Ei! Niin ei! Maassa sinun eessäs --

Johanna (hankkii nostaa häntä seisoalle).

Nouse!

Mik' on sun? Itses unhotat ja mun.

Sorel.

Oi salli! Riemun pakko jalkoihis

Mun viskaa -- sydämeni tunnontulvaa

Mun Luojan eessä täytyy tyhjentää:

Sun haahmossas ma häntä palvelen,

Sie taivon enkelinä herrani

Toit Rheims'ihin ja kruunun hälle annat.

Mit' ennen hurmoksissakaan en nähnyt,

Käy täydeks'! Saattojoukko valmistuu,

On jnhlahankkinassa kuningas,

Ja koossa päärit, kruunun mahtavan

Sen arvomerkkilöitä kantamassa;

Päin hiippakirkkoa jo kansa tulvaa,

Ja riemastusta kuuluu, kellot soivat.

Tät! onnenrikkautt' en kantaa voi!

(Johanna auttaa häntä hiljaa seisoalle. Agnes Sorel hillitsee

itsensä hetkeksi, katsellen neitsyttä tyyskemmin silmiin).

Yks'vakaiseksi, jäykäks' aina jäät;

Luot onnea vaan onnea et maista.

On rintas kylmä, riemujamme hylkäät,

Oot taivon kirkkautta nähdä saanut,

Ja mailman onni sydämees ei koske.

(Johanna tarttuu kiireesti hänen käteensä,

mutta hellittää siitä äkkiä taas).

Oi, joska tuntisit, jos nainen oisit!

Paa poijes taminees, on sota loppu,

Käy su'un hempeämmän puolle taas!

Sua sydämeni säikähtää, niinkauvan

Kuin ankara sa oot kuin itse Pollos.

Johanna.

Oi, mitä multa vaadit!

Sorel.

Asees riisu!

Pois tamineesi heitä! Rakkaus

Ei rautapaidan alle päästä voi,

Oi, nainen oo, ja rakkautta tunnet.

Johanna.

Ne riisuisinko? Nytkö? Kuolemalle

Ma rinnan tahdon paljastaa! Ei nyt!

-- Oi, joska vaski seitsenkertainen

Mua juhliltanne itseltänikin suojais!

Sorel.

Kreiv' Dunois sua pyytää. Sydän jalo,

Jok' urhotöille vaan ja kunnialle

On altis, sulle hartahasti hehkuu.

Oi, ihanaa on urhon lempi saada,

Vaan ihanampi vielä häntä lempiä.

(Johanna kääntyy kauhistuksella pois).

Sa häntä kammot! -- Hant'et lempiä

Vaan taida -- Häntä kammoisitkos! Kammoks'

Se onpi, joka hellikkomme ryöstää,

Vaan hellikosta sie et tiedäkään!

On mieles tyyni -- tuntea jos voisit --

Johanna.

Mua surkutellos! Sattumaani itke!

Sorel.

Mit' onnestas vois vielä puuttua?

Oot sanas täyttänyt, on Franska vapaa,

Sun kuninkaasi voitollisna tuonut

Oot Reims'ihin ja mainioksi tullut;

Sua suuri kansa kiittää, kunnioittaa;

Sun ylistystäs kilvan veisataan,

Sie juhlan jumalattarena oot;

Ja kruunu päässä itse kuningas

Ei julkisemmin loista.

Johanna.

Oi, jos voisin

Maan uumenissa piileskellä!

Sorel.

Mikä

Sun on? Mik' outo mielenmuutos tää?

Ken rohkeasti katsahtaa nyt tohtis,

Jos silmät maahan luoda sunkin täytyy?

Mie kainostella saan, mie, joka tunnen

Niin pieneks' itseni ja sinuhun,

Sun urhovoimahas en nousta taida!

Oi tunnustanko heikkouteni

Sull' tykkänään? Ei isänmaamme onni,

Ei valta-istuimemme uusi loisto,

Ei kansalaisten ylpeys ja riemu

Saa sydän-raiskoani sykkimään.

Yks' ainoa sen täyttää solkenansa:

Tää yksi tunne siihen mahtuu vaan:

Hän palvelusta saa, hän siunataan,

Nää kukkaset, ne hälle kylvetään,

Ja hän on mun, mun armahani on.

Johanna.

