Kreivitär Irma.
"Kreivi Charles d'Athis'illa on
täten kunnia ilmoittaa poikansa
Robertin syntyminen. Lapsi voi hyvin."
Koko kirjallinen ja taidetta rakastava Pariisi sai noin kymmenkunta
vuotta sitte sileälle paperille painetun ja vaakunalla varustetun
ilmoituskortin kreivilliseltä d'Athis Monsin perheeltä, minkä viimeinen
jälkeläinen Charles d'Athis, vaikkapa vielä aivan nuori, oli ymmärtänyt
hankkia itsellensä mainetta oikeana runoilijana.
"Lapsi voi hyvin."
Mutta äiti? Ah, hän — häntä ei kortissa nimitetty. Kaikki ihmiset
tunsivat hänet aivan hyvin. Hän oli vanhan salametsästäjän tytär
Seine-et-Oisen departementista, eräs entinen modelli nimeltään Irma
Sallé, jonka muotokuva oli nähtävänä kaikissa näyttelyissä niinkuin
alkuperäisenä kaikissa kuvaamoissa. Hänen matala otsansa, antiikiseen
tapaan puristetut huulensa, tuo talonpoikaistytön naama, jolle
sattuma oli suonut muinaisajan kauneuden piirteet — kalkkunan vartija
kreikkalaisessa muodossa — tuo iho, joka oli vähä ruskea lapsuuden
vapaasta ilmasta, joka vaaleille hivuksille antaa valkoisen silkin
heijastuksen, kaikki antoi tuolle juoksutytölle eräänlaisen kesyttömän
alkuperäisyyden, jota täydensi paksujen kulmakarvojen alla syvässä
lepäävä, viheriälle vivahtava, kaunis silmäpari.
Eräänä yönä kun d'Athis tuli kotiin oopperatanssiaisista, oli hän
tullut ja syönyt illallista hänen kanssansa ja tämä illallinen
oli nyt kestänyt kaksi vuotta. Mutta vaikka Irma oli kokonansa
kasvanut runoilijan elämään, ilmaisee tämä kopea ja ylimysmielinen
ilmoituskortti kyllin selvästi, kuinka vähäisen paikan hän siinä otti.
Tässä väliaikaisessa avioliitossa oli hän itse teossa tuskin muuta
kuin taloudenhoitajatar, joka kaksiluontoisena, talonpoikaisnaisena
ja liehakoitsijan sekoituksena, hoiti runoilija-aatelismiehen
taloutta heidän tunnetulla ahneella tavallansa ja ahkeroitsi mihin
hintaan tahansa tehdä itsensä välttämättömäksi. Taionpoikaismaisena
ja tyhmänä jotain ymmärtääksensä d'Athisin nerosta, kauneista,
hijotuista ja uudenaikaisista värssyistänsä, jotka olivat tehneet hänet
pariisilaiseksi Tennyssoniksi, oli hän yhtäkaikki ymmärtänyt taipua
kaikkiin runoilijan pikkumaisuuksiin ja kaikkiin hänen vaatimuksiinsa
ja runoilija oli hänen yksinkertaisen luonteensa pohjalta löytänyt
talonpoikaisnaisen nöyrää ihailua aatelismiestä kohtaan, kuten
palvelijattaren isäntäänsä kohtaan. Lapsen syntymisen jälkeen tuli
vielä selvemmäksi miten vähäarvoinen hän talossa oli.
Kun leskikreivitär d'Athis-Mons, runoilijan äiti, muista eroittautunut
ja erinomaisen ylhäinen nainen, sai tietää, että pojanpoika oli
hänelle syntynyt — pieni, kaunis ylimys, laillisesti ja virallisesti
tunnustettu syntyperä, sai hän halun nähdä ja hyväillä pienokaista.
Kuningatar Marie Amélien entiselle opettajattarelle oli varmaan
hyvin tuskallista ajatella, että ylpeän d'Athis-nimen perijällä oli
sellainen äiti. Tuo ylpeä, vanha nainen oli laatinut pieniin kortteihin
sanamuodon ja päätti unhoittaa, että sellainen olento oli olemassa.
Kun hän tuli pienokaista tervehtimään imettäjänsä luona, valitsi hän
ajan, jolloin oli varma, ettei kohtaa ketään siellä; hän ihaili häntä,
leikki hänen kanssansa, nosti hänet syliinsä, epäjumaloi häntä — tämä
isoäitien viimeinen rakkaus, joka heille on tekosyynä elää vielä
muutamia vuosia nähdäksensä pienokaisten kasvavan ja hoitaaksensa heitä.
