Hän vastasi aina hyvin hiljaa: "Sinä erehdyt, ystäväni. Minä
päinvastoin työskentelen hyvin paljo. Meidän ammattimme on niitä,
joissa työskennellään työkappaleen olematta aina kädessä."
Minä: "No, mitä sitte todellakin teet? Aah, varmaankin — minä tiedän —
runonäytelmääsi, sitä jota olet jo jauhanut kahden vuoden ajan! Olihan
se hyvä, että vaimollasi oli rahoja — nyt voit laiskotella niin paljo!
kun tahdot."
Uskoin hänen hyökkäävän ylös. Ei, ei ollenkaan. Hän tuli ja tarttui
aivan hiljaa käsiini.
"Vai niin, se on ennallaan? Pitääkö meidän yhä elää sotajalalla? Miksi
olet tullut takaisin?"
Tunnustan, että tulin hänen hellästä ja surullisesta äänestänsä
hieman liikutetuksi, mutta silloin ajattelin sinua, täti raukka,
sinun ohjeitasi, kaikkia hänen hairahduksiansa ja se antoi minulle
kuntoa. Minä mietin mitä katkerinta ja enimmän pistävää voisin hänelle
sanoa — niin, mitä tiesin? Sanoin olevani epätoivoinen siitä kun olin
mennyt kirjailijan kanssa naimisiin, että kaikki ihmiset Moulinsissa
surkuttelevat minua, että kaikki minun ystävättäreni olivat menneet
naimisiin virkamiesten kanssa, säännöllisiä, vaikutusvoimaisia
hyvässä asemassa olevia miehiä — ja hän sitävastoin — jospa hän edes
ansaitseisi rahaa! Mutta ei, hän tekee työtä kunnian vuoksi!
Moulinsissa ei kukaan ollut kuullut puhuttavan hänestä, Pariisissa
vihellettiin ulos hänen kappaleensa. Hänen kirjojaan ei myydä j.n.e.
Minä tulin ihan pois suunniltani keksimistäni ilkeyksistä. Hän katsoi
minuun kylmän vihaisesti vastaamatta. Luonnollisesti sai tämä kylmyys
minut vielä enemmän suunniltani. Minä olin niin lämmennyt etten enää
tuntenut omaa ääntänikään, joka oli kohonnut kaikuvimpaan diskanttiin
ja viimeiset sanat minä kiljuin hänelle — en nyt enää muista mitä se
oli, jotain pahaa ja hurjan ilkeätä — turtuneissa korvakalvoissani
suhisi. Nyt olin varma, että M. Petitbry tulisi saamaan "tahallisen
pahoinpitelynsä". — Kalpeana, yhteenpuristetuin hampain oli Henry
ottanut pari askelta minua kohti: "Madame!"
Mutta äkisti sammui hänen vihansa, hänen kasvonsa tulivat
jälleen liikkumattoman jäykiksi ja hän katseli minua suurimmalla
halveksimisella, hävyttömän rauhallisella naamalla — ooh, silloin oli
minun kärsivällisyyteni lopussa! Minä kohotin käteni ja annoin hänelle
— läiskis! — valtavimman korvapuustin mitä elämässäni olen jakanut.
Läiskäyksestä avattiin salin ovi ja minun todistajani näyttäytyivät,
juhlallisina ja inhosta läähättäen.
"Se on kunnotonta, herra!"
"Niin, eikö totta?" sanoi tuo miesraukka ja näytti tulipunaista
poskeaan.
Voit ajatella, että minä olin hämmentynyt. Onneksi päätin minä pyörtyä
ja itkeä pois kaikki kyyneleeni, joka olikin suuri helpoitus.
Nyt on Henri minun luonani, hoitelee minua kaikella tavalla ja on
todellakin hyvin kiltti minua kohtaan. Mitä minun pitää tehdä?
Sellainen nolaus! Ja miten M. Pititbry tulee suuttumaan?
Nina de B.