Marestang.
Paras Marestangini!
Samaan aikaan kirjeenne kanssa sain Moulinsista sähkösanoman,
jossa ilmoitetaan, että Nina tulee takaisin. Oh, kuinka oikein te
ennustitte! Hän tulee kotiin tänä iltana, yksin kuten matkustikin ja
ilman, että olen tehnyt vähintäkään häntä lepyttääkseni. Nyt vaan
pitää valmistaa hänelle rauhallinen ja hyvä olo, ettei hän enää joudu
kiusaukseen matkustaa. Olen näinä kahdeksana päivänä, jolloin olen
ollut eroitettuna, koonnut hellyyttä ja kärsivällisyyttä varastoon.
On ainoastaan yksi kohta, missä olen taipumaton: en tahdo koskaan
kodissamme nähdä tuota epämiellyttävää dromedaaria, tuota sinisukkaa
vuodelta 1820, joka on antanut sisarentyttärensä minulle yksinomaan
siinä toivossa, että vähäinen maineeni olisi hänelle hyödyksi.
Voitteko ajatella, rakas Marestangini, että heti naimisemme jälkeen
tuo ilkeä akanrähjä aina on asettunut vaimoni ja minun välillemme,
aina tulla kyttyröittänyt mukaan, kun olemme tahtoneet' huvitella
— kutsuihin, teatteriin, taulunäyttelyihin, seuraelämään, maalle,
sanalla sanoen; kaikkialle. Ihmetyttääkö siis teitä, jos minulla on
ollut vähän kiire lähettää hänet takaisin Moulinsiin, omaan hyvään
kaupunkiinsa? Niin,' ystäväni, ei kukaan voi aavistaa kuinka paljo
pahaa sellainen epäilevä vanha, elämää tuntematon laho voi saada
aikaan vasta perustetussa kodissa. Se, josta tässä on kysymys, on
ahtanut vaimoni pikku päähän koko joukon karsaita, vanhettuneita,
eriskummallisia mielipiteitä — rococo-tunteellisuutta paimenromaanien
ajoilta. Hänelle olin ainoastaan; runoilija, sellainen runoilija,
joita nähdään vanhoissa nimikorteissa, laakeriseppeleissä, lyyra
lonkalla, hiukset kaikkien taivaan tuulten heiluteltavana ja
runoilija-takki samettikauluksineen. Ja tuollaiselle miehelle oli hän
luvannut sisarentyttärensä ja voittehan hyvin ymmärtää, että Nina
raukkani täytyi tuntea itsensä odotuksissaan pettyneeksi. Muuten
ymmärrän, että olen käyttäytynyt pölkkymäisesti tuota rakasta lasta
kohtaan. Se on, kuten sanotaan, minä olen tahtonut käydä tietäni
kiirehtien, minä olen peloittanut häntä. Hänen hiukan ahdashenkinen ja
vinoon viety kasvatuksensa — kiitos luostarin ja tädin tunteellisten
houreiden — pitää minun hiljaa ja huomaamatta tehdä toiseksi ja
maalaistottumukset kyllä hijoutuvat ajanollen. No, voihan tuon kaiken
vielä tehdä hyväksi kun hän tulee takaisin. Niin, rakas ystäväni, hän
tulee takaisin! Tänä iltana menen ja kohtaan hänet asemalla ja me
käännymme kotiin käsikädessä, sovitettuna ja onnellisena!
Henri de B.
Nina de B. tädillensä Moulins'issa.
Hän odotti minua asemahuoneella hymyillen ja avonaisin sylin, niinkuin
olisin tullut kotiin ihan tavalliselta matkalta. Voithan ymmärtää
että minä otin sen vastaan kylmimmällä naamalla. Tuskin olimme
tulleet kotiin kun jo sulkeuduin huoneeseeni, söin päivälliseni
yksin, teeskennellen olevani väsynyt. Ja niin suljin minä oven sekä
lukolla että salpaimella. Hän yritti luokseni ja sanoi hyvää yötä
avaimen reijästä, mennen matkoihinsa varpaisillaan, ilman vihaa ja
itsepäisyyttä ja se minua kovin kummastutti. Tänään aamupäivällä kävin
M. Petitbryn luona, joka antoi minulle perinpohjaisia toimintaohjeita
kuinka minun pitää käyttäytyä — kellonlyönti, paikka, todistajat —
ooh, rakas täti, jos tietäisit kuinka minua peloittaa yhä enemmän, kun
se hetki lähestyy! Hänen vihansa on niin kauhea — jopa silloinkin kun
hän on kiltti kuten eilen, säteilevät hänen silmänsä. Hyvä, minä tulen
voimakkaaksi kun ajattelen sinua, rakas täti.
