IX.

Bohème.

Luulenpa, ettei koko Pariisissa ole yhtään ainoata kotia, jossa

vietettäisiin niin vilkasta ja iloista elämää, kun kuvanveistäjä

Simois'en luona. Siinä eletään aivan yhtämittaista huvielämää. Tulipa

sinne mihin aikaan päivästä tahansa, kuulee aina laulua, naurua ja

pianon soittoa kitaran säestämänä, jos mahdollisesti, myöskin triangeli

mukana. Kun tuli kuvaamoon, täytyi olla varoillaan, ettei sattunut

yhteen jonkun valssia tanssivan parin kanssa tahi sotkeutunut katrillin

vuoroihin, ja jos ei mikään tanssi ollut käynnissä, näki kaikissa

tapauksissa sen yhteydessä olevia puuhia — kaikilla tahoilla oli

harsoja ja muuta rojua, puolivalmiita kuvanveistoksia oli käytetty

vaatenauloiksi, kuvat ja patsaat olivat koristetut tekokukilla ja

kirjavilla silkkinauhoilla, kosteiden kipsikuvien päällä riippui kasa

naisten vaatteita.

Talossa oli nimittäin neljä täysikasvuista tytärtä — kuudentoista ja

kahdenkymmenenneljän välillä — kaikki hyvin kauniita, mutta myöskin

ujostelemattomia ja huolettomia ja kun nämä tytöt lentävät ympäriinsä,

niin että heidän nauhoilla koristetut hiuksensa, jotka olivat hyvin

huonosti kiinnitetyt muutamilla hiusneuloilla, putoavana ja heiluvana

selällä, eipä tahtoisi uskoa, että Simoisella on ainoastaan neljä

tytärtä, vaan kahdeksan, kuusitoista — niin, kolmekymmentäkaksi. He

ovat alituisessa liikkeessä, puhuvat kovaäänisesti ja nauravat vielä

kovemmasti, heillä on perinnäisiä poikamaisia tottumuksia, joita

saa nähdä ainoastaan taiteilijaperheissä. Kaikki heidän liikkeensä

ilmaisevat heidän kotinsa olevan kuvaamossa ja ymmärsivät kuin parhain

oppilas tahi juoksupoika toimittaa velkojia tiehensä; ja antaa tavaran

hankkijia nenälle, jos he sattuvat saamaan päähänpiston tuoda lasku

ajattomalla ajalla.

Oikeastaan ovatkin ne neljä tyttöstä, jotka hallitsevat taloa. Isä

on työssään aamusta varhain; hän veistää, muovailee melkein mitään

nauttimatta, sillä onnettomuudeksi ei hänellä ole mitään omaisuutta.

Kun hän vasta valmistausi taiteilijauralle, oli hän suuresti

kunnianhimoinen ja ahkeroitsi tulla taiteessansa täydelliseksi. Ja

osittain onnistuivat asiat. Se joka näki hänellä jotain näyttelyssä,

toivoi hänestä suurta tulevaisuudessa. Mutta hänen perheensä kasvoi

vähitellen ja voidaksensa ravita ja vaatettaa heidät sekä tyydyttää

heidän muut tarpeensa, täytyi hänen lopulta työskennellä aivan suoraan

käsityömäisesti. Mitä rouva Simoiseen tulee, oli hänen ainoa askareensa

joutilaana vetelehtäminen. Naimisiin menonsa aikana oli hän ollut hyvin

kaunis ja kun miehensä oli hänet kuljettanut taiteilijapiireihin,

missä hän tuli hyvin suosituksi ja puoleensa vetäväksi, teki hän

sen jalon päätöksen, että ensin olla nuori kaunis rouva ja sitten

tulla vanhemmaksi kauniiksi rouvaksi, mutta ei mitään enempää. Hän

väitti olevansa kreolilaista sukuperää — mutta yhtäkaikki on minulle

vakuutettu, etteivät hänen vanhempansa olleet käyneet Courbevoiea

ulompana — ja sitten tapansa mukaan loikoi hän kaiket päivät aamusta

iltaan jossakin niissä riippumatoissa, joita oli asetettu oviaukkoihin.