Oi miekkoinen! Oi autuas! Sa lemmit,

Miss' kaikki lempivät! Sun sydämes

Saat ilmi tuoda, ihastukset virkkaa

Ja inhimisten eessä julki näyttää!

Tää kansan juhla lempes juhla on,

Nää joukot kaikki, jotka kaupungissa

Nyt tunkevat, sun mielenliikutustas,

Ne tuntevat, sen tehden pyhemmäksi;

Sie seppeleitä saat ja riemastusta,

Sie kansan innostukseen yhdistyt,

Sie kaikki voittavaista armastat,

Ja mitä näät, on lempes heijastusta.

Sorel (lankee hänen kaulaansa).

Oi, mua ymmärrät! Oi, väärin sua

Ma tuomitsin, ei lempi outo sulle,

Min tunnen, mahtavasti lausut sie.

Nyt pelvostansa sydämeni pääsee

Jo empimättä sua vastaan kiitää --

Johanna (temmaa itsensä irki hänen syleilyksestänsä).

Ma heitä! Ruttolähisyyteni

Sua saastuttaa! Oo onnellinen lähde!

Suo yöhön synkeähän vaurioni

Ja kauhistukseni ja häpeäni

Mun kätkeä --

Sorel.

Mua säikäytät, sua

En ymmärrä; vaan ymmärsinkö koskaan?

En, sulkehessa rintas synkkä multa

Ain' ollut on. -- Ken pyhän sydämes,

Ken puhtaan sielus säikähdystä arvais!

Johanna.

Sie pyhä oot! Sie puhdas! Sydämeeni

Jos silmäs nähdä voisi, vihollisna

Ja pettäjänä pois mun syöksisit!

Kolmas Kohtaus.

DUNOIS. Du CHATEL ja La HIRE, kantaen Johannan lippua.

Dunois.

Sua, neitsyt, tavoitamme. Valmihina

On kaikki; kuninkaamme tahto on,

Ett', lippu käissä hänen eellään kuljet;

Saat ruhtinasten joukkoon liittyä

Ja häntä lähimmäisnä käydä: sillä

Ei kiellä hän, ja koko maalima

Voi todistusta kantaa, että sulle

Tän päivän kunnian hän myönnyttää.

La Hire.

Täss' lippu onpi. Siihen tartu, neitsyt!

Sua ruhtinaat ja koko kansa oottaa.

Johanna.

Mie lippu käissä eellä kulkisinko?

Dunois.

No kenpä? Kellä kättä kelvollista

On, niinkuin sulla tuota kantamaan.

Se tappelussa kanssas kulki, sitä

Nyt rauhan tiellä kaunisteena kanna.

(La Hire kurottaa hänelle lippua; hän kavahtaa sitä).

Johanna.

Pois! Pois!

La Hire.

Mik' on sun? Omaa lippuas

Sa säikähdät. -- Oi, katso tuota oikein!

(Levittää lippua).

Se on se, jota voitollisna kannoit.

On taivon kuninkaatar seisomassa

Maanpallon päällä siinä: sillä niinpä

On pyhä äiti sulle neuvonut.

Johanna (kauhistuksella lippua katsellen).

Hän on se, hän! Niin mulle ilmestyi hän.

Oi, kuinka kulmiaan hän synkistää,

Ja vihantulta julmin silmin iskee!

Sorel.

Hän haltioissaan on! Oi malta mieles!

Oi toivu! Olevaisia et nää!

Se maalikuva pettäväinen on,

Hän itse taivon kuoriloissa kulkee!

Johanna.

Oi julma, käytkö rankaistusta tuomaan?

Mua ruhdo, raasta, tartu ukonnuolees

Ja syntiraskas pääni sirkaleiksi lyö.

Oon liiton rikkonut, sun pyhän nimes

Oon pilkaks' tehnyt, suurin solvaissut!

Dunois.

Voi meitä! Kauheoita lausuu hän!

La Hire (hämmästyksissä Du Chatel'ille).

Tät' ymmärrättekö?

Du Chatel.

Sen minkä nään,

Sen nään ma. Kauvan tuota pelkäsin.

Dunois.

No mitä!

Du Chatel.

Mitä aattelen en virka.

Oi että kaikki tehty oisi, että

Jo kruunu päässä kuninkaamme ois?

La Hire.

Kuin? Onko kammo, jonka lippu nosti,

Jo itseheskin tarttununna? Anna

Englantilaisten tuota säikähtää,

Se vainoojille kauhistusta liehuu,

Vaan ystäville on se armias.

