Margot.
No, näitkös sisartamme?
Claude Marie.
Häntä, joka
Tuoll' kultahankkinassa, lippu käissä,
Käv' eellä kuninkaan?
Margot.
Se Johannamme!
Louison.
Ja meitä ei hän tuntenut, ei luullut!
Ett' siskorinnat täällä sykkivät!
Hän maahan katsoi, kalvealta näytti
Ja säikähdellen lippuansa kantoi --
Ma riemuita en voinut häntä nähden.
Margot.
Ma suuruudessa, loistehessa nähnyt
Oon sisaremme. -- Kenpä unissaan
Ois aatellut ja ounastellut, kun
Hän paimenessa vuorillamme kulki,
Ett' moista kirkkautta hälle syntyis.
Louison.
Tää isän unta, Rheims'in kaupungissa
Ett' sisartamme kumarrella saadaan.
Kas, tuolla kirkko, jonka unissaan
Hän näki, kaikki toteen käynyt on.
Vaan surkeoita isä näki myös!
Mua huolettaa, niin suurra häntä nähden!
Bertrand.
Miks' siekailemme? Kirkkoon joutukaamme
Jo toimitusta katsomaan!
Margot.
Niin! Siellä
Kentiesi sisareemme yhdytään.
Louison.
Me hänen nähdä saimme. Kääntäkäämme
Jo kotiseuduillemme.
Margot.
Kuinka? Ennen-
Kuin häntä tervehdämme?
Louison.
Meihin ei
Hän enää kuulu; ruhtinasten luona
On hällä paikka -- Keitä oommekaan,
Ett' hänen loistohonsa tunkisimme?
Hän vieras ol', kun meidänkin hän ol'!
Margot.
Hän meitä halveksiiko?
Bertrand.
Kuningaskaan
Ei meitä hylkää! Ystävällisesti
Hän alhaisinta tervehtää. Jos kuinka
Hän noussut oisi, häntä ylhäisempi
On kuninkaamme.
(Toitotusta ja rumputusta kuuluu kirkosta).
Claude Marie.
Kirkkoon joutukaamme!
(Rientävät perälle, jossa katoovat kansan joukkoon).
Kahdeksas Kohtaus.
THIBAUT tulee, mustissa vaatteissa. RAIMOND
seuraa häntä, tahtoen häntä pidättää.
Raimond.
Oi älkäät, isä, ahdinkohon käykö!
Tääll' ihmisiä hilpeöitä näätte,
Ja nurjuutenne juhlaa häiritsee.
Oi tulkaat! Kaupungista lähtekäämme!
Thibaut.
No, näitkös lastani? Oi, katselitkois
Hänt' oikein?
Raimond.
Teitä pyydän, lähtekäät!
Thibaut.
Oi huomasitkos, kuinka jalka horjui.
Kuin kalvea hän ol' ja riutunut!
Se kurja kohtalonsa tuntee; nyt
On avun hetki, tuota käyttää tahdon.
(Hankkii mennä).
Raimond.
Oi älkäät! Mitä tehdä yritätte?
Thibaut.
Ma hänen heijahdan, ma hänen syöksen
Pois valhe-onnestaan; niin, väkisin
Ma hänen Herran luokse saatan, josta
Hän poijes luopui.
Raimond.
Miettikäät! Oi älkäät
Te omaa lasta turmiohon syöskö!
Thibaut.
Kun sielu säilyy, ruumis kuolla saa.
(Johanna syöksee kirkosta ilman lippua, kansa tunkee
häntä kunnioittamaan ja suutelee hänen vaatteitansa,
väen ahdinko pidättää häntä perällä).
Tuoll' on hän! Kalveana pyhyydestä
Hän syöksee. Tuska hänen sieltä temmaa.
Se taivon oikeus on, joka häntä
Nyt saavuttaa!
Raimond.
Jää hyvästi! Ma teitä
En eemmäs seuraa! Täynnä toivoa
Tänn' ennätin, ja täynnä huolta lähden.
Ma tyttärenne nähdä sain ja tunnen,
Ett' uudestaan hän multa hukkaan joutuu.
(Hän menee, Thibaut rientää pois toisalle päin).
Yhdeksäs Kohtaus.
