VII.

Väärinkäsitys. Miehen ajatuksia.

Olen ajatellut kaikkea, harkinnut kaikkea. Olin kerran vannonut,

etten ottaisi vaimokseni pariisittaria, sillä he ovat kauhistukseni.

En tahtonut rikasta vaimoa siksi, että sellaista; seuraa määräämätön

paljous vaatimuksia ja liiallinen ylellisyys kotiin. Pelkäsin myöskin

vaimoa, jolla on liian suuri sukulaisjoukko — sillä sellaisia seuraa

koko jono rakastettavia ja suosittavia, jotka voivat tehdä kerrassaan

voimattomaksi ja painaa maahan.

Valittuni oli sellainen, jota aina olen toivonut. Sanoin nimittäin

aina itsekseni: "Hänen on minua kiittäminen kaikesta! Mikä ilo,

mikä tyydytys seuraisi siitä, että kehittäisi kokematonta sielua,

kasvattaisi sen kauniiksi ja jaloksi kaikelle ja valaisi joitakin omia

ajatuksiansa ja tunteitansa tuohon puhtaaseeni sieluun — siirtää tuohon

luonteeseen uusi elämä."

Sillä itse asiassa näytti hän minusta kauniilta kuvalta, suurine

totisine, rauhallisesti katselevine silmineen. Hänellä oli säännöllinen

kaunispiirteinen kreikkalainen profiili, jonka ylitse nuoruuden sulous

levittihe sekä kaunis hipiä ja soma tukka. Kuinka kaunis oli hänen

hiukan maalaisesti murtava puhetapansa — kun hänen puhuessansa suljin

silmäni, luulin olevani siinä ympäristössä, jossa olin kasvanut. Hänen

äänensä oli minusta ikäänkuin kaiku tästä kauvan sitten kuluneesta

hiljaisesta ja rauhallisesta ajasta. Ja nyt täytyy myöntää, että tämä

murre on ajanoloon tullut minulle sietämättömäksi! Mutta silloin olin

minä, kuten sanotaan, suloisten mielikuvitusten vanki. Minä rakastin,

olin onnellinen ja vakuutin itselleni tulevani vielä onnellisemmaksi.

Työhaluisena ja luottamusta täynnä olin heti naimiseni jälkeen alkanut

kirjoittaa uutta runoteosta ja iltasin luin hänelle kaikki ne säkeet,

jotka päivän kuluessa olin kirjoittanut. Minä toivoin hänen vähitellen

rupeavan elämään minun tavallani ja minun työssäni. Ensimäisillä

kerroilla sanoi hän: "Onhan se oikein sievää!" ja minä pidin tästä

arvostelusta koska näin kuin hänessä olisi joku rahtunen kehittymätöntä

ja viatonta taipumusta ajattelemiseen. Minä toivoin vielä hänen ajan

oloon oppivan ymmärtämään minua täydellisesti.

Tuo onneton olento! Kuinka petyinkään hänen suhteensa! Mitä kaikkea

minun on ollut tarvis kärsiä ja kestää! Kun olin lukenut hänelle

säkeitäni, koetin selittää hänelle niiden tarkoitusta. Kuinka minä

ikävöin nähdäkseni hänen silmistänsä ymmärryksen kimallusta —

kuinka usein uskoin, että nyt — nyt täytyy sen tulla kuin äkillisen

valon välähdyksen. Johdin hänen ajatuksiansa oikeaan suuntaan,

sivuuttain kaikki sivuseikat ja esitin ainoastaan sen, jonka katsoin

erittäin onnistuneeksi — ja minä toivoin, ah, kuinka lämpimästi minä

toivoin voivani hänet muodostaa hengessä ja totuudessa todelliseksi

puolisokseni — kirjailijan puolisoksi. Mutta sen ei pitänyt onnistua.

Hän ei minua ymmärtänyt. Kuinka paljo luinkaan hänelle suurten

runoilijain teoksia, kuinka paljo ahkeroin tehdäkseni hänelle selväksi,

että he koskettivat sielun syvimpiä ja voimakkaampia kieliä ja

näppäilivät niistä hienoimpia ja suloisimpia säveleitä — kaikki oli

turhaa! Ihanimmatkaan lemmen laulun säkeet eivät kyenneet liikuttamaan

hänen tasaista velttoa ja kylmää rauhaansa. Muistanpa kun kerran luin

"Lokakuun yötä", keskeytti hän minut äkisti kysyäkseen, kuten hän

sanoi, hyvin tärkeätä ja vakavata asiata. Koetin hänelle selittää,

ettei koko maailmassa ole mitään vakavampaa ja tärkeämpää kuin runous —

että se käsitti koko maailmankaikkeuden ja että se lahjoittaa elämälle

ominaisen loiston, valon ja arvon. Ooh, mikä puoleksi halveksiva,

puoleksi epäuskoinen hymy leikki tällä hetkellä hänen huulillansa! Hän

näytti siltä - kuin olisi kuunnellut lapsen tahi hullun jokellusta.

