Suuren miehen leski.
Kun kerrottiin rouvan mennen naimisiin ei se ketään kummastuttanut.
Huolimatta nerostaan, ehkäpä juuri neronsa tähden, oli tuo suuri mies
viidentoista vuoden ajalla tehnyt vaimonsa elämän hyvin happameksi
ja vielä suonut itselleen juonia ja huomiota herättäviä seikkailuja,
joista koko Pariisilla väliin oli paljo sanomista. Kunnian leveällä
valtatiellä, jota hän oli samonnut suurellisena ja ylpeänä, kuten
kaikki, jotka ovat varmat kuolevansa nuorena, oli vaimonsa häntä
seurannut nöyränä ja arkana, istuen hänen riemuvaununsa pienessä
nurkassa, aina valmiina tyrkkimisiin. Kun hän valitti, olivat
sukulaiset, ystävät ja kaikki ihmiset häntä vastaan. "Kunnioita hänen
heikkouksiansa", sanottiin hänelle, "ne ovat yhtä rajattomat, kuin
hän olisi Jumala. Elä tee häntä rauhattomaksi, elä häiritse häntä.
Muistakaa, ettei miehenne ole yksin teidän. Hän on enemmän isänmaan
ja taiteen kuin perheen. Ja kukapa tietää, jos ei yksi ja toinen
niistä harha-askelista, joita te hänessä moititte, ole lahjoittanut
meille noita yleviä norontuotteita?" Mutta lopulta hän väsyi
alituiseen vaikenemiseen ja kärsimiseen. Hän tuli uhkamieliseksi,
pois suunniltansa, niin että juuri kun tuo suuri mies kuoli, olivat
he aikeissa pyytää eroa ja antaa kuuluisan nimensä kuljeskella
juorulehtien kolmannella sivulla.
Tämän onnettoman avioliiton mielenvavistuksen jälkeen, sairauden
aikana vallinneen rauhattomuuden, äkillisen kuolontapauksen, joka
hetkeksi oli herättänyt eloon rouvan syntyperäisen hellyyden häntä
kohtaan, vaikuttivat leskeyden ensimäiset kuukaudet vahvistavasti
ja rauhoittavasti häneen, niinkuin kylpykausi. Puutteen pakoittama
vetäytyminen elämästä, rauhoittavan surun tyyneys antoivat hänelle
kolmenkymmenen vuoden ikäisenä uuden nuoruuden, melkein yhtä puoleensa
vetävän, kuin ensimäinenkin. Musta puku muuten sopi hänelle mainiosti
ja niin hän oli myöskin vastaava — vähän ylpeän varma, jota yksinäiset
naiset ovat — kantamaan suurta nimeä. Hyvin arkana vainajan kunniasta,
joka oli hänelle maksanut niin monta kyyneltä ja nyt päivä päivältä
kasvoi niinkuin loistava kukka haudan mustan mullan ravitsemana,
nähtiin hänen pitkiin, mustiin harsoihin kääriytyneenä, käyvän
teatterin johtajain ja musiikinkustantajain luona, työskentelevän
saadakseen miehensä oopperoita uudestaan esille, valvovan hänen jälkeen
jääneiden teosten ja keskeneräisten käsikirjoitustensa painattamista
ja näiden yksityisseikkojen antavan hänelle jonkinlaista juhlallista
tarkkuutta, kunnioitusta niinkuin pyhimykselle.
Samaan aikaan teki hänen toinen miehensä hänen kanssaan tuttavuutta.
