Erään sunnuntain iltapäivänä istui Samuli Närvi asumuksensa portailla
ja katseli kevääntuloa. Hänen pienet viljelyksensä lepäsivät siinä
aivan hänen silmiensä alla, hautuen kosteassa kevättuoksuisessa
ilmassa ja suitsuttaen ympärilleen lemuaan. Alempana oli kylä, kirkko
ja ihmisasumukset. Niihin ei nyt kuitenkaan silmä kiintynyt, vaan
vainioihin ja metsiin. Lumi oli jo sulanut, maa vivahti vihreään, metsä
alkoi vihertää, oraspellot nauroivat iloisesti harmaiden kesantomaiden
rinnalla, ojissa ja pihamailla hehkui keltaisia kukkia ja metsänlaidat
olivat valkoisinaan vuokkoja. Ja tässä portaiden ympärillä,
siinäkin ponnisti mullasta tuhansia ituja. Mikä oli punertava, mikä
hopeanharmaa, mikä syöksi ylöspäin keltaista silmukkaa.
Ihanaa oli totisesti tämä kevääntulo. Linnut sen lausuivat ilmi, mitä
ei ihmiskieli voinut kertoa, niiden riemulaulut täyttivät avaruuden
taivaanrannasta taivaanrantaan.
Ihmeellisempää kuin vihreät oksat, ihmeellisempää kuin koivut
hiirenkorvissaan ja kuuset pihkaisessa kukoistuksessaan, ihmeellisempää
kuin ensimmäinen kukkanen, ihmeellisempää kuin kaikki muu oli
kuitenkin näin keväällä itse multa, itse musta maa. Auki kynnetyissä
kesantopelloissa sen oikein saattoi nähdä, miten multa huokui
hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Oli kuin jokin odotuksen hengittely
olisi kohonnut sen povesta, siementä se odotti ja ikävöi. Eikä kummaa:
luomakunnan äidillä, maalla, oli huoli ja kiire. Sillä mikä näinä öinä
ja päivinä iti, piti elettämän vuosi eteenpäin. Oli kuin luomisen
riemu jo etukäteen olisi väreillyt tuossa odotuksessa ja lemussa, joka
kirpeän väkevänä kohosi avonaisista vaoista.
Samuli Närvi istui ja katseli. Koko päivän hän oli kävellyt, kävellyt
omilla saroillaan ja kävellyt tietä läpi kylän sarkojen. Että kuitenkin
oli koittanut päivä, jolloin hän, Samuli Närvi, pahainen suutari
kaupungista, oli palstatilallinen, sai nähdä kevään näin kasvoista
kasvoihin, sai omistaa palasen orasmaata, omistaa palasen kesantomaata,
omistaa lehtoa, notkoa ja puutarhaa. Ei sitä voinut ajatellakaan
silloin, kun istui ja nakutteli kiinni kengänpohjia kaupungin
kivimuurissa, jonka alakerrasta näkyi taivasta juuri vasikannahkan
verran. Ja kuitenkin hän nyt istui siinä oman asumuksen portailla,
keskellä omia vainioita, jotka vihannoivat tai odottivat siementä, ja
keskellä koko kylän odottavia peltoja.
Hänen tyttärensä Eeli seisoi puutarhassa omenapuiden alla ja katseli
notkoon, missä lehmät kävelivät. Ne oli päästetty riemuitsemaan kaiken
muun luomakunnan kanssa, ja pitkillä kielillään ne nyt kokosivat
suuhunsa kuloheinää ja nuorta heinää, kaikkea sekaisin. Eeli tuli
puutarhasta, hänen kätensä olivat ranteita myöten mullassa. Hän kertoi
penkoneensa lavoja, oikein syvältä, ja maa oli jo ollut ihan lämmin.
Renki Tuomas tuli siihen hänkin, mistä lienee äkkiä tullut melkein
yhtaikaa Eelin kanssa. Tuntui tosiaan siltä kuin Tuomas olisi katsellut
Eeliä, usein hänen askeleensa toivat hänet tytön lähettyville. Hyvä
työmies oli Tuomas, ei ollut isällä mitään häntä vastaan, kaikin puolin
kunnon mies oli Tuomas. Ja sivistystäkin hänellä oli: olihan hän käynyt
kansanopiston ja aikoi vielä maanviljelyskouluun. Ei suinkaan hän tässä
renkimiehenä muuten olisi ollutkaan, jollei tuon Eelin tähden. Isällä
ei puolestaan olisi ollut mitään vastaan. Eeli vain ei tuntunut oikein
taipuvan, mikä lienee ollut — olisiko hän vielä muistellut jotakin
vanhaa asiaa. Isä ilostui kun Tuomas tuli ja hän sai puhekumppanin.
— On se ihmeellinen asia tuo maa, alkoi vanha suutari, — ihmeellinen
totisesti. Tänä keväänä minä tunnen, että tämä tilkku tässä on minun
— viime keväänä ei ensinkään tuntunut siltä. Maa ei näet vielä ole
ihmisen silloin, kun hän sen rahalla lunastaa, vaan silloin, kun hän
on vuodattanut siihen hikensä ja rakkautensa. Ja se on sitten niin
mukavaa, ettei sitä osaa sanoakaan. Se pitää sitten niin ihmisestä
huolta, aivan niinkuin mikäkin äiti, joka ruokkii ja vaatettaa ja
vaalii...
— Ruokkiipa se ja vaatettaa ja vaalii niitäkin, jotka sitä vain
raastavat ja nylkevät, keskeytti hänet renki malttamattomasti.
‒ Niin, maa on pitkämielinen niinkuin Jumalakin, sanoi suutari, —
hyville ja pahoille loistaa aurinko. Mutta onpa siinä rangaistusta
yllin kyllin, kun eivät ihmiset ota maan antimia niinkuin äidin kädestä
vaan niinkuin vieraan. Heillä ei ole sitä iloa kuin lapsilla...
Mikä lapsi onkaan tämä Eelin isä, ajatteli renki, käsi taskussa
silmäillen kylälle. Aika tuntuu kerrassaan suhisevan hänen ohitsensa,
ei hän kuule eikä näe, vaikka hänellä on poika niin näkyvällä paikalla
näissä uudenaikaisissa virtauksissa. Mutta siitä se johtuu, ettei
hän mitään lue, kulkee vain ja ihmettelee joka ruohoa ja joka pilveä
ja tutkistelee niiden alkuperää, ja jos hänelle huomauttaa, että
lukisi nyt, lukisi edes mitä maailmassa tapahtuu — jos hänelle tästä
huomauttaa, niin hän vain sanoo, että hän on jo lukenut kaikki kirjat,
hän tuntee jo kaiken kirjaviisauden, nyt hän tahtoo kuulla viisauden
luonnon omilta huulilta. Totta on, että hän on lukenut paljon kirjoja,
hänellä kuului olleen siellä kaupungissa toistasataa kirjaa ja kymmeniä
hänellä on hyllyllä täälläkin, tuolla kamarissa. Mutta pitäisi sitä
kuitenkin lehdistäkin seurata sen yhteiskunnan elämää, jonka jäsen itse
on. Varsinkin kun on Taave Tyrskeen isä.
— Tämä maa ei vielä viime keväänä ollut minun, sanoi suutari ja hymyili
veitikkamaisesti, — vaikka olinkin sen ostanut. Tänä keväänä vasta
se on minun. Se tuli minun omakseni viime viikolla, silloin kun me
kynnimme tuolla noin — muistathan, Tuomas...
Hän tuli keskelle pihaa ja viittoili siinä ja kertoi, kuinka rakkaus
maahan oli puhjennut hänen sydämessään niinkuin nuo idut puhkeavat
esiin maasta; ja kuinka rikkaaksi hän oli tullut juuri siinä
kyntäessään, kuinka onnellinen hän oli ollut jälkeenpäin ja kuinka
hänen kävi sääli kaikkia ihmisiä, jotka eivät tunteneet äitiään Maata
eivätkä rakastaneet häntä...
Mitenkä sääli käykään mies-raukkaa, ajatteli renki ja kopeloi taskuaan,
jahka hän herää unestaan! Yhtäkkiä veti Tuomas esiin kätensä ja siinä
kiilsi pieni ase, välkyttäen auringossa pintojaan niin että silmiin
koski. Tytär lähestyi pelästyen. Isäkin keskeytti silmänräpäyksessä
pitkän juttunsa. Samassa hän kuitenkin naurahti ja kysyi:
— No, mitäs sillä leikkikalulla nyt tehdään?
— Huomenna se nähdään, sanoi Tuomas. — Huomenna alkaa täällä leikki,
oikea kevätleikki, ja näillä uudenajan leikkikaluilla.
Renki pisti aseen taskuunsa ja nyt hän vihdoinkin sai isännän
kuuntelemaan.
