XII.

Valehtelijatar..

»En elämässäni ole rakastanut useampaa kun yhtä ainoata naista»,

kertoi meille maalari D. »Minä vietin viisi vuotta täydellisesti

onnellista, hiljaista ja tyytyväistä elämää hänen kanssansa. Rohkenen

väittää, että minun on häntä kiittäminen siitä, että olen nyt kuuluisa

taiteilija, sillä kun hän oli läheisyydessäni, kävi työ helposti,

sain yht'äkkiä parhaimpia ja miellyttävimpiä aiheita ja valmistuivat

ne helposti ikäänkuin leikkien. Kun hänet näin ensikerran, oli kun

hän aina olisi kuulunut minulle, että hän oli minun ikimuistoisista

ajoista — hänen kauneutensa, koko hänen olentonsa ja hänen luonteensa

vastasivat aivan täydellisesti sitä naisen ihannekuvaa, jota olin

haaveksinut unelmissani. Ja tämä nainen ei jättänyt minua koskaan,

kuoli huoneessani, sylissäni, rakastava sana minulle huulillansa —

ja yhtäkaikki suututtaa minua häntä ajatellessani. Kun hänen kuvansa

loihdin sieluni silmäin eteen, kun hänet näin semmoisena kuin viiden

vuoden ajan olen häntä nähnyt lemmenonnemme sädeloiston ympäröimänä

— hänen suloinen, soma vartalonsa, kauniin kalpeat kasvonsa, joiden

hienot, säännölliset niinkuin marmoriin veistetyt piirteet, olivat

itämaalaisen juutalaisen perikuva, hänen suloisen vieno äänensä,

puoliksi verhottu kuten katseensakin, olivat... kun minä loihdin tämän

suloisen olennon mieleeni, tulee se yksin ja ainoastaan puhjetakseni

jälleen ja jälleen sanomaan: 'Minä vihaan sinua!'

Hänen nimensä oli Clotilde. Erään ystäväni kotona, jossa kävin

ensimäistä kertaa, esiteltiin hänet minulle nimellä rouva Deloche, —

erään Länsi-Intia matkustajan leski. Hän näytti myöskin tehneen pitkiä

ja vaivaloisia matkoja, sillä usein tapahtui keskustellessa, että hän

jonkun kaskun aloitti sanoilla: "Eräänä päivänä ollessani Tampicossa

tahi eräänä kauniina päivänä kun me lepäsimme Valparaison väylällä",

mutta ei hänen puheessansa eikä tavoissansa ollut mitään, joka olisi

muistuttanut sellaisesta kuljeksija-elämästä, yhtä vähän kun hänessä

näkyi jälkiä hoidottomuudesta, joka aina tahtoo seurata alituisesta

olinpaikan vaihtelusta. Hän oli syntyjään pariisilainen ja vaatetti

itsensä hienoimmasti valitulla aistilla. Koskaan en nähnyt hänen

pitävän mitään ulkomaalaisia vaatekuoseja, joka muutoin on tavallista

meriupseerien ja kauppiaiden rouvilla, jotka ovat pitemmän ajan

oleskelleet vieraissa maissa.

Niin pian kun olin selvillä siitä, että rakastin häntä, oli ensimäinen

ja ainoa ajatukseni pyytää hänen kättänsä. Erään ystäväni välityksellä

esitin tämän pyyntöni hänelle ja hän toimitti asiani lämpimästi.

Ihailtuni vastaus oli yksinkertainen ja helppotajuinen; hän ei

koskaan tulisi menemään uusiin naimisiin. Tämän perästä vältin häntä

kohdata, en edes tahtonut nähdä häntä enää, mutta kun ajatukseni yhä

pyöriskelivät hänen piirissään, voimatta reväistä itseäni irti tuosta

taikavoimasta, enkä omistaa itseäni työlleni, päätin lähteä matkoille.

Olin tehnyt kaikki valmistukset ja olin juuri avonaisten laatikoiden,

kaappien ja arkkujen ympäröimänä aikeissa ruveta kokoomaan kapineitani

— kun rouva Deloche astui huoneeseeni. "Miksi matkustatte?" sanoi hän

hyväilevällä äänellä. "Siksi, että rakastan teitä!" "Mutta... mutta

rakastanhan minäkin teitä, vaikka en voi mennä kanssanne naimisiin

siksi... siksi etten ole leski". Viimeisissä sanoissa värisi hänen

äänensä hieman.

Ja nyt kertoi hän koko historiansa minulle. Se oli tavallinen vanha

rakkaus ja hylkääminen. Hänen miehensä oli juopotellut ja juovuksissa

pahoinpidellyt häntä. Nyt olivat eläneet erossa kolme vuotta. Hänen

sukulaisensa, joista hän nähtävästi oli hyvin ylpeä, olivat Pariisin

hienoa ylhäisöä, mutta hänen naimisensa jälkeen eivät tahtoneet

hänestä tietää mitään. Hän oli ensimäisen rabbiinin sisarentytär;

hänen sisarensa oli ensin ollut naimisissa erään korkeamman upseerin

kanssa, mutta hänen kuoltuansa mennyt naimisiin metsien ylitarkastajan

kanssa Saint Germain'issa. Mitä häneen itseensä tulee, oli hän

tietysti joutunut rappiolle miehensä kanssa, mutta onneksi oli hän

saanut mainion huolellisen kasvatuksen ja nyt eli soitannollisilla

lahjoillansa. Hän nimittäin antoi pianonsoiton opetusta monessa

ylhäisessä talossa, millä hän ansaitsi suuria summia.

