Väärinkäsitys. Vaimon ajatuksia.
Mikä hänellä oikeastaan on? Mitä hän tahtoo? Minä en häntä ymmärrä.
Olenhan tehnyt kaikki, mitä olen voinut, hänen onneksensa Laupias
taivas! En tahdo väittää, etten yhtä hyvin olisi voinut mennä naimisiin
lakimiehen tahi jonkun muun suositussa asemassa ja vakinaisessa
toimessa olevan miehen kanssa, kuin kirjailijan — mutta suoraan
sanoen semmoisena kuin hän oli miellytti hän minua. Väliin hän tosin
näytti minusta pintapuoliselta ja kevytmieliseltä, mutta aina hän
oli kohtelias, ylevä ja rakastettava. Sitä paitsi oli hänellä pieni
yksityinen omaisuus ja minä ajattelin, että ollessamme naimisissa ei
hänen runotaitonsa tarvitse estää häntä hankkimasta vakinaista tointa,
josta olisi varmat tulot.
Siihen aikaan tahdoin myöskin joka tapauksessa miellyttää häntä ja
olla hänelle hyvä. Kun hän tuli maalle meidän luoksemme s.o. tätini
ja minun luokseni, voi hän tuskin kylliksi ylistää ja ihailla sitä
järjestystä ja aistia, millä meidän pieni kotimme oli sisustettu. "Se
on kerrassaan hurmaavaa", selitti hän lakkaamatta. Ja sitte nauroi
hän ja antoi minulle runoteoksistansa kaikkia mahdollisia nimiä ja
joukottain niistä romaaneista, joita hän oli lukenut. Tunnustan, että
olin siitä hyvilläni. Tietysti olisin toivonut itselleni vakavamman ja
säännöllisemmän miehen, mutta luonteemme erilaisuudet voisivat kyllä
helposti tasoittua kunhan olemme tulleet Pariisiin ja saaneet oman
kotimme — niin uskoin silloin.
Ah, laupias luoja, kuinka minä petyin! Olin aina unelmoinut kaunista,
ystävällistä ja hauskaa kotia ja nyt minun täytyi sijoittua asuntoon,
joka oli täyteen ahdettu vanhoja, aikoja sitte muodista tulleita
huonekaluja. Puuosat niissä oli turmellut tomu ja verhot olivat vanhat,
haalistuneet ja kuluneet. Minne katseeni käänsin, kohtasi sama näky.
Mutta oikean loistoesineen, salin kaappikellon, jonka olin saanut
myötäjäisiksi tädiltäni, antoi hän asettaa ullakolle ja koulutoverieni
kalliskehyksiset muotokuvat jonnekin toiseen paikkaan. Hän väitti
niiden olevan inhoittavia, voimatta tuoda esiin ainoatakaan syytä
arvosteluunsa. Ja miltä näytti hänen työhuoneensa! Siellä oli verhot,
jotka olivat tupakansavusta melkein mustuneet; kuvapatsaita, joita
häpesin katsoa; rikki lyötyjä maljoja, joita ei voinut mihinkään
käyttää; kynttilänjalkoja täynnä naarmuja; vaaseja, joita ei voinut
mihinkään asettaa, rikkinäisiä kuppeja j.n.e.
Polysander puisen pianoni sijaan hankki hän inhoittavan vanhan
laatikon, joka aikoja sitten oli kadottanut kaiken kiiltonsa ja
maalinsa. Ainoastaan puolet koskettimia antoivat jonkunlaisen ohuen
ja kiusallisen äänen! Niin, silloin jo sanoin itsekseni: "Kaikissa
tapauksissa on taiteilija suurimmaksi osaksi narri. Hän pitää arvossa
kaikkea mahdollista romua ja katsoo pikkumaiseksi kaikkea loistavaa."
Ja kun hänen ystäviänsä tuli hänen luoksensa — kaikellaisia ihmisiä,
joille hänen huoneensa oli avoinna — mitä sainkaan silloin nähdä!
Joukon pitkätukkaisia ja suuripartaisia, huonosti kammatuita ja
huolimattomasti puettuja miehiä, jotka eivät ollenkaan häikäilleet
polttaa minun läsnäollessani tahi asettuessaan näkökannalle, joka
oli aivan riidassa minun katsantokantani kanssa. Ja mitä sananparsia
ja puhetapoja nuo ihmiset laskivat huuliltansa! Ei koskaan mitään
yksinkertaista ja luonnollista. Vieläpä sivuuttivat he sopivaisuuden
yksinkertaisimmat vaatimuksetkin. Heitä voi käskeä parikymmentä kertaa
peräkkäin päivälliselle ilman että heillä oli ajatustakaan pyytää meitä
vuorostaan takaisin. Ei kukaan heistä lähettänyt uudenvuoden päivänä
korttiakaan minulle ja vielä vähemmän namusia, joka muuten on tapana.