— Ette tiedä mitään, sanoi hän suuttuneena, — kun ette te mitään
lue ettekä salli mitään kertoakaan itsellenne. Mutta nyt on seikka
sellainen, että sota tulee jokaisen mökin nurkalle ja huomenna ei
peltoja kynnetäkään. Vahdit pannaan joka saran laitaan ja laukauksen
saa vasten rintaansa, joka yrittääkin heittää siemenen maahan.
Renki vaikeni ja vaiti seisoivat isä ja tytärkin. Pian vetäytyivät
kuitenkin isän kasvot taasen hymyyn.
— Onhan niistä kuultu, sanoi hän, — ei sitä nyt niin säkissä ole
eletty. Mutta kyllä sitä tässä suhteessa saa olla rauhallinen, sillä
syömästä ihminen ei kuitenkaan lakkaa, jos elää tahtoo. Ja jos hän
nouseekin toista ihmistä vastaan ja vaatii siltä oikeutta... niinkuin
tässä maassa on paljon vaatimista, sillä epäkohtia täällä on ollut ja
epätasaisesti ollut jaettuna oikeudet ja velvollisuudet... niin maata
vastaan ei hän nouse, sillä maata ei hän yhtäkaikki ilkeä loukata. Hän
voi kieltää Jumalan, mutta elättäjäänsä ei hän kiellä.
Vanha suutari nauroi viekkaasti ja tyytyväisenä, sillä hän oli
mielestään sanonut jotakin hyvin viisasta. Hän yritti taasen ilman
muuta palata puhumaan asioista, jotka kevät oli tuonut hänen mieleensä,
mutta tytär oli tullut rauhattomaksi.
— Mitäs Tuomas on kuullut? sanoi hän. — Sitä työaikaako tämä nyt
tarkoittaa?
— Sitä. Ja palkkoja myöskin.
Isä katsahti nuoriin. Piti Tuomas Eelistä, ei hän sitä ensinkään
osannut salatakaan. Aivan hän kävi toisen näköiseksi, kun lausui
Eelille sanan. Kelpo mies oli Tuomas. Ehkäpä Eelikin siitä unohtaisi
vanhat muistot ja taipuisi. Hyvähän heidän tuli olemaan asua tässä...
Suutari rupesi saappaansa kärjellä paljastamaan pyöreää kiveä, joka oli
jäänyt maahan lehtien alle.
— Mitä ne ovat jotka siinä rehkivät muuta kuin kaupungin sällejä. Mitä
ne ymmärtävät maan asioista. Tiesinkös minä, kun asuin kivimuurin
kellarikerroksessa, "kasvavatko nauriit puuss' vaiko maass'". Mitä
sellaisilla on sanomista...
— Niillä se kuitenkin nyt on sanominen, keskeytti Tuomas. — Ja
huomisaamusta lähtien on noilla vainioilla yhtä hiljaista kuin
pyhänä... Siihen asti kuin...
Suutari taipui alas ja rupesi käsillään irroittamaan kiveä. Ja taasen
hän siinä haisteli maata ja innostui puhumaan, että kyllä hän kumminkin
huomenna kylvää.
— Ei, sanoi Eeli hätääntyneenä, — ette saa mennä pellolle. Tulevat ja
vielä tappavat.
Suutari nauroi. Kivi oli niin syvällä, että oikein tuli hiki, kun sen
kanssa rehki. Eeli tulistui.
— Ja vielä nauratte, vanha mies, ja olette niin lapsimainen. Eivät
ihmiset ole niinkuin teidän nuoruudessanne, nöyriä kuin orjat ja
lauhoja kuin lampaat. He tahtovat oikeutta. Ette saa mennä pellolle!
Vihdoinkin sai Samuli kiven ylös maasta. Hän piteli sitä kaksin käsin
ja valmistautui viemään sitä aidan taakse.
— Jos nuo hullut sällit tulevat minun luokseni, sanoi hän ja tekeytyi
salaperäisen veitikkamaiseksi, — niin minä kysyn, tietävätkö he,
"kasvaako nauriit puuss' vaiko maass'" ja kysyn, luulevatko he, että
ensi talvena syödään leipää, vaikk'ei keväällä kylvetä — hahhahhaa.
Suutari nauroi, taasen mielestään sanottuaan jotakin hyvin viisasta.
Sitten hän taivalsi aidalle ja viskasi kiven menemään. Kyyneleet olivat
Eelin silmissä. Väkevä mies tytön rinnalla nosti arasti katseensa.
— No, eihän nyt tarvitse pelätä. Sitä vartenhan se on juuri ase, että
pidän tässä sekä Eelin että isännän puolia.
— Ja ammutte vielä vahingossa tai äkkipikaisuudessa jonkun ihmisen,
sanoi Eeli. — Antaisitte minulle revolverin.
— Kyllä se huomenna on hyvä olemassa. Ei Eeli pelkää, kyllä minä taiten
pitelen.
Eeli katsoi häneen kiitollisesti. Isä oli äidin kuoleman jälkeen
käynyt vähän lapsimaiseksi. Olihan hän aina ollut toisenlainen kuin
muut, ajatellut tähtiä ja ihmiselämää ja luonnonlakeja, jo siellä
kaupungissa. Hän oli niin hyvä, isä. Ja nyt hän oli niin onnellinen
tästä pienestä maapalstasta, jonka he olivat saaneet niin halvalla.
Hyvä hän oli, isä.
Jokohan minä sen sanon? ajatteli Tuomas ja katseli syrjästä kaunista
Eeli Närviä, jonka kasvoille lankesi laskevan auringon loiste. Jokohan
minä sanon heille, kuka täällä huomenna heiluttaa punaista vaatetta,
vai annanko heidän nukkua rauhallisesti aamunnousuun. Jokohan minä
sanon, että se on Taave Tyrske...
Mutta hänen ei tarvinnut mitään sanoa, sillä hän huomasi jo kaukaa,
että ne kaksi miestä, jotka likenivät Närvin asumusta, olivat juuri
kaupungin miehet, juuri ne vaatteenheiluttajat, toinen Samulin oma
poika, toinen Hannes Jokelainen, suutari, vai mikä lienee ollut.
Eeli huomasi hänkin miehet oikopolulla vainioiden keskellä. Samuli
huomasi heidät niinikään. Eeli läksi noutamaan lehmiä notkosta, mutta
miehet jäivät aitaa vasten seisomaan ja katselemaan kylälle päin.
Ilta hiljeni, lintujen laulu oli niin kiihkeää, että olisi luullut
pesää tehtävän jokaiseen puunlatvaan. Notkossa lirisi keltaisten
kukkaterttujen alla kevätpuro. Versovien yrttien nesteet nousivat kuin
suitsutus ilmaan. Kesantomaitten vaot henkivät kirpeää, ikävöivää lemua.
Kun Närvi näki, että miehet suuntasivat askeleensa juuri heidän
mökkiään kohti, rupesi hän kyselemään Tuomaalta, keitä he mahtoivat
olla. Hän sai sen tietää.
Tuomas oli ajatellut, että hänelle tekisi pahaa, mutta Närvipä tuli
suuresti hyvilleen, ja johan hän tunsikin Taaven. Ja Jokelainen, sehän
oli vanha tuttava, sehän oli ollut hänellä opissa. Eeli hoi, tyttö
hoi, vieraita tulee! Närvi myhähteli ja hymähteli, riensi huoneeseen
ottamaan lakkinsa, poikkesi notkolle päin ja uudestaan huusi tytölle,
että tulee vieraita, kahvipannu tulelle! Sitten hän juoksujalkaa
lähti vastaan. Tuomas jäi portille. Eeli toi lehmät tarhaan ja tuli
hänen rinnalleen. He katselivat alas peltolakeudelle hämärtyvässä
kevätillassa. Keskellä Närvin kesantomaata kohtasivat isä ja poika
toisensa. Kolmen miehen äänet alkoivat kuulua selvästi.
Yhtäkkiä näki Tuomas tytön rinnallaan punehtuvan. Eeli vei esiliinan
kasvoilleen ikään kuin pyyhkiäkseen poskiaan, sitten hän kääntyi pois,
ei tiennyt menisikö sisään vai tarhaan, mutta lopuksi palasi tarhaan.
Tuomas oli käynyt valkoiseksi, hän pusersi kättään aseen ympärillä
taskussaan. Vai niin ne asiat olivatkin, vai tämä se oli, josta tyttö
piti. Hän oli sitä koko tämän vuoden ajatellut, että joku toinen siinä
on tiellä. Ja tämä oli kai vanha rakkaus, koska oli mies jo ollut
opissa Närvillä. Vai niin, vai niin. Nyt kai ei sitten hänen, Tuomaan,
puolustusta enää tarvittukaan, koska näkyy tulevan toinen ja parempi.