Kuinka paljon olenkaan nähnyt vaivaa, kuinka paljo hukannut

kärsivällisyyttä koettaessani saada häntä toiseen vireeseen! Lopuksi

täytyi minun puhua hänen järjellensä, hänen terveelle ymmärryksellensä

— se on aina se, johon kylmät ihmiset luottavat.

Runotaide ei ollut ainoa mihin hän ei omannut mielenkiintoa ja

ymmärrystä. Ennen naimistamme olin uskonut hänen olevan tavattoman

musikaalisen. Ne kappaleet, jotka hän soitti ja jotka opettajansa

oli häneen päntännyt, esitti hän hyvällä käsityksellä. Mutta niin

pian kun hän joutui naimisiin, antoi hän pianon seista koskemattomana

eikä tahtonut koskaan soittaa. Voiko ajatella jotakin nolempata kuin

nähdä nuoren rouvan lyövän laimin sitä,, minkä hän on nuorena tyttönä

harjoittanut! Päättävä sana on sanottu, osa on näytelty loppuun —

nyt voi esittäjä heittää naamion pois ja riisua vaivaavan pukunsa.

Kaikki entinen rakastettavuus, ystävällisyys, erilaiset ilmenevät

kyvyt ja valmistukset — kaikki oli lyöty ainoastaan rahaksi, maksuksi

päästä naimisiin ja hyvään hoitoon. Hänessä tuli mielenmuutos esille

hämmästyttävän nopeasti. Minulla aina oli alussa toivoa, että

kauneusaisti, jota en koskaan jättäisi hänen omaan hoitoonsa, pitäisi

herätä itsestään meidän suloisessa ja ihailtavassa Pariisissamme, missä

luontaisen sirouden kohtasi joka askeleella ja melkein tyrkyttäytyi

hänelle. Mitäpä tarttuisi naiseen, joka ei voi ottaa kirjaa tai

katsella jotain taulua haukottelematta ja vihastumatta — joka ei

tahdo kuulla eikä nähdä, vaan sulkee aistinsa kaikilta vaikutuksilta?

Kaikkein suurin vaiva oli minulle saada hänet luopumaan aikeistansa

muuttaa koko minun elintapani hänen sääntöjensä ja säästäväisyytensä

mukaisiksi. Sillä hän oli taloudellinen, niin äärettömän taloudellinen!

Nainen yhtä mieltä Proudhonin periaatteiden kanssa — ei enempää eikä

vähempää! Olisinhan minä voinut elää vähemmällä — sitä täytyy monen

taiteilijan kaiken suhteen — mutta minua ei ollenkaan miellyttänyt

pakoittaa itseäni tarpeettomiin kieltäymyksiin.

Vähitellen, hiljaa, erityisesti huomaamatta, voi hän kaikki ystäväni

vieroittaa pois kodistamme. Kukaan meistä ei nimittäin alistunut

mihinkään pakkoon hänen läsnäollessaan. Me puhuimme kuten ennenkin

taiteellisista töistä ja suunnitelmista, me annoimme vauhtia

hullunkurisille päähänpistoillemme, yksi teki naurettavaksi toisen

sanat, me nauroimme, me teimme pilaa ja pidimme hauskaa, mutta hän

istui siinä ymmärtämättä ja ylipäänsä näkyi puuttuvan käsitystä pilasta

ja ivasta. Kaiken mitä hän kuuli ja näki meidän seurassamme, täytyi

niinmuodoin sen vuoksi saattaa hänet hölmistyneeksi ja neuvottomaksi.

Tavallisesti istui hän jossain salin nurkassa kuunnellen meidän

sananvaihtoamme avaamatta itse suutaan ja se oli varmasti silloin kun

hän teki suunnitelmiaan päästä erilleen noista rauhanhäiritsijöistä.