Muutamat näistä herroista olivat naimisissa ja rouvat seurasivat mukana
— niin, näki, että se oli suloista! Jokapäiväisessä elämässä käyttivät
he niin loistavia ja huomiota herättäviä pukukoristeita, etten koskaan
olisi tahtonut niitä kantaa. Heidän vaatteensa olivat valmistetut
mauttomasti ja vastoin kaikkea muotia. Ja kuinka kärkkäitä he olivat
näyttämään kaikkea mitä omistivat — koristeitansa, viistäviä pukujansa
ja vielä enemmän kykyjänsä ja valmisteitansa. Muutamat heistä lauloivat
— tehden liikkeitä ja ilmeitä kuten teatterilaulajattaret, toiset
soittivat pianoa kuten opiston professorit ja yhdessä puhuivat kaikkea
mahdollista aivan kuin miehet. Nyt tahdon koko maailmalta kysyä: Onko
se soveliasta? Saako hyvin kasvatettu nainen naimisiin jouduttuansa
ylipäänsä ajatella muuta kuin kotoisia asioita? Tätä ainakin koetin
saada mieheni käsittämään, joka tahtoi olla tyytymätön sen vuoksi, että
kerrassaan laiminlöin musiikin. Musiikkia, sitä vielä! Voihan se olla
hyvin hyvä nuorille tytöille, mutta totisesti tuntisin itseni hyvin
naurettavaksi, jos joka päivä istuisin pianon ääressä.
Oo, minä tiedän aivan hyvin — hänen suuri vihansa minua kohtaan tulee
siitä, kun tahdoin koettaa vieroittaa häntä sellaisesta seurasta. "Sinä
karkoitat kaikki ystävämme luotamme!" sanoi hän usein nuhdellen. Se
oli todellakin tarkoitukseni, en sitä kielläkään. Tuossa ympäristössä
olisi mieheni ajan pitkään tullut täydellisesti hullunkuriseksi. Monta
kertaa, kun hänen ystävänsä olivat poistuneet, voi hän tuntikaudet
kävellä edestakaisin huoneessansa mumisten lakkaamatta puoliääneen
itseksensä. Sillä silloin runoili hän! Eikö se ollut eriskummallista ja
rauhatonta? Minusta teki se hänet aivan patahulluksi!
Ja mitä kaikkea olen saanut kärsiä hänen oikuistansa, hänen äkillisistä
päähänpistoistansa! joskus hyökkäsi hän aamusilla huoneeseeni. "Pian,
kiirehdi! Missä sinun hattusi ja takkisi on? Me matkustamme maalle!"
Ei auttanut muuta kun jättää mitä käsillä sattui olemaan, heitettiin
talous ja otettiin vaunut, ajettiin rautatiellä ja hukattiin rahaa
täysin käsin. Ja kuitenkin ahkeroin minä aina olemaan taloudellinen ja
säästäväinen. Viidentoista tuhannen vuotuisilla koroilla ei Pariisissa
kovin ylellisesti eletä ja onhan myöskin velvollisuus säilyttää
omaisuus pienentymättömänä lapsillensa. Aluksi nauroi hän minun
vastaväitteilleni ja koetti myöskin saada minua nauramaan — mutta kun
hän näki minun pitävän lujasti kiinni omasta katsantokannastani, kirosi
hän vaatimattomuuttani ja taloudellisuuttani. Laupias taivas! Teinkö
todellakin virheen kun vastustin teatterissa, iltamissa ja konserteissa
käyntiä, missä hän välttämättömästi tahtoi tavata vanhoja tuttaviansa —
noita tyhjiä ajankuluttajia!
Erään kerran luulin todellakin keksineeni keinon saadakseni hänet
oikein järkeväksi. Olin onnellisesti vapauttanut hänet niin
kutsutuista ystävistänsä ja tovereistansa ja koetin hankkia itsellemme
seurapiiriksi järkeviä, kykeneviä ja säännöllisiä ihmisiä, joiden
tuttavuus voisi olla hänelle hyödyksi. Mutta onko nähty moista miestä —
armollisella herralla oli ikävä heidän seurassaan. Ja hänellä oli ikävä
aamusta iltaan. Silloin aloin laittaa pikkukutsuja teelle ja pelaamaan
whistiä. Olisi pitänyt nähdä kuinka hän silloin käyttäytyi ja millä
mielellä hän oli!