Siinä hän loikoi ja löyhytteli viuhkallansa, piti ruokalepojaan ja

katseli syvällä halveksumisella alas maallisen olemassaolon kaikkia

aineellisia pyrintöjä. Hän oli niin monta kertaa ollut modellina

miehellänsä Hebenä ja Dianana, että hän kuvitteli koko elämänsä

viettävänsä puolikuu otsalla ja kaari kädessä ja kun hän jätti nämä

jumalattarien arvomerkit, uskoi hän olevansa vapaa kaikesta työstä ja

velvollisuuksista. Näin ollen vallitsi luonnollisesti kodissa kauhein

epäjärjestys. Esineitä, joita melkein joka minuutti tarvittiin, täytyi

tuntikausia etsiä.

"Oletko nähnyt sormustintani? Marthe, Eva, Geneviève, Madeleine — eikö

teistä kukaan ole nähnyt sormustintani?"

Kaikissa pöydän- ja piironginlaatikoissa vallitsi sanomattomassa

sekasorrossa kirjoja, ihojauhoja, nappeja, nauhoja, lusikoita,

viuhkoja y.m. joilla oli kaikki täytetty, mutta siellä ei ollut mitään

käyttökelpoista, mitään johonkin kuuluvaa. Se oli pelkkää tarpeetonta,

kelvotonta, epätäydellistä, rikkinäistä tahi sekasotkuista rojua. Ja

itse huonekalusto! Se oli todellakin jotain ainoata laatuaan. Se oli

aina sellaista kuin ihmisillä, jotka usein muuttavat asuntoa ja eivät

viitsi kaikkea ottaa kunnollisesti esille. Itsessään kauniit huoneet

tekivät sen vaikutuksen, että niistä tulisi hyvinkin miellyttävä

asunto, jos ne kerran asetettaisiin kuntoon. Sillä kaikki nyt oli

väärillä paikoillaan, viskattu mihin sattui, niinkuin taloon tulisi

tanssiaiset samana iltana. Kukaan siinä kodissa ei nähnyt vähintäkään

vaivaa järjestääksensä mitään, paitsi mitä onnistuttiin saamaan

tuolettiesineitä, joita tarvittiin kävelyillä esiintymiseen säteilevinä

lentotähtinä kaduilla, ja sillä tavalla tahdottiin näyttää elettävän

loisteliasta ja valoisaa elämää — ja silloin kunnia oli pelastettu. Tuo

leirimäinen elämä kotona ei ollenkaan ujostuttanut sen jäseniä. Mutta

koko pettävä todellisuus tirkisti vastaan, kun asunnon avonaisesta

ovesta näki neljä alastonta seinää ja aivan kalustamattomat huoneet ja

muuten täyteen ahdettuna mahdollisia ja mahdottomia tavaroita. Sillä

tavalla elettiin bohème-elämää — elämää, jossa on pelkkiä yllätyksiä ja

tilapäisyyksiä.

Samalla hetkellä kun piti istua pöytään, huomattiin, ettei ollutkaan

mitään kotona mitä tarvittiin ja siksi täytyi lähteä hankkimaan. Näin

ollen riensivät hetket uskomattoman nopeasti, ne menivät tietään

niinkuin tuulen siivellä ja olihan siitä myöskin pieni hyötynsä. Jos

syötiin myöhään aamiaista, ei tarvinnut huolehtia päivällisestä, vaan

lykätä se illalliseksi tanssiaisissa ja niitähän oli melkein joka

ilta. Usein laittoivat neidit Simoise iltamia omassa asunnossansa

ja silloin juotiin teetä harvinaisista ja erilaisista astioista —

pikareista, pienistä laseista, japanilaisista maljakoista — melkein

kaikissa lohkeimia laidoissa sekä pitkiä halkeamia, joka oli

luonnollinen seuraus epäjärjestyksestä ja alituisesta muuttelemisesta.

Se täydellinen rauha, jota äiti ja tyttäret osoittavat alituisessa

puutteessa ja kaivaten välttämättömiäkin, oli todellakin ihailtavaa.