JOHANNA. KANSAA, sittemmin hänen SISARENSA.
Johanna (on torjunut kansan luotansa ja tulee esiin).
En jäädä voi -- Mua henget väijyvät,
Kuin Herran voima urvut kaikuvat,
Ja päähäni nuo kirkon holvit lankee;
Mun taivas-alle täytyy! Pyhyyteen
Jäi lippu multa, siihen sormillani
En konsanansa koske! Ol'pa juuri
Kuin siskoseni armahat, kuin Margot
Ja Louison, ois unen-näkönä
Mun silmieni eessä kulkeneet --
Se pettäväinen ilmestys ol' vaan!
He kaukana, he siintämättömissä,
Kuin puhtaus, kuin lapsen onni multa!
Margot.
Tuo Johannamme on!
Louison (rientää häntä vastaan).
Oi siskoseni!
Johanna.
Ei harhausta tuo -- Ma teidät nään,
Sun, Louison, ja sunkin, Margot'ini!
Tääll' ihmis-rikkahassa autiossa
Ma siskorinnat lempiväiset kohtaan!
Margot.
Hän meidän tuntee, sisko hellä on.
Johanna.
Ja lempi teidän tänne johdattaa,
Niin kauvas, kauvas! Ette suutu mulle,
Vaikk' lemmetöinnä, hyvästittä lähdin!
Louison.
Sun Herran himmi käsky poijes vei.
Margot.
Sun mainehes, mi mailmaa liikuttaa,
Mi nimes kaikkein huuliloille saattaa,
On laaksostamme meidän nostanut
Ja juhlan viettehesen tänne tuonut.
Sun kirkkauttas katsomaan me tultiin,
Ja yksin emme oo!
Johanna (äkkiä).
On isä täällä!
Miss', missä on hän? Miksi piilee?
Margot.
Isä
Ei täällä oo.
Johanna.
Oi eikö? Lastaan eikö
Hän nähdä tahdo? Siunaustaan eikö
Hän antanut?
Louison.
Hän meist' ei tiedä.
Johanna.
Miks' ei?
Te hämmennytte! Maahan katselette!
Oi, lausukaat, miss' isä on?
Margot.
Siit' asti
Kuin lähdit --
Louison (viittaa hänelle).
Margot!
Margot.
Raskasmieliseksi
On isä käynyt.
Johanna.
Raskasmieliseksi!
Louison.
Oi lohdu! Isän ennushengen tunnet!
Hän taasen rauhottuu, kun meiltä kuulee,
Ett' onnellisna oot.
Margot.
Niin, onellisna
Tok' ootkin? Muut' et olla voi, niin suurra
Ja arvollisna ollen.
Johanna.
Oonpa kyllä,
Kun teidän nään, kun lempi-ääniänne
Ma jällen kuulla saan ja muistelen,
Kuin taaton tantereilla ennen kuljin.
Kun vuorillamme karjoani kaitsin,
Kuin eedenissä olin onnellisna --
Siks' enkö jällen tulla voi?
(Kätkee kasvonsa Louisonin rintaa vastaan. Claude Marie, Etienne
ja Bertrand ilmestyvät ja jäävät kainona etäälle seisomaan).
Margot.
No tulkaat!
Sie Etienne! Sie Bertrand! Claude Marie!
Ei sisko ylpiele; leppeästi
Hän haastelee, niinkuin ei koskaan ennen.
Kun meidän keskellämme vielä liikkui.
(He astuvat lähemmäksi ja hankkivat antaa hänelle kättä; Johanna
katselee heitä tylsin silmin ja vaipuu syvään hämmästykseen).
Johanna.
Miss' ollut oon? Onk' unta pitkällistä
Kaikk' ollut vaan, ja valvahdinko? Oonko
Ma Dom Remi'sta poissa; Eikö totta?
Ma taikatammen alle uinahdin
Ja valvahdin, ja ympärilläni
On hellät tuttavani seisomassa?
Ma kuninkaista, tappotantereista
Ja urostöistä unta näin -- Ne kaikki
Ol' haavehia vaan -- Sill' unta selvää
Sen tammen alla nähdään -- Kuinka Rheims'iin
Te saittekin? Ja kuinka itse tänne
Ma sain? En Dom Remi'sta koskaan
Oo lähtenyt! Se myöntäkäät ja hoivaa
Mull' antakaat.
