X.

Katkelma erään naisen kirjeestä | ystävättärellensä.

(Löydetty rue Notre-Dame de Chams'elta.)

»— — — mitä kaikkea se minulle maksoi, miten paljo olenkaan nähnyt

vaivaa päästäkseni taiteilijan vaimoksi! Mutta nuoret tytöt nyt kerran

saavat niin paljo tyhmyyksiä päähänsä. Ah, rakas ystävä, jospa tämän

kaiken olisin ennen tiennyt! Ajattele itseäsi minun asemassani. Minä

tutkiskelin taiteilijain osoitteita näyttelyjen luetteloista ja huomasin

niiden melkein kaikkien asuvan kaukaisilla, hiljaisilla kaduilla

laitakaupungilla. Kuvittelin itselleni kuinka hiljaista ja rauhallista

siellä täytyy olla. Jokainen on vetäytynyt itseensä, ei ajattele

muuta kuin työtänsä, ja perhettänsä — ja kun tunnen itseni ja tiedän,

että minulla on hirveä taipumus mustasukkaisuuteen, sanoin itsekseni:

Juuri sellaisen miehen minä tahtoisin. Hän olisi aina luonani, meidän

ei tarvitseisi erota koko päiväksi. Hän tekisi työtä maalaten tahi

veistäen, minä istuisin vieressä ja lukisin. Me viettäisimme päivämme

yhdessä kuvaamossa. Suloinen ajatus!

Mutta kuinka minä kokemattomuudessani petyin. Minulla ei ollut

aavistustakaan kuinka taidemaailmassa menetellään, kuinka kummalliset

tavat kuvaamossa vallitsevat ja mitä siellä täytyy sietää. Kun minä

ennen maailmassa katselin antiikkisia jumalattaria, jotka suurimmalta

osaltaan aina ovat kauhean alasti, ei koskaan juolahtanut mieleeni,

että löytyisi naisia, että löytyisi tyttöjä — että löytyisi _ketään_,

jotka — niin, ja että lopuksi minun itsenikin pitäisi — —

Rakas ystäväni, usko vakuutustani, että jos minulla olisi ollut

pieninkin aavistus siitä, en iki maailmassa olisi mennyt naimisiin

kuvanveistäjän kanssa! En, totisesti en. Sinun nimittäin täytyy

tietää, koko minun perheeni oli tätä naimista vastaan, vaikka minun

mieheni omistaa omaisuuden, on kuvanveistäjänä hyvin suuri maine ja

on rakennuttanut viehättävän, pienen huvilan meille molemmille. Se

olin minä — minä yksin, joka halusin tätä yhdistystä. Hän oli komea,

huomaavainen ja edistyvä. Minusta kyllä hän silloin tällöin tunkeusi

liian paljo minun pukemisasioihini, esim. kampaukseen: "Teidän ei

pitäisi asettaa hivuksianne niin, vaan näin". Ja minun herra sulhastani

miellytti usein kiinnittää kukka kiharoihini — ja minun täytyy

todellakin myöntää, että hän teki sen enemmän maukkaasti kuin meidän

kähertäjättäremme ja muotineitomme. Onhan sellaiset ominaisuudet

miehellä jotain omituista? Vai kuinka? Minun olisi pitänyt epäillä! Ja

nyt pitää sinun saada kuulla enemmän.

Tulimme takaisin häämatkaltamme. Kun minä järjestelin parhaalla

tavallani itseäni varten ihastuttavaa, valiokauniisti kalustettua

yksityiskamariani — sinä tunnet sen soman huoneen ja tiedät kuinka

hauska se on — oli mieheni jälleen alkanut askarrella työnsä kanssa

ja meni päivisin kuvaamoonsa, joka sijaitsee toisella suunnalla

kaupungissa. Kun hän iltaisin tuli kotiin, kertoi hän iloisella

mielellä teoksestansa, jonka hän seuraavalla kerralla tulisi panemaan

näytteille: "Kylvystä nouseva roomalaisnainen". Hän sanoi minulle

erikoisesti tahtovansa saada esille marmoriin sen keveän väristyksen,

joka kulkee ruumiin lävitse kun on tullut ilmaan, erikoista huolta

tulisi hän asettamaan sen manttelin hienoihin laskoksiin, joka putoaa

kylpevän olkapäiltä enemmän noin — en muista enää yksityiskohtia. Minä

uskon sinulle erään asian: kun hän puhui ja haaveksi työstään, en häntä

täydellisesti ymmärtänyt, mutta minä yhtäkaikki vastasin aina varovasti

ja luottaen: "Siitä täytyy tulla jotain aivan hurmaavata!" ja minä näin

jo hengessä kävelijöitten näyttelyn parkettilattialla ihailevan mieheni

teosta. Kuinka upealta tulisi tuo valkoinen marmorikuva näyttämään

viheriää taustaa vastaan — ja olin jo kuulevinani ympärilläni

puoliäänisiä kuiskauksia: "Se on taiteilijan kaunis rouva..."