Mutta herra luoja — onhan tässä maailmassa muutakin ajattelemista

kun talous! Yhden piti laittaa kampauksensa schweitsiiäiseen tapaan,

toinen laittoi itsensä englantilaiseksi babyksi ja mamma Simoise

katseli kaikkea tätä riippumatossaan autuaissa muinaisen kauneutensa

muistoissa. Ja ukko Simoise — niin, hän oli aina onnellinen ja

ihastunut. Kun hän vaan kuuli tyttäriensä nauravan ja ilakoivan

ympärillänsä, kärsi hän mielellään kaiken kuorman ja vaivan, jonka

elämä oli hänelle määrännyt. Hänelle suunnattiin kaikki arvottomatkin

asiat, semmoisetkin kun: "Nyt tarvitsen minä uuden hatun, isä!" tahi:

"Nyt olen aivan pakoitettu saamaan uuden leningin, isä!"

Talvi oli erittäin vaikea hänelle. Olihan niin paljo velvollisuuksia,

saatiin niin monta kutsua — ja siksi täytyi työskennellä yhä

innokkaammin, sai nousta aamulla pari tuntia aikaisemmin, ja mennä

työhönsä. Atelieri on ainoa huone, jota lämmitetään ja sinne

luonnollisesti kokoontuu koko perhe. Nuoret naiset leikkaavat

ja ompelevat itse leninkinsä ja kiikkumaton nuora antaa kuulua

naukuvan äänensä sen säännöllisesti keinuessa ja ukko Simoise seisoo

korotuksellansa elämän edestä tulisesti ahertaen.

Oletteko koskaan tavannut noita naisia seuraelämässä? He herättävät

aina huomiota tullessansa tanssisaliin. Ovathan molemmat vanhimmat jo

nähneet monta tanssikautta, mutta ovat aina niin somia ja koristettuja,

niin hyvin puettuja, että kernaasti heidät tanssiin pyytää. He saavat

yhtä suuren ihailun kuin heidän nuoremmat sisarensa — niin, melkein

yhtä suuren, kuin heidän äitinsä muinaisina päivinänsä. He osaavat

kantaa pukunsa ja koristeensa niin kauniisti ja suurella suloudella,

heidän vallattomuutensa on niin ihastuttava, naurunsa niin sointuva

ja kirkas, aivan kuin huonosti kasvatettujen lasten, he hoitavat

viuhkojansa aito espanjalaisen tapaan — mutta siitä huolimatta eivät

he ole tulleet naimisiin. Ei kukaan heidän ihailijansa ole mennyt

pitemmälle sitten kun on läheltä nähnyt heidän omituisen kotielämänsä —

monenmoiset menot, viiruiset lautaset, rikkinäiset tapeetit, huonosti

ripustetut antiikkiset kattolamput, alituisesti juoksevat velkojat,

nuorten naisten huolimattoman pukeutumisen kotonansa — kaikki tämä on

ajanut heidät pakoon heidän parhaimmissa aikeissansa. Ja mitä siitä on

tosiaankin sanottava? Eihän iki maailmassa voi olla hauska aina hankkia

kiikkumattoja rouvalle, joka aina heiluu ilmassa kuin lintu.

