suinkaan pastori Hirvonen missään voisi olla montakaan vuotta, rouva
sen teki mahdottomaksi. Ja muuttaneetpa he olivatkin yhtä mittaa,
olihan Pauliina sen kuullut, Mäenpää kun oli tienristeyksessä ja koko
kulkeva kansa kun piti talon suurta pirttiä kortteeripaikkanaan. Tämä
nykyaika tahtoi lukea kaikki lehdistä, kirjaviisautta se ajoi takaa.
Pauliina ei pitänyt muita lehtiä kuin Lähetyssanomat, mutta hän kuuli
matkamiehiltä kaikki uutiset, niinkuin murhatkin ja kuolemantapaukset.
Ja matkustavien kautta kuuli hän kaikki uutiset pappis-alaltakin. Ne
tarvittiin kaikki tarkkaan, kun tuli kysymys pappisvaaleista.
Hukassapa olisikin oltu, jos olisi otettu pappi vain hänen
vaalisaarnansa perustuksella. Vaalisaarnanhan saattoi valmistaa
huonolahjaisempikin. Eikähän sitä tietänyt, kun nyt papinkin
saarnatuolissa näki, minkämoisen ihmisen hän oli nainut. Mutta kun
kaikesta otti selvän etukäteen, niin silloin ei joutunut pulaan.
Kyllä Mäenpään Pauliinalla oli oikea järki ja tarkoitus näissä
kirkollisissa asioissa. Eivät suotta pitäjäläiset häneen luottaneet.
Tosin Syrjärantaan hiljan oli muuttanut muuan nuori isäntämies,
Ratinen, ja hän näytti haluavan sekaantua joka asiaan. Ja niin hän
nytkin kuului kehuskelevan Jokista, joka oli kolmannella vaalisijalla.
Martti Jokinen, hän oli muka uuden ajan pappi, joka otti osaa
nuortenkin harrastuksiin. Kaikissa tansseissa ja iltamissa nyt
kerskailtiin, että siitä sitä saadaan oikein Syrjärannan profeetta.
Mäenpään emäntää epäilytti jo ensi hetkestä pappi, jonka puolta Ratinen
piti. Ja pian Mäenpään tupaan sattuikin matkamiehiä, jotka tiesivät
mikä tämä Martti Jokinen oli miehiään. Sellainen se oli tanssiva
pappi. Häissäkin kuului tanssineen kerran, pari, morsiamen kanssa,
omaa rouvaansa sanottiin tanssittavan pappilan salissa, vaikk'ei
vieraitakaan ollut. Nuori iloinen rouva hänellä oli.
Johan Pauliina vähemmästäkin ymmärsi, ettei tällaisesta papista ollut
Syrjärantaan. Jossakin kaupunkipaikassa sellainen saattoi mennä, koska
tietysti sellaisellakin täytyi olla paikka ja leipä. Ymmärsivät sen
syrjärantalaisetkin, ettei tanssiva pappi menestyisi täällä.
Nyt oli siis valittava Oulaan kirkkoherran Eemeli Johanssonin ja
Näsilän kappalaisen Heikki Tammilehdon välillä.
Johanssoni kuului jo olevan vanhanpuoleinen — minkä vuoksi hän haki
pois Oulaasta? Oulaan mies sattui parahiksi tulemaan Mäenpään tupaan
tarjoamaan silakoita. Emäntä osti silakoita ja tarjosi vuorostaan
miehelle kahvia. Kas, Johanssonilta oli rouva kuollut ja niin hän
suri, ettei enää tahtonut jäädä asumaan samaan paikkaankaan. Ihan oli
kirkkoherra surussaan ränstynyt. Saattoi sentään elpyäkin, kun pääsisi
uuteen paikkaan.
Jopahan häntä tässä elvyttämään, ajatteli Mäenpään emäntä. Ei mahtanut
kristillisyys silloin olla oikealla tolalla, kun antoi surun sillä
tavalla saada valtaa. Monta miestä sai Pauliina kahvittaa, ennenkuin
pääsi Johanssonin lahjoista täysin selville. Mies parka taisi olla ihan
ihmispelko, kun pyrki aina kauemmas junasta, niinkuin nyt Oulaasta
Syrjärantaan. Toiset väittivät hänen pyrkivän turmeltumattomammille
seuduille. Ohoh, että tämä Syrjäranta olisi ollut turmeltumaton, kun
sellaisenkin Ratisen puheita kuunneltiin. Siellähän ruustinnavainajan
hautakin oli Oulaassa. Pauliina oli heti isäntävainajan kuollessa
ostanut haudan itseäänkin varten. Syrjärannan seurakunnan suhde Oulaan
kirkkoherraan Johanssoniin oli sitä myöten selvä.