Myöskin silloin kuin omasta puolestani otin tuttavia vastaan kaikkein

ystävällisimmästi, tuntui yhtäkaikki siltä kuin epämiellyttävä ja kylmä

veto alituisesti vallitsisi huoneessamme, joka kuvaannollisella tavalla

selvästi osoitti, että eteisen ovi on avoinna ja kernaasti voi mennä

tiehensä milloin tahansa.

Kuten sanottu, olivat minun ystäväni ajan ollen tulleet onnellisesti

karkoitetuksi kodistamme ja nyt piti se vaimoni korvata. Minua

vedettiin ikäviin kutsuihin sellaisten ihmisten sekaan, joilla ei ollut

pienintäkään taiteellista aistia, runollista arvostelukykyä — siksi

että se ei tuota mitään. Luonnollisesti oli olemassa runoilijoita,

jotka tekivät tästä säännöstä poikkeuksen: päivän kirjailijoita,

tilapäärunoilijoita ja tusinaromaanin kirjoittajia. "Heitä voi pitää

arvossa! Sillä he ansaitsevat rahaa kahmalokaupalla."

"Ansaita rahaa!" Se oli noiden epämiellyttävien ja proosallisten

ihmisten a ja o ja vaimoni teki minulle sen surun, että yhtyi samaan

kööriin. Paitsi maalaistottumuksia, pikkumaista ja kokoonkuristunutta

katsantokantaa, asusti hänessä myöskin itaruuden paha henki.

Viisitoistatuhatta vuotuisia korkoja! Voihan ajatella, että sillä

jo voi tulla hyvin toimeen tarvitsematta huolehtia huomisesta

päivästä. Mutta ei tietysti! Lakkaamatta täytyi minun kuulla hänen

valitusvirsiänsä säästäväisyydestä, kieltäytymisistä, muutettavasta

elintavasta ja hyväpalkkaisista paikoista. Luonnollisesti kadotin minä

tästä höpötyksestä sekä halun että kyvyn työskennellä. Sitten kävi

hän väliin kirjoituspöytäni ääressä ja selaili teeskentelemättömällä

halveksimisella minun alotettuja käsikirjoituksiani.

"Vai niin", sanoi hän sellaisissa tilaisuuksissa, "tuonko vaan olet

saanut aikaan." Ja sitten laski hän tunnit, minuutit ja sekunnit, jotka

olin hukannut "mitättömiin sepustuksiin".

Niin, totisesti — jos olisin kuunnellut häntä; ja tehnyt hänen tahtonsa

mukaan, niin varmaan olisin kadottanut suurella vaivalla saamani

kunnian olla todellinen runoilija. Silloin olisin alentunut itseni ja

ahkeroimiseni arvottomaksi tekeleeksi.

Kun nyt ajattelen, että alussa omistin kaikki tunteeni ja ajatukseni

tuolle naiselle, että valveilla ja maatessani ajattelin ainoastaan

häntä ja kun muistan, että hän kiusaa ja vaivaa minua ainoastaan sen

tähden, etten ansaitse kylliksi rahaa hänelle — hän on sitä ajatellut

siitä asti kun menimme naimisiin — niin häpeän sekä itseni että hänen

puolestansa.

Minä en ansaitse kylliksi rahaa hänelle. Sen hän antaa myötäänsä

minun tietää. Minä luen sen hänen nuhtelevista silmistänsä, kuulen

sen hänen ihailustansa, kun hän puhuu "aikakauttansa ymmärtävistä"

tusinakirjailijoista — näen siinä rakastettavassa toimenpiteessä,

johon hän on ryhtynyt minun selkäni takana hankkiakseen minulle paikan

ministeristössä.

Luonnollisesti en ottanut sitä vastaan. Ikävätä ja autiota on sekä

ulkona että sisälläni. Niin pitkälle on hän päässyt ijankaikkisilla

pistopuheillansa ja käännytyspuuhillansa. Nyt voi hän puhua tuntikausia

saamatta suutani hymyn vivahdukseenkaan. Ajatukseni ovat kaukana

hänestä ja pelkään etteivät ne koskaan hänen luoksensa palaja.

Onhan se oikein suloinen asiain tila! Me olemme mies ja vaimo,

me olemme tuomitut elämään yhdessä ja yhtäkaikki käännämme aina

toisillemme selkämme kotonamme. Samalla kertaa olemme liiaksi väsyneitä

ja liian vihaisia voidaksemme kerrankaan ottaa päättävän askeleen

toistamme kohti. Ja niin jatkuu se koko elämämme ajan.

Se on hirveätä!