Eräänä päivänä tulin uteliaaksi näkemään kuinka pitkälle jo

on todellakin tultu jalon roomattaren kanssa ja minä sain sen

mielijohteen, että hämmästyttää miestäni hänen kuvaamossansa, missä en

koskaan ennen ollut käynyt. Se oli ensimäisiä kävelyjä mitä tein omin

neuvoineni — ja minä laitoin itseni niin kauniiksi kuin mahdollista

tätä merkillistä tapausta varten.

No, minä tulin tienoille ja paikalle ja löysin avoimen suuren puistoon

vievän käytävän, missä kuvaamo sijaitsi. Kaikissa tapauksissa oli

minulla oikeus käydä sisälle — ja niin minä menin — mutta ajatteles

harmiani, kun näin mieheni seisovan muurarin pusero yllään! Hiukset

riippuivat hajallansa otsalla, kädet olivat tahratut savella,

kipsillä — ja hänen edessänsä seisoi nainen! Niin, ajatteles, rakas

ystäväni — suurikasvuinen naishenkilö seisoi hänen edessänsä eräällä

astinlaudalla! Ja miltä hän näytti! Tuskin puoliksi vaatetettu! Ja

siinä hän seisoi rauhallisena ikäänkuin se olisi ollut täydellisesti

sopivaa ja luonnollista. Hänen vaatteensa, jotka näkyivät viistäneen

katuliassa, hänen vinokantaiset kenkänsä ja hänen hattunsa siihen

harsittuine kukkineen, olivat yhteen heitettynä eräälle hänen

vieressänsä olevalle tuolille. Kaiken tämän käsitin yhdellä

silmänheitolla, ja sen voit uskoa, että siitä sain kylläkseni. Etienne

koetti pidättää minua ja tahtoi jotain sanoa, mutta minä peräännyin

kauhistuneena takaisin hänen likaisten sormiensa tieltä, juoksin tielle

ja kiiruhdin niin pian kuin voin kotiin äitini luokse, jonne tulin

melkein puolikuolleena.

Voit käsittää tuloani ja kuinka minut otettiin vastaan.

"Jumalan tähden, rakas lapseni, mikä sinulla on? Mitä se on?"

Minä kerroin äidille, mitä olin nähnyt kuvaamossa — kuinka kurja

ihminen oli siellä seissut ja millaisessa puvussa. Ja niin purskahdin

minä itkuun, kiihkeimpään itkuun. Äitini oli luonnollisesti myöskin

hyvin liikutettu, mutta hän koetti lohduttaa minua ja sanoi, että

todennäköisesti se oli ollut modelli, jonka olin nähnyt.

"Mitä? Ooh, mutta onhan se kerrassaan inhoittavaa! Miksi ei kukaan

puhunut siitä ennen kuin menin naimisiin!"

Samassa silmänräpäyksessä tuli Etienne. Hän oli hämmästynyt ja pois

suunniltansa ja alkoi pitkässä puheessa minulle selittää, että modellit

myöskin ovat naisia niinkuin muutkin ja että kuvanveistäjät eivät voi

olla ilman näitä naisia. Mutta nyt osui hän harhaan. Minä en antanut

petkuttaa enkä houkutella itseäni, vaan sanoin kerta kaikkiaan, etten

millään ehdolla tahdo miestä, joka päivät on sellaisen naisen kanssa

kahden kesken.

"Se voidaan kyllä sovitella, rakas vävypoikani", arveli äiti, joka

tahtoi, että kaikki tulisi hyväksi jälleen. "Voithan aivan hyvin taipua

vaimosi toivon mukaan. Etkö voi hankkia itsellesi pahvista tahi puista

modellia."

"Se on kerrassaan mahdotonta, kallis anoppiseni."

Minun herra mieheni pureksi viiksiänsä. Sitä tekee hän aina kun on

hyvin vihainen.

"Mutta voihan se kaikissa tapauksissa käydä, rakas ystäväni. Onhan

muotilaisilla pää pahvista ja vahasta, jolla he koettelevat uusia

hattujaan, ovatko ne pukevia. Ja kun se käy pään kera, niin miksi se ei

voisi myöskin käydä..."