Nuori renki seisoi raskaasti hengittäen ja katseli kuinka miehet
kiivaasti puhelivat polulla Närvin kesantosarkojen välillä. Vanha
suutari viittoili kaikkiin suuntiin. Taaven puhe oli niin selkeää, että
joka sanan olisi voinut erottaa, jos olisi halunnut kuulla. Tuomasta ei
haluttanut. Ja vielä vähemmän häntä halutti tietää mitä sillä toisella
miehellä oli sanottavaa. Puhuja tuntui olevan hänkin. Puhujiahan ne
olivat kaikki. Tuomas mietti mitä hän nyt tekisi. Tämä talo oli äkkiä
käynyt hänelle vieraaksi, ikäänkuin ei häntä täällä tarvittaisi. Hän
tuli keskelle pihamaata ja mietti. Eeli nousi lehmän takaa, tuli ja
kaasi maidon siivilänsuuhun läkkisaavin päällä. Tuomas astui nopeasti,
aidalle, hyppäsi sen yli jotta rusahti ja hävisi alas notkoon.
Eeli näki sen, ymmärsi hänet yhtäkkiä ja aikoi huutaa hänelle. Mutta
samassa kuuluivat jo miesten äänet aivan läheltä. Tytön sydän sykki
niin että jyskytti. Hänestä tuntui, että jotakin tulisi tapahtumaan.
Miksi oli Tuomaskin mennyt, juuri hän, kun häntä välttämättä olisi
tarvittu.
Isä-raukka puhui maaemosta, kaikkien elättäjästä ja vaalijasta,
kuului selittävän, että häntä nöyryydellä ja kiitollisuudella pitää
rakastaa. "Toimittakaa ihmisille omaa maata... hankkikaa oma tilkku...
vuodattakaa siihen hikenne ja rakkautenne... puhukaa sitten, sitten
jotakin ymmärrätte..." Miehet nauroivat ja puhuivat ihmisoikeuksista,
ihmisen ylpeydestä... "ei olla orjia, ei nöyrrytä, ei kumarreta...
otetaan omin luvin..."
Molemmat ovat oikeassa, ajatteli tyttö eikä liikahtanut paikoiltaan.
Nöyryys on oikein ja ylpeys on oikein. Ei oikeuksiaan kukaan saa,
jollei niitä itse ota. Mutta mitä on totuus ja mikä on onnellista?
— Maa rankaisee, pauhasi vanha suutari, — joka ei tee työtä, sen ei
myöskään pidä syödä.
— Tehkööt vuorostaan työtä ne perkeleet, jotka eivät vuosisatoihin ole
tehneet työtä, ainoastaan lihottaneet itseään toisten hiellä.
Se oli Hannen ääni.
Kaikki muistot syöksyivät Eelin sydämeen. Hänen oli sekä kuuma että
kylmä.
— Tuomas, huusi isä. — Missäs sinä olet, tule tänne... Eeli, entä sinä,
tule nyt sinäkin...
Eeli ei liikahtanut. Hän ajatteli: jos entiset vallanpitäjät ovat
rikkoneet, niin pitääkö nykyisten vallanpitäjien myöskin rikkoa. Sillä
laillahan ei koskaan päästä ulos rikosten piiristä. Eikö ole muuta
keinoa?
Hän päästeli alas hameensa, nousi kiuluineen, kaatoi maidon saaviin,
pyyhki kätensä ja astui veljeään ja nuoruudenystäväänsä vastaan. He
hymyilivät ja kysyivät kuulumisia. Kysyivät, vieläkö Eeli teki runoja
ja vieläkö hän lauloi. Taave katseli ympärilleen ja sanoi, että kun
äijä osti palstan, niin olisipahan saattanut samalla ostaa järven
rannalta. Ruma paikka tämä hänen mielestään oli. Eeli nosti katseensa:
onneksi isä oli mennyt sisään. Hanne tuli kantamaan maitosaavia hänen
avukseen. Heidän siinä astellessaan kahdenpuolen saavia sanoi hän:
— Olet taitanut unohtaa... Ja minä kun olen pitänyt sinua
morsiamenani... Vieläkös sinä laulelet? Sinulla oli ääni kuin
herranenkelillä. Ja entä ne runot?
Tyttö ei saanut sanaa suustaan. Hänen sydämensä löi suurena, kuumana ja
kipeänä.
— Kukas se on se Tuomas? sanoi Hanne hetken perästä.
He tulivat maitohuoneen ovelle.
— Kun et ole kirjoittanut, sanoi Eeli huuliaan purren ja koettaen
niellä kyyneleensä.
— Enkös minä ole kirjoittanut! huudahti Hanne. — Älä helkkarissa! Olen
minä vain pannut sinulle tulemaan yhden ja toisen kuvakortin. Ne ovat
sitten menneet hukkaan.
Eeli varisti nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan, kurottautui ottamaan
avainta piilopaikasta oven päällä ja avasi. Hanne hyppäsi yli korkean
kynnyksen ja nosti yksinään saavin aittaan.
— Niin, sanoi hän ja katseli ympärilleen, — ja olenhan minä lehdessä
lähetellyt sinulle terveisiä. Piru vieköön, etkö sinä ole niitä
huomannut. No, takasivulla, tyttöjen sivulla, missäs muuten...!
Helkkarin korea aitta tämä onkin. Täällä sinä mahdat laittaa hyvää
viiliä... Taitaa sentään olla saakelinmoista elämää tämä elämä täällä
maalla. Missäs aitassa sinä makaat? Ei, ei, ei tässä, mutta kai sinä
jossakin makaatkin... Mutta etkös sinä itse tulekaan tälle puolelle
kynnystä — en minä yksinäni viitsi täällä seistä. Mitäs herkkua tämä
onkaan — onko se nyt pannukakkua vai puuroa vai mitä hemmettiä...!
Hanne oli taittanut palasen viilirieskaa ja söi suun täydeltä, seisoen
keskellä aittaa, lakki takaraivolla.
— En ole lukenut lehteä koko vuoteen, sanoi Eeli ja katsoi häntä
suoraan silmiin toiselta puolen kynnystä. — Ei meille ole tullutkaan
muuta kuin näitä tämän paikan pieniä lehtiä.
— No mistä vihat? Helkkarissa, tule tälle puolelle, tai minä nostan
sinut...
— Viime kesänä, sanoi Eeli ja tuijotti hymyilevään Hanneen
läpitunkevasti, — oli siinä uutinen kuinka eräs isäntä oli lyönyt
renkinsä vaivaiseksi. Se tarkoitti tuota naapurinisäntää tuossa,
nimetkin oli mainittu. Mutta uutinen ei ollut ensinkään tosi, isäntä on
oikein kunnon mies. Minä lähetin oikaisun — sitä ei otettu lehteen.
— No niin, sellaisia pieniä erehdyksiä ei voi välttää. No, no, no, sinä
hellantelttu, nyt minä nostan sinut...
Eeli puhui veri tummana poskilla. — Niin, mutta siellä oli muutakin
mitä en minä hyväksynyt. Ei sellainen asia menesty, jota ajetaan
valheilla ja raakuudella.
‒ Ohooo! sanoi Hanne ja nieli viimeisen rieskanpalasen. — Vai on
sinusta ehtinyt tulla sellainen... sellainen porvari! Se on se
maa-elämä joka ihmisen hölmistyttää. Epäsiveellistä on antaa ihmiselle
omaa maata, se se tekee hänet orjaksi. Saakuri, kuinka kaunis sinä
olet, Eeli... No, olenhan minä ennenkin saanut pitää sinua hyvänä...
Herra jesta, ihanhan minä pelkään! Tuomasko se on, joka nyt...?
Taidatte olla jo kihloissa. Niin, passaahan se. Menkää te vain
kristilliseen aviosäätyyn, mutta pidetään me nyt lystiä tämä ilta, tämä
pikkuinen iltahetki sinun pappasi maitoaitassa. Syödään piimärieskaa ja
otetaan pusut päälle...
Eeli riuhtaisi itsensä irti ja pääsi pihamaalle. Siinä tuli hänen
veljensä häntä vastaan. Taave oli kuohuksissaan. Hän alkoi puhua:
— Hänhän on houruinhuoneen asukkaita eikä sovi viisaitten joukossa
elämään... No, isäukko, kukas muu. Katso sinä... on parasta, ettei
hän huomenna kömpiele pellolleen. Varsinkaan ei rengin pidä mennä.
En vastaa seurauksista. Emme tee mitään poikkeuksia. Kansan tahto on
kansan tahto.
Isä tuli portaille reikäleipä kädessä. Hän ei enää hymyillyt.
— Sinä olet minun poikani, puhui hän, — älä lähde nälkäisenä. Minä olen
omin käsin kylvänyt ja leikannut tämän viljan...
— En ole teidän leipänne tarpeessa, sanoi poika, selinpäin isään ja
viitaten toveriaan luokseen.
— Mutta vastahan pyysit ruokaa.
— Niin, mutta kun te panitte ehtoja, häpeällisiä ehtoja. No sanoittehan
te, ettei sellaisella ihmisellä muka ole oikeutta koskea leipään, joka
aikoo estää toisia kylvämästä. Vai otatteko takaisin? Mutta mitäpä minä
teille... te olette... houruinhuoneen väkeä eikä teillä olisi lupa
kulkea viisaiden joukossa.
Isä päästi leivän penkille.
— Sinä olet minun poikani, alkoi hän taasen ja etsi hellästi poikansa
kättä, — ja minä sanon sinulle: aja asioita niinkuin tuntosi käskee,
mutta älä tee Jumalan luontoa vastaan. Se murskaa ihmisen.
Taave kasvoi äkkiä korkeaksi isänsä edessä, riuhtaisi irti kätensä,
jota isä piteli ja lausui:
— Älkää tekään nousko luontoa vastaan. Korkeampi luonto puhuu minussa
ja sekin murskaa ihmisen. Minä olen kansan tahto... Joka huomenna
yrittää mennä pellolle — en vastaa seurauksista. Kasvakoot vaikka
rikkaruohoa tämän kylän pellot, mutta ihmisoikeudet minä täältä
lohkaisen irti!
Miehet läksivät. Isä ja tytär näkivät heidän etenevän vainioiden halki,
kuulivat heidän äänensä ja heidän naurunsa. He kulkivat toimettomina
pitkin pihaa, voimatta puuttua mihinkään. Oli kuin elämä olisi
pysähtynyt.
Aurinko laski. Käet kukkuivat ja lehmänkello kilahteli tarhasta.
Vihdoin he alkoivat kaivata renkiä. Mihin oli Tuomas joutunut?
Etteihän vain sillä aseellaan tekisi jotain ajattelematonta. Tämä ei
ollut oikein, tällaista ei Närvi olisi Tuomaalta odottanut. Eeli ei
sanonut mitään isälleen, mutta hän muisti kuinka kiivaasti Tuomas oli
lähtenyt pihasta. Varmaan, varmaan tapahtuisi onnettomuus. Jospa edes
isä olisi luvannut jäädä pois pellolta. Ehkä Tuomaskin sitten olisi
jäänyt. Tuomaan oli vielä vaarallisempaa kuin isän. Eeli oli levoton
Tuomaan puolesta. Kuinka hän saattoi heidät jättää juuri nyt? Olisihan
hänen tullut tietää, ettei Eeli todenteolla pitänyt kenestäkään
muusta. Tuomaan olisi pitänyt tietää se, vaikk'ei hän itse, Eeli, sitä
tietänyt, vaikka hän itse vielä riippui kiinni lapsuutensa muistossa,
kunnes se äkkiä meni rikki. Rikki, rikki... Niin monta vuotta hän oli
riippunut siinä kiinni ja nyt se oli rikki...!
Tyttö toisteli mielessään joitakin tyhjiä sanoja. Hän alkoi hyräillä.
Hän ei moniin monituisiin aikoihin ollut laulanut, mutta nyt hänen
täytyi hyräillä. "Rikki, rikki, armahda, armahda meitä." Isä meni vielä
jyväaittaan, tytär nojasi aitaan ja tähyili kylälle. Siinä he olivat
seisoneet Tuomaan kanssa. "Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me
pilkataan..." Eeli hyräili, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Oi,
armahda, armahda meitä..." Hän ei ollut niin moniin aikoihin tehnyt
laulua. Nyt tuntui laulu tulevan. "Me viheljät ihmislapset epätoivoon
me viskataan..." Isä pani vielä kuntoon huomista päivää varten. Ei
hän ottanut korviinsa mitään kieltoa. Vihdoin hän tuli ja molemmat
tähyilivät he nyt kylälle. Siellä liikkui ihmisiä. Tuomasta ei kuulunut.
Vihdoin täytyi toki sulkea ovet ja paneutua levolle. Eeli makasi
pienessä kamarissa tuvan takana, isä tuvassa. Eeli avasi ikkunan, istui
siinä ruumistaan huojutellen ja puheli itsekseen. Se oli virsi, joka
tällä kertaa syntyi.
Yö oli sakeanaan linnunlaulua ja hyviä hajuja. Vain pienen aikaa
vaikenivat linnut, sitten ne taasen alkoivat laulaa. Yö tuntui
pitkältä, pitkältä ennen auringonnousua ja pitkältä vielä sittenkin,
kun aurinko oli noussut. Hänellä oli hyvää aikaa tehdä sekä virttä että
ajatella maailman asioita. Miten Hanne niin oli muuttunut? Vai hänkö,
Eeli, oli täällä maalla muuttunut? Ja uskovatko ihmiset, että rikoksia
parannetaan uusilla rikoksilla? Ja menestyykö mikään asia, jota
ajetaan valheilla? Ja eikö hän sentään koko tämän vuoden ollut pitänyt
Tuomaasta, vaikka sen toisen kuva oli ollut vastassa? Hän kuuli isänsä
liikuskelevan tuvassa, isäkään ei saanut unta. Hän kuuli outoja ääniä
kylältä: kylä oli levoton, se valmistui huomispäivää varten.
Aurinko oli ollut hyvän aikaa ylhäällä, kun maa tärisi raskaitten
askelten töminästä. Tuomas! tuli Eelin mieleen. Ja hän odotti henkeä
pidätellen. Tuomas tuli todella, taluttaen valkeaa hevosta. Eeli näki
hänet, näki, että hän oli terve eikä haavoitettu, ei hän varmaan
myöskään ollut nostanut asetta ketään vastaan. Eeli lausui hänen
nimensä ja viittasi hänelle. Ja hevosen haukatessa pientarelta nurmea,
puhui Eeli ikkunasta.
— Missä Tuomas on ollut... me olemme olleet niin levottomat. Ei olisi
pitänyt mennä. Mikä Tuomaalle eilen tulikaan?
Nuori mies ei vastannut.
— Jos tulisitte vähän lähemmä, pyyteli Eeli, — että minä saisin
selittää.
Tuomas tuli, vaikka hän olikin synkän näköinen. Ja siinä he puhuivat.
Eeli sai tietää, miten Tuomas oli pitänyt Eelistä jo siitä lähtien,
kun hän laivarannasta joutui noutamaan heidän tavaroitaan, silloin kun
he muuttivat tänne, ja kuinka hän, Tuomas, oli pelännyt Eelin vuoksi,
kun hän alussa niin paljon sairasteli. Eeli puolestaan kertoi, miten
hän oli katsonut lapsellista suhdettaan toiseen niin sitovaksi, ettei
ollut oikein uskaltanut näyttää, miten hän rakasti Tuomasta. Vasta
tänä yönä hän sen oikein oli käsittänyt. Tuomas sai käsiinsä Eelin
käden ja piti sitä leukaansa vastaan. Sitten hän kiipesi kivijalalle
ja olisi hypännyt sisään ikkunasta, jos olisi mahtunut. Mutta toisen
käsivartensa hän sai sisään ikkunasta ja sillä hän pusersi vastaansa
Eelin, niin lujasti ja uskollisesti, että he molemmat unohtivat koko
maailman ja raukenivat toisiinsa. Ja sen jälkeen kävi kaikki valoisaksi
ja iloiseksi.
Ja nyt sopi mennä pellollekin — nythän ei Tuomas enää ollut
palkkalainen, vaan omainen. Sen saattoi heti sanoa niille
vaatteenliehuttajille.
Aurinko kohosi säteillen ylös taivaan kantta, leivoset pitivät iloaan,
metsänlaitojen harmaudesta saattoi jo erottaa vaalevat tuomet. Tuomaan
oli vaikea ottaa pois kättään, sen oli niin hyvä siinä Eelin ympärillä.
— Jumalalle kiitos, kuiskasi tyttö, silmät tähdättyinä Tuomaan suureen
käteen, johon hänen kätensä oli uponnut. — Nyt menen puhumaan isälle.
Hän on tätä niin kauan toivonut.
Sinä aamuna nähtiin onnellisia unia Samuli Närvin asumuksessa. Nuoret
eivät nähneet niin kauas kuin isä, he näkivät vain toisensa, kuumenivat
ja punastuelivat toisiaan ajatellessaan, mutta isä, hän näki jo
lapsenlapset, jotka juoksentelivat hänen ympärillään, iloitsivat hänen
kanssaan joka ruohosta ja oraasta ja huusivat hänelle: vaari, vaari...
Kun Eeli oli lypsänyt lehmät ja toimittanut ne laitumelle, meni
hän huoneeseensa, heittäysi vuoteelleen ja purskahti itkuun, sekä
väsymyksestä että onnesta. Hän kuuli isän ja Tuomaan puheen alhaalta
saralta, missä he olivat kylvämässä, ja Tuomaan huudot hevoselle.
Kuinka ihmeellistä olikaan levätä siinä ja kuulla heidän äänensä,
tietää, että he olivat siinä, niin lähellä. Mitä, joko isä nyt puhui
häistä? Ihan hän oli kuulevinaan. Ja hän punehtui siinä yksikseen
ajatellessaan, että Tuomaasta ja hänestä tulisi mies ja vaimo. Käki
kukkui, jokin musta hämähäkki käveli katossa. Eeli haukotteli. Hän meni
uneen.
* * * * *
Hän heräsi hirveään täräykseen. Seurasi toinen. Hän ymmärsi, että
ammuttiin, ihan heidän nurkallaan. Hän karkasi ikkunaan.
Etäämpänä pitkin tietä kiemurteli suuri ihmissaattue, etunenässään
lippu. Saroilla pitkin lakeutta seisoivat siellä täällä hevoset, tai
talutettiin niitä pois. Myöskin miehiä kulki siellä täällä. Alhaalla
heidän sarallaan vaihdettiin kiivaita sanoja. Hän tunsi Tuomaan äänen,
isänsä äänen ja vieraita ääniä. Hän muisti silmänräpäyksessä mitä oli
tapahtunut eilispäivänä. Taas laukaus — Herra Jumala! Hän juoksi läpi
tuvan ja alas portaat, hän tuli nurkalle omenapuiden alle.
— Hanne...! parahti hän, — pane pois ase, hän on minun sulhaseni.
Tuomas...! Jumalan tähden...
Tuomas oli kaatunut vakoon, jonka juuri oli kyntänyt. Hetkisen olivat
hänen silmänsä auki, hän sanoi jotakin ja pusersi suonenvedontapaisesti
kättään. Sitten ei kuulunut mitään.
Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti. Eivät isä eikä tytär
pidättäneet niitä vieraita miehiä, jotka etenivät talosta. He
saavuttivat pian juhlakulkueen, joka kiemurteli tietä laajan
vainioaukean laidassa. Laulun säveleet säestivät askelia. Lippu liehui
iloisesti taivasta vastaan.
Harmaalla kesantosaralla harmaan asumuksen alla kulki valkea hevonen
irrallaan, kaluten nuorta nurmea pientarelta. Kaksi ihmistä, vanhempi
mies ja nuori nainen herättelivät eloon sitä, joka oli kaatunut vakoon.
Kuollut ei herää.
* * * * *
Kun kulkue illansuussa palasi, olivat sekä pieni ihmisryhmä että
hevonen poissa. Ainoastaan sahra oli jäänyt vaolle. Mutta läpi kajean
ilman kuului harmaasta asumuksesta outo ääni. Se oli kuin saarnaajan
ääni, joka on huutanut itsensä käheäksi, tai kuin nuoren pojan ääni.
Miehestä mieheen kerrottiin nyt kulkueen kesken, että asumuksessa
oli nuori tyttö, joka aamulla oli pelästynyt laukauksia ja mennyt
ihmeelliseen uneen. Hän oli saanut saarnataudin. Häntä ei saatu
heräämään, koko päivän hän oli huutanut tuolla tavalla. Sehän oli sen
rikkurin morsian, sen, joka oli pitänyt passittaa toiseen maailmaan,
peloksi ja varoitukseksi muille. Vai sillä lailla — no, mitäs tuo
sanoo? Eikös se laula? Laulaa... välillä laulaa.
Ja kulkueen kiemurrellessa lippunsa jäljessä, tanssista veltostuneena,
rivit epäjärjestyksessä ja marssin sävel silloin tällöin katketen,
juoksi muutamia nuoria tyttöjä tiepuoleen ja lähti pitkin piennarpolkua
kulkemaan harmaata mökkiä kohden. He pysähtyivät. Lehmä ammui asumuksen
takana. Avonaisesta ikkunasta kuului yksitoikkoisesti, harvakseltaan ja
läpitunkevasti:
— Me etsimme kaikkea muuta,
sun valtakuntaasi ei.
Siks jäämme me kaikkea vaille,
ei mitään oo meillä, ei...
Me nousemme Herraa vastaan,
maa, kevät me pilkataan.
Me viheljät ihmislapset
epätoivoon me viskataan.
Maa hylkää ynseät lapset,
ei siunaust' aurinko suo.
Oi Herra, armahda meitä,
meihin isän katse luo!
Me etsimme kaikkea muuta,
sun valtakuntaasi ei.
Oi armahda, armahda meitä...
Ensin ihmettelevät kuuntelijat miten kummallisesti hän puhuu... miten
hän osaa...? Onko se virttä, vai mitä? Mutta pian vaikenevat heidän
huulensa. Sairaan unennäkijättären laulu tunkee läpi luiden ja ytimien.
Yhä uusia uteliaita tulee juhlakulkueesta. Harmaalla peltosaralla
seisoo heitä pitkä rivi. He tulevat nauraen ja laskettaen pilapuheita.
He seisovat ääneti ja heitä saa huutaa moneen kertaan ennenkuin he
palaavat.
Pian häviää kulkue kuin unennäkö. Aurinko laskee, ja taasen lepää
vainioiden aukea rauhallisena ja maa huokuu tuoksujaan. Siellä täällä
liikkuu arastellen joku ihminen. He häviävät, kun näkevät vahtien
tulevan ja asettuvan sarkojen päähän. Vahdeilla on mukanaan hanuri.
Mutta niin pian kuin he antavat hanurinsa vaieta, kuuluu harmaasta
asumuksesta kylän laidalla läpitunkeva laulu, tai ei se ole laulukaan,
— ennustusta, vai mitä lienee!
— — — maa, kevät me pilkataan.
Me viheljät ihmislapset
epätoivoon me viskataan...
Keväällä 1917.
"KAARTILAINEN" YKSINÄÄN
Seeti teki lähtöä kokoukseen.
Taasen oli kokous, niitä oli nykyään yhtenään.
Äiti pysähtyi työssään, polvillaan permannolla, ja kuunteli. Yhä poika
vain kamarissa jotakin haki, haki ja haki.
Mitä ihmettä hän haki ja mitä hän hautoi mielessään? Mitä
tästä elämästä tulisi? Pari tuntia oli Seeti noin vedellyt
piironginlaatikolta edestakaisin, kävellyt lattian poikki, istuutunut
pöydän ääreen ja taasen alkanut kolistella laatikoita ja etsiä. Äiti
oli puoli tuntia sitten tehnyt asiaa kamariin — tulitikut ajelehtivat
usein tuvasta poikain taskussa — ja silloin oli hän nähnyt, että Seeti
penkoi papereitaan, hänellähän oli niitä niin paljon, sekä painettuja
että kirjoitettuja papereita, vanhoja sanomalehtiä, vihkoja ja kirjoja.
Tuntikausia siinä kyllä meni, kun niistä alkoi jotakin haeskella. Mutta
äiti kysyi vain tulitikkuja ja läksi saman tien. Seeti vastasi, että
mitä pirua: ei hän tulitikuista tiedä. Siitäkös olisi noussut meteli,
jos äiti olisi kysynyt mitä hän nyt noin haki ja valmisteli. Isä olisi
puuttunut asiaan, pistellyt ja kironnut, torunut Seetin lähdettyäkin,
iltaan asti. Sitä kesti aina niin kauan, kun isä oli päässyt alkuun.
Kunhan vain saisi suojeltua, ettei isä suuttuisi. Kipeä hän oli,
tuskinpa hänestä enää koskaan tulisi miestä, kylmettynyt hän oli ytimiä
myöten, keväällä maakuopissa. Se niistä raha-ansioista oli ollut, se
oli jäänyt voitoksi vallitöistä. Ja lisäksi olivat kotona työt jääneet
kesken eikä lääke mikään enää tahtonut parantaa. Kalliiksi vallityöt
vain olivat tulleet.
Yhtäkkiä painui äiti kiireesti työhönsä, sillä Seetin askeleet tulivat
kiireesti ovelle. Ovi paukahti auki, kynnys kolahti ja lattia narisi.
Kaikki oli ikäänkuin liian pientä Seetille, äiti tunsi sen, vaikka
hänen silmänsä herkeämättä tähtäsivät hänen omiin käsiinsä, joiden
alla lattiarääsy höyrysi. Seeti oli niin suuri ja liikkuvainen. Hän
astui äitinsä selän taakse ikkunaan, varisti savukkeestaan tuhkaa ja
jäi katselemaan ulos. Äiti hankasi niin että olkaluissa natisi, omaa
levottomuuttaan hän koetti hangata mielestä. Seeti oli hänen takanaan
kuin jokin suuri lintu, joka räpyttelee siipiään ja tekee lähtöä
saaliinhakuun. Äiti oli käynyt niin araksi ja säikkyväiseksi sen
jälkeen kun Seeti ja isä palasivat vallitöistä, hän tunsi, vaikk'ei
ollut mitään näkyvää syytä, milloin oli tekeillä jotakin outoa. Ja nyt
oli sellainen rauhaton, outo olo.
— Joko mahtanee tuo jää kannattaa, sanoi Seeti, kädet nojallaan pöytää
vastaan.
Järvi lepäsi hänen edessään ensi lumen peitossa, jään peilipinta
siellä täällä pilkoittaen esiin kuin joidenkin jäätyneiden kalojen
lyijynkarvaiset liikkumattomat silmät. Kalliot rannoilla kahdenpuolen
kohosivat paljaina ja viluisina lumipeitteen alta, jonka repaleet eivät
ulottuneet niitä suojaamaan.