Louison.
Tää Rheims on. Urostöistä
Et unta nähnyt vaan; ne täyttä totta
Oot itse tehnyt. -- Ympärilles katso
Ja kultatamineitas sormin koske!
(Johanna lyö rintohinsa, vaipuu ajatuksiin ja säikähtää).
Bertrand.
Tuon kyperän mun käistäni te saitte.
Claude Marie.
Ei ihmekään, ett' unta näkevänne
Te arvelette; työnne, vehkehenne
Ei unta nähden kummemmasti liittyis.
Johanna (äkkiä).
Oi tulkaat! Joutukaamme! Teidän kera
Käyn suojahamme, isän helmaan taas.
Louison.
Niin, tullos, tullos!
Johanna.
Kaikki ylön määrin
Mua kiittävät! Te lapsellisna, piennä
Ja heikkona mun näitte: lempeä
Te mulle suotte, kumarrusta ei!
Margot.
Tuon loiston kaiken luotas heittäisit?
Johanna.
Ma hemmun heitän, joka sydämenne
Mun sydämestäni vaan luovuttaa,
Ja paimeneksi tulla tahdon taas.
Kuin palkkalainen teitä palvelen,
Ja ankarinta vaivaa siitä kärsin,
Ett' teitä korkeammaks' nousta tahdoin.
(Torvien toitotusta).
Kymmenes Kohtaus.
KUNINGAS tulee kruunauspuvussa kirkosta. AGNES SOREL, ARKKIPIISPA,
BURGUND, DUNOIS, La HIRE, Du CHATEL, RITAREITA, HOVILAISIA ja KANSAA.
Kaikki Äänet (huutavat huutamistaan, kun Kuningas tulee esiin).
Oi, terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!
(Torvet alkavat yhteen ääneen räikkyä Kuninkaan antamasta
viittauksesta, sananjulistajat nostavat sauvansa ja vaativat
vaikenemista).
Kuningas.
Suur' kiitos lemmestänne, kansalaiset!
Tää kruunu, jonka Herra päähäni
On pannut, miekan tutkaimella saatiin,
Ja kansalaisten verta siihen tarttui;
Vaan öljy-oksa, tuota rauhaisesti
On ympäröivä. Kiitos puoltajille
Ja unhotusta vastaanseisojille,
Sill' armoaan on Herra meille suonut,
Ja ensi lausuntomme: armo, olkoon!
Kansa.
Oi terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!
Kuningas.
Tän Franskan kruunun taivon Jumala
On kuninkaille aina antanut.
Vaan senpä nähtävällä muotoa
Me hältä saimme.
(Kääntyen Johannaan).
Kas', tässä Herran käskyläinen, joka
Teill' synnynnäisen kuninkaanne tuotti
Ja niskoiltanne vieraan vallan mursi!
On hänen kunniansa kuin _Denis'in_,
Tuon pyhimyksen, maamme suojaajan,
Ja alttareita hälle nostetaan.
Kansa.
Oi terve, terve neitsyt, auttajamme!
(Toitotusta).
Kuningas (Johannalle).
Jos ihmislapsi oot kuin myö, niin lausu,
Mik' onni sua riemastuttaa voi?
Vaan isänmaas jos taivahissa on,
Jos korkeamman luonnon kirkkautta
Sa neidon ruumihissa kätket, pois
Tää silmiemme peite korjaa, että
Sua hohtohaahmossas me näämme, niin-
Kuin autuaat, ja maassa matalassa
Sua kumarramme.
(Yleistä äänettömyyttä; kaikkien silmät ovat neitsyeen kääntyneet).
Johanna (parkasee äkkiä).
Taivas, isäni!
Yhdestoista Kohtaus.
THIBAUT tulee väkijoukosta ja seisoo vastapäätä häntä.
Useammat äänet.
Kuin? Hänen isänsä!
Thibaut.
Niin, niinpä niin,
Mie kurja, jonka taivon oikeus
Toi omaa lasta vastaan kantajaksi.
Burgund.
Tää mitä tietänee?
Du Chatel.
Mua kauhistaa!
Thibaut (kuninkaalle).