Johanna.

Niin ystäville on se armias,

Vaan vainolaisten päälle kauhun tuottaa.

(Kruunausmarssin säveleitä kuuluu).

Dunois.

No tartu lippuun. Juhlaretki alkaa,

Ja joka hetki kallis onpi nyt!

(Tunkevat hänelle lippua; hän ottaa sen käteensä kovasti

vastusteltuansa ja lähtee liikkeelle; toiset seuraavat

häntä).

Näyttämö muuttuu aukeaksi paikaksi tuomiokirkon edustalla.

Neljäs Kohtaus.

Perällä paljon katselijoita; niitten joukossa BERTRAND,

CLAUDE MARIE ja ETIENNE astuvat esiin, sittemmin myöskin

MARGOT ja LOUISON. Kruunausmarssin säveleitä kumisee etäältä.

Bertrand.

Jo soitto kuuluu! Kohta luotuvat!

No kuinka? Kiivetäänkö portahille

Vai koitetaanko eemmäs tunkea,

Ett' juhlaretki oikein nähdä saadaan?

Etienne.

Ei auta. Kaikki raitit ihmisiä,

Niin ratsahin kuin vaunuloissa, kuohuu.

Ei, liittykäämme näihin huoneisin,

Täält' estämättä retken kulkua

Me nähdä voimme.

Claude Marie.

Onpa aivan niin,

Kuin puoli Franskaa täällä koossa oisi;

Niin vahva virta on, ett' meidänkin

Se Lothringista kaukaisesta tänne

On temmannut!

Bertrand.

Ken laaksossansa nyt

Vois jouten istua, kun isänmaassa

Niin mahtavia sattuu! Yltä kyllin

On työtä maksanut ja verta, ennen-

Kuin kruunu oikeahan päähän joutui!

Ja kuninkaamme synnynnäinen, jolle

Nyt kruunu annetaan, ei huonompaa

Saa juhlasaattoa kuin vieras, jonka

Parisilaiset Saint Denis'ssa kruunas!

Se mies ei ole, joka juhlaa hylkää

Ja kuninkaall' ei huuda: eläköön!

Viides Kohtaus.

MARGOT ja LOUISON, lähestyvät heitä.

Louison.

Me sisaremme nähdä saamme, Margot!

Mun sydän sykkii.

Margot.

Loistehessa hänen

Me nähdä saamme, saamme lausua:

Se Johannamme, sisaremme on!

Louison.

Ma tuota uskoa en taida, ennen-

Kuin hänen silmin nään, ett' sankari,

Jok' Orleans'in neitsyeksi huutaan,

On sisaremme, meiltä hukkaan mennyt.

(Marssin sävelet kuuluvat yhä lähemmältä).

Margot.

No epäiletkös? Silmin nähdä saat!

Bertrand.

Kas, tuolla tullaan!

Kuudes Kohtaus.

HUILUN- ja TORVENSOITTAJAT alottavat juhlasaaton; niitten perässä

tulee LAPSIA, valkoisissa vaatteissa, lehvät kädessä; sitten

kaksi SANANSAATTAJAA; sitte järjestyksessä joukko PERTUSKAMIEHIÄ

ja RAATIHERROJA; sen jälkeen kaksi MARSALKKIA, sauvat kädessä;

BURGUNDIN HERTTUA, kantaen miekkaa, DUNOIS valtikan kanssa, muita

YLIMYKSIÄ, kantaen kruunua, valtio-omenaa ja tuomarin sauvaa sekä

toisia, kantaen uhrilahjoja; niitten perässä RITARI täysissä

tamineissa sekä KUORIPOIKIA suitsutus-astian kanssa; sitten kaksi

PIISPAA pyhän voidepullon kanssa ja ARKKIPIISPA kristuskuvan

kanssa; häntä seuraa JOHANNA, kantaen lippua. Hän kulkee alla päin

ja epävakaisin askelein; sisaret osottavat hämmästystä ja iloa,

kun näkevät hänen. Hänen perässänsä tulee KUNINGAS kunniataivaan

alla, jota neljä PARONIA kantaa, sitte HOVILAISIA ja viimeiseksi

SOTAMIEHIÄ. Kun juhlasaatto on kirkossa, marssi taukoo.

Seitsemäs Kohtaus.

Orleans'in neitsyt: Romantillinen murhenäytelmä · 第 22 / 30 题