Hän myöskin oli musiikkeri, melkein tuntematon, sävellellyt valsseja,
pieniä pianokappaleita ja kaksi pientä oopperata, joiden somasti
laitettuja partituureja ei ollut esitetty eikä myyty. Hänellä oli
miellyttävä ulkonäkö ja sievonen omaisuus, jonka oli perinyt hyvin
porvarillisilta vanhemmiltansa. Sen lisäksi oli hänellä koko paljo
kunnioitusta kaikkia neroja kohtaan, halusi kuuluisaksi mieheksi ja
oli nuoren taiteilijan tavoin aivan lapsellisen innokas. Myöskin hän
aivan ihastui, kun hänelle näytettiin suuren mestarin leski. Oli kuin
itse soitannon jumalatar olisi hänelle ilmestynyt. Hän rakastui heti
ja kun leski alkoi jo ottaa vieraita luoksensa, antoi hän esitellä
itsensä hänelle. Neron ilmakehässä, joka vielä viipyi jälellä
salongin joka sopessa, kasvoi hänen intohimonsa. Siellä oli mestarin
kipsikuva, piano, jolla hän oli sävellellyt, hänen parttituurejansa
oli levitettynä kaikille huonekaluille, silmällekin musiikkia,
joka kirjoitetuista sävellauseista virtasi sointuvina sävelparvina
puoliavointen lehtien välistä. Enempi vakavasta mieltymisestä leskeen,
johon tässä liittyi totiset muistot niinkuin kehyksenä, lämpeni hänen
rakkautensa kiehuma-asteeseen.
Pitkän epäilemisen perästä päätti tuo kiltti poika kosaista, mutta
aivan nöyrillä ja kainoilla sanoilla... Hän tiesi kuinka vähän
merkitsevä hän oli rouvalle. Ymmärsihän hän hyvin kuinka raskasta
hänelle olisi vaihtaa kuuluisa nimensä hänen tuntemattomaan ja
kohtalaiseen. Sitte tuhansia lapsellisia lauseita samaan tapaan. Voi
olla varma, että tuo arvoisa nainen kaikkein sisimmässänsä tunsi
itsensä imarrelluksi valloituksestansa, mutta hän näytteli särjetyn
sydämen komediaa ja otti sen vastaan naiselle ominaisella hyljeksivällä
ja kokeneella naamalla, mikä näytti kuin sen, joka on lopettanut
elämänsä ilman toivoa, alkaa sitä uudestansa. Hänellä, joka koskaan ei
ollut saanut sellaista rauhaa kun suuren miehensä kuoltua, oli vielä
jälellä kyyneleitä itkeäksensä häntä hehkuvalla ihailulla, kun hän
puhui vainajasta.
Lyhyesti sanoen — tämä luja leskipäätös loppui naimiseen. Mutta leski
ei luopunut entisyydestään; hän jatkoi naineenakin enemmän kuin koskaan
suuren miehen leskenä olemista. Hän huomasi aivan hyvin, että se
oli hänen miehensä silmissä hänen parhain pyhimysloistonsa. Tietäen
olevansa miestänsä vanhempi, painoi hän — estääkseen miehensä sitä
huomaamasta — eräänlaisen yleisen kärsivällisyyden muodossa hänet
alas, hyväntahtoisesti ja ikäänkuin haavoitettuna valittaen tätä
halpa-avioisuuttansa. Mutta se ei miestä loukannut, päinvastoin. Hän
oli niin vakuutettu alamaisuudestansa, että hän piti sen luonnollisena,
kun sellaisen miehen muisto ylivaltiaana hallitsee sydäntä. Pitääksensä
häntä tässä nöyryytetyssä mielentilassa, luki hän joskus hänelle niitä
kirjeitä, joita mestari oli hänelle kirjoitellut kosiessansa. Tämä
menneiden uudestaan ottaminen esille teki hänet viisitoista vuotta
nuoremmaksi; kaikki nämä rakastuneen ylistysrunot, ylenpalttinen
intohimo, joka noista kirjeistä uhkui, antoi hänelle, kauniille,
rakastetulle ja suositulle naiselle suuren itsevarmuuden. Että rouva
siitä ajasta oli muuttunut, huomasi puolisonsa tuskin mitään; hän
palveli häntä uskollisesti huolimatta mistään muista vakuutuksista ja
piti sen erinomaisena kunniana. Hänestä tuntui kuin nämä tuskalliset
rukoukset yhdistäisivät hänet mestariin ja hän peri tämän jo näytellyn
rakkausromaanin.