Sa Herran kautta luulet voittaneesi
Oi tyhmä ruhtinas! Oi kansa hurja!
Sa hornan kautta voitit.
(Kaikki kavahtavat ja osottavat hämmästystä),
Dunois.
Houraileeko
Se mies?
Thibaut.
En mie, sa itse hourailet,
Ja kaikki nää ja viisas arkkipiispa,
Kun luulla voitte, että taivon Herra
Naishyljyn kautta ilmi tulla tahtois.
Saas nähdä, julkeneeko isän silmiin
Tuon jyrkän valheen syytää, jolla kansan
Ja kuninkaan hän petti. Jumalan
Kolm'yhtehisen eessä mulle vastaa:
Vanhurskas ootkos, ootkos ilman saastaa?
(Yleistä äänettömyyttä; kaikkein silmät
tähtäävät häntä; hän seisoo järkähtämättä).
Sorel.
Hän hämmästyy!
Thibaut.
Niin, niinpä, hirmunimen eessä,
Jot' itse hornan syvyydet
Ei kestää jaksa! -- Hänkö hurskas ois
Ja Herran käskyläinen? -- Turman teillä
Nää aateltiin, tuon taikatammen alla,
Miss' häijyt henget vanhastansa liikkuu --
Hän siellä sielun kuolemattoman
Möi ihmiskunnan vainojalle, jotta
Maa-ilman kunniata tuokioksi
Häll' annettais -- Hän kättä nostakoon,
Ett' merkit, hornan polttamat, me nähdään!
Burgund.
Oi kauheaa! -- Vaan isän todistusta
Ei kieltää voi, kun tytärtään hän syyttää!
Dunois.
Ei, eipä hourupäätä uskomista,
Kun lapsessansa itseänsä solvaa.
Sorel (Johannalle).
Oi haasta! Vaiti-olo kurja heitä!
Sua uskotaan. Niin, sinuun luotetaan.
Yks' sana suustas vaan, yks' ainoa
On meille kylliks' -- Mutta haasta! Tyhjäks'
Tuo julma syytös tee. -- Oi lausu, että
Sa syytön oot, ja sua uskotaan!
(Johanna seisoo liikahtamatta, Agnes Sorel
peräyntyy hänestä kauhistuen).
La Hire.
Hän hämillään on. Säikähdys ja kammo
On hänen vaijentanna -- Moinen syytös
Voi itse puhtauden tyhmistyttää.
(Lähestyy häntä).
Oi neitsyt, toinnu! Puhtokaisuudella
On kieli, voitonmuoto, joka niin-
Kuin ukon-nuoli solvauksen sortaa!
Oi nouse ylevässä kammossas
Ja häväistykseen, rankaistukseen saata
Ne, jotka puhtauttas herjaavat.
(Johanna seisoo järkähtämättä. La Hire peräyntyy
kauhistuneena; mielen liikutus kasvaa kasvamistaan).
Dunois.
Miks' kansa pelkää, miksi ruhtinaatkin
Jo empivät? Hän puhdas on -- sen tiedän,
Sen urhokunnialla taata tahdon,
Ma hansikkani tuohon paikkaan viskaan:
Ken häntä syylliseksi väittää tohtii?
(Ukkonen jyristää kovasti; kaikki seisovat kauhistuneena).
Thibaut.
Sen Herran kautta, joka tuolla jyskii,
Mull' lausu, ootkos syytön? Koita kieltää,
Ett' sydämessäs vihamiestä kätket!
(Ukkonen jyristää kovemmin; kansa pakenee kaikkialle).
Burgund.
Kies auta! Mitkä merkit kauheat!
Du Chatel (kuninkaalle).
Oi kuninkaani! Paetkaamme täältä!
Arkkipiispa (Johannalle).
Ma Herran kautta kysyn: syyttömyys
Vai syyllisyyskö kieles kiedottaa?
Jos ukon ääni puolestas nyt pauhaa,
Tää seppel ottaos ja merkki anna!
(Johanna jää järkähtämättömäksi. Vielä ankarampia
ukkosen jyräyksiä. Kuningas, Agnes Sorel, Arkkipiispa,
Burgund, La Hire ja Du Chatel menevät).
Kahdestoista Kohtaus.