Joulu tuli, liukuen pehmeitä hämäriä iltoja ja yhä pimeneviä öitä
myöten.
Vanhassa Paavolassakin valmistauduttiin tänä vuonna vastaanottamaan
joulua. Kummastuksissaan näkivät ohikulkijat liikettä ja elämää talon
pihamaalla, näkivät kuinka vuoderähjät vaatteineen kannettiin ulos,
kuinka rääsyt, joilla pirtin ikkunat olivat olleet tukitut, otettiin
pois ja sijaan pantiin uudet ruudut. Kaivon arkunkansi korjattiin,
vanha kärrynkori, joka vuosikausia, kesät talvet, oli lahonnut
asetettuna tallin seinää vasten, hävisi yhtäkkiä. Kanat vietiin tuvasta
navettaan, ne kaakattivat niin että kuului kilometrin päähän.
— Onko kuolema mahtanut käydä Paavolassa? kysyivät toisiltaan
ohikulkijat, — vai mitä on tapahtunut?
Ei, kuolema ei ollut käynyt Paavolassa. Vanha, käpertynyt emäntä
torui aitanrappusilla sisarentytärtään, naapurinemäntää, joka
yritti kantaa tunkiolle kaikkinaista ikivanhaa kamaa, ja isäntä
tinki portilla kauppiaan rengiltä edes kymmentä penniä, edes viittä
penniä pois lasiruuduista. Kyläläiset, jotka palasivat kaupungista
jouluostoksiltaan, antoivat Paavolan kohdalla tahallaan hevosen
mennä hiljaa, kuullakseen mitä talossa tapahtui. Sieti sitä siellä
kerran nähdä liikettäkin, vuosikausia oli muinoin niin kaunis talo
rappeutumistaan rappeutunut ja lopulta ollut maantienlaidassa kuin
mikäkin kummitus.
Ei, kuolema ei ollut käynyt talossa, tämä kiire ei tarkoittanut
hautajaisia. Vanhukset elivät, liikkuivat kuin harmaat tontut,
valmistivat emännän sisarentyttären avulla joulunviettoa ja kiroilivat
kirjettä, joka oli tullut ja herättänyt heidät heidän pitkästä
rauhastaan. Mutta kaikki johtui siitä, että sanomissa oli kulkenut
uutinen, kuinka eräs "tunnoton isäntä", nimittäin Paavolan isäntä,
oli ajanut kotiin halkokuormia metsästä ja toimittanut muitakin talon
ajoja hevosella, jonka jalka oli nilkan kohdalta poikki. Paavolassa
ei luettu sanomia, mutta kruununmiehet tulivat taloon, lopettivat
hevosen ja uhkasivat isäntää käräjänkäynnillä. Ja kaksi viikkoa
ennen jouluaattoa poikkeaa sitten Mattilan emäntä, Paavolan emännän
sisarentytär, kirkkotiellään Paavolaan ja tuo kirjeen. Mutta kirje
ei ollut pojilta, Paavolan vanhuksien pojilta. Ne lurjukset eivät
kirjoittaneet vanhuksille, ties millä kulmalla maailmaa olivatkaan,
vaikka olisivat taas istuneet linnassa kaikki kolme. Kirje oli
Paavolan isännän velivainajan pojalta, itse rovasti Paavolalta. Ei
vuosikymmeniin rovasti ollut antanut tietoa itsestään enempää kuin
asessori ja tirehtöörikään, vai mitä ne olivat — niistähän oli kaikista
tullut niin suuria herroja niistä Antti-vainajan pojista, vaikka vallan
kerjäläisinä lähtivät kotitalostaan — ja nyt yhtäkkiä kirjoittaa
rovasti, vanhin pojista kirjeen.
"Hyvät omaiset siellä vanhassa kotitalossa!
Jumalan rauhaa toivotan teille pitkästä aikaa. Ei ole tullut
kirjoitettua, paha kyllä, eikä myöskään käytyä siellä vanhassa
syntymäkodissa. Monenmoiset työt ja toimet ovat pidätelleet.
Yhtäkaikki olen silloin tällöin matkustavaisten kautta kuullut,
että Paavola vielä on pystyssä ja että te, setäni, vaimoinenne yhä
siellä isännöitsette. Muuan pieni uutinen, joka syksyllä kierteli
sanomalehdissä, toi taasen elävästi mieleen syntymäkodin, jonka
viheriöillä ahoilla lapsena paimensin karjaa ja tallinsillalla
kesäiltoina istuin ja luin katkismusta tai raamattua. Niin ovat vuodet
haihtuneet kuin sumu ja pian kolkuttaa kuolema ovellemme.
Minulla ei suinkaan ole valittamista enempää kuin veljillänikään
Erkillä ja Kustaalla. Jumala on armossaan runsaasti siunannut
käsialamme. Niinkuin ehkä olette kuulleet, olen minä nyt kolmatta
vuotta ollut rovastina Rantamaan seurakunnassa, joka on yksi maan
suurimpia, vanhin poikani on hänkin jo kirkkoherrana ja nuorin
pojistani on vasta nimitetty apulaisekseni. Myöskin veljeni, Erkki ja
Kustaa, ovat hyvin menestyneet.
Mutta kyllin jo näistä kaikista, sillä toivon pian suusanallisesti
saavani jutella kanssanne siellä Paavolan vanhassa pirtissä, missä
niin monet yöt lapsena vetelin suloisia unia penkillä tai uunin
pankolla vaari-vainajan kanssa, sirkan siritellessä nurkassa. Olemme
nimittäin me veljekset kaikki kolme päättäneet käydä katsomassa
syntymäkotia ja vanhempiemme hautoja. Kun siitä juuri tänä jouluna
tulee tasan viisikymmentä vuotta, kun Paavolasta läksimme, olemme
päättäneet saapua sinne itse joulun aattona ja viipyä molemmat
joulunpyhät. Toivomme, ettei teillä, hyvät omaiset, ole mitään sitä
vastaan. Pyydämme, ettette meidän tähtemme näe vaivaa. Arvaan, että
piiraita paistetaan ja puuroa keitetään niinkuin ennenkin ja että
kultaisesta kylvystä riittää vieraallekin. Arvaan, että kuusikin
tuodaan pirttiin lastenlasten iloksi. Siitäpä sitä sitten riittää
jouluiloa meillekin, jotka lapsensydämellä lähestymme isämme ja
äitimme kotia. Kyytihevosista pidämme itse huolen. Toivomme saavamme
viettää jouluyön pirtissä niinkuin ennen muinoin. Vanhetessaan ihminen
ikävöi lapsuutensa huolettomille tienoille niinkuin tähkä kypsyessään
painuu juurtaan kohti.
Toivossa, ettemme sukulaisillemme tuota häiriötä pyynnöllämme,
saavumme siis Paavolaan jouluaattona. Lähettäen monet terveiset ja
toivottaen Herran rauhaa
veljenpoikanne