Mutta se näytti siltä kun se ei voisikaan käydä, koskapa Etienne koetti

koko joukolla teknillisiä sanoja ja yksityiskohtaisilla selityksillä

meitä siitä vakuuttaa. Hän näytti todellakin olevan hyvin onneton, sen

näin kun kyyneleet lopultakin lakkasivat vuotamasta. Minun suruni oli

tehnyt hänet hyvin alakuloiseksi. Pitkän ja vähän ylentävän taistelun

perästä tultiin siihen päätökseen, että hänen modellinsa — kun se nyt

kerran oli hänelle niin välttämätöntä — ainoastaan minun läsnäolossani

saisi olla hänen luonansa. Hänen kuvaamonsa vieressä oli pieni mukava

sokkelo, mistä minä voin nähdä, olematta itse näkyvissä. Sinusta

luonnollisesti näyttää kauhealta tällä tavoin kätkeä mustasukkaisuutta

ja ilmoittaa sitä. Mutta usko minua, rakas ystävä, sellaista täytyy

ensin kokea voidaksensa tuomita ja arvostella sitä.

Päivä sen jälkeen piti modellin tulla jälleen. Minä kokosin kaiken

rohkeuteni ja menin kuuntelupaikalle, kun ensin olin mieheltäni

vaatinut pyhän lupauksen, että hän silmänräpäyksessä tulisi luokseni

heti kohta kun olin liikauttanut pientä soittokelloani.

Tuskin olin ennättänyt asettua vartiopaikalleni, kun tuo inhoittava

modelli saapui. Hän oli puettuna inhoittavimmasti ja mauttomimmasti,

ilman turnyyriä — minun täytyi heti kysyä itseltäni suoraan, kuinka

on mahdollista olla mustasukkainen tuollaiselle rääsyiselle olennolle

— nainen likaisessa kauluksessa ja kalvokkaissa, käärittynä vanhaan

kuluneeseen! viheriään vaippaan, jonka hetulat suurimmaksi osaksi ovat

poissa. Mutta kun näin kuinka häpeämättömästi tuo nainen heitti pois

vaipan ja leningin — riisuutui julkeasti keskellä kuvaamoa, aivan kun

se niin pitäisi olla — niin, tiedätkös, silloin tuskin tiesin mitä

tehdä. Tunsin tulisimman vihan kuohuvan rinnassani ja minä painoin

kelloa — Etienne tuli. Joka jäseneni vapisi, en voinut saada sanaa

huuliltani. Ensin laski hän pilaa minun kiihoittuneesta tilastani,

mutta sitte koetti hän minua hyvillä sanoilla rauhoittaa ja kääntyi

lopulta jälleen työhönsä. Nyt oli nainen siellä jo paikallansa.

Hän seisoi siellä puoliksi puettuna, kuten päivää ennen ja hänen

pitkät hivuksensa putosivat mahtavina aaltoina alas selälle — hän ei

näyttänyt ollenkaan niin kauhealta kuin ennen, vaan muistutti kokonansa

kuvapatsasta, vaikka hänen kasvonsa olivat hyvin tavalliset ja niissä

oli väsynyt ja laimea ilme.

Kuuluvasti sykki sydämeni, mutta minä en virkkanut mitään. Äkisti

kuulin mieheni huudahtavan: "Se ei kelpaa! Tuo vasen sääri — teidän

täytyy ojentaa se vähän enemmän eteenpäin". Modelli ei ymmärtänyt häntä

heti aivan selvästi, sillä mieheni meni eteen hänen luokseen — mutta

ei, ei! Sitä en voinut sietää, se meni yli voimieni! Minä soitin,

mutta hän ei vain kuullut minua; soitin ja soitin taas — soitin niin

vimmatusti kuin olisin tahtonut herättää kuolleetkin. Lopuksi tuli

hän ryppyisin otsin — nähtävästi vihaisena siitä, että hän oli tullut

häirityksi työssänsä.

"Mutta Armande, minä pyydän — koeta nyt olla hieman järkevä."

Minä uin kyynelissä. Laskin pääni hänen olallensa ja sanoin nyyhkien:

"Se on liian paljo! Minä en voi!" Silloin sanomatta sanaa vastaukseksi

meni hän nähtävästi syvästi loukattuna takaisin kuvaamoon ja antoi

tuolle epämiellyttävälle ihmiselle viittauksen, jonka jälkeen hän

pukeutui ja meni tiehensä.