— Älä toki jäälle, sanoi äiti, — älä toki ajattelekaan.
— Jos olisin teitä kuunnellut, niin en ikänäni olisi minnekään
ajatellut.
Seetin ääni oli paremmin hajamielinen kuin suuttunut ja äiti uskalsi
jatkaa:
— Vielähän minä toissa-aamuna siellä virutin vaatteita.
— Virutin ja virutin — mitä hemmettiä te sitten aina virutatte!
Seetin ääni ei nytkään ollut suorastaan suuttunut.
— Älä Jumalan tähden...
— Jumalan tähden ja Jumalan tähden — miksei perkeleenkin tähden.
Seeti naurahti ja kääntyi äitiin päin. Hänen ajatuksensa olivat
tykkänään toisissa asioissa kuin niissä, joista hän puhui.
Hänen silmänsä tuijottivat niin suurina ja kääntyivät ikäänkuin
liikkumattomina päässä. Ei hän ajatellut jäätä, ei hän huomannut,
että varisti tuhkaa suoraan lattialle, jonka äiti juuri oli hangannut
valkoiseksi. Jos uskaltaisi kysyä, mitä oli tekeillä, oliko niissä
huhuissa perää, mitä täälläkin oli kerrottu. Mutta eihän niissä voinut
olla, ei toki niin kauan kuin ihmisillä oli järkeä päässä. Seeti jäi
tuijottamaan likavirtaan, jota äiti rääsyllään ajoi käsiensä edellä.
Niin, noin se leveni ja lainehti lika, kun vain vähäksikin aikaa jäi
pesemättä. Kahteen viikkoon ei ollut tullut pestyä lattiaa ja tässä
sen nyt näki, mikä siitä tuli. Niin se otti vallan ihmisessäkin
lika, kun se häneen pääsi pesimään. Mutta ei Seeti ajatellut sitä
mihin hän katseli. Äiti päästi yhtäkkiä rääsyn käsistään, lyyhistyi
entistä alemmas, painoi suuret, punaiset kädet polviaan vasten ja
katsoi poikaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei huomannut salata
kyyneliä, jotka tunkivat silmiin. Niistä kirposi pojan katseeseen kuin
satuttavia suolarakeita. Seeti heräsi, kimmahti ajatuksistaan valveille
ja paiskasi maahan savukkeenpään.
— Mitä pirua te minusta katselette? Mitä minussa on katselemista? Aina
teidän pitää urkkia ja udella, oikea komsarjus ja porvari te olette.
Kaikki puolustussanat tukahtuivat äidin rintaan. Pienen tuokion oli
maailma mustana hänen silmissään. Sitten hän taasen hankasi lattiaa,
eikä kuullut muuta kuin oman työnsä tasaisen, yksitoikkoisen, raapivan
särinän.
Ennen oli ihmisellä taivas ja Jumala ja toivo tulevasta elämästä.
Nyt ei mitään!
Äiti ohjasi vanhalla säkkikankaan kappaleella likavirtaa ja pusersi
rääsyn ämpäriin. Sormenpäitä poltti, ne halkeilivat aina näin pakkasten
tullen. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa isän ja pojan äänet. He puhuivat
kuiskaamalla. Äidillä alkoi sydän takoa. Niin se takoi, ettei tahtonut
saada kuultua. Hän konttasi pienen matkan heitä kohti ja koetti
pyyhkiessään kuunnella. He kirosivat ja olivat hiljaa: he olivat hänet
huomanneet. Hän ponnisti pystyyn, silmissä kipunoi, kun piti taipua
ottamaan ämpäriä. Täytyi pitää kiirettä, hän tiesi, että jos hän
viipyy, niin kiroavat miehet hänelle. Ja niin hän vain nopeasti tarttui
ämpärin korviin ja tyrkkäsi kyynärpäällään auki oven.
Pakkanen siellä jo rusahteli ovissa ja eteisen lattiapalkeissa.
Metsänlaitaan oli selkeentynyt keltainen viiru taivasta, mutta itse
taivaanlaki oli kuin sinertävä teräs, lunta se alkoi koota. Pojat
toivat kelkalla puita. No mikä nyt oli? He juosta läähättivät mäen alle
asti, siinä eivät he saaneet kelkkaa kulkemaan. Kumpikin otti syliinsä
halkoja ja kiidätti niitä puolijuoksussa saunaa kohti.
— No mikäs nyt on? Mitäs te juoksette?
Äiti huusi alas mäeltä ja odotti vastausta. Tuulenhenki kahisi
kellastuneissa koiruohoissa, jotka seisoivat pystyssä kivien välissä
hänen vierellään. Pojat eivät vastanneet hänelle, juoksivat vain
suurissa saappaissaan hänen ohitsensa. Hän sai pienempää kiinni
hihasta. Pojalla oli nenä aivan punaisenaan yskästä. Ja samalla
huohotti hänessä jokin tavaton kiihtymys.
— Mikäs teillä nyt on? sanoi äiti ja etsi esiliinastaan kuivaa nurkkaa,
mihin pyyhkisi lapsensa kasvoja.
— Ei sitä sanota, huusi poika ja yritti nyhtäistä itsensä irti.
— Pannaan pää poikki, joka sen sanoo... No, minä sanon sitten
mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Tuodaan pyssyjä ja sapeleja
ja provninkeja... Eikä saa olla toisella enempää tavaraa kuin
toisellakaan, kaikki pannaan tasan. Ja tulee suuret verihäät... Mutta
pitäkää kanssa suunne kiinni. Äit' hoi, minä menen Seetin mukana. Minä
menen kanssa kaartiin. Mattilan Eetikin kuuluu kaartiin ja äkseeraa
kankaalla...
Poika juoksi äidin käsistä. Mutta hän ei päässyt tupaan. Se oli
suljettu. Poika löi nyrkillään oveen, äiti tuli siihen hänkin. Miehet
olivat panneet oven ruoppiin ja puhelivat nyt rauhassa siellä sisällä.
— Minä puhun kaikki, minä ilmiannan, jollette avaa, uhkaili poika.?—
Taloonkin minä menen ja vien sanan.
Poika potki ovea ja itki. Äiti tarttui häntä olkapäihin.
— Minkä sanan sinä viet taloon? kuiskasi hän. — Mitä aiotaan tehdä
talonväelle?
— Pian te sen näette. Tapetaan emäntä ja isäntä ja talo otetaan pois.
Minä otan Aarnen sukset ja polkupyörän ja saappaat... Päästäkää
hemmetissä sisään, minä ilmiannan...!
Äiti siinä pyyteli, nuhteli ja uhkaili, hänen lapseltaan tuli
hävyttömyyttä suut silmät täyteen.
Äiti piteli rintaansa, hän ei tuntenut lapsiaan, hän ei käsittänyt
mistä muutos oli tullut, ja näin lyhyessä ajassa. Seeti kyllä jo kauan
oli vihannut kaikkia, jotka olivat käyneet koulua ja jotka olivat
rikkaampia kuin he. Jos olisi aikoinaan ymmärtänyt, että hänellä
oli sellainen lukuhalu ja tarve päästä virkamieheksi, niin olisihan
koulurahat ottanut vaikkapa silmästään, ja talosta kyllä olisi autettu.
Seetiä söi kateus niinkuin myrkky, mutta mistä olivat nuoremmat saaneet
tietoonsa nämä asiat?
Äiti värisi vilussa ja hädässä. Vihdoin viimein avautui ovi ja
Seeti tuli porstuaan. Hän kahahti kynnykseltä niinkuin koirasmetso
kahahtaa männynlatvasta, naurahti, vihelsi ja hypähti portaille,
jotka veivät ullakolle. Äiti pujahti hänen ohitseen tupaan ja pääsi
lieden ääreen. Hän pelkäsi vanhinta poikaansa. Hän pelkäsi myöskin
isää, vaikk'ei isä näin sairaana päässyt juoksemaan häntä kiinni,
kun hän pakeni. Pelottavilta tuntuivat tällä hetkellä pojatkin, tuo
nuorinkin, tuo lapsi, joka jo tiesi kauheita salaisuuksia. Mitä, mitä
tulisikaan tapahtumaan? Olivatko he kaikki unohtaneet, että äiti oli
palvellut talossa, että isäntä rukiinteon aikaan oli toimittanut
heille eläinlääkärin, kun heidän hevosensa oli kuolemaisillaan, että
emäntä kaiken syksyä oli tuonut heille lääkkeitä isää varten, joka
oli kylmettynyt vallihautoja kaivaessaan? Olivatko he unohtaneet
ystävälliset välit ja lukemattomat yhdessä vietetyt iltahetket
parina kymmenenä vuonna? Oliko Jumala tosiaan antanut vallan
sielunviholliselle ja salli hänen mielinmäärin riivata ihmisiä?
Isä oli päässyt kiihtymyksen alkuun, käänteli sängyssään ja torui.
