Johanna (tyynesti ja lempeästi).
Mua kammoo seura, kaikki karkaavat:
Pie huolta itsestäs ja karkaa myös.
Raimond.
Ma karkaisinko? Nytkö? Kenpä teitä
Sitt' johdattais?
Johanna.
En johdatusta puutu.
Sa jyristyksen pääni päältä kuulit.
Mua kohtaloni johtaa. Määrän päähän
Mä pyrkimättänikin ennätän.
Raimond.
Minn' mennä voitte? Tuolla Brittiläiset,
Jotk' uhriks' teidät pyytävät, ja tuolla
Taas meikäläiset, jotka teidät hylkäs.
Johanna.
Jos kuinka käy, en siitä päästä voi.
Raimond.
Ken teitä ruokkii? kenpä eläimiltä
Ja ihmisiltä, julmemmilta, suojaa?
Ken sairahana teitä hoitelee?
Johanna.
Ma kaikki kasvit, kaikki juuret tunnen:
Ma lampahista syötävät ja hyljyt
Oon oppinut -- Ma tähtilöitten retket
Ja pilvilöitten kuivun ymmärrän
Ja vesisuonten juoksun kuulen. Suurta
En kaipaakaan, ja täynnä eloa
On luonto.
Raimond.
Se syytös julma teidän vaikahutti?
Nyt haastaa voitte, kuninkaamme eessä
Kun haastaa tarvittiin, te hämmästyitte?
Johanna.
Ma äänetöinnä taivuin kohtaloon,
Jon mestarini, taivon Herra, sääsi.
Raimond.
Ei vastausta teillä isällenne!
Johanna.
Min isä lausui, Herra lausui myös,
Ja isällistä kärsin.
Raimond.
Taivas itse
Ol' teitä vastaan!
Johanna.
Taivas haastoi: siksi
En hiiskunut.
Raimond.
Yks' ainokainen sana
Ois teidän voinut puhdistaa, ja mailman
Tän hairauksen valtaan hylkäsitte?
Johanna.
Ei hairausta tuo, vaan sallimusta.
Raimond.
Sen häväistyksen kaiken viatoinna
Te suvaitsitte, valitusta teiltä
Ei kuulunut! Ma teitä hämmästyn,
Oon säikyksissä; sydämeni kääntyy!
Niin kernahasti uskoisin: sill' työläs
Ol' teitä syylliseksi luullakaan.
Vaan aavistinko ees, ett' ihmissydän
Vois ääretöintä äänetöinnä kantaa!
Johanna.
Oi kelpaisinko Herran käskyläiseks',
Jos umpi-silmin hänt' en tottelis?
Niin huono enpä oo, kuin arvelet,
Ma kurjuudessa oon, vaan säätyäni
Ei loukkaa tuo; ma hylkyläisenä
Ja karkurina oon, vaan erämaassa
Sain itseäni tuta. Urhon loiste
Kun mua ympäröitsi, rinnassani
Ol' riita; kurjan kurja olin silloin,
Kun onneani mailma kiitti -- Nyt
Oon toipunut, ja luonnon myrsky, joka
Maa-ilmaa uhkas, ystäväni ol':
Se luonnon puhdisti ja munkin myös.
Mull' rauha on -- Nyt tulkohon jos mikä
En heikkoutta tunne ensinkään!
Raimond.
Oi rientäkäämme, puhtauttanne
Maa-ilman kaiken eessä julki saamaan.
Johanna.
Ken vimman tuotti, siitä päästää myös!
Ei kypsymättä onnen heelmä kirpoo!
Mull' puhdistuksen päivä koittaa kerta,
Ja jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa,
Ne vielä huomaavat, ja kyyneleitä
Mull' itketään.
Raimond.
Ma tyynnä, äänetöinnä
Nyt oottaisinko, kunnes sattuma --
Johanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä).
Sie kappaleitten ulkopuolen näät,
Ja luonnon verho silmäs himmentää.
Mie näillä silmin henkimaaliman
Oon nähnyt -- Jumalitta hiustakaan
Ei ihmiseltä lankee -- Näätkös, kuinka
Tuoll' aurinkoinen laskee -- Aivan niin
Kuin huomeltain se öiset usvat voittaa,
Niin totuudenkin päivä vielä koittaa!
Viides Kohtaus.
Kuninkaatar, ISABELLA SOTAMIESTEN kanssa, ilmestyy perällä.
Isabella (vielä näyttämön takana).
Tää tie on Brittiläisten luo!
Raimond.
Voi meitä!
Nuo vainolaisia!
(Sotamiehet tulevat esiin, huomaavat, perällä ollen,
Johannan ja horjuvat säikähdyksissä taaksepäin).
Isabella.
Miks' seisahdatte?
Sotamiehet.
Kies auta!
Isabella.
Aavehia näättekö?
Te sotureitako? Ei pelkureita!
(Tunkee toisten välitse, astuu esiin
ja säikähtää, kun huomaa Johannan).
Oh, mitä näänkään!
(Malttaa äkkiä mielensä ja astuu häntä vastaan).
Vankini sa olet!
Johanna.
Niin olen.
(Raimona, pakenee osottaen epätoivon tuskaa).
Isabella (sotamiehille).
Rautoihin hän kohta pankaat!
(Sotamiehet lähestyvät neitsyttä peljäten;
hän tarjoo kätensä ja pannaan kahleisin).
Tää mahtava ja julma onko, joka
Kuin lampahia joukkojanne seuhtoi,
Jok' itseään ei suojata nyt voi?
Hän ihmehiä toimittaako, missä
Hänt' uskotaan, vaan naiseks' muuttuu kun
Hän miehen kohtaa?
(Neitsyelle).
Miksi joukkos heitit?
Miss' Dunois, sun ritaris, nyt on?
Johanna.
Oon karkotettu.
Isabella (astuen hämmästyksissä taaksepäin).
Karkotettu? Kuinka?
Dauphinin luota?
Johanna.
Ällös tiedustelko?
Oon vallassas, mun kohtaloni määrää.
Isabella.
Oot karkotettu, siekö, joka hänen
Oot turman suusta auttanunna, joka
Oot kuninkaaksi hänen tehnyt itse?
Oot karkotettu! Poikani ma tunnen!
-- Hän leiriin saattakaatte. Armeijalle
Tuo kouko kammoksuttu näyttäkäät!
Hän taikuriko? Hänen taikanansa
On hulluutenne, arkuutenne vaan!
Hän narri on, jok' eestä kuninkaansa
On itsens' uhrannut ja oivan palkan
Nyt saapi. -- Lionelin luo hän viekäät --
Ma Franskan onnen kahlehissa
Häll' annan.
Johanna.
Lionelin luokse? Ennen
Mua kohta, tappaos, kuin hänen luo
Mun työnnät.
Isabella (sotamiehille).
Totelkaat. Hän poijes viekäät!
(Menee).
Kuudes Kohtaus.