Ja kun me olimme yksin, oli se yhtä kurjaa, vaikka minä todellakin
ahkeroin olla hänelle niin huomaavainen kuin mahdollista. Sanoin
hänelle esimerkiksi: "Lue minulle jotain, mitä olet kirjoittanut!" Ja
hän luki koko joukon värssyjä ja pitkiä lausejaksoja. En todellakaan
ymmärtänyt hölynpölyä koko hänen ajatustavastansa, mutta joka
tapauksessa teeskentelin olevani aivan tavattomasti huvitettu siitä ja
kun me puhuimme hänen runoistansa, tein aivan viattomia huomautuksia
kiihoittaakseni häntä. Hän nimittäin oli työskennellyt vuosikauden
päivät ja yöt ja lopuksi saanut valmiiksi pienen vihkosen runoja, minkä
ensimäinen painos oli hädin tuskin tullut myydyksi. Ja siksi sanoin:
"No, mutta näethän nyt kuitenkin..." ja koetin vakuuttaa että hän
omistaisi jonkun toisen muodon kirjalliselle toiminnallensa, missä hän
tulisi huomatuksi ja saisi hyvän maksun. Mutta silloin tuli hän niin
pois suunniltansa etten koskaan ennen ollut moista nähnyt ja vihansa
jälkeen kovin masentuneeksi ja silloin tiesin itseni siihen syypääksi
ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Kysyin kaikilta ystävättäriltäni
miten minun pitäisi menetellä ja he vastasivat: "Etkö huomaa, rakas
ystävä, että ikävyys on syynä kaikkeen? Teitä molempia vaivaa huono
tuuli, joka on seuraus toimettomuudesta. Jos hänellä olisi enemmän
tekemistä, loppuisi ikävä mieli kohta."
Sen perästä ei minulla ollut ollenkaan rauhaa. Minä ponnistin
kaikki voimani hankkiakseni hänelle vakinaisen paikan. Koetin
liikuttaa taivasta ja maata; tein luoja ties kuinka monta käyntiä
kenraalisihteerien ja osastonpäällikköjen rouvien luona, tunkeusin
ministerien työhuoneisiin, mutta luonnollisesti ilman, että miehelläni
oli pienintäkään aavistusta hommastani. Olin ajatellut hänen iloista
hämmästystänsä parhaaksi palkinnoksi vaivoistani. Sanoin itsekseni:
"Tällä kertaa ainakin olen toiminut hänen mieliksensä." Vihdoinkin
— vihdoinkin tuli se suuri päivä, kun hän sai nimityksensä viidellä
sinetillä suljetussa kirjeessä. Puolipyörryksissä ilosta asetin kirjeen
mieheni työpöydälle. Sillä mitä kaikkea seuraisi tätä nimitystä? Hyvin
palkittu paikka, kotirauha, uusi työhalu ja sisällinen rauhallisuus.
Niin, mitä sanoi hän? Kyllä näin: "Tätä en anna sinulle koskaan
anteeksi." Hän repi ministerin kirjeen tuhansiksi kappaleiksi, hyökkäsi
ulos lyöden oven jälkeensä kiinni.
Oh, noita taiteilijoita! Noita surkuteltavia olento-raukkoja, joilla
on niin kovin nurinkurinen elämänkäsitys! Mitä tehdâ sellaisilla
ihmisillä? Tahdoin puhua hänen kanssansa, tehdä kaikki jälleen hyväksi.
Mutta se ei mitään hyödyttänyt. Sanottiinhan minulle usein ennen:
"Hän on hyvin narrimainen!" Herrajumala — mitä minun pitäisi tehdä
saadakseni keskustella hänen kanssansa? Tuskinhan puhumme me samaa
kieltä! Hän ei ymmärtäisi rukouksiani yhtä vähän kun minä ymmärrän
häntä.
Nyt olemme kumpikin tulleet onnellisesti siihen pisteeseen, että
molemmin puolin vältämme toisiamme. Hänen silmänsä puhuvat selvästä
vastenmielisyydestä minua kohtaan — ja yhtäkaikki säilytän minä
rakkautta häneen.
Se on todellakin tuskallista!