— Kuinka kauan sitä saunaa taasen saa odottaa? Mitäs sinä minusta,
hyvähän se vain on, että minua repii. Lattioita, niitä sinä peset
ja virutat, siihen on aikaa, mutta saunaa, sitä pitää odottaa. Vaan
älä sinä luule, että minä sinua aina viitsin katsella, jahka tästä
tulee ne suuret käräjät, niin saat sinä mennä yhtä tietä muiden
porvariperkeleiden kanssa. Saunassa minä sinut korvennan, senkin laiha
sääski. Et saippuaksikaan sinä kelpaa. Torakanmyrkkyä minä sinulle
annan. No, tuleeko se sauna valmiiksi vai ei?
Pojat nauroivat isän sukkeluuksia. He rasvasivat Seetin saappaita,
toisella toinen, toisella toinen pujotettuna käsivarrelle yli
kyynärtaipeen. Lieden loimotuksessa näyttivät heidän suunsa ja leveät
hampaansa olevan ikäänkuin veressä.
— Kyllä nyt tulee saippua-aineksia, hihihihihii!
— Hihihihii!
Äiti kyykki taasen polvillaan permannolla, käsiensä alla höyryävä
riepu. Isän sanat eivät sattuneet häneen, ainoastaan poikain nauru
sattui. Jos olisi voinut hankkia Seetille koulunkäynnin, niin olisiko
nyt toisin? Olisiko se auttanut?
— Hihihihii!
— Hahahahahaa!
Oli niinkuin kissat olisivat mourunneet ja rotat vinkuneet yhtaikaa. Se
oli hänen poikainsa naurua. Ei ollut hän osannut heitä kasvattaa. Mikä
rangaistus häntä odottikaan tästä kaikesta? Hiki päässä hankasi hän
kynnyksenalustaa, kuunnellen Seetin askelia ullakolla, isän sadatuksia
sängystä ja pikkupoikain naurua. Hänen päässään oli sakea tuska
ikäänkuin aivot olisivat olleet täynnä hyytynyttä verta. Pari kertaa
voihkaisi hän syvään ja äänettömästi. Sitten tuli hänen mieleensä
keveämpi ajatus, ikäänkuin pieni lintu olisi suhahtanut hänen silmiensä
ohitse: jos voisi paeta, kauas, kauas, ettei näkisi niitä päiviä, jotka
ovat edessä! Lintu palasi, hänen silmiensä edessä välähti ikäänkuin
pääskysen valkoinen ystävällinen rinta. Hän oli muistanut jotakin.
Muisto selkeni selkenemistään ja yhtäkkiä oli kaikki hänellä aivan
varmana.
He olivat kerran olleet juhlilla kaupungissa. Kapteeni, joka perheineen
vietti talossa kesää, oli kutsunut heidät. Silloin oli poikain isä
aivan toisenlainen, he olivat silloin molemmat nuoret ja terveet,
sekä hän että isä. Oli suuri kaupungin sali, kattokruunut loistivat
ja musiikki soitti. Se oli "kaartin" juhla ja kapteeni oli kaartin
johtaja eli päällikkö. He istuivat toisella tuolirivillä ja kapteeni
tuli puhuttelemaan heitä ja kaikki näkivät sen ja katsoivat heihin.
Jokin nuori herra piti puhetta ja sanoi, että kaarti oli perustettu
suojelemaan koteja. Suojelemaan koteja, niin, juuri niin! Aivan
varmasti hän niin sanoi. Ja kapteeni itse nousi lavalle, otti nuorta
herraa kädestä ja sanoi kaikille noille sadoille ihmisille salissa,
että herra oli puhunut oikein. Juuri sen vuoksi oli "kaarti" syntynyt:
puolustamaan koteja.
Ja tämä nykyinen kaarti, jolla oli sama nimi, tahtoi hävittää koteja!
Olisipa kapteeni elänyt, niin hän ei olisi tätä sallinut. Mutta
kapteeni oli kuollut.
Vaan hän, äiti, hänpä sanoo sen nyt heti Seetille, isälle, pojille. He
ovat sen unohtaneet, mutta Jumala on antanut hänen muistaa asian juuri
hädän hetkellä!
Äiti sai voimia ja nousi. Hän kohtasi Seetin eteisessä. Hänelle hän sen
ensin halusikin ilmoittaa. Seeti seisoi sukset käsissä hänen edessään.
— Kuule nyt... muistathan sinä juhlan, johon kapteeni vainaja oli
kutsunut meidät kaikki, silloin kun me olimme kaupungissa... Isä oli ja
minä ja velivainajasi. Se oli ensimmäisen "kaartin" juhla ja kapteeni
oli "kaartin" johtaja.
Seeti ei suuttunut. Hän oli vain käynyt hyvin tarkkaavaksi. Tukka
otsalla katseli hän äitiinsä ja vastasi muistavansa juhlat ja
kapteenin. Ja puhe — sanottiinko siinä varmasti niin?
— Minulla on säästössä se lehtikin, jossa juhlasta kirjoitettiin, puhui
äiti keventynein mielin. — Maltapas, minä haen sen, se on kirstussa
kapteenin ja kapteenskan kuvien ympärillä.
— Mitä pirua te sitten salaatte siitä lehdestä. Koko aamun olen sitä
hakenut.
— Kun et ennen ole kysynyt, toistakymmentä vuottahan se on ollut
minulla.
— Ja nyt te vasta saatte suunne auki.
— En osannut tietää... Minä tuon lehden.
— Pitäkää, koska olette pitänyt tähänkin asti. Ilman aikojanne te sinne
kammerratte, en enää tarvitse koko lehteä, jos te vain olette muistanut
puheen oikein.
— No oikein, oikein. Puolustamaan koteja kaarti perustettiin, niin
sanottiin puheessa ja kapteeni sen vahvisti. Puolustamaan koteja,
vaikkapa valalla minä sen vakuutan, viimeisellä tuomiollakin minä...
— Ja huudatte niinkuin olisitte puheissa kuuron kanssa. Kyllä
minulla vielä on tallella kuulo, hyvä kuulo onkin. Olette taitanut
tulla tässä kuulemaan yhtä toista, mutta katsokaakin, ettei se mene
tästä pitemmälle, sillä silloin voi päänne olla höllässä — nyt
on aika sellainen. Älkääkä te hokeko sitä senaikaista kaartia ja
kapteenivainajaa ja talojen suojelemista. Nyt on aika toinen. Ja
nyt on yhteinen päätös ja yhteinen henki. Voivat vielä luulla teitä
porvariksi. Ja sehän te taidatte ollakin.
Poika katsoi läpitunkevasti äitiinsä.
— Työtä minä olen ikäni tehnyt, hätääntyi äiti puhumaan, — siitä asti
kuin kävelemään pääsin. Enkö sitten liene työkansaa...
— Jaa ei se siihen tule, vaan mielipiteihin.
— Työtä ihmisen pitää tehdä, se on minun mielipiteeni...
— Puhutte niin perkeleen orjamaisesti, että oikein iljettää.
— Mitäs minusta, minä menen pian, mutta te lapset... sinä... Jos vielä
mitä tapahtuu!
— Älkää siinä joutavia. Kaikki vastaavat toistensa puolesta eikä ketään
yksistään saada kiinni. Eikä yksityistä vedetä rangaistukseen, eikä
vankiloita enää pidetä.
— Kukas vastaa sitten, jos tulee pahoja tekoja?
— Ei kukaan.
— Kuinka ei kukaan? Totta kai se tekijä, kun hänet saadaan kiinni.
— Olkaa te huoleti, ei ketään saada kiinni, siihen on keksitty keinot.
Ei anneta ylös mitään nimiä, ymmärrättekö! Eikä mitään rangaistuksia
tule.
Äiti seisoi hetkisen ymmällä. Mutta huomatessaan pojan jo lähtevän, hän
tarttui hänen rintapieleensä.
— Ja se on sitten varma, ettei talonväellekään mitään tule? Sinä tiedät
kuinka monta hyvää he ovat meille tehneet ja...
Poika iski sukset permantoon. Nyt hän oli suuttunut.
Äiti ei erottanut, mitä hän sanoi. Äiti oli mennyt aivan pieneksi
ja avuttomaksi. Toivon liekki, joka hetken oli palanut hänelle
ystävällisenä, sammui. Hän muisti, että piti mennä saunaan, kipeä isä
kyseli kylpyä, mutta tuntui samalla siltä kuin vielä olisi pitänyt
viipyä. Ehkä Seeti kuitenkin sanoisi hyvän sanan. Seeti ei ollut paha.
Jollei olisi ollut sitä kauheaa kateutta. Minkätähden pitäisi kaikilla
olla samalla tavalla? Oman sydämensähän ihminen kateudella turmeli.
Mutta Seeti ei enää sanonut mitään, ei hyvää eikä pahaa. Kädessään
sukset astui hän porstuaan ja siitä pihamaalle. Pojat kulkivat
hänen perässään kuin koirat, joita ei oteta haluamalleen retkelle.