Pelkään Simoisen tyttöjen jäävän naimatta. Erään kerran kuitenkin

tarjoutui erittäin loistava tilaisuus naimiskauppaan — se

oli kommunismin päivinä. Simoisen perhe oli paennut erääseen

pikkukaupunkiin Normandiassa, jonka asukkaiden selvästi täytyi olla

erittäin riidanhaluisia, koska siellä oli kuulumaton määrä lakimiehiä,

notarioita ja asianajajia. Tuskin oli perhe sinne saapunut kun Simoisea

alettiin kysellä töihin. Hänen maineensa kunnollisena kuvanveistäjänä

hankki hänelle kohta sitä, mitä hän etsi, sillä viranomaiset

antoivat hänelle toimeksi laittaa muistomerkki, joka pystytettäisiin

julkiselle paikalle kaupungissa. Simoise hankki itsellensä kuvaamon,

rouvan kiikkumatto ripustettiin erääseen sen nurkkaan ja nuoret

naiset laittoivat pikkujuhlia. Ne tekivät kaupungissa erinomaisen

menestyksen. Täällä voivat heidän kotinsa puutteet mennä ja kelvata

luonnollisena seurauksena maanpaosta, eikä kukaan sen vuoksi tehnyt

mitään muistutuksia heidän omituisista kotioloistansa. Nauroivathan

nuo kauniit ja somat naiset itse kaikkein makeimmasti heidän

puutteellisuuksillensa. Kiireellisessä paossa ei ollut voinut ottaa

mitään mukaansa ja sotatilassa olevasta Pariisista ei voinut mitään

saada — tämä antoi heille vain uutta viehätystä. Ehdottomasti täytyi

muistuttaa kauniita mustalaistyttöjä, joiden täytyy kammata ihanat

hivuksensa jossakin ladossa ja sammuttaa janonsa lähteen partaalla.

Vähemmän runollisten mielestä muistuttivat he hiljaisessa paossa

olevia Coblenzissa-naisia, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinetten

hoviin ja jotka olivat paenneet niin päätäpahkaa, etteivät ennättäneet

ottaa ihojauhoa y.m. tuolettitarpeita tahi kamarineitiä mukaansa, vaan

nyt täytyi oppia itse itseänsä palvelemaan, mutta yhtäkaikki aina

säilyttivät hienot, kiihoittavat ja irstaat tapansa ja olentonsa, jotka

olivat vallinneet Ranskan hovissa.

Jokaisena iltana täytti Simoisen atelierin joukko loistavia ja

hurmaavia ihailijoita. Vuokraamansa pianon mukaan tanssi koko seurue

polkkaa, valssia ja schottista — siihen aikaan tanssittiin vielä

schottista Normandiassa.

"Tästä varmaan lopuksi tulee häät", sanoi ukko Simoise itseksensä. Ja

silloin olisi varma, jos onnellisesti pääsisi ensimäisestä, niin toiset

seuraisivat perässä. Mutta onnettomuudeksi ei päästy ensimäisestäkään,

vaikka se jo oli vähällä tapahtua. Hurjin tanssija koko notaario-,

asianajaja- ja heidän apulaisjoukossansa oli nimittäin eräs leskimies,

eräs notaario, joka hyvin silmiinpistävällä tavalla hakkaili vanhinta

neiti Simoisea. Perheessä nimitettiin häntä "ensimäiseksi tanssivaksi

notaarioksi" — tarkoittaen erästä henkilöä Molièrin baletissa. Kun

näki kuinka tuo aina iloinen ja innokas tanssija kääntelihe ja

vääntelihe, täytyi myöntää, että Simoisella oli syytä häneen asettaa

suuria toiveita. Mutta kerta kaikkiaan, notariot ja liikemiehet

eivät tanssi kuten muut ihmiset. Kun sanottu kavaljeeri keinuttelihe

valssissa ja ajatteli jotenkin näin: "Simoisen perhe on tosiaankin

ihastuttava... tralala... lalala... mutta heidän pitäisi pian panna

minut takavarikkoon... lala... Kaikissa tapauksissa en ryhdy mihinkään

päätökseen ennenkun Pariisin piiritystila on lopussa... tralala...

silloin voin hankkia itselleni lähempiä tietoja... lalala..." Niin

ajatteli "ensimäinen tanssiva notaario" ja kun Pariisi pääsi vapaaksi

piirityksestään, hankki hän todellakin lähempiä tietoja Simoise'n

perheestä — ja kosiskeleminen keskeytyi siihen.

Yhtä vähän oli tullut mitään toistenkaan lupaavista kihlauksen

viitteistä. Mutta mikään ei tähän asti ole voinut tukahuttaa

korkeaäänistä rattoisuutta tässä omituisessa kodissa. Päinvastoin —

mitä lupaavimmat näköalat haihtuivat olemattomiin, sitä vilkkaammaksi

se vaan kävi. Seuraavana talvena täytyi Simoise'n perheen muuttaa kolme

kertaa ja erään kerran pantattiin huonekalusto — mutta siitä huolimatta

laittoivat he vielä kahdet naamiotanssiaiset.