Entä nyt sitten Näsilän kappalainen, Tammilehto? Hyvät hevoset
hän kuului pitävän, oikein sellaiset kirjoihin merkityt, ja hyvän
saarnamiehen ja messupapin hänen sanottiin olevan. Rouva oli jotakin
ylhäistä sukua, ja kovin hienot kalustukset oli pappilassa. Niin
kertoivat Näsilän miehet.
Emäntä nauroi. Hän tiesi jo mitä syrjärantalaisilla oli odotettavissa
Näsilän kappalaiselta. Ensinnäkin sellainen hieno rouva tietysti
vaatisi suuria korjauksia pappilassa. Piponiuksen aikana olivat
rakennukset ränstyneet ja maatkin oli vuokralainen nylkenyt puhtaiksi.
Tiesihän ne vuokraajat.
Jokohan tässä piti ruveta ajattelemaan neljättä? Missä se mahtoi olla
se Kiisken Matin ja Maijastiinan poika, joka takavuosina kävi taloissa
pyytelemässä lukuapua? Sanottiin hänen ensin menneen seminaariin ja
sitten ruvenneen papiksi. Nestori vielä olikin nimeltään, kyllä emäntä
hänet muisti.
Tämä virkaatekevä, jonka kapituli oli tänne lähettänyt — eikö nyt
ollut vanhempaa panna näinkin suureen seurakuntaan! Liian lapsi se
oli Helenalle, Piponiuksen nuorimmalle tyttärelle, joka siinä vielä
oli naimattomana. Niin, epätietoista oli tällä kertaa papinvaalin
onnistuminen. Ratinen se vain puhui Jokisensa puolesta.
Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina, että outo mies — vai herrako hän
olisi ollut — astui kirkkoon ja asettui toiseen penkkiin alttarista,
juuri sille kohdalle, missä Mäenpään Pauliina istui naisten puolella.
Mies — vai herrako hän olisi ollut — viipyi niin hartaasti suullaan
penkkipöytää vasten, ettei sellaiseen oltu totuttu Syrjärannassa.
Äänikin hänellä oli kuin lukkarilla, yli muiden äänten se vain
veisatessa kuului. Ja kellonperät olivat puhdasta kultaa. Herra se oli,
mutta mitä hän täältä haki?
Pauliina tarkkasi vierasta silloin tällöin tiukkaan. Vieras kuitenkaan
ei kiinnittänyt katsettaan muuta kuin alttaritauluun ja pappiin.
Keskellä virttä, värssyjen välillä, kääntyi Mäenpään emännän pää
tuontuostakin miesten puolelle.
— Viisikymmentäkolme penniä kolehtia kumminkin on tiedossa, kuiskasi
suntio lukkarille, joka saarnan alettua oli tullut alas sakastiin ja
valmistautui lähtemään pienelle kävelylle. Piponius oli kieltänyt
kävelyt saarnan aikana, mutta tämä nuori virkaatekevä toki ei ollut
sanonut mitään.
Kirkossa istui todella Mäenpään emäntä, joka aina pani haaviin
viisikymmentä penniä, ja ne kolme äijää, torppari Nikkilä, setämies
Wireeni ja talollinen Niinimäki, jotka kukin aina panivat yhden pennin.
Miehet torkkuivat kukin haarallaan, mutta emäntä istui valppaana,
nenällään suuret silmälasit. Nämä tällaiset tavalliset pyhät tuottivat
enimmäkseen vain mustia rahoja, yhteensä pari kolme markkaa ja ehkä
jonkin napin.
Mutta tänäpä pyhänä tapahtui jotakin aivan outoa. Suntio apulaisineen
oli kokenut peräpuolen kirkkoa ja tuli vieraan kohdalle. Tämä ei
piilottanutkaan käteensä rahaa, niinkuin muut haavia lähestyessään,
vaan laski kaikkien nähden kymmenmarkkasen vanhan haavin pohjalle.