Historia oli hyvin liikuttava, mutta myöskin hyvin pitkä, etenkin kun

Clotildella oli tavallinen naisten tottumus usein toistaa mitä jo

oli ennen sanonut ja otti yhden hyppäyksen toisensa perästä, jonka

jälkeen täytyi taas tulla lähtökohtaansa. Siihen meni monta päivää

ennenkun hän oli kertonut kaikki. Niihin aikoihin olin vuokrannut

meille pienen asunnon, joka oli kauniiden huviloiden, nurmikkojen

ja varjoisien puistojen ympäröimänä. Ja siellä olisin nyt voinut

viettää vuoden vuoden perästä häntä katsellen ja kuulla hänen puhuvan,

ajattelemattakaan mitään työtä. Se oli hän, joka muistutti minua

taiteestani ja lähetti minut kuvaamooni; minä en saanut estää häntä

antamasta opetustansa. Se vakava käsitys elämästä, jonka hän täten toi

ilmi, liikutti ja teki sanomattoman hyvän vaikutuksen minuun. Minä

ihailin tuota ylpeätä naissielua, joka yksinomaan eli minulle ja kohosi

minun kanssani, mutta ei katsonut kunniallensa sopivaksi elää muuten

kuin omalla ansiollansa, vaan olisi pitänyt sen liijan alentavaisena.

Päivät elimme niin muodoin kukin itsellensä ja kohtasimme toisemme

vasta iltaisin pikku asunnossamme.

Miten onnellinen olin, kun vihdoinkin sain avata oven huoneeseemme! Ja

kuinka kärsimättömästi odotin, kuinka pitkäksi aikani kävi, jos hänen

kotiintulonsa sattumatta myöhästyi — ja kuinka riemuitsin, jos löysin

jo hänet siellä.

Kävelyiltään kaduilla toi hän usein minulle pienen kukkavihon tahi

parin harvinaisia kukkia, mutta jos minä puolestani tahdoin hänen

vastaanottamaan pienintäkin lahjaa, vastasi hän aina ei, selittäen

olevansa paljo rikkaampi kuin minä. Ja hänen opetuksensa näytti

todellakin tuottavan kelpo summia, sillä hän vaatetti itsensä aina

valitun somasti, aina musta puku, joka väri sopi hänelle erinomaisesti

ja jonka värin minä pidin erikoisesti rakkaana, uskottavasti siihen

myöskin kiihoitti joku määrä hänen mieltymishaluansa. Hän ymmärsi,

kuten ainoastaan hienoaistinen nainen — tuolle yksitoikkoiselle

värille antaa mitä erilaisimmat vivahdukset — sametin raukaisevaa

mustaa, silkin loistavaa väriä tahi pehmeää kiiltoa sekä tunsi pitsien

kelpoisuuden tuntomerkit. Kaikissa lukemattomissa sovituksissa, joita

ainoastaan korkeampien luokkien naiset voivat keksiä, kantoi hän tummaa

mielivänänsä.

Hänen toimensa, sen mukaan mitä hän vakuutti, ei ollut ollenkaan

epämiellyttävää tahi vaivaksi. Kaikki hänen oppilaansa, jotka

enimmäkseen olivat pankkiirien ja muiden liikemiesten tyttäriä,

osoittivat huomiota hänelle ja kohtelivat häntä kaikella

kunnioituksella. Väliin näytti hän minulle sormuksen tahi rannerenkaan,

jonka joku oppilas oli lahjoittanut hänelle ystävyydestä tahi

tunnustukseksi. Lukuunottamatta työaikaamme, ruokailimmehan myös eri

tahoilla, emme koskaan olleet erossa, emmekä koskaan seuraelämässä

toisten kanssa, paitsi, että hän joka sunnuntai matkusti Saint

Germainiin vierailemaan sisarensa, kenraali-inspehtorin rouvan luo,

jonka kanssa äskettäin oli tullut sovintoon. Saatoin häntä aina

asemalle; iltasella tuli hän säännöllisesti kotiin samaan aikaan

ja hyvin usein erittäinkin kesällä, kun illat ovat niin pitkät,

kohtasimme me jollakin väliasemalla, joka oli metsässä tahi järven

rannalla. Hän kertoi minulle, kuinka päivä oli kulunut, kuinka kauniita

hänen sisarensa lapset olivat ja kuinka onnellinen oli koko perhe

kotielämässänsä. Tätä kertoi hän jonkun verran surunvoittoisesti —

hänellä kun todellakaan ei ollut kotia tahi perhe-elämää — ja se saatti

minut häntä kaksinkerroin huolimaan ja hellimään, voidakseni hänet

saada unohtamaan omituisen ja monessa suhteessa tuskallisen tilansa.