Seuraavina päivinä ei mieheni mennyt kuvaamoon. Hän oli aina sisällä

luonani, ei mennyt portista ulos, ei ottanut vastaan ketään, ei

edes parhaimpia ystäviänsäkään ja oli selvästi hyvin alakuloinen ja

huonovointinen, vaikka hän osoitti minulle ystävyyttä ihan viimeiseen

asti.

Erään kerran uskalsin tulla esiin arasti kysyen: "Miksi et enää

työskentele, Etienne?" — "Minä en voi työskennellä ilman modellia",

vastasi hän lyhyesti. Minulla ei ensin ollut rohkeutta niskoitella

hänelle, sillä tiesinhän liiankin hyvin, että minä olin syynä hänen

huonoon tuuleensa ja että mielipahansa oli oikeutettua. Yhtäkaikki

pyydystin hänet lopulta kaikellaisilla hyväilyillä ja hellyyden

osoituksilla, että hän jälleen menisi kuvaamoonsa ja koettaisi — kuinka

sitä sanotaan — niin, "mielikuvituksensa nojalla" saattaa loppuun

aloitetun työnsä. Jos se ei onnistuisi, voisi hän seurata äitini neuvoa

ja käyttää puunukkea. Minun mielestäni tämä olisi voinut käydä aivan

mainiosti, mutta minun miesraukkani oli päinvastaista mielipidettä

ja selitti, että mitä hän sillä tavalla saa aikaan, on se kerrassaan

kelvotonta. Hän tuli enemmän ja enemmän alakuloiseksi joka päivä ja

iltaisin tuli hän kotiin kuvaamosta voimatonna ja onnetonna. Jos se

sillä tavalla olisi jatkunut, olisi hän uskottavasti tullut sairaaksi —

minä olin oikeissa pintehissä, voit ymmärtää. Minä sanoin aina ja yhä,

että hänen työnsä oli "erinomainen" ja "kerrassaan hurmaava", mutta

minä näin, ettei se sattunut paikalleen. Luulenpa todellakin, ettei

hän koskaan laskenut kättäänkään siihen. Kun tulin kuvaamoon, löysin

hänet joko poltellen tahi lukien loikomassa patjalla taikka myöskin

heittämässä palloa seinään ja kattoon ja sitte jälleen ottaen sen

kiinni suurella tarkkuudella.

Eräänä iltapäivänä tulin taaskin sinne ja katsoin puolivalmista

roomatar-raukkaa, joka nyt jo niin kauvan oli ollut puuhassa

noustakseen kylvystään, mutta luultavasti ei koskaan tulisi

onnistumaan. Silloin sain minä hurjan ajatuksen. Roomattarella oli

melkein sama ruumiinrakennus kun minulla — ehkä minä hätätilassa

voisin...

"Miten tosiaankin pitää kauniin säären olla muodostettu?" kysyin äkisti

herra mieheltäni.

Hän selitti sen minulle ihan perinpohjin ja sanoi lopuksi, että se oli

juuri se, joka häneltä puuttui ja ettei hän koskaan elämässään saisi

kuvaa täydennetyksi ilman modellia!

Etienne raukka! Hän sanoi tämän niin surkean valittavalla äänellä,

se teki hänelle niin kovin pahaa. Ja tiedätkö mitä minä tein? Rakas

ystäväni, en voinut toisin menetellä. Minä otin tuon poimuisen

manttelin, joka oli heitetty jonnekin nurkkaan ja menin sokkeloon

sisälle. Sitte tulin ulos jälleen hyvin hiljaa — ja sanomatta

ainoata sanaa miehelleni, joka oli vaipunut unelmiin valveillansa ja

tarkasteli puolivalmista kuvapatsasta, asettausin astinlaudalle hänen

eteensä samassa puvussa ja samaan asemaan kuin olin nähnyt hänen

modellinsakin olleen. Ah, rakas ystäväni, sinä voit uskoa, että hänen

kasvonsa muuttuivat, kun hän käänsi päänsä ja näki minut! Hän säteili

liikutuksesta ja ihastuksesta! En tiennyt pitikö minun nauraa vaiko

itkeä — tunsin poskieni leimuavan punaisena. Ja sitte tuli hänelle

kiire järjestämään aseitansa ja asettelemaan verhoja — mutta sehän

nyt on jotenkin saman tekevä. Etienne oli nyt ylen onnellinen minun

päähänpistostani, niin että minä kerrassaan unohdin kainostella. Ja,

ajattelehan, rakas ystäväni, että kaikki oli tuli...»