Muuten on se, kuten M. Petitbry sanoo, ainoastaan epämiellyttävä
silmänräpäys, joka pian menee ohi. Sitte tulemme me molemmat — sinä ja
minä — jälleen aloittamaan entistä rauhallista ja onnellista elämäämme.
Nina de B.
Sama samalle.
Rakas täti, kirjoitan sinulle sängyssäni sen hämmästyttävän tyhjiin
menneen, kauhean kohtauksen perästä. Kuka olisi uskonut asian saavan
sellaisen käänteen? Olin ottanut huomioon kaikki varokeinot. Olin
ilmoittanut Marthalle ja hänen siskollensa. Heidän piti tulla kello
yksi, jonka hetken olin valinnut sitä suurta kohtausta varten kun
juuri olemme nousseet pöydästä ja palvelijat korjaavat pois tähteitä
mieheni kirjoitushuoneen edessä sijaitsevassa ruokasalissa. Aamulla
jo olivat patterini valmiina — yksi tunti sormiharjoituksia pianolla,
sitten "Luostarin kellot" ja kaikkia muita kappaleita, joita hän
inhosi. Se ei estänyt häntä työskentelemästä, eikä vähintäänkään
suututtanut häntä. Sama kärsivällisyys aamiaispöydässä. Ruoka oli
huonoa, pelkkiä jäännöksiä ja sokeria ruuassa, jota hän ei voi
suvaita. Ja sinun olisi pitänyt nähdä minun toalettiani! Siivekäs
viiden vuoden vanha leninki, pieni musta silkkinen esiliina,
kähertämätön otsatukka. Katsoin häneen — etsin hänen silmistään
vihastumisen merkkejä, esimerkiksi hyvin tunnettuja suoria poimuja
kulmakarvojen välissä, jotka hän aina tapaa saada pienimmästäkin
kiusasta. Mutta ei, ei mitään. Näytti melkein siltä kun mieheni olisi
pilattu. Hän sanoi rauhallisesti vähän surunvoittoisella äänellä:
"Sinä olet muuttanut kampaustasi?"
Minä tuskin vastasin, sillä minä en tahtonut käydä liian hätäisesti
asiaan ennenkuin todistajat olivat tulleet ja sitäpaitsi tunsin
itseni, kummallista kyliä, rauhattomaksi ja vapisin jo edeltäpäin
siitä kohtauksesta, jonka aijoin panna toimeen. Lopuksi, annettuani
muutamia tavallista vihaisempia vastauksia, nousi hän pöydästä ja meni
huoneeseensa. Aivan vavisten seurasin minä häntä. Kuulin ystävieni
asettuvan pikkusaliin ja Pierr'in tulevan ja menevän, asettelevan
laseja ja hopeoita. Hetki oli tullut. Minun täytyi johtaa hänet
tahalliseen pahoinpitelyyn ja se onnistuisi minulle hyvin helposti
kaiken sen jälkeen, mitä aamulla olin tehnyt häntä ärsyttääkseni.
Kun menin hänen kirjoitushuoneeseensa, olin otaksuttavasti, hyvin
kalpea. Tunsin olevani leijonan luolassa. Ajattelin: "Jospa hän tappaa
minut!" Mutta hän ei näyttänyt niinkään vaaralliselta loikoessaan
siinä sohvalla sikari suussaan.
"Häiritsenkö sinua?" kysyin kaikkein ivallisimmalla äänelläni.
"Et! Näethän etten työskentele", vastasi hän rauhallisesti.