Ihmeellinen pari! Oli erittäin omituista tarkastaa heitä seuraelämässä.
Näin heidät joskus teatterissa. Kukaan ei olisi tuntenut enää tuota
nuorta pelokasta ja kainoa naista, joka ennen seurasi mestaria sen
varjon nielemänä, jonka hän levitti ympärillensä. Nyt istui hän selkä
suorana aitiossansa, näytellen itseänsä ja vetäen kaikkien katseet
puoleensa ylpeällä kasvojenilmeellä. Näytti kuin ensimäisen miehensä
kunniakehä olisi ollut hänen päänsä ympärillä. Miehen nimi kaikui hänen
ympärillänsä niinkuin kunnianosotus, tahi syyte. Toinen mies istui vähä
taampana alamainen ilme naamallansa kuin uhrilampaalla, otti vaarin
kaikista hänen liikkeistänsä ja palveli häntä huolellisesti.
Heidän nämä omituisuudet olivat vielä enemmän silmiinpistävät.
Muistanpa erään iltaman, jonka he panivat toimeen vuosi naimisensa
jälkeen. Mies käveli vierasten joukossa ylpeänä ja vähä neuvotonna
nähdessään niin paljon vieraita luonansa. Rouva sitävastoin —
halveksuva, synkkä ja ylevämpi — oli sinä iltana siihen asteeseen
asti suuren miehen leski, ettei voi olla enempää. Hänellä oli
joku varma tapa katsoa miestänsä olkansa ylitse ja nimittää häntä
"ystäväraukaksensa" ja antaa hänen tehtäväksensä kaikkia karkeampia
isännän tehtäviä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Se on ainoa
mihin sinä kelpaat." Rouvan ympärille keräytyi piiri entisiä
seuratovereita, jotka olivat olleet todistajina mestarin loistavassa
debyytissä, hänen taisteluissansa ja voitoissansa. Hän kiemaili
heille ja näytteli melkein tyttöstä. He olivat semmoisena tunteneet
hänet nuorena. Melkein kaikki nimittivät häntä etunimellään "Anaïs".
Se oli kuin ylijumalain joukko, jota tuo miesraukka kunnioittaen
lähestyi kuullaksensa puhuttavan edeltäjästänsä. Muisteltiin noita
kunniakkaita ensi-iltoja, noita voitokkaita taisteluhetkiä, edelleen
tuon suuren miehen päähänpistoja, hänen työskentelytapaansa, kuinka hän
saadaksensa innostusta oli tahtonut rouvansa juhla-asussa koristeinensa
viereensä... Muistatteko sitä, Anaïs?... Ja Anaïs huokasi ja punastui.
Siltä ajalta ottivat alkunsa hänen kauniit lemmensävellyksensä,
ennen kaikkia Savonarola, kaikista intohimoisin, tämän suuri duetto
kuutamoinensa, ruusuntuoksuinensa ja satakielinensä. Eräs ihailija meni
pianon ääreen ja soitti sen yleisen, hartaan liikutuksen vallitessa.
Tämän ihaillun kappaleen viimeisiä säveliä kuullessansa suli suuren
miehen leski kyyneleihin. "Minä en voinut sitä auttaa", sanoi hän, "en
ole koskaan voinut sitä kuulla itkemättä." Mestarin vanhat ystävät
antoivat nyt leskiraukalle hellän todistuksen osanotostaan hänen
suruunsa; he tulivat toinen toisensa perästä kuin hautajaisissa ja
puristivat hänen kättänsä lämpimästi.
"No, Anaïs, no... teidän täytyy olla vahva!"
Ja kaikkein naurettavinta oli se, että mies numero kaksi seisoi
rouvansa vieressä liikutettuna ja harrasnaamaisena ja antoi käden
puristuksen, hän myöskin — ja otti puolestansa vastaan surunvalitukset.
"Niin — mikä nero! Mikä nero!" sanoi hän kuivaten silmiään.
Se oli samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa.