"Ei, herrani."
"Tiedän aivan hyvin, ettei hän asu täällä — minä tarkoitan naista, joka
pankkiirin tyttärelle antaa pianonsoiton opetusta."
"Täällä ei ole mitään tytärtä koko talossa eikä koskaan soiteta pianoa.
Mitä te lörpöttelette?"
Hän sulki nauraen oven aivan nenäni edessä.
En jatkanut enää tutkimuksiani, sillä olinhan varma kaikkialla saavani
saman vastauksen, kaikkialla saavani uuden todistuksen siitä, että
minut oli petetty. Kun tulin takaisin kotiin, jätettiin minulle
Saint-Germainessa leimattu kirje. Avasin sen, vaikka jo edeltäpäin
tiesin sen sisällön. Kenraalitarkastaja kirjoitti, ettei hän koskaan
ole kuullut puhuttavan kenestäkään rouva Delochesta ja ettei hänellä
ole vaimoa eikä lapsia.
Se oli viimeinen isku!
Viiden pitkän vuoden ajalla jokainen hänen sanansa oli ollut
valhetta. Tuhansia ajatuksia myrskysi päässäni, puhui raivoisimmasta
mustasukkaisuudesta. Tietämättä mitä tein, hyökkäsin kuin mieletön
huoneeseen, missä kuoleva lepäsi. Minä lennätin hänelle kaikki
kysymykset, jotka kuohuivat aivoissani. "Mitä olet tehnyt sunnuntaisin
Saint Germainessa? Mitä tointa sinulla on ollut arkipäivinä? Missä olit
ne yöt, jolloin et tullut kotiin? Vastaa, Anaïs, vastaa!"
Minä kumarruin hänen ylitsensä ja koetin hänen kauniiden ja ylpeiden
silmiensä syvyydestä edeltäkäsin lukea vastauksen, jota niin
tuskallisesti odotin. Mutta hän jäi mykäksi ja liikkumattomaksi.
Vihasta vavisten aloin uudelleen: "Sinä et ole antanut mitään opetusta!
Olen tiedustellut kaikkialla — kukaan ei tunne sinua! Mistä olet saanut
rahoja, pitsejä ja jalokiviä?"
Hän katsoi minuun surullisesti, niin sanomattoman surullisesti — mutta
siinä oli myöskin kaikki. Olisihan minun pitänyt hallita itseni, olisi
pitänyt säästää häntä, antaa hänen kuolla rauhassa, mutta minä olin
häntä rakastanut liijan paljo. Mustasukkaisuus hyökyi korkeammalle kuin
sääli.
Minä jatkoin: "Viiden vuoden ajan olet pettänyt minua! Päivä päivältä,
hetki hetkeltä olet valehdellut minulle! Sinä tunnet koko minun
elämäni, se on ollut edessäsi kuin avonainen kirja — ja minä en tiedä
mitään sinusta. En mitään — en edes sinun nimeäsi. Sillä se nimi, jonka
minulle olet ilmaissut, ei luonnollisesti ole oikea — vai kuinka?
Ooh, sinä valehtelija! Sinä onneton valehtelija! Minun täytyy nähdä
sinun kuolevan tietämättä edes sinun nimeäsi! Puhu! Sano, kuka olet?
Mistä olet tullut? Mitä tahdoit minusta? Miksi olet tunkeutunut minun
elämääni? Puhu! Vastaa minulle!"
Kaikki minun vaivani oli turhaa. Siihen sijaan, että hän olisi
vastannut, käänsi hän rauhallisesti päänsä syrjään niin, että kasvot
kääntyivät seinään päin, ikäänkuin peläten, että hänen viimeinen
katseensa voisi ilmaista hänen salaisuutensa minulle...»
Ja niin kuoli tuo onneton! Hän kuoli antamatta tietää ken hän oli —
valehtelijatar viimeiseen asti.