Suntion rinnassa hypähti sydän. Olisipa hänenkin kolehtipyhänsä osalle
kerran sattunut tuollainen sanankuulija! Kaikkien silmät penkissä
seurasivat kymmenmarkkasen matkaa Syrjärannan kirkonhaaviin. Mäenpään
emäntä oli noussut seisomaan ja haki taskustaan alushameen laskoksista
kukkaronsa. Se valkoinen pikkuraha, joka oli ollut hänen kädessään,
joutui keskiosastoon pienen salvan taakse ja seteleistä tuntui nyt
olevan kysymys. Vihdoinkin käänsi vieras katseensa tännepäin, niin että
saattoi nähdä kasvot. No jo nyt... Kiisken Matti-vainajan poikahan
se oli, Nestori! Pauliina teki äkkiä päätöksensä: hän oli sattumalta
saanut eräältä lainamieheltään korkorahan juuri ennen kirkkoon
tuloa, sen hän äkkiä levitti virsikirjansa päälle, taittoi kokoon ja
laski haaviin. Sellainen raha... oliko se tosiaankin satamarkkanen?
Virkaatekevä kirkkoherra ilmoitti saarnan loputtua kolehdin tuottaneen
köyhille ylioppilaille satakaksitoista markkaa ja yhdeksänkymmentäkolme
penniä. Sieti sitä seurakunnan arvailla, mistä ne sellaiset rahat
olivat tulleet. Pian siitä sentään selvä otettiin.
Mäenpään emäntä seisoi käytävällä ja odotti, että vieras herra
lopettaisi siunauksensa. Kauan hän suullaan viipyi penkkipöytää vasten,
varmaan hänellä oli tunnollaan jokin erikoinen asia. Vihdoin viimein
hän nousi.
— No, eikös se ole se... se pastori Kiiski, se Nestori?
Vieras hymyili nöyrän arvokkaasti.
— Herran terveeks vain, emäntä, Herran terveeks. Että emäntä vielä
tunsikin. Monta kertaahan minä Mäenpäässä... Ja aina pistettiin käteen
voileipä tai vehnäispytky. Niin, ja sainhan minä isäntävainajan
vaatteetkin, kun seminaariin läksin. Kyllä minä muistan, Jumala, kaiken
hyvän lahjan antaja, vain palkitkoon...
Liikutuksesta yskähdellen astuivat molemmat läpi kirkon ja tulivat
aurinkoiselle kirkonmäelle.
— Ja tänne kotipuoleen on taas tultu, sanoi emäntä.
— Niin, ainahan se kotipuoli vetää. Teki mieli käydä katsomassa
vanhuksien hautoja. Kivikin täytyy toimittaa kelin aikana...
Emäntä yskähteli.
— Missäs kaukana pastori oikein on ollut... vai saako vallan rovastiksi
kutsua?
— Mitäs niillä maallisilla on väliä... kirkkoherrahan minä...
Hän rupesi selittämään elämäänsä ja olojaan. Emännän hevonen kuopi
malttamattomana maata. Muu kirkkokansa jo ajaa helisteli kujilla ja
jäällä. Niin, mitäpä vikaa tässä kirkkoherra Kiiskessä oli — mitäs
siitä liian komeasta ulkomuodosta. Kova messuääni kumminkin tuntui
olevan ja selkeä ulostuonti tässä puhuessa. Eikähän sitä joka mies
uhraa kymmentä markkaa kirkonhaaviin.
— Meillä on nyt sitten kanssa papinvaalit edessä, sanoi emäntä.
— Niin aina, niin aina.
— Eikös kirkkoherran sovi lähteä Mäenpäähän... vai onko minnekkä
muuanne menoa?
— Hautuumaallehan minä vain... Mutta onhan tässä vielä päivää, onhan
tässä...
— Pitkiähän nämä jo ovat nämä keväiset päivät. Kirkkokahvikin odottaa
siellä Mäenpäässä.
Hevonen oli niin menossa, että emäntä töintuskin pääsi rekeen.
Kirkkoherra asettui hänen rinnalleen. Kulkuset helisivät, vällyt
leiskuivat ja renki suojeli, jalka ojollaan, rekeä kaatumasta mutkissa
ja käänteissä iljankoisella tiellä.
Ikkunoistaan katselivat kirkonkyläläiset palsamien ja pelargonioiden
lomitse Mäenpään Pauliinan ja kirkkoherra Kiisken menoa. Kaikki olivat
jo ehtineet kuulla kummankin suurista kolehtirahoista ja tekivät
johtopäätöksiään. Ei ollut Mäenpään emäntä ensi kertaa pappia kyydissä.
Kyllä Pauliina tunsi ne kirkolliset asiat perinpohjin. Taisi ollakin se
uusi kirkkoherra, jonka rinnalla hän tuossa ajoi!