Sitten, kun tuo pieni ylimys tuli vähän suuremmaksi ja muutettiin
kotiin isän ja äidin luokse, tehtiin sopimus, ettei kreivittären
tarvinnut keskeyttää hänen rakkaita käyntejänsä. Isoäidin soittaessa
ovikelloa hävisi Irma nöyrästi ja hiljaa tahi myöskin vietiin poika
kotiin kreivittären luokse ja molempien äitien hellimänä piti poika
molemmista yhtä paljo ja oli vähän kummissansa siitä, että heidän
kiihkoiset hyväilynsä tuntuivat halulta pitää hänen hyväilemistänsä
yksinomaisena nautintaoikeutenansa. Tuo huoleton d'Athis, joka
ainoastaan ajatteli säkeitänsä ja kasvavaa mainettansa, huvitteli
itseänsä epäjumaloimalla pikku Robertiansa, puhui hänestä kaikille
ihmisille ja kuvitteli lapsen kuuluvan yksin hänelle, ainoastansa
hänelle. Tämä harhakuva ei kestänyt kauvan.
"Minä toivon, että menisit naimisiin", sanoi hänen äitinsä eräänä
päivänä hänelle.
"Niin... mutta poika?"
"Elä ole siitä huolissasi. Olen keksinyt erään nuoren, köyhän, ylhäisen
naisen, joka sopii sinulle. Olen antanut hänen tehdä tuttavuutta
Robertin kanssa ja he ovat jo hyviä ystäviä. Ensimäisen vuoden muutoin
voisin pitää rakastetun pienokaisen kotona minun luonani. Sitte saamme
nähdä!"
"Ja... äiti?" sanoi runoilija kaihtien ja punastuen hiukkasen, sillä se
oli ensimäisen kerran kun hän äitinsä kanssa puhui Irmasta.
"Ooh", sanoi vanha leskikreivitär nauraen, "me annamme hänelle kauniit
myötäjäiset, ja olempa täydellisesti varma hänen pääsevän naimisiin,
hänen myöskin. Pariisilaisella yleensä ei ole ennakkoluuloja."
D'Athis, joka koskaan ei ollut erikoisemmin kiintynyt
rakastajattareensa, puhui jo samana päivänä hänen kanssansa näistä
aikeista ja huomasi hänet, kuten tavallisesti, myöntyväiseksi ja
valmiiksi vaikka mihin. Mutta seuraavana päivänä kun hän tuli kotia,
olivat molemmat sekä äiti että lapsi poissa. Heidät löydettiin
viimein Irman isän epäsiististä, pienestä olkikattoisesta tuvasta
Rambvuillet-metsän laidassa, ja kun runoilija tuli, istui hänen
poikansa, hänen pieni prinssinsä sametissa ja pitseissä vanhan
salametsästäjän polvella, leikitteli hänen piipullansa, ajoi hanhia,
ihastuneena, että sai ravistella vaaleita kutrejansa vapaassa ilmassa.
D'Athis oli hyvin kiihkoissaan, mutta teeskenteli ottavansa asian pilan
kannalta ja tahtoi ottaa molemmat pakolaiset mukaansa kotiin. Mutta
siitä ei Irma tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hänet ajettiin talosta
pois — ja hän otti lapsensa mukaansa, sehän on ihan luonnollinen asia.
Ei ollut vähintäkään apua siitäkään, että runoilija lupasi keskeyttää
naimapuuhansa, voidaksensa saada hänet takaisin kanssansa. Hän asetteli
ehtojakin. Oli unohdettu aivan liijan kauvan, että hän oli Robertin
äiti. Että aina piti kätkeytyä, hävitä leskikreivittären tultua, sitä
elämää hän ei voinut kauvemmin sietää. Poika oli nyt jo liijan suuri,
että äidin piti nöyristyen alistua hänen nähtensä. Päätettiin, että jos
leskikreivitär ei tahtoisi kohdata poikansa rakastajatarta, tulisivat
hänen käyntinsä pojan luona lakkaamaan ja siihen sijaan Robert
päivittäin lähetettäisiin hänen luoksensa.
Nyt alkoi todellinen kina vanhan isoäidin kanssa. Joka päivä oli
uusia verukkeita ja esteitä: Poika oli yskinyt, ilma oli kylmä tahi
sateinen. Ja sitte oli myöskin tarpeellista kävellä, ratsastaa tahi
voimistella. Vanha naisraukka sai tuskin enää kohdata pojanpoikaansa.