Uhkamielisenä painui Seetin pää kotimäen taakse, poikain jäädessä
katsomaan hänen jälkeensä ja äidin seisoessa lämpiävän saunan edustalla.
Ohoi ja hoi! Saakelinmoiselta tuntuikin taas päästä eroon ainaisesta
kysymisestä ja katselemisesta. Sellainen urkkiminen ja kurkistaminen
kodissa vallitsi, ettei siellä uskaltanut ajatellakaan rauhassa.
Sellainen huuhkain se oli äiti, että se otti selvän ajatuksistakin,
joita ei lausuttu. Paras taitaisikin olla tykkänään muuttaa kotoa,
niinkuin Mattilakin oli tehnyt. Ennen perustettiin kaarteja kotien
puolustukseksi — ennen, niin! Nyt oli toista, saamarin toista. Nyt
otettiinkin valta kansan omiin käsiin. Kaartit tarvittiin siihen,
siihen, siihen juuri: kansan valtaan! Ohoi ja hoi, kyllä nyt suksi
luisti, ei vauhti enää tästä parantunut, mutta ei ollut tämä jää
vahvaa, aivan se notkui ja lainehti alla, aivan se vonkui ja ulisi.
Mutta uliskoon! Ulina tästä pian nousee rannoillakin, kunhan tässä
aletaan tehdä oikeutta ja piikit alkavat heilua. Saakelinmoista
elämää täällä olikin vietetty, toiset olivat saaneet käydä koulua
ja rakentaa linnoja asuakseen, mutta nyt tulisikin hallitus toisiin
käsiin. Yhteishenki nyt vallitsisi ja yhteinen päätös eikä ketään
saataisi kiinni. Niin oli säädetty, että nimiä ei mainita. Komitea
vastaa ja keskuskomiteaan voi vedota ja järjestö on vielä komiteojenkin
yläpuolella, ja järjestössä muuttuvat miehet joka viikko, niin ettei
mitenkään saa tietää nimiä tai yksityisiä. Sillä lailla on täysi
varmuus eikä kenellekään yksityiselle toverille voi mitään tapahtua,
ei hengen eikä omaisuuden puolesta. Ainoastaan porvarien veri höyryää,
jahka tästä kansa nousee.
Aseita on, pyssyjä ja piikkejä ja sapeleja on, ja joka kylässä
harjoittavat kaartit. Ja kaikki saalis tasataan, eikä puutetta tule
mistään. Eikä kukaan tule mistään kiinni, kaikki tukevat toisiaan kuin
veljet ja kaverit.
Siinähän se juuri on voima siinä veljeydessä, siinä, ettei ketään
jätetä yksin vastaamaan teoistaan, vaan kaikki vastaavat, tai ei kukaan
vastaa, kun tiukka tulee. Yhteinen päätös on pyhä ja kallis asia ja
kaikki on veljet keskenään... Eikä nimiä saa antaa ylös — komiteaa vain
saa mainita ja keskuskomiteaa ja järjestöä. Ja niissä vaihtuu väki,
ettei kenestäkään saa kiinni. Ainoastaan porvarien veri höyryää. Ohoi
ja hoi!
Kun on toveri, niin ei ole koskaan yksinään. Toverit tukevat aina
toisiaan ja ovat yhdessä. Ei koskaan tarvitse toverin pelätä, aina on
vierellä veli. Kaikki ovat veljet keskenään. Ainoastaan porvarien veri
höyryää!
Näitä hoki Seeti uudelleen ja uudelleen, hiihtäessään kuin voiton
humalassa. Hänen oli kiire toverien luo, hän tiesi aseiden juuri nyt
saapuneen, ehkä jo ensi yönä käytäisiin talon kimppuun — nuoren isännän
kultakellon, sen hän oli katsonut itselleen, niinikään hän tarvitsi
talvipalttoon, nuori isäntä oli pieni mies, mutta kai sen vaatteista
sentään jotakin saisi. Saamari sentään, kuinka ritisi ja ulisi! Ilman
näitä suksia olisi ollut mennyttä. Lumitäplien sisästä katseli kuin
jättiläiskalojen silmiä, siinä ne olivat aivan jään pinnassa. Pieni
tuuli alkoi käydä, se tuprutti lunta ja nosti rannoilta ikäänkuin syviä
huokauksia. Porvarit ne siellä taloissaan huokailevat. Odottakaa,
odottakaa, kaikki, koulunkäyneet ja suuria palkkoja kantavat, kyllä
teidän verenne tästä höyryää! Mutta toveri ei koskaan ole yksin, aina
on rinnalla toveri ja veli.
Yhtäkkiä alkoi Seetin korvaan kuulua tuttua ääntä, ensin hiljemmin,
sitten lujemmin: yksi... kaksi, vasen... vasen... Siellä, siellä
marssi kaarti maantiellä! Ja niin paljon näytti poikia olevan,
saakelinmoisesti heitä oli, varmaan heitä taas oli tullut lisää, ja
kaukaa. Vasen.... vasen! Rinta tulvillaan kiihkoa ja riemua Seeti
lykkäsi sauvoja. Huonoapa oli jää... aivan vettä tirsui esiin. Mutta
pianhan hän onkin perillä. Niemen takaa tulee näkyviin talo. Halloo,
kaverit, täällä tullaan, halloo! Ja nuo tuolla pihalla... niitä
asekuormiako ne ovat? Halloo, halloo! Jopas ovat kaverit huomanneet
hänet... Harjoituskin on mahtanut keskeytyä, koska miehiä alkaa lappaa
rantaan. Kuuluu naurua ja puhetta ja perkeleitä. Ilta alkaa hämärtää,
savu nousee suorana ylös talon piipusta, savun välitse näkyy keltainen
taivaanranta. Kuumalla riemulla tuntee Seeti kuuluvansa tuohon
mahtavaan joukkoon, joka ottaa haltuunsa vallan ja mullistaa maailman.
Heitä on paljon, joka kylässä, joka mökissä ja kaupungit täynnä. Ei ole
mitään, mitä he pelkäisivät tai kunnioittaisivat. Maailma on heidän!
— Oletpas sinä uskaltanut nuorelle jäälle! kuulee hän rannalta Mattilan
äänen.
— Ei kaartilainen pelkää! huutaa hän vastaan. — Mitä perkelettä te
keskeytitte harjoituksen...
Mutta juuri sillä hetkellä risahtaa pahasti hänen allaan. Vesi lyö
korkeana laineena rantaa vasten, murtaen liitoksen maakamaran rajalla.
Rannalla nauretaan ja puhutaan raikkaasta kylvystä. Seeti riuhtoo
kaulaa myöten vedessä. Jään laita risahtaa rikki heti kun siihen
tarttuu. Hän tarttuu uudelleen ja uudelleen. Hän ei saa toista suksista
eroon jalastaan. Rannalla nousee häly ja melu. Miestä lappaa kuin
köyttä. Tuodaan seipäitä, laudanpätkiä, vedetään alas venettä. Juostaan
hakemaan airoja.
— Auttakaa, minä hukun! kuuluu yli noiden kymmenien ihmispäiden, jotka
kihisevät jään laidalla. Jää murtuu murtumistaan heidänkin allaan.
Toiset seisovat polvia myöten vedessä. He paiskaavat hukkuvalle
seipäitä ja laudanpätkiä, he antavat hänelle neuvoja, hän on aivan
lähellä, hänen jalkojensa alla pitäisi tuntua pohjan. Mutta hän ei
löydä tätä pohjaa eikä hän saa käsiinsä pelastavia laudanpätkiä. Hän
huutaa äänellä, joka on kuin teurastettavan eläimen ääni tai kuin
pienen lapsen parkuna. Toverit näkevät, että hän hukkuu tuohon heidän
silmiensä eteen, he eivät voi auttaa, hän hukkuu... hukkuu, heidän
täytyy jättää hänet yksin kuolemaan.
Ja Seeti — silmäinsä edessä sadat toverit ja veljet, näkee hän
kammottavassa avuttomuudessa, ettei kukaan voi häntä tukea, hänen on
yksinään astuttava yli elämän kynnyksen, tuomiolle... tilinteolle,
viimeiselle tuomiolle...
— Auttakaa...!
Sadasta kurkusta kuuluu vastaus rannalta, hädässä juoksevat ja huitovat
kaikki nuo miehet, jotka äsken olivat voimastaan niin varmat.
Yhä epämääräisemmäksi käy hukkuvan huuto elämän rantaa kohti, yhä
heikommin lyö vesi ylös syksyistä kamaraa vasten. Vihdoin ei miehen pää
enää nouse yli veden pinnan, viimeisen kerran heilahtaa käsi, viimeisen
kerran nousevat poreet kiiluvalle mustalle avannolle. Sitten on kaikki
hiljaa, jättiläiskokoinen avanto merkitsee kohtaa, missä väkevä
"kaartilainen" taisteli viimeisen taistelunsa ja missä yksinäisyys
hänet yllätti.
Marraskuussa 1917.