Niin hienotunteiselle mielelle, niin ylevälle sielulle kuin hänen,

täytyi aseman olla kylläkin painavan.

Ooh, tuo onnellinen työn ja sisällisen luottamuksen aika! Minulla

ei ollut kaikkein pienintäkään epäilystä; kaikki mitä hän sanoi

näytti todelta, niin avonaista, niin luonnollista. Minulla ei ollut

ainoatakaan asiata häntä vastaan. Kun hän väliin puhui niistä

kodeista, joissa hän kävi, oppilastensa perheistä, oli hänellä

aina hämmästyttävän paljo merkillisiä asioita kerrottavana, pieniä

juonitteluja ja seikkailuja, jotka suurimmaksi osaksi olivat

kotoisin hänen omasta mielikuvituksestansa, koska ne näyttivät hyvin

epätodennäköisiltä. Elämä hänen ympärillänsä näytti romaanilta ja

mitä hän näki ja kuuli, punoi hän yhteen draamalliseen yhdistelmään.

Nämä kuvitelmat häiritsevät minun onneani. Minä, joka olin vetäytynyt

takaisin kaikesta ja eroittautunut koko muusta maailmasta elääkseni

yksinomaan hänelle, näin hänen aina ajattelevan tuollaisia vähäpätöisiä

ja usein hullumaisia asioita. Mutta silloin minä painoin jutun,

täytyyhän antaa anteeksi tuo nuoren onnettoman naisen heikkous, jonka

tähänastinen elämä todellakin muistutti vakavata romaania, mistä

sovittava loppu puuttui.

Yhden ainoan kerran minä todellakin jouduin epäilykseen, tahi olin

ainakin lähellä joutua siihen. Voimakas epäilyksen aavistus heräsi

minussa. Eräänä sunnuntai-iltana hän nimittäin ei tullut takaisin

Saint Germainesta. Olin aivan epätoivossa. Mitä pitäisi minun tehdä?

Matkustaisinko Saint Germainiin? Mutta sillä tavallahan minä voisin

paljastaa hänet. Epätoivoisen ja surullisesti vietetyn yön jälkeen

päätin matkustaa sinne, mutta samassa tuli hän kotia hyvin kalpeana,

rauhattomana ja liikutettuna. Hänen sisarensa oli sairas ja hänen oli

tarvis jäädä hänen luokseen hoitaaksensa häntä. Uskoin kaiken mitä hän

sanoi, edes kummastelematta sitä sanajoukkoa, jonka hän oli valmistanut

minun yksinkertaisiin kysymyksiini. En ajatellut silloin edes, että

hän alinomaa vältti pääasiata ja viipyi kauvan aivan mitättömissä

sivuseikoissa, että hän lakkaamatta pani painoa kuinka hän oli tullut,

puhui konduktöörin vähemmän kohteliaasta käytöksestä, että juna oli

myöhästynyt y.m. Samalla viikolla riensi hän useammin, kaksi tai kolme

kertaa Saint Germaineen ja viipyi siellä yötä, mutta sitte kun sairaus

oli onnellisesti ohi, alkoi meidän entinen rauhallinen ja säännöllinen

elämämme.

Onnettomuudeksi sairastui hän itse kohta sen jälkeen. Eräänä päivänä

tuli hän tunneiltaan kotiin vapisevana, kalpeana ja kuumeisena. Hänen

sairautensa oli saanut alkunsa ankarasta vilustumisesta, joka sai

vaaralliset seuraukset, ja lääkäri selitti lyhyen ajan perästä, ettei

ollut mitään toiveita hänen pelastumisestansa. Epätoivoissani tästä

julmasta tiedosta, luulin kadottavani järkeni. Minulla oli kuitenkin

yksi selvä ajatus — tahdoin tehdä hänen viimeiset hetkensä niin

suloisiksi, kuin mahdollista. Minun piti koittaa saada kokoon hänen

omaisensa, joita hän rakasti niin jalosti ja joista hän oli niin ylpeä,

hänen kuolinvuoteellensa. Sanomatta hänelle sanaakaan aikeistani,

kirjoitin hänen sisarellensa Saint Germaineen ja menin itse hänen

enonsa rabbiinin luo. En muista todellakaan mihin sopimattomaan aikaan

päivästä tulin sinne — suuret tapaukset koskettavat niin syvästi, että

niiden edessä unohtaa ottaa huomioon pikkuasioita.

Tapasin korkea-arvoisen rabbiinin päivällispöydässä. Hän tuli kovin

häirityksi minun tungettelevaisuudestani ja otti minut vastaan

etuhuoneessa.

"Herrani", sanoin minä, "on hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki

kysymykset ja kaikki pikku riitaisuudet saavat vaieta."

Hän käänsi kunnioitusta vaativat kasvonsa minuun päin, ja ne ilmaisivat

suurta hämmästystä.