Ensin aikoi hän siitä valittaa d'Athisille, mutta ainoastaan naiset
ymmärtävät pienoissotaa. Heidän koukkunsa ovat näkymättömät, niinkuin
kätketyt pistokset, jotka pitävät koossa laskoksia ja pitsejä heidän
vaatteissansa. Runoilijalla ei ollut kykyä ymmärtämään kaikesta tuosta
mitään ja murheellinen isoäiti vietti elämäänsä odotellen rakkaansa
käyntiä, kuljeksi hänen jälessänsä kadulla, kun poika oli ulkona
palvelijan kanssa — ja näistä salaisista lentosuukkosista, ohikulkijain
silmäyksistä kasvoi hänen tuskallinen isoäidin hellyytensä tulematta
koskaan tyydytetyksi.
Siihen aikaan valmisteli Irma Sallé — aina lapsen avulla — isän
sydäntä. Hän vallitsi nyt hänen huoneessansa, otti vastaan kävijöitä,
toimitti juhlia, juurtui kiinni niinkuin nainen, joka ei aijo
luovuttaa paikkaansa. Hän ei unohtanut toisinaan isän kuullen
sanoa pikkuylimykselle: "Muistatko vielä äidin-isän Sallén hanhia?
Tahdotko, niin matkustamme niitä tervehtimään." Näillä alituisilla
matkauhkauksillansa valmisti hän lopullista naimispäätöstä. Hän
tarvitsi viisi vuotta tullaksensa kreivittäreksi, mutta siksi hän
lopuksi yhtäkaikki tuli. Eräänä päivänä tuli runoilija vavisten
äitinsä luokse ilmoittaen, että hän oli päättänyt mennä naimisiin
rakastajattarensa kanssa. Ja tuo vanha nainen ei ollenkaan vihastunut,
päinvastoin otti hän tämän onnettomuuden sanoman vapautukseksi, hän
ei tässä naimisessa nähnyt mitään muuta kun mahdollisuuden jälleen
käydä poikansa luona ja esteettä rakastaa pikku Robertiansa. Se on
tosiasia, että oikeastaan itse äiti sai nyt viettää kuherruskuukausia.
Tämän epämieluisan urotyönsä jälkeen tahtoi d'Athis muutamaksi ajaksi
jättää Pariisin. Hän tunsi itsensä nolostuneeksi naimisestansa.
Ja kun poika alituisesti riippui äitinsä hameissa, hallitsi koko
taloa, päätettiin matkustaa Irman kotiseudulle, ukko Sallén hanhien
luokse. Se oli tosiaankin ihmeellisintä mitä ajatella voi, räikeimmän
vastaiset perhepiirit. Anoppiäiti d'Athis ja appi-isä Sallé kohtasivat
joka ilta toisensa kun heidän pieni lemmikkinsä meni levolle. Vanha
salametsästäjä, musta piippunysä alituisesti kiinnitettynä suupieleen
ja entinen kuninkaallisten opettajatar jauhoitettuine hivuksinensa
korkean-ylhäisine käytöksinensä katselivat yhdessä kaunista poikaa,
joka heidän edessänsä pyöriskeli matolla ja ihastutti yhtä paljo
heitä molempia. Isoäiti tuotti hänelle Pariisista kaikkein uusimpia
ja somimpia leikkikaluja, äidin-isä veisti hänelle oivallisia
vihellyspilliä seljapuusta, ja pikku suosikki ei ollut ollenkaan
selvillä mistä hän niistä enimmän piti.
Kaikkien niiden olentojen joukossa, jotka kohtalo oli väkivalloin
kietonut yhteen lapsen kehdon ympärille, oli Charles d'Athis ainoa,
joka oli todellakin onneton. Hänen hienostunut ja isänmaallinen
runoilijaintonsa kärsi tästä metsäelämästä; hän muistutti hellän-arkoja
pariisittaria, joille maalla on liian paljo raitista ilmaa. Hän ei enää
työskennellyt; kaukana armottomasta Pariisista, joka niin pian hyökyy
poissa olevan yli, tunsi hän jo itsensä melkein unhotetuksi. Onneksi
oli hänellä lapsi ja kun poika hymyili, ei isä ajatellut runoilijan
voittoja eikä Irma Sallén entisyyttä.
Ja tahdotteko nyt tietää tämän eriskummallisen elämän sadun lopun?
Lukekaa sitte tuo pieni mustareunuksinen kortti, jonka sain muutamia
päiviä sitten ja siihen sisältyy viimeinen lehti tästä pariisilaisesta
historiasta:
"Että poikamme Robert kuoli...
on meillä